Part 5

Herttuan saapuessa nousivat he kaikki paitsi Valentinaa ja ottivat hänet vastaan juhlallisesti, mikä jonkun verran jäähdytti hänen kiihkoaan. Hän astui eteenpäin, pysähtyi sitten kömpelösti ja samalla tavoin lausui pyynnön, että hän saisi puhua Valentinan kanssa kahden kesken. Väsyneen pitkämielisesti neito lähetti pois hoviväkensä, ja Gian Maria odotti seisoallaan, kunnes heistä viimeinen oli mennyt korkeasta lasiovesta viehättävälle pengermälle, jossa marmorinen suihkukaivo säihkyi ja välkkyi vihreän aukeaman keskellä. "Armollinen neiti", alkoi Gian Maria, sittenkun he vihdoin olivat kahden kesken, "olen saanut Babbianosta tietoja, jotka vaativat minua heti palaamaan sinne". Ja hän astui vielä yhden askeleen lähemmäksi tyttöä.

Hän oli tosiaankin hidasjärkinen mies tai sitten liiaksi narrimaisuuden sokaisema nähdäkseen ja tulkitakseen oikein äkillisen välähdyksen Valentinan silmissä ja tytön kasvoille äkkiä leviävän, epäilemättömän huojennuksen ilmeen.

"Teidän korkeutenne", vastasi Valentina hiljaa ja rauhallisesti, "olemme pahoillamme teidän lähdöstänne".

Kuinka tomppelimainen herttua! Sokea, karkea ja perin narrimainen kosija! Oliko hän syntynyt ja kasvanut hoveissa ja olivatko hänen korvansa perehtyneet sanoihin, jotka eivät merkinneet mitään, jotka olivat vain tyhjää kaikua siitä, mitä olisi pitänyt tarkoittaa; oliko hän niin perehtymätön kohteliaisuuksiin, joissa sydämellä ei ollut lainkaan osaa, että nuo Valentinan sanat saivat hänet lankeamaan polvilleen neidon eteen ja muuttumaan mitä harmittavimmanlaatuiseksi, moukkamaiseksi rakastajaksi?

"Niinkö?" sopersi hän katseensa käydessä kovin lemmenkaihoiseksi. "Oletteko tosiaankin pahoillanne?" Tyttö ponnahti äkkiä pystyyn.

"Pyydän teidän korkeuttanne nousemaan ylös", käski hän kylmästi, mutta hänen kylmyytensä muuttui nopeasti levottomuudeksi, kun hänen ponnistuksensa hänen yrittäessään irroittaa kättänsä osoittautuivat turhiksi. Sillä hänen rimpuilustaan huolimatta Gian Maria pysyi vankkana. Tämä oli pelkkää ujoutta, vakuutti hän itselleen, pelkkää neitseellistä juonittelua, jota hänen täytyi sietää, kunnes hän nujertaisi sen ikiajoiksi.

"Teidän korkeutenne, rukoilen teitä!" jatkoi Valentina. "Ajatelkaa, missä olette kuka olette!"

"Pysyn tässä tuomiopäivään saakka", vastasi herttua osoittaen omituista huumorin, kiihkon ja hurjuuden sekoilusta, "jollette suostu kuuntelemaan minua".

"Olen valmis kuuntelemaan, teidän korkeutenne", lupasi Valentina peittelemättä vastenmielisyyttään, jota toinen ei ollut kyllin älykäs tajuamaan. "Mutta ei ole välttämätöntä, että pidätte kiinni kättäni, eikä sopivaa, että olette polvillanne."

"Eikö sopivaa?" huudahti Gian Maria. "Neiti, te ette käsitä minua oikein. Eikö meidän kaikkien olemmepa ruhtinaita tai renkejä — ole sopivaa joskus olla polvillamme?"

"Rukoillessanne, teidän korkeutenne, se kyllä on perin sopivaa."

"Eikö sitten mies ole rukoilemassa kosiessaan? Onko koko maailmassa sopivampaa alttaria kuin hänen sydämensä valitun jalat?"

