Part 6

"Kuten näette", vastasi Valentina, ja hänen sävynsä osoitti hänen ajatustensa kiintyneen muihin asioihin.

Valentinan katse lipui jälleen pois tulijasta ja hetkisen näytti siltä kuin hän olisi unohtanut viimemainitun läsnäolon, niin hajamieliseksi kävivät hänen kasvonilmeensä.

Mutta Gonzaga ei helposti menettänyt rohkeuttaan. Juuri kärsivällisyyden hyvettä oli Valentina enemmän kuin kukaan muu nainen — ja hänen nuoressa elämässään oli naisia ollut useita — teroittanut hänen mieleensä, joka yleensä ei suinkaan ollut hyveellinen. Hän astui askelen likemmäksi ja nojasi kevyesti tytön istuimen reunaan, siromuotoiset jalat ristissä, miellyttävä vartalo hieman kallistuneena neitoa kohti.

"Olette mietteissänne, madonna", jupisi hän täyteläisellä, hyväilevällä äänellään.

"Minkä tähden siis", moitti Valentina, mutta lempeästi, "tunkeudutte häiritsemään aatoksiani?"

"Koska ne näyttävät murheellisilta, madonna", vastasi toinen liukkaasti, "ja olisin kehno ystävä, jollen koettaisi herättää teitä niistä".

"Oletteko ystäväni, Gonzaga?" tiedusti Valentina. "Oletteko ystäväni?"

Mies näytti värisevän ja sitten oikaisevan itseään, samalla kun hänen kasvoilleen lehahti häive jostakin, mikä saattoi olla hyvää tai huonoa tai osittain molempia. Sitten hän kumartui, kunnes hänen päänsä tuli hyvin likelle tytön päätä.

"Ystävännekö?" kertasi hän. "Oi, enemmän kuin ystävänne. Pitäkää minua ihan orjananne, madonna!"

Nyt Valentina katsahti häneen ja näki hänen kasvoistaan kuvastuvan sitä harrasta lämpöä, jota oli huokunut hänen äänestään. Hänen silmissään oli palavan kiihkeä katse. Hän vetäytyi kauemmaksi Gonzagasta, joka aluksi luuli, että hänet oli torjuttu, mutta osoittaen tyhjäksi jättämäänsä paikkaa tyttö lausui tyynesti:

"Istukaa tuohon viereeni, Gonzaga!"

Tuskin uskoen onnensa olevan niin hyvän, että hänelle syydettäisiin niin paljon suosiota, mies totteli häntä puolittain pelokkaasti, mikä omituisesti erosi hänen äskeisistä rohkeista sanoistaan.

Hän naurahti kevyesti kenties peittääkseen häntä vaivaavaa hämminkiä, otti päästänsä jalokivillä koristetun hattunsa, heilautti toisen valkeaverhoisen jalkansa toiselle ja otti luuttunsa syliinsä, samalla kun hänen sormensa taaskin siirtyivät kielille.

"Minulla on uusi laulu, madonna", ilmoitti hän hilpeästi, mikä oli ilmeisesti pakotettua. "Sen poljento on _ottava rimaa_, ja se on Niccolo Correggion heikkoa kaikua, sepitetty erään henkilön kunniaksi, jota kuvailemaan ei ihmislaulun lento kykene."

"Mutta te kuitenkin laulatte hänestä?"

"Se ei ole parempaa kuin sen tunnustamista, että hänestä on mahdoton laulaa. Näin —" Ja näpättyään sävelen tai pari hän alkoi _a mezza voce_:

"Quando sorriderán' in ciel Gli occhi tuoi ai santi —"

Valentina laski kätensä hänen käsivarrelleen keskeyttääkseen hänen laulunsa.

"Ei nyt, Gonzaga", pyysi hän. "En ole sillä tuulella, että voisin kuunnella lauluanne, niin suloinen kuin se epäilemättä onkin."

Gonzagan kasvoille lehahti pettymyksen ja loukatun turhamaisuuden varjo. Naiset olivat tavallisesti olleet kärkkäitä kuuntelemaan hänen _strambotttaan_ hurmaantuneina sanojen taidokkuuteen ja ääneen kiehtovaan kauneuteen.

"Oi, älkää toki olko noin synkän näköinen!" huudahti tyttö, hymyillen nyt hänen alakuloiselle ulkonäölleen. "Jollen kuunnellutkaan nyt, teen sen toisen kerran. Suokaa minulle anteeksi, kelpo Gonzaga!" pyysi hän niin herttaisesti, ettei kukaan olisi voinut sitä vastustaa. Ja sitten värähti hänen huuliltaan huokaus; senjälkeen tuli nyyhkytysmäinen ääni, ja hänen kätensä puristi toisen käsivartta.

"Minun sydämeni aiotaan murtaa, hyvä ystävä. Oi, kunpa olisitte jättänyt minut rauhaan Santa Sofian luostariin!"

Gonzaga kääntyi hänen puoleensa perin huolekkaana ja lempeänä tiedustaen hänen mielenpurkauksensa syytä.

"Se on se inhoittava avioliitto, joka minut koetetaan pakottaa solmimaan tuon babbianolaisen kanssa. Sanoin Guidobaldolle, etten suostu menemään naimisiin tämän herttuan kanssa. Mutta yhtä hyvin voisin sanoa kohtalolle, etten tahdo kuolla. Toinen on yhtä välinpitämätön kuin toinenkin."

Gonzaga huokaisi syvään ja myötätuntoisesti, mutta ei virkkanut mitään. Tätä murhetta hän ei pystynyt huojentamaan, tämän pahan poistamiseksi hän ei osannut tehdä mitään. Tyttö kääntyi hänestä poispäin, tehden maltittoman eleen.

"Te huokaatte", huudahti hän, "ja valitatte minua odottavan kohtalon julmuutta. Mutta ette voi tehdä puolestani mitään. Olette pelkkiä sanoja, Gonzaga. Saatatte nimittää itseänne enemmäksi kuin ystäväkseni ihan orjakseni. Mutta kun tarvitsen apuanne, mitä tarjoatte minulle? Huokauksen!"

"Madonna, olette kohtuuton", ehätti toinen kerkeästi vastaamaan hieman tulistuneena. "En uneksinut — en rohjennut uneksia — että halusitte apuani. Luulin teidän tahtovan vain myötätuntoani, ja niinpä tarjosinkin ainoastaan sitä, jotta en näyttäisi tungettelevalta. Mutta jos tarvitsette apuani, jos etsitte keinoja välttääksenne tämän liiton, jota oikein nimitätte inhoittavaksi, niin saatte minulta kaikkea sitä apua, jota mies saattaa antaa."

Hän puhui melkein rajusti ja eräänlaiseen tuikeaan luottavaan tapaan siitä huolimatta, ettei hänen mielessään vielä ollut muodostunut minkäänlaista suunnitelmaa. Jos hän olisi ollut selvillä jostakusta menettelytavasta, ei hänen sävynsä kenties olisikaan ollut niin varma, sillä kaikesta huolimatta hän ei ollut toiminnan mies, ja hänen luonteensa oli uljaan suora vastakohta. Mutta hän oli niin erinomainen näyttelijä, että hän näyttelemisellään petti jopa itseäänkin, ja vihjatessaan nyt joihinkin epämääräisiin urotekoihin, joita hän suorittaisi, hän tunsi, että häntä kannusti äkillinen sotainen into ja että hän pystyi mihin tahansa. Häntä kiihoitti myöskin se intohimo, jolla Valentinan kauneus täytti hänen sydämensä — intohimo, joka pyrki tekemään hänestä miehen paremmin kuin se oli luonnolle onnistunut.

Sitä, että Valentina nyt hätänsä hetkellä niin kerkeästi kääntyi hänen puoleensa apua pyytämään, hän piti sen todistuksena, ettei tyttö ollut kuuro sen suuren rakkauden äänelle, joka kyti hänen rinnassaan, mutta josta hän ei vielä kertaakaan ollut uskaltanut näyttää merkkiäkään. Sen ohimenevän mustasukkaisuuden, jota hän oli tuntenut heidän Acquaspartassa kohtaamaansa haavoittunutta ritaria kohtaan, rauhoitti neidon nykyinen suosiollisuus häntä kohtaan, ja ritari itse unohtui.

Valentina taas kuunteli hänen sujuvaa, vakavasävyistä puhettaan, alkaen yhä enemmän kummastella sekä miestä että itseään. Hänen omat sanansa olivat olleet miltei pelkkä oikullinen purkaus. Tositeossa hän ei ollut ajatellutkaan keksivänsä keinoja tehdäkseen tyhjiksi setänsä toiveet — jollei hän sitten mielinyt täyttää uhkaustaan ja mennä luostariin. Mutta kun Gonzaga nyt niin uljaasti vakuutti tekevänsä, mitä ihminen voi, auttaakseen häntä välttämään sitä avioliittoa, pukeutui aktiivisen vastarinnan ajatus houkuttelevaan hahmoon.

Arka toive — sellainen toive, joka pelkäsi murskaantuvansa, ennenkuin se ehtisi lainkaan voimistua — pilkisti nyt kummeksivista silmistä, jotka hän käänsi kumppaniinsa päin.

"Onko jotakin keinoa, Gonzaga?" tiedusti hän tuokion kuluttua.

Tämän tuokion aikana olivat hovimiehen aivot työskennelleet hyvin uutterasti. Hänessä oli hiukan runoilijaa, hänelle oli suotu verrattain nopea ajatuskyky, ja hänellä oli sangen vilkas mielikuvitus. Ikäänkuin innoituksen nostattamana oli hänessä virinnyt ajatus, siitä oli sukeutunut toinen ja taaskin toinen, kunnes tapausketju, joka saattaisi tehdä tyhjiksi Babbianon ja Urbinon suunnitelmat, oli täydellinen.

"Arvelen", alkoi hän hitaasti, katse maahan luotuna, "tietäväni keinon".

Nyt oli Valentinan katse kiihkeä, hänen huulensa vavahtelivat, ja hänen kasvonsa olivat hieman kalpeat. Hän kumartui Gonzagaan päin.

"Ilmaiskaa se!" pyysi hän kuumeisesti.

Gonzaga laski luuttunsa viereensä istuimelle ja silmäili ympärilleen pelokkaan varovasti.

"Ei täällä", supatti hän. "Urbinon palatsissa on liian paljon korvia. Suvaitsetteko kävellä puutarhassa? Selvitän teille sen siellä."

He nousivat yhtä aikaa; niin kerkeä oli Valentina suostumaan. Sekunnin ajan he silmäilivät toisiaan. Vierekkäin he sitten astelivat leveitä marmoriportaita myöten pengermältä puutarhaan puksipuiden reunustamille käytäville. Täällä, pitenevien varjojen keskellä, he kävelivät äänettöminä vähän aikaa, samalla kun Gonzaga mietti sanoja esittääkseen suunnitelmansa. Käytyään vihdoin maltittomaksi Valentina hoputti häntä kysymyksellä.

"Neuvon teitä, madonna", vastasi keikari, "avoimesti uhmailemaan".

"Sellaista menettelyähän jo noudatan. Mutta mihin se minut vie?"

"En tarkoita pelkästään uhmaamista sanoilla — pelkkiä vastalauseita, ettette mene avioliittoon Gian Marian kanssa. Kuulkaahan, madonna! Roccaleonen linna on teidän omaisuuttanne. Se on kenties koko Italian vanhin varustus nykyisin. Jos siinä on vähän varusväkeä ja runsaasti ruokavaroja, saattaa se kestää piiritystä vuoden."

Tyttö käännähti häneen päin arvattuaan jo, mikä ehdotus liikkui hänen mielessään, ja vaikka hänen silmänsä aluksi näyttivätkin pelästyneiltä, tuikki niistä kuitenkin pian rohkeuden välkettä, joka oli sangen uljaan seikkailun hyvänä enteenä. Tämä oli huiman romanttinen ehdotus, tämä Gonzagan esittämä, runoilijan liikatulistuneiden aivojen arvoinen, mutta sittenkin sen ennenkuulumaton hohde kiehtoi häntä.

"Olisiko se mahdollista?" aprikoi hän silmiensä säihkyessä sellaisen teon odotuksesta.

"Kyllä; varmasti olisi", vakuutti mies ihan yhtä innokkaana kuin tyttökin. "Sulkeutukaa Roccaleonen muurien suojaan ja uhmailkaa sieltä Urbinoa ja Babbianoa suostumatta antautumaan, ennenkuin teille myönnetään sellaiset ehdot, että saatte valita puolisonne mielenne mukaan."

"Ja autatteko te minua siinä?" tiedusti hän mielensä viattomuudessaan — yhä enemmän kallistuessa järjettömän suunnitelman puolelle.

"Kaikella voimallani ja järjelläni", lupasi Gonzaga kerkeästi ja uljaasti. "Varaan linnaan ruokavaroja niin paljon, että se kestää piiritystä kokonaisen vuoden, jos se olisi tarpeen, ja etsin teille soturit sen miehittämiseksi parikymmentä, luulisin, riittää tarvettamme varten, koska luotamme etupäässä linnoituksen luonnolliseen vahvuuteen."

"Ja sitten", virkkoi Valentina, "tarvitsen päällikköä".

"Jos suvaitsette kunnioittaa minua sillä toimella, madonna, palvelen teitä uskollisesti niin kauan kuin elän."

Sekunnin ajan väreili hymy tytön huulilla, mutta se oli häipynyt, ennenkuin hovimies oli oikaissut vartalonsa suoraksi kumarruksesta, sillä hän ei suinkaan halunnut loukata Gonzagan mieltä. Mutta se ajatus, että tämä tuoksuinen keikari esiintyisi sotapäällikkönä, komentamassa kourallista raakoja palkkasotilaita ja ohjaamassa toimintaa ankaran piirityksen vastustamiseksi, tuntui hänestä naurettavalta. Mutta jos hän epäisi Gonzagalta tämän, olisi enemmän kuin todennäköistä, että mies loukkaantuisi eikä suostuisi edistämään heidän suunnitelmiaan. Hänen mieleensä välähti — nuoruuden täydessä itseluottamuksessa — että jos Gonzaga jättäisi hänet pulaan, kun toiminnan hetki olisi käsissä, oli hän kyllin lujasydäminen auttaakseen itseään. Ja niinpä hän suostui, minkä jälkeen Gonzaga taaskin kumarsi, tällä kertaa kiitollisuudesta. Mutta sitten pälkähti Valentinan päähän äkkiä ajatus, ja sen mukana tuli alakuloisuus.

"Mutta kaikkeen tähän, Gonzaga — sekä miehiä että muonavaroja varten — tarvitaan rahaa."

"Jos sallitte, että ystävyyttäni koetetaan myöskin siinä suhteessa —" alkoi toinen.

Mutta tyttö keskeytti hänet, sillä hänen mieleensä oli äkkiä välähtänyt pulman ratkaisu.

"Ei, ei!" huudahti hän. Miehen kasvot venyivät hieman pitkiksi. Hän oli toivonut saavansa Valentinan kiitollisuudenvelkaan itselleen kaikissa mahdollisissa suhteissa, mutta tässä suhteessa tyttö nyt asetti esteen tielle. Valentinan päässä oli kultapunos, johon oli kudottu helmiä niin runsaasti, että se olisi riittänyt ruhtinaan lunnaiksi. Sen hän nyt hätäisesti irroitti kiihtymyksestä vapisevin sormin. "Kas tässä!" huusi hän, ojentaen korun kumppanilleen. "Muuttakaa se rahaksi, ystäväni! Sen pitäisi tuottaa teille kylliksi dukaatteja tätä yritystä varten."

Sitten hänen mieleensä johtui, ettei hänen sopinut mennä linnoitukseen yksin vain Gonzaga ja hänen pestaamansa miehet seuranaan. Vastaus tuli niin kerkeästi, että se osoitti toisen miettineen sitäkin.

"Ei suinkaan", myönsi hän. "Kun aika tulee, täytyy teidän valita hovinaisistanne sanokaamme kolme tai neljä sellaista, jotka näyttävät sopivilta ja joihin luotatte. Samoin teidän sopii ottaa pappi, hovipoika tai pari sekä muutamia palvelijoita."

Siten punottiin iltahämyssä tuon vanhan italialaisen puutarhan varjoissa se salajuoni, jonka avulla Valentinan piti välttyä joutumasta avioliittoon hänen korkeutensa Babbianon herttuan kanssa. Mutta siinä oli muutakin, vaikka Valentina ei muuta nähnyt. Sen salajuonen avulla saattaisi hän myöskin tulla herra Romeo Gonzagan vaimoksi.

Romeo oli sen kuuluisan mantualaisen suvun maanpakoon karkoitettu jäsen, jossa oli joitakuita lurjuksia ja yksi pyhimys. Niillä rahoilla, jotka mielettömästi rakastava äiti oli eron hetkellä hänelle antanut, hän esiintyi komeana jäsenenä Urbinon hovissa, jossa häntä siedettiin, koska hän oli Guidobaldon herttuattaren, monna Elizabettan sukulainen. Mutta hänen varansa alkoivat ehtyä, ja hänen oli pakko kääntää huomionsa sellaisille tahoille, joista saattoi koitua hänelle hyötyä. Ollen arka ja — koska hänen makunsa ei ollut kallistunut sille suunnalle — harjaantumaton aseiden käyttöön, olisi hänen ollut hyödytöntä yrittää hänen aikakautensa seikkailijoiden tavalliselle uralle. Hän oli kuitenkin sydämeltään seikkailija, ja koska Marsin kentät sopivat huonosti hänen luonnolleen, oli hän kauan pohtinut, mitä mahdollisuuksia Cupidon juonet hänelle tarjoaisivat. Yksinomaan huomaavaisuudesta monna Elizabettaa kohtaan oli Guidobaldo osoittanut hänelle suurta suosiota, ja hän oli ollut kyllin turhamainen hautoakseen sen perusteella suuria toiveita — sillä Guidobaldolla oli kaksi veljentytärtä. Nämä toiveet olivat läikähtäneet korkealle, kun hänet oli valittu saattamaan Valentina della Roverea Santa Sofian luostarista setänsä hoviin. Mutta viime aikoina ne olivat kuihtuneet, koska hän oli saanut tietää, minkälaiset olivat sedän suunnitelmat tämän naisen tulevaisuuteen nähden. Mutta tytön oman menettelyn vuoksi ja sen salajuonen nojalla, johon viimemainittu oli hänen kanssansa ryhtynyt, ne uudelleen virisivät.

Guidobaldon suunnitelmien vastustaminen saattaisi osoittautua vaaralliseksi puuhaksi, ja hänen henkensä saattaisi mennä rangaistukseksi, jos hänen suunnitelmansa menisivät myttyyn — vaikka Guidobaldo olikin lempeä ja armollinen. Mutta jos ne onnistuisivat, jos hän rakkaudella tai väkivallalla saisi Valentinan menemään kanssansa naimisiin, oli hän jotakuinkin varma, että Guidobaldo nähtyään asiain menneen liian pitkälle — koska Gian Maria varmasti kieltäytyisi ottamasta puolisokseen Gonzagan leskeä — sallisi kaiken jäädä silleen. Tätä tarkoitusta varten ei mikään suunnitelma voisi olla suotuisampi kuin se, johon hän oli Valentinan houkutellut. Guidobaldo saattaisi piirittää heitä Roccaleonessa ja myöskin vihdoin nujertaa heidät asevoimalla — mitä seikkaa hän kuitenkin sanoistaan huolimatta piti tavattoman vähän todennäköisenä. Mutta jos hän vain ehtisi mennä avioliittoon Valentinan kanssa ennen heidän antautumistaan, arveli hän, ettei hänellä olisi paljoakaan syytä pelätä Guidobaldon suuttumuksen seurauksia. Joka tapauksessa, mitä tuli syntyperään ja sukuun, ei Romeo Gonzaga millään tavoin ollut Urbinon herttuata alempi. Guidobaldolla oli toinenkin veljentytär, ja hän saattaisi viimemainitulla lujittaa toivotun liiton Babbianon kanssa.

Jäätyään yksin palatsin puutarhaan Gonzaga käveli illan pimettyä, ja silmäillen tähtiä, jotka alkoivat täplittää sinipunervaa taivasta, hän hymyili ovelan tyytyväisyyden hymyä. Hän ajatteli, kuinka viisas oli ollut hänen se ehdotuksensa, että he ottaisivat Roccaleoneen papin. Jollei hänen ennustuslahjansa johtanut häntä pahasti harhaan, heillä olisi tehtävää sille papille, ennenkuin linna antautuisi.

KAHDEKSAS LUKU

Kehnojen viinien keskellä

Ja niinpä kävi, että sillä aikaa, kun Valentinan häiden valmisteluja Guidobaldon määräyksestä suoritettiin kuumeisen hätäisesti — kun maalarit, kaivertajat ja kulta- sekä hopeataiturit kävivät käsiksi kiireellisiin tehtäviinsä, kun sanansaattajat kiitivät Venetsiaan noutamaan lehtikultaa ja ultramarinia vihkimäjakkaroita varten, kun häävuodetta noudettiin Roomasta ja vaunuja Ferrarasta, kun kallisarvoisia kankaita koottiin ja hääasuja muovailtiin — uhkea Romeo Gonzaga puolestaan puuhasi yhtä uutterasti tehdäkseen tyhjiksi kaikki nämä uuraat valmistukset.

Kolmannen päivän iltana hänen vehkeilynsä alkamisen jälkeen hän istui Urbinon palatsissa hänelle varatussa huoneessa ja kypsytti suunnitelmiaan. Ja hän oli niin mielissään omista mielteistään, että hänen istuessaan ikkunansa ääressä väikkyi tyytyväinen hymy hänen huulillaan.

Hän antoi katseensa harhailla hedelmättömän kallioerämaan vieruja pitkin Metauro-joelle, joka koukerteli merta kohti hedelmällisten tasankojen halki ja välkkyi ilta-auringon valossa milloin hopeisena, milloin kultaisena. Hän ei olisi hymyillyt ihan niin iloisesti, jos olisi pitänyt yritystä, johon aikoi ryhtyä, niin sotaisena kuin hän oli sen Valentinalle esittänyt. Häneltä ei puuttunut oveluutta eikä kykyä arvostella ihmismielen toimintaa, ja hän arveli sangen järkevästi, että kun neiti Valentina kerran sulkeutuisi Roccaleonen muurien suojaan ja lähettäisi sedälleen sanan, ettei hän menisi naimisiin Gian Marian kanssa eikä palaisi Urbinoon, ennenkuin setä antaisi hänelle herttuallisen sanansa siitä, ettei hänen enää tarvitsisi kuulla mitään koko liitosta, herttua ensiksi antautuisi.

Hän uskoi, ettei se ehkä tapahtuisi heti — eikä hän sitä toivonutkaan; sanansaattajia kulkisi edestakaisin, ja Guidobaldo koettaisi mairittelemalla taivuttaa veljentytärtään palaamaan. Tähän Valentina ei taipuisi, ja lopulta hänen setänsä oivaltaisi, kuinka kelvoton tilanne olisi, ja suostuisi hänen ehtoihinsa, jotta se saataisiin lopetetuksi. Että johduttaisiin aseleikkiin ja että Guidobaldo lähtisi piirittämään Roccaleonea, sitä hän ei hetkeäkään uskonut — sillä millaista naurua herttua saisikaan osakseen naapurivaltioiden taholta! Pahimmassakin tapauksessa, jos tulisi piiritys, ei siinä toimittaisi yhtä tuimasti kuin tavallisessa sodassa; ei hyökkäiltäisi, ei pommitettaisi: se olisi yksinkertaisesti sulkeminen, jonka tarkoituksena olisi ehkäistä muonavarojen saanti, nälällä pakottaa varusväki alistumaan — sillä ei mitenkään osattaisi aavistaa linnassa olevan muonavaroja niin paljon kuin Gonzaga valmistautui sinne hankkimaan.

Niin aprikoi Gonzaga mielessään, ja hänen heikon suunsa pieliä elähdyttävä hymy kävi miettiväisemmäksi. Hän haaveksi suuria haaveita sinä iltana; hänellä oli ihania näkyjä vastaisesta, ruhtinaallisesta vallasta, jonka hän saisi haltuunsa tämän hänen niin taitavasti valmistamansa liiton nojalla — narri narrien paratiisissa, narrimaisuutensa ainoana seuranaan.

Mutta kaikesta siitä huolimatta hänen unelmansa olivat ihanan suloisia haaveiltaviksi ja hänen näkynsä todella houkuttelevia hellittäviksi. Oli muovattava suunnitelmia ja keksittävä keinoja, jotta päästäisiin pakenemaan Rocealeoneen. Oli tehtävä laskelmia, arvioitava muonavaroja, aseita ja miehiä; ja sittenkin nämä laskelmat, olivat valmiit, oli kaikki nämä tarpeet hankittava. Elintarpeista hän oli jo huolehtinut, kun taas aseita hänen ei tarvinnutkaan ajatella; Roccaleonessa olisi niitä runsas varasto. Mutta miesten löytäminen tuotti hänelle jonkun verran huolta. Hän oli päättänyt pestata parikymmentä, joka oli totisesti mahdollisimman pieni lukumäärä, jos hän mieli kunnollisesti näyttää olevansa valmis sotaan ihan tosimielessä. Mutta vaikka tämä lukumäärä olikin vaatimaton, mistä hän löytäisi kaksikymmentä miekkosta, jotka välittäisivät hengestään niin vähän, että antautuisivat sellaiseen yritykseen — edes runsaan palkan houkutteleminakaan — ja siten myöskin Guidobaldon herttuallisen suuttumuksen alaisiksi?

Hän pukeutui kerran keikarielämässään kohtuullisen yksinkertaiseen asuun ja astui yön tultua Duomon takaisen, kurjan kadun varrella olevaan kapakkaan, toivoen sieltä, kehnojen viinien keskeltä, ehkä löytävänsä tarvitsemansa miehet.

Sattui niin perin onnekkaasti, että hän tapasi siellä vanhan, ryöstelevän soturin, joka oli aikomaan ollut halvemmanlaatuinen _condottiero_, mutta jota huono onni ja kehno viini olivat pahasti alentaneet.

Kapakka oli likainen hirtehispesä, johon hienostunut Gonzaga ei astunut vapisematta, vaan rukoili pyhimyksiltä suojelusta ja teki ristinmerkin, ennenkuin nosti jalkansa kynnyksen ylitse. Joitakuita kimpaleita vuohenlihaa oli paistumassa hiilillä huoneen peräpäässä olevassa isossa takassa. Sen edessä kyyrötti Luciano — kapakoitsija kantapäittensä varassa ja lietsoi tulta niin uutterasti, että tuhkapilvi kohosi laipioon saakka ja levisi katkuavan savun mukana ympäri koko törkyisen huoneen. Laipiosta riippui pronssilamppu, paistaa heloittaen savussa, kuten kuu paistaa iltausvan lävitse. Huoneessa oli niin inhoittava löyhkä, että Gonzagan aluksi teki mieli laittautua sieltä tiehensä. Vain se ajatus, ettei hän todennäköisesti mistään muualta koko Urbinosta löytäisi, mitä etsi, niin helposti kuin täältä, pakotti hänet tukahduttamaan luontaisen nirsoutensa ja jäämään sinne. Hän liukahti astuttuaan törkyyn ja hädin tuskin pelastui mittaamasta pituuttaan likaisella lattialla, mikä sai hänen kursastelevaa tuloaan tarkkailevan, repaleisen jättiläisen nauraa hohottamaan.

Hikoillen ja hermot huonossa vireessä hovimies eteni seinän viereen sijoitetun pöydän ääreen ja istui sen edessä olevalle karkealle lautapenkille, rukoillen, että hän saisi jäädä sen ainoaksi haltijaksi.

Vastaisella seinällä riippui mustunut ristiinnaulitunkuva ja pieni vihkivesiastia, joka oli ollut kuivana miespolven ajan ja oli nyt tomun ja kuihtuneen rosmarinioksan säiliönä. Suoraan sen alla — parin hänen arvoisensa ryysyläisen seurassa — istui se jättiläinen, joka oli pilkannut hänen pelastumistaan kaatumasta, ja istuutuessaan Gonzaga kuuli miekkosen kurkkuäänen, viinistä rämeän ja riitaisen.

"Entä se viini, Luciano? _Sangue della Madonna!_ Tuotko sen, ennenkuin kaadut kuolleena lattialle, sika?"

Gonzagaa puistatti, ja hän olisi uudelleen tehnyt ristinmerkin, rukoillen suojelusta tätä ruumiillistuneelta paholaiselta näyttävää olentoa vastaan, jolleivät retkaleen verestävät silmät olisi olleet tähdätyt häneen, jäykästi tuijottaen.

"Tulen heti, teidän jalosukuisuutenne, tulen", huusi pelokas isäntä, ponnahtaen pystyyn ja jättäen vuohenlihan kärventymään siksi aikaa, kun hän huolehti jättiläisen sammumattomasta janosta.

Puhuttelusana sai Gonzagan säpsähtämään, ja hän suuntasi taaskin katseensa miehen kasvoihin. Hän huomasi, että ne olivat ilmeeltään lurjusmaiset, tulehtuneet ja näppyläiset; tukka roikkui takkuisena kuulamaisen pään ympärillä, ja silmät välkkyivät hurjasti koukkunenän kahden puolen. Aatelisarvosta, joka hänellä kapakoitsijan puhuttelun mukaan oli, ei miekkosessa ollut minkäänlaista ulkoista merkkiä. Hänellä oli aseet, se on totta, miekka ja tikari vyössään, samalla kun hänen vieressään pöydällä oli pystyssä ruosteinen teräskypäri. Mutta nämä sotaiset vehkeet olivat vain omiaan antamaan hänelle harhailevan _masnadieron_ eli palkattavan salamurhaajan ulkonäön. Pian lakaten tarkastamasta Gonzagaa hän kääntyi kumppaniensa puoleen, ja lattian poikki kantautui kuuntelijalle karkea, kerskuva kertomus kymmenen vuotta sitten Sisiliassa käydystä ryöstösodasta.