Part 13

Salavihkaa loi Gonzaga alas painuneiden kulmakarvojensa alta kreiviin voimattoman kiukun silmäyksen. Päättyipä tämä juttu millä tavoin tahansa, tämä mies ei saanut jäädä Roccaleoneen. Hän oli liian voimakas, liian hallitseva, ja hän tekeytyisi tämän paikan käskijäksi, nojautuen ainoastaan tuon voimansa ja tuon komentavan esiintymisensä oikeuteen, jota Gonzaga piti karkean, rehentelevän öykkärin lahjana, mutta jonka omistamisesta hän olisi ollut valmis antamaan paljon. Siitä, kuinka voimakas ja hallitseva hän tosiaan oli, ei Francesco ollut milloinkaan osoittanut silmäänpistävämpää näytettä. Nuo hänen suomimansa ja sättimänsä miehet olisivat epäilemättä yhteisvoimin nopeasti tuhonneet vähemmän pelottoman vastustajan; mutta kun valtava rohkeus, sellainen kuin hänen, käy käsi kädessä komennustottumuksen kanssa, eivät heidän kaltaisensa palkkalaiset koskaan jaksa sitä vastustaa. He mutisivat jotakin keskenään, ja eräs heistä vastasi vihdoin:

"Jalo herra, se mies, joka meidän on käsketty vangita, on kapteenimme."

"Se on totta; mutta kapteeninne, kuten te itsekin, on tämän neidin palkoissa; ja hän, teidän todellinen, teidän ylin komentajanne käskee teitä vangitsemaan hänet." Ja kun he nyt vielä empivät, heitti hänen kerkeä älynsä heille sen syötin, jonka täytyi osoittautua houkuttelevimmaksi. "Hän on tänään osoittautunut kelvottomaksi hänelle uskottuun päälliköntoimeen, ja kun hänet on tuomittu, saattaa herätä se kysymys, että joku teistä valitaan täyttämään hänen tyhjäksi jättämänsä paikka."

Palkkakätyreitä he olivat toden totta, Urbinon halvimmalla torilla vetelehtivien roistojen hylkyjoukkoa. Heidän epäröintinsä häipyi, ja heidän Ercolea kohtaan tuntemansa vähäisen uskollisuuden syrjäytti toivo saada hänen asemansa ja palkkansa, jos hänen alentamisensa toteutettaisiin.

He huusivat hänelle, kehoittaen häntä tulemaan pois turvapaikastaan, jossa hän vielä seisoi äänettömänä ja pelästyneenä tämän tapahtumien äkillisen käänteen tähden. Jörösti hän kieltäytyi noudattamasta antautumiskehoitusta, kunnes Francesco, joka nyt ryhtyi komentamaan perin luontevasti, mikä yhä enemmän sapetti Gonzagaa, käski jonkun miehistä käydä noutamassa pyssyn ja ampua sen koiran. Silloin Fortemani alkoi rukoilla armoa ja kahlasi säiliön partaalle, vannoen, että jos kohta hän ei ollut hukkunut kylvyssä, oli ihme, jollei hän ollut myrkytetty.

Näin päättyi perin ilkeältä näyttänyt välikohtaus, ja se oli omiaan avaamaan Valentinan silmät näkemään, millaisia Gonzagan häntä varten värväämät miehet oikein olivat. Kenties se aukaisi myöskin Gonzagan silmät, sillä tämä rakastettava luutunnäppäilijä oli ihan kokematon tällaisissa asioissa. Valentina käski Gonzagan huolehtia Francescosta ja kutsui yhden parvekkeella virnistelevistä hovipojista hänen kamaripalvelijakseen. Hänen käytettäväkseen luovutettiin huone siksi lyhyeksi ajaksi, jonka hän ehkä viipyi Roccaleonessa Valentinan pohtiessa, mikä menettelytapa olisi valittava.

Linnan kaukaisessa eteläsiivessä, toisen linnanpihan takana, kajahti kellonsoitto, kutsuen Valentinaa kappeliin, sillä veli Domenico piti siellä jumalanpalveluksen joka aamu. Ja niinpä neito erosi Francescosta luvattuaan rukoilla taivasta ohjaamaan häntä viisaaseen valintaan, pitäisikö hänen paeta Roccaleonesta vai pitäisikö hänen jäädä sinne torjumaan Gian Marian hyökkäystä.

Gonzagan ja hovipojan seuraamana Francesco lähti kauniiseen huoneeseen, joka oli linnoituksen kaakkoisnurkassa kohoavan Leijonan tornin kohdalla. Hänen ikkunoistaan näki toiselle eli sisemmälle linnan pihalle, jonka poikki Valentina ja hänen hovinaisensa parhaillaan kiiruhtivat jumalanpalvelukseen.

Gonzaga koetti tukahduttaa tätä asiain sotkijana pitämäänsä miestä kohtaan tuntemaansa harmia ja kohdella häntä asianmukaisen kohteliaasti. Olisipa hän mennyt niinkin pitkälle, että olisi keskustellut Francescon kanssa tilanteesta — sillä häntä kiihoitti eräänlainen epäluulo ja hän halusi ovelan innokkaasti saada selville, mitkä syyt olivat oikeastaan saaneet tämän muukalaisen innostumaan Valentinan asioihin. Mutta väsyneesti, vaikka silti moitteettoman kohteliaasti Francesco torjui hänen yrityksensä ja pyysi, että Lanciotto lähetettäisiin häntä palvelemaan. Nähdessään ponnistuksensa turhiksi Gonzaga poistui entistä harmistuneempana, mutta hymyillen entistä herttaisemmin ja esiintyen entistä kohteliaammin.

Hän meni pihalle käskemään, että silta oli nostettava pystyyn, ja huomattuaan miehet erikoisen lauhkeiksi ja säyseiksi Francescolta saamansa purevan läksytyksen jälkeen hän purki heihin hänet vallannutta suunnattoman huonoa tuulta. Sitten hän vetäytyi omiin huoneisiinsa ja istui siellä linnan puutarhan puolisen ikkunan ääressä ainoina seuralaisinaan epämieluiset ajatuksensa.

Mutta pian hänen mielialansa keveni, ja hän rohkaistui, sillä hän saattoi olla sangen urhoollinen, kun vaara oli kaukana. Parasta olisi, mietti hän, jos Valentina poistuisi Roccaleonesta. Siihen hän neitoa neuvoisi ja kehoittaisi. Hän luonnollisesti lähtisi Valentinan muassa, ja siten hän voisi edistää kosiskeluaan yhtä hyvin muualla kuin täällä linnassakin. Jos taas toisaalta Valentina jäisi tänne, niin jäisi hänkin, ja jos Gian Maria tulisikin, niin mitäpä se itse asiassa merkitsisi? Kuten Francesco oli sanonut, ei piiritys voisi olla pitkäaikainen, koska Babbianon asiat olivat sekavat. Pian olisi Gian Marian pakko palata kotiinsa puolustamaan herttuakuntaansa. Jos he siis pystyisivät torjumaan häntä vähän aikaa, kävisi kaikki sittenkin hyvin. Totisesti hän oli ollut liian kerkeä masentumaan.

Hän nousi pystyyn ja ojensihe, tuntien huoletonta iloa, työnsi sitten ikkunansa auki ja kumartui sen ulkopuolelle hengittämään aamu-ilmaa. Häneltä pääsi hiljainen naurahdus. Olipa hän tosiaankin ollut hupakko kiusatessaan itseään pelolla saatuaan ensi tiedon Gian Marian tulosta. Tarkoin punniten Gian Maria tekisi hänelle palveluksen — jäivätpä he tänne tai lähtivät. Rakkaudella ei ole voimakkaampaa edistäjää kuin yhteinen vaara, ja viikko sellaisia häiriöitä, jollaisia Gian Maria todennäköisesti heille aiheuttaisi, veisi hänen kosiskeluaan eteenpäin enemmän kuin hän saattaisi toivoa saavuttavansa kuukauden kestävällä lähentelyllä rauhallisissa oloissa. Sitten Francescon muisto nostatti rypyn hänen kulmakarvojensa väliin, ja hän muisteli, kuinka mieltynyt Valentina oli ollut siihen miekkoseen kohdattuaan hänet ensi kerran Acquaspartassa ja kuinka neito sinä päivänä ratsastaessaan ei ollut nähnyt mitään muuta kuin Francesco-ritarin tummat silmät.

"Ritari Francesco, mutta mikä ja mistä?" jupisi hän itsekseen. "Pyh! Nimetön, koditon seikkailija; rehentelevä kerskuri, joka haisee verelle ja nahalle ja sopii ohjaamaan sellaista roskajoukkoa kuin Fortemanin miehiä. Mutta naisen seurassa — mitä voisi sellainen älliö saavuttaa, miten hän voisi menestyä?" Hän nauroi heräävälle mustasukkaisuudelleen pilkallisesti, ja hänen otsansa kirkastui, sillä nyt hän oli toiveikkaalla tuulella — mikä kenties johtui hänen äskeisen, vapisuttavan pelkonsa vastavaikutuksesta. "Mutta lempo vieköön", jatkoi hän muistaessaan, kuinka hämmästyttävän rohkea Francesco oli ollut linnanpihalla, "hän on väkevä kuin Herkules, ja esiintyy niin, että häntä pelätään ja totellaan. Pyh!" Hän naurahti taaskin kääntyessään ottamaan naulasta seinällä riippuvan luuttunsa. "Jonkun _condottieron_ äpäräpoika, jossa isän rehentelevään röyhkeyteen liittyy kevytmielisen äidin talonpoikaissielu. Ja minäkö pelkään sellaisen olennon hipaisevan verrattoman Valentinani sydäntä? Sellainen ajatushan osoittaa kehnoa kunnioitusta häntä kohtaan."

Ja karkoittaen Francescon mielestään hän hypisteli soittokoneen kieliä ja palaten ikkunan ääreen näpäytteli säestystä ihmeellisen suloisen ja hellän äänensä kaiuttaessa rakkauslaulua.

VIIDESTOISTA LUKU

Francescon armahtavaisuus

Monna Valentina ja hänen hovinaisensa söivät päivällistä puolenpäivän aikaan pienessä huoneessa, johon päästiin isosta salista, ja sinne pyydettiin Francesco ja Gonzaga. Seuruetta palvelivat molemmat hovipojat, kun taas veli Domenico, jonka tukeville uumenille oli vyötetty lumivalkea esiliina, toi höyryävät ruokalajit keittiöstä, jossa hän oli ne valmistanut; vilpittömän luostariasukkaan tavoin hän nimittäin oli jonkinlainen mestari valmistamaan — ja todellinen ahmatti nauttimaan — viehättäviä ruokalajeja. Keittiö oli hänestä verrattavissa jonkun vähempiarvoisen kirkon pyhättöön, ja jos hän omisti rukouskirjalle ja helminauhalle puoleksikaan niin paljon palavaa hartautta kuin padalle ja pannulle, kattilalle ja paistinvartaalle, oli pyhimyksen sädekehä varmasti hänelle taattu.

Hän toi sinä päivänä heidän eteensä päivällisen, jota parempaa ei ollut ainoankaan ruhtinaan, jollei ehkä paavin, pöydällä. Pöydässä oli laaksossa ammuttuja, tryffeleillä maustettuja sirkkusia, jotka panivat epikurolaisen Gonzagan kierittelemään silmiään, sillä hänen kitalakensa välityksellä ne muuttuivat suorastaan paratiisimaiseksi, aistilliseksi nautinnoksi. Lisäksi oli vuorenrinteellä ansaan joutunut jänis, joka oli keitetty mureaksi Malvasia-viinissä ja jonka tuoksu ja maku olivat niin herkulliset, että Gonzaga oli pahoillaan, koska oli nauttinut niin vankasti sirkkusia; oli äskettäin purosta pyydystettyjä forelleja ja niin ihana piiras, että vesi herahti suuhun. Kaikki tämä saatiin huuhdella kurkusta alas tulisella, punaisella Puglia-viinillä tai miedommalla Malvasia-viinillä, sillä linnaa muonittaessaan Gonzaga oli järjestänyt niin, ettei heidän ainakaan tarvitsisi olla janoisia.

"Piiritystä odottavaksi linnaväeksi elelette perin komeasti täällä Roccaleonessa", huomautti Francesco tämän oivallisen aterian johdosta.

Hänelle vastasi narri. Hän istui näkymättömissä lattialla kyyristyneenä erään Valentinan hovinaisen tuolia vasten, ja viimemainittu viskasi hänelle silloin tällöin palasen lautaseltaan hyvin samaan tapaan kuin olisi ruokkinut lempikoiraansa.

"Siitä saatte kiittää munkkia", virkkoi hän sammaltaen, sillä hänen suunsa oli sullottu täyteen piirasta. "Minut saa kuoltuani tuomita kadotukseen, jollen pyydä synninpäästöä häneltä. Sellaisen miehen, joka osaa näin mainiosti hoitaa ruumista, pitäisi käsitellä sielua hämmästyttävästi. Veli Domenico, teidän pitää ripittää minut auringonlaskun jälkeen."

"Sinä et minua tarvitse", vastasi munkki halveksivan vihaisesti. "Sellaisille kuin sinulle on varattu autuus — 'Autuaat ovat hengellisesti vaivaiset'."

"Entä eikö sellaisille kuin teille ole varattu kirous?" sinkautti narri vastaan. "Eikö jossakin kohdassa lausuta: 'Kirotut ovat turpealihaiset, lihavat ja pyylevät ahmatit, jotka tekevät itsestään oman vatsansa jumalan'?"

Anturaisella jalallaan munkki antoi narrille salakavalan potkun.

"Ole hiljaa, sinä kyykäärme, sinä myrkkysäkki!"

Pahempaa peläten narri nousi pystyyn.

"Kavahtakaa!" kirkaisi hän kimakasti. "Ajatelkaa, munkki, että kiukku on pääsyntejä! Kavahtakaa, sanon!"

Veli Domenico hillitsi kohotettua kättänsä ja alkoi jupista latinalaisia lauseita luomien peittäessä hänen maahan luodut silmänsä. Siten Peppe pääsi pujahtamaan ovelle.

"Kuiskatkaahan, munkki, nyt korvaani, onko tuo valmistamanne paisti laitettu jäniksestä vaiko kuluneesta anturasta?"

"Jumala minulle nyt anteeksi antakoon!" karjui munkki, syöksyen häntä kohti.

"Ruuanlaittonneko? Niin, totisesti — polvillenne!" Peppe väisti iskun, kumartui ja sujahti takaisin huoneeseen. "Tekö kokki? Pyh! Te, luostarin silavatynnyri! Sirkkusenne olivat palaneet, forellinne uivat rasvassa, piiraanne —"

Millainen piiras lienee ollut, sitä seurue ei saanut tietää, sillä tulipunaisena kasvoiltaan veli Domenico karkasi narrin kimppuun ja olisi saanut hänet kiinni, jollei hän olisi sukeltanut pöydän alle Valentinan liepeiden juurelle ja rukoillut neidolta suojelusta tätä isoruhoista mielipuolta vastaan, joka piti itseään kokkina.

"Hillitkäähän vihanne, isä!" tyynnytti Valentina, nauraen kuten kaikki muutkin. "Hän vain kiusaa teitä. Sietäkää häntä äsken mainitsemanne autuuden tähden, joka on innostanut hänet ilkeyteen."

Lauhtuneena, mutta yhäti uhkaillen antaa selkäsaunan Peppelle, kun sattuisi hänelle sopivampi tilaisuus, munkki palasi taloustehtäviinsä. Pian senjälkeen noustiin pöydästä, ja Gonzagan ehdotuksesta Valentina pysähtyi juhlasaliin, antaen määräyksen, että Fortemani oli tuotava hänen eteensä tuomittavaksi. Kymmenillä tavoin heidän saavuttuaan Roccaleoneen oli Ercole rikkonut osoittamatta Gonzagalle sitä kunnioitusta, jota viimemainittu katsoi olevansa oikeutettu saamaan osakseen, ja hovimies tarttui innokkaasti tähän tilaisuuteen purkaakseen kostonhimoista mielenkarvauttaan.

Valentina pyysi myöskin Francescoa jäämään ja auttamaan heitä laajalla kokemuksellaan, mikä sanontatapa vihlaisi ilkeästi Romeo Gonzagan sydäntä. Kenties hänen tarkoituksensa oli yhtä paljon lujittaa omaa maaperäänsä kuin tyydyttää kostonhimoaan Fortemania kohtaan, kun hän lähetettyään sotilaan noutamaan vankia kääntyi lyhyesti ehdottamaan, että Ercole heti hirtettäisiin.

"Mitä hyödyttää tutkiminen ja tuomitseminen?" intoili hän. "Me kaikki näimme hänen niskuroimisensa, ja siitä ei voida määrätä muuta kuin yksi rangaistus. Joutukoon se elukka hirteen!"

"Mutta itsehän te ehdotitte tutkintoa ja tuomiota", huomautti Valentina vastaan.

"Ei, madonna. Minä ehdotin vain tuomitsemista. Vasta sen jälkeen, kun pyysitte tätä herra Francescoa avustamaan meitä, sain sen käsityksen, että tarkoituksenne on ottaa se vintiö tutkittavaksi."

"Uskoisitteko tätä herttaista Gonzagaa noin verenhimoiseksi?" kysyi Valentina Francescolta. "Oletteko te, hyvä herra, samaa mieltä hänen kanssansa siihen nähden, että kapteeni pitäisi hirttää häntä kuulematta? Pelkään teidän olevan, sillä mikäli olen nähnyt menettelytapojanne, eivät ne kallistu lempeyteen."

Gonzaga hymyili, päätellen tästä lauseesta, kuinka osuvasti Valentina arvosteli tämän muukalaisen karkeata luonnetta. Francescon vastaus oli heistä yllättävä.

"En; pidän herra Gonzagan neuvoa huonona. Osoittakaa armahtavaisuutta Fortemania kohtaan nyt, kun hän ei sitä odota! Siten teette hänestä uskollisen palvelijan. Minä tunnen hänenlaatuisensa miehet."

"Ser Francesco puhuu noin, koska hänellä ei ole sitä tuntemusta, joka meillä on", oli Gonzagan töykeä huomautus. "Meidän täytyy