"Päästäkää minut irti!" komensi tyttö, yhä ponnistellen. "Teidän korkeutenne käy väsyttäväksi ja naurettavaksi."

"Naurettavaksi?"

Gian Marian iso, aistillinen suu loksahti auki. Hänen kalpeat poskensa muuttuivat täplikkäiksi, ja hänen pienet silmänsä suuntautuivat ylöspäin, samalla kun niiden julma sininen väri välähti kovin ilkeästi. Hetkisen hän pysyi paikallaan; sitten hän nousi seisomaan. Hän hellitti Valentinan kädet, kuten tyttö oli pyytänyt, mutta tarttui sensijaan hänen käsivarsiinsa, mikä oli vieläkin pahempi.

"Valentina", lausui hän, eikä hänen äänensä suinkaan ollut rauhallinen, "minkä tähden kohtelette minua näin tylysti?"

"Enhän kohtelekaan", vastasi tyttö väsyneesti, vavahtaen ja vetäytyen kauemmaksi kalpeista kasvoista, jotka olivat niin likellä hänen omiaan ja herättivät hänessä voittamatonta kammoa. "En haluaisi teidän korkeutenne näyttävän narrimaiselta, ettekä aavista, kuinka —"

"Aavistatteko te, kuinka syvästi, kuinka intohimoisesti rakastan teitä?" keskeytti toinen otteensa tiukentuessa.

"Teidän korkeutenne, minun koskee!"

"Eikö minuun sitten koske?" ärähti herttua. "Mitä merkitsee puserrus käsivarteen verrattuna niihin haavoihin, joita silmänne minuun sivaltavat? Ettekö —"

Tyttö oli kiskoutunut irti hänen otteestaan ja ponnahtanut lasiovelle, josta hänen seuralaisensa olivat poistuneet.

"Valentina!" kiljaisi herttua syöksyessään hänen jälkeensä, ja se muistutti pikemminkin pedon karjaisua kuin rakastuneen miehen huudahdusta. Hän sai tytön kiinni ja kiskoi hänet liikoja kursailematta takaisin huoneeseen.

Silloin Valentinassa piillyt kammo, halveksuminen ja harmi nousivat aseisiin. Hän ei ollut koskaan kuullut kerrottavan, että hänen asemassaan olevaa naista olisi kohdeltu tällä tavoin. Hän kammosi Gian Mariaa, mutta oli säästänyt häneltä nöyryytyksen kuulla sen hänen omilta huuliltaan ja oli aikonut kamppailla vapaudestaan setänsä kanssa. Mutta koska Gian Maria nyt kohteli häntä, ikäänkuin hän olisi ollut palvelustyttö, koska herttua ei näyttänyt tietävän mitään hänelle kuuluvasta kunnioituksesta eikä sellaisten ihmisten hienosta käytöksestä, joiden syntyperä ja kasvatus olivat hyvät, ei hän enää suvaitsisi Gian Marian inhoittavaa armastelua. Koska viimemainittu halusi jatkaa kosiskeluaan ilveilijän tavoin, lupasi Urbinon ylpeäluontoinen tytär kohdella häntä samalla tavalla.

Hän kiskaisihe toisen kerran irti miehen otteesta ja sivalsi hänen herttualliseen poskeensa navakan sivalluksen, joka — niin yllättävä se hänestä oli — melkein sai hänet kellahtamaan selälleen.

"Madonna!" huohotti hän. "Tällainen häväistys minulle!"

"Entä minkälaisia loukkauksia on minun pitänyt kärsiä teidän käsissänne?" tokaisi tyttö katseessaan niin raju ilme, että toinen peräytyi. Ja kun Valentina nyt seisoi suorana hänen edessään vihan kauniina ruumiillistumana, ei Gian Maria tiennyt, rakastiko vai pelkäsikö hän tyttöä enemmän, mutta häntä kannusti voimakas halu saada Valentina omakseen ja kesyttää hänet.

"Olenko minä sotaväkenne leirilutka", kysyi Valentina vimmastuneena, "kun kohtelette minua niin? Ettekö muista, että olen Guidobaldon veljentytär, Rovere-suvun nainen ja etten syntymästäni saakka ole saanut osakseni mitään muuta kuin kunnioitusta kaikilta miehiltä, olipa heidän syntyperänsä vaikka kuinka korkea? Että minulla syntyperäni nojalla on siihen oikeus? Täytyykö minun suoraan sanoa teille, hyvä herra, että vaikka olette syntynyt valtaistuimelle, on käytöksenne tallirengin? Ja täytyykö minun sanoa teille, jotta sen tajuaisitte, ettei ainoakaan mies, joka ei omilta huuliltani ole saanut siihen oikeutta, saa käydä minuun käsiksi, kuten te olette tehnyt?"

Hänen silmänsä säihkyivät, hänen äänensä kohosi, ja myrsky äityi; ja se pudisteli ja tärisytti Gian Mariaa niin pahasti, ettei hän osannut muuta kuin nöyrästi anoa anteeksi.

"Mitäpä merkitsee se, että olen herttua", puolustihe Gian Maria arkaillen, "koska minusta on tullut rakastunut mies? Mikä sitten herttua on? Hän on vain mies, ja samoin kuin hänen halvimman alamaisensa täytyy hänenkin rakkautensa purkautua ilmoille. Tunteeko rakkaus arvoerotuksia?"

Neito siirtyi jälleen lasiovea kohti, ja siitä huolimatta, ettei herttua rohjennut enää toistamiseen pidättää häntä väkisin, koetti hän tehdä sen sanoilla.

"Madonna", huudahti hän, "rukoilen teitä kuuntelemaan minua. Tunnin kuluttua olen satulassa matkalla Babbianoon."

"Se, hyvä herra", vastasi tyttö, "on paras uutinen, mitä olen kuullut tulonne jälkeen". Ja odottamatta miehen vastausta hän astui avoimesta lasiovesta pengermälle.

Sekunnin ajan Gian Maria empi kiukkuisen nöyryytyksen tunteen tukahduttaessa hänen järkeään. Sitten hän lähti Valentinan jälkeen; mutta hänen saavuttuaan ovelle ilmestyi hänen eteensä äkkiä Peppen pieni, kyssäselkäinen hahmo kellojen kilistessä ja pilkallisen virnistyksen valaistessa narrin kasvoja.

"Pois tieltä, narri!" ärähti äkäinen herttua. Mutta punaisen ja mustan kirjavaan kaapuun puettu kummallinen olento pysyi paikallaan.

"Jos etsitte madonna Valentinaa", huomautti hän, "näette hänet tuolla".

Ja kun Gian Maria katsoi Peppen laihan sormen osoittamaan suuntaan, näki hän tytön jälleen menneen hovineitojensa seuraan ja puhumistilaisuuden siten häneltä loppuneen. Hän käänsi selkänsä ilveilijälle ja marssi mahtipontisesti ovelle, josta hän oli alunperin tullut huoneeseen. Peppelle olisi ollut hyvä, jos hän olisi sallinut herttuan mennä. Mutta narri, joka rakasti emäntäänsä hellästi ja jolla oli paljon uskollisen koiran vaistoja, joka rakasti, jos hänen emäntänsä rakasti, ja vihasi, jos hänen emäntänsä vihasi, ei malttanut hillitä haluaan lähettää pistosanoja poistuvan hahmon jälkeen ja iskeä vielä haavan herttuan pahasti runneltuun sisuun.

"Huomaatte, että madonnan sydämeen vievä tie on hankala, teidän korkeutenne", huusi hän Gian Marian jälkeen. "Kun viisautenne on sokea, olkoon sen apuna hulluttelun terävä silmä."

Herttua seisahtui. Paremmin arvonsa tunteva mies ei olisi välittänyt mitään narrin salakavalasta kielestä. Mutta arvokkuus ja Gian Maria olivat vieraita toisilleen. Hän kääntyi ja silmäili olentoa, joka nyt seurasi häntä huoneeseen.

"Sinulla on tietoja myytäväksi", tokaisi hän halveksivasti.

"Tietoja minulla on ‒ suunnaton varasto ‒ mutta ei myytäväksi, herra herttua. Ne tiedot, jotka ovat teille tärkeät, tarjoan teille, jos sitä pyydätte, vaatimatta siitä mitään muuta kuin ilon nähdä teidän hymyilevän."

"Anna tulla!" käski herttua höllittämättä velttoja kasvojaan tiukkaavaa tuikeutta.

Peppe kumarsi.

"Olisi helppo asia, mitä korkein ja mahtavin herra, voittaa madonnan rakkaus, jos —" Hän keskeytti lauseensa draamallisesti.

"Niin, niin. _E dunque?_ Jos —?"

"Jos teillä olisi erään tuntemani henkilön ylevät piirteet, komea vartalo, kaunismuotoiset raajat, kohtelias puhetapa ja ruhtinaallinen käytös."

"Lasketko minusta pilkkaa?" tiedusti herttua epäillen.

"Oi, en, teidän korkeutenne! Selitän vain, miten emäntäni mahdollisesti johtuisi rakastamaan teitä. Jos teillä olisi sen henkilön loistavat ominaisuudet, josta puhun ja josta hän haaveilee, saattaisi se käydä helposti. Mutta koska Jumala on muovannut teidät sellaiseksi kuin olette karkeapiirteiseksi, lihavaksi, kitukasvuiseksi, kömpelöksi —"

Karjaisten syöksähti raivostunut herttua hänen kimppuunsa. Mutta narri oli yhtä ketteräjalkainen kuin kerkeäkielinen, vältti herttuan lihavien käsien otteen, hypähti lasiovesta ja juoksi emäntänsä hameiden suojaan.

SEITSEMÄS LUKU

Juonitteleva Gonzaga

Olisipa totisesti ollut Peppelle hyvä, jos hän olisi hillinnyt pahanilkistä tuultansa ja pitänyt aisoissa ivailevaa puhettaan, joka oli ollut kuin etikkaa Gian Marian haavoille, Kun näet Gian Maria oli loukkaantunut, oli hänen tapansa olla kostonhimoinen, ja tässä tapauksessa hän oli vieläkin pahempi.

Hänen mielessään pälvi muisto narrin sanoista ja siitä vihjauksesta, että Valentinan sydämessä väikkyi jonkun toisen miehen kuva. Kun hyljeksitty herttua nyt omalla karkealla tavallaan ja niin, kuin hän rakkauden ymmärsi, rakasti Valentinaa, kävi hän raivoisan mustasukkaiseksi sille toiselle miehelle, jonka olemassaolosta Peppe oli vihjannut. Tämä tuntematon oli hänen ja Valentinan välisen polun telkeenä, ja Gian Marian mieleen välähti, että yksinkertaisin keino polun aukaisemiseksi oli esteen raivaaminen pois tieltä. Mutta sitä ennen hänen oli saatava se selville, ja siinä, mietti hän julmasti hymyillen, saattoi narri auttaa häntä tahtoen tai tahtomattaan.

Hän palasi omaan huoneistoonsa, ja sillä aikaa kun hänen lähtöään valmistettiin, käski hän Alvaron kutsua luoksensa Martin Armstadtin — hänen henkivartiostonsa päällikön. Viimemainitulle hän antoi lyhyet ja salaiset määräykset.

"Valitkaa neljä miestä ja jääkää Urbinoon minun lähdettyäni. Ottakaa selville, missä Peppe, narri, liikkuu! Vangitkaa hänet ja tuokaa hänet jäljessäni! Pitäkää huoli siitä, että teette sen varovasti, älkääkä salliko kenessäkään herätä vähääkään epäluuloja tehtävästänne!"

Salamurhaaja — hän ei ollut paljoakaan parempi siitä huolimatta, että hän komensi Babbianon herttuan henkivartiostoa — kumarsi ja vastasi ulkomaalaisella kurkkuäänellään, että hänen korkeutensa määräyksiä toteltaisiin.

Senjälkeen Gian Maria valmistautui lähtemään. Hän sanoi jäähyväiset Guidobaldolle, luvaten palata muutamien päivien kuluttua häitä varten ja jättäen isäntänsä mieleen sen vaikutelman, että hänen ja Valentinan välinen keskustelu oli ollut tyyten toisenlainen kuin se todellisesti oli ollut.

Juuri Valentinalta itseltään sai Guidobaldo Gian Marian poistuttua tietää, millainen se keskustelu oli oikeastaan ollut ja mitä hänen veljentyttärensä ja vieraansa välillä oli tapahtunut. Valentina tapasi hänet työhuoneestaan, johon hän oli vetäytynyt hänen ruumistaan jo kalvavan luuvalon pahanhengen ajamana, sillä usein se pakotti hänet joksikin aikaa eristäytymään hovistaan. Valentinan saapuessa hän loikoi leposohvalla, koettaen kuluttaa aikaansa lukemalla Piccininon suorasanaisia teoksia. Hän oli komea mies, erinomaisen kaunismuotoinen, tuskin kolmikymmenvuotias. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, hänen silmiensä ympärillä oli tummat ympyrät, ja hänen voimakkaan suunsa seuduilla oli tuskien uurtamia juovia.

Tytön saapuessa hän nousi istumaan, laski kirjansa vieressään olevalle pöydälle ja kuunteli toisen vihaisia valituksia.

Aluksi kohtelias Montefeltro oli taipuvainen suuttumaan saatuaan tietää, kuinka karkeasti Gian Maria oli käyttäytynyt. Mutta pian hän hymyili.

"Kun puhutaan suu puhtaaksi, en minä näe tässä kovinkaan suurta harmistumisen syytä", vakuutti hän. "Myönnän siitä ehkä puuttuvan sitä muodollisuutta, jota herttuan asemassa olevan miehen pitäisi osoittaa puhutellessaan sinun asemassasi olevaa naista. Mutta koska hän menee naimisiin sinun kanssasi ja pian meneekin, miksi vihastua siitä, että hän pyrkii suorittamaan kosintansa minkä tahansa muun miehen tapaan?"

"Olen siis puhunut turhaan", vastasi Valentina uhmaavasti, "ja minua on ymmärretty väärin. Minä en aio mennä avioliittoon tämän herttuallisen tolvanan kanssa, jonka te olette valinnut puolisokseni."

Guidobaldo tuijotti häneen kulmakarvat kohotettuina ja ihmettelevä ilme hienoissa silmissään. Sitten hän kohautti olkapäitänsä hieman väsyneesti. Tämä komea ja rakastettu Guidobaldo oli hyvin ruhtinasmainen, niin harjaantunut ruhtinaallisiin tapoihin, että hän joskus unohti olevansa ihminen.

"Annamme paljon anteeksi nuoruuden kiihkolle", sanoi hän hyvin kylmästi. "Mutta meidän jokaisen sietämiskyvyllä on rajansa. Setänäsi ja hallitsijanasi vaadin sinulta kaksin kerroin velvollisuudentuntoa, ja sinun on osoitettava kaksinkertaista kuuliaisuutta toivomuksilleni. Kaksinkertaisen arvovaltani nojalla olen käskenyt sinua menemään naimisiin Gian Marian kanssa."

Valentina unohti tyyten olevansa prinsessa ja oli pelkkä nainen vastatessaan torjuvasti:

"Mutta, teidän korkeutenne, minä en rakasta häntä."

Kärsimättömyyden häive lehahti herttuan yleville kasvoille.

"En muista", vastasi hän väsyneesti, "rakastaneeni tätiäsi. Mutta kuitenkin menimme avioliittoon ja tottumuksen nojalla opimme rakastamaan toisiamme ja olemaan onnelliset".

"Saatan ymmärtää, että monna Elizabetta johtui rakastamaan teitä", myönsi Valentina. "Te ette ole samanlainen kuin Gian Maria. Te ette ollut lihava ja ruma, typerä ja julma, kuten hän on."

Tämä vetoomus olisi saattanut löytää tiensä miehen sydämeen hänen turhamaisuutensa aina avoimen uoman kautta.

Mutta niin ei käynyt Guidobaldolle. Hän vain ravisti päätänsä.

"Tästä asiasta en tahdo väitellä. Se olisi arvotonta meille kummallekin. Ruhtinaat, rakas lapsi, eivät ole samanlaisia kuin tavalliset ihmiset."

"Missä suhteessa he niistä eroavat?" säväytti tyttö takaisin. "Eikö heidän ole nälkä ja jano samoin kuin tavallisten ihmisten? Eivätkö heitä vaivaa samat sairaudet, eivätkö he koe samoja riemuja? Eivätkö he synny ja kuole ihan samoin kuin tavalliset ihmiset? Mikä siis on se erotus, joka estää heitä menemästä naimisiin tavallisten ihmisten tavoin?"

Guidobaldo heilautti kätensä taivasta kohti, ja hänen silmistään kuvastui tyrmistystä, jota selvästi oli mahdoton sanoin lausua. Eleen rajuus puristi hänen huuliltaan tuskaisen ähkäisyn. Vihdoin saatuaan sen hillityksi hän virkkoi:

"Erotus on se, ettei heidän elämänsä ole heidän omansa ja etteivät he saa käyttää sitä mielensä mukaan. He kuuluvat sille valtiolle, jota hallitsemaan he ovat syntyneet, eikä se ole missään muussa niin tärkeä kuin heidän avioliitoissaan. Heidän tulee solmia sellaisia liittoja, jotka koituvat heidän kansansa hyväksi." Valetina keikautti kastanjanruskeata päätänsä, mutta hellittämättä hänen setänsä jatkoi kylmään, muodolliseen sävyyn samanlaiseen sävyyn kuin hän olisi puhunut sotaväkensä päälliköille: "Tässä tapauksessa meitä Babbianoa ja Urbinoa uhkaa yhteinen vihollinen. Ja erikseen emme kumpikaan jaksa vastustaa häntä, mutta yhdessä me pystymme hänet nujertamaan. Senvuoksi tämä liitto on tarpeellinen — ehdottoman välttämätön."

"Minä en käsitä tätä välttämättömyyttä", vastasi Valentina uhmaa uhkuvalla äänellä. "Jos sellainen liitto, josta puhutte, on suotava, niin miksi sitä ei voida tehdä puhtaasti poliittiseksi — esimerkiksi sellaiseksi kuin se on, joka nyt. sitoo Perugian ja Camerinon teihin? Miksi pitää minut sotkea tähän kysymykseen?"

"Vähäinen historian tuntemus antaisi sinulle vastauksen. Sellaisia poliittisia liittoja tehdään joka päivä, ja niitä rikotaan joka päivä, kun enemmän etua tarjoutuu toisella taholla. Mutta avioliiton lujittamana muuttuu side, vaikka se pysyykin poliittisena, myöskin verisiteeksi. Urbinon ja Babbianon tapauksessa on otettava huomioon myöskin se, ettei minulla ole poikaa. Saattaisi hyvinkin käydä, Valentina", jatkoi hän harkitsevan kylmästi, mikä kuohutti tytön mieltä, "että teidän poikanne liittäisi nämä kaksi herttuakuntaa vieläkin lujemmin toisiinsa. Aikanaan saattaisivat ne molemmat hänen hallitseminaan yhtyä yhdeksi ainoaksi mahtavaksi valtioksi, joka pystyisi menestyksellisesti kilpailemaan minkä italialaisen valtion kanssa tahansa. Ja nyi jätä minut rauhaan, lapsi! Kuten näet, kalvavat minua tuskat, ja kun laitani on tällainen ja tämä ilkeä tyrannini pitää minua kynsissään, olen mieluimmin yksin."

Syntyi äänettömyys, ja samalla kun herttuan katse oli tähdätty Valentinan silmiin, oli viimemainitun katse karttavasti suunnattu lattiaan. Rypistys rumensi tytön valkeata otsaa, hänen huulensa olivat yhteen puristetut, ja hänen kätensä olivat nyrkissä. Toisen ruumiillisten vaivojen herättämä sääli taisteli hetkisen hänen omia sielullisia tuskiaan kohtaan tuntemansa säälin kanssa. Vihdoin hän keikautti kaunista päätänsä taaksepäin, ja sen liikkeen laatu oli niskuroimishengen yllyttämä.

"Mieltäni pahoittaa teidän korkeutenne kiusaaminen tällaisena ajankohtana", vakuutti hän, "mutta minun täytyy pyytää teiltä suopeutta. Asianlaita lienee, kuten puhuitte. Suunnitelmanne lienevät ylevimmät, mitä ikinä on keksitty, koska niiden toteuttamiseen sisältyisi oman lihanne ja verenne — veljentyttärenne — uhraaminen. Mutta minä en tahdo olla niissä osallisena. Kenties minulta puuttuu samanlaista sielun ylevyyttä; kenties olen tyyten arvoton siihen korkeaan asemaan, johon olen syntynyt ilman omaa syytäni. Ja niinpä, teidän korkeutenne", lopetti hän, samalla kun hänen äänensä, kasvonsa, eleensä, kaikki osoittivat hänen sanojensa olevan peruuttamattoman lopullisia, "minä en mene naimisiin tämän Babbianon herttuan kanssa — en, vaikka minun pitäisi tehdä se lujittaakseni liittoja sadan herttua kunnan kanssa."

"Valentina!" huudahti Guidobaldo, kiihtyneenä unohtaen tavallisen tyyneytensä. "Etkö muista olevasi veljentyttäreni?"

"Koska te näytte unohtaneen sen."

"Nämä naisen oikut —" alkoi herttua, mutta Valentina keskeytti hänet.

"Kenties ne ovat omiaan muistuttamaan teille, että minä olen nainen, ja ehkä sen muistaessanne ajattelette, kuinka perin luonnollista on, että minä naisena kieltäydyn menemästä naimisiin — poliittisista syistä."

"Huoneeseesi!" komensi herttua nyt pahasti ärtyneenä. "Ja rukoile polvillasi taivaan armoa auttamaan sinua tajuamaan velvollisuutesi, koska minun sanani eivät sinuun tehoa!"

"Oi, jospa herttuatar olisi palannut Mantuasta!" huoahti Valentina. "Hyvä monna Elizabetta ehkä saisi hellytetyksi teidät säälimään."

"Monna Elizabetta on itse liian velvollisuudentuntoinen voidakseen muuta kuin kehoittaa sinua täyttämään velvollisuutesi. Kas niin, lapsi", lisäsi hän mairittelevammin, "työnnä syrjään tämä tottelemattomuustuuli, joka on niin vieras sinulle ja sopii sinulle niin huonosti. Hääsi vietetään niin loistavasti ja upeasti, että jokainen italialainen prinsessa on vihreä kateudesta. Myötäjäisesi on määrätty viideksikymmeneksituhanneksi dukaatiksi, ja Giuliano della Rovere suorittaa vihkimisen. Olen jo lähettänyt sanan Ferraraan verrattomalle Anichinolle ja tilannut häneltä _majestate-vyön_; lähetän noutamaan Venetsiasta lehtikultaa ja —"

"Mutta ettekö ota kuuleviin korviinnekaan, että minä en tahdo mennä naimisiin?" pisti tyttö väliin kiihkoisen rauhallisesti, kasvot kalpeina, rinta huohottavana.

Herttua nousi, raskaasti nojaten kultanuppiseen keppiinsä ja silmäili häntä hetkisen otsa rypyssä virkkamatta mitään. Sitten hän ilmoitti kylmän päättävästi:

"Kihlauksesi Gian Marian kanssa on julkaistu. Olen antanut sanani herttualle, ja avioliittonne solmitaan niin pian kuin hän palaa. Ja nyt mene! Tällaiset kohtaukset rasittavat sairasta miestä ja ovat arvoa alentavia."

"Mutta, teidän korkeutenne", alkoi tyttö, rukoilevan sävyn nyt tullessa äskeisen uhmailun sijalle.

"Mene!" kivahti herttua, polkien jalkaansa ja pelastaakseen arvokkuutensa — sillä hän pelkäsi tytön ehkä sittenkin jäävän — ja sitten pyörsi kantapäänsä varassa ympäri ja lähti huoneesta.

Yksin jäätyään Valentina seisoi hetkisen paikallaan, päästi huokauksen rinnastaan ja pyyhkäisi äkäisen kyynelen ruskeista silmistään. Tehden sitten äkillisen liikkeen, joka näytti vihjaavan hänen hillinneen mielialansa, hän astui sille ovelle, josta hän oli tullut, ja poistui.

Hän meni pitkin pitkää käytävää, jonka seinillä hohtivat Andrea Mantegnan ihmeitä tekevän siveltimen maalaamat uudet freskot, asteli etuhuoneensa lävitse ja saapui siihen huoneeseen, jossa hän joitakuita tunteja aikaisemmin oli kokenut Gian Marian innoittavan lähentelyn tuottaman loukkauksen. Mentyään nyt tyhjän huoneen lävitse hän astui pengermälle, josta näkyi palatsin paratiisimaiseen puutarhaan.

Suihkukaivon ääressä oli valkea marmori-istuin, jonka verhoksi eräs hänen seuranaisistaan oli aikaisemmin samana päivänä viskannut tulipunaisen samettivaipan. Sille hän nyt istuutui pohtimaan häntä painavaa kauheata tilannetta. Ilma oli lämmin ja viihtyinen sekä täynnä alhaalta puutarhasta kantautuvaa kukkain tuoksua. Suihkukaivon loiske tuntui tyynnyttävän häntä, ja vähän aikaa hänen silmänsä olivat tähdätyt välkkyvään veteen, joka nousi korkealle kristallipatsaana, särkyi sitten ja putosi välkkyvänä jalokivikuurona laajaan marmorialtaaseen. Kun hänen silmänsä sitten väsyivät, harhaantui hänen katseensa marmoriselle rintasuojukselle, jonka luona asteli riikinkukko suuriluuloisen arvokkaasti, ja siirtyi sieltä alhaalla leviävään puutarhaan, jossa heloitti hilpeävärisiä kukkia upeissa, korkeiden, puksipuisten aitausten muodostamissa puitteissa myrttien ja syvän safraninväristä iltataivasta vastaan hoikkina ja tummina kuvastuvien korkeiden sypressien reunustamina.

Paitsi suihkukaivon loisketta ja riikinkukon silloin tällöin kajahtavaa käreätä kirkunaa vallitsi kaikkialla rauha ikäänkuin Valentinan sielussa riehuvan mylläkän vastakohdaksi. Sitten häiritsi hiljaisuutta uusi ääni — hiljainen askel, joka narisutti polun hiekkaa. Hän kääntyi, ja hänen takanaan seisoi uhkea Gonzaga kauniilla kasvoillaan hymy, joka samalla kertaa kuvasti mielihyvää ja hämmästystä.

"Yksinkö, madonna?" virkkoi hän lievän kummastuneesti sormiensa hiljaa hypistellessä hänen käsissään olevan luutun kieliä; ilman tätä soittopeliä hän harvoin näyttäytyi hovissa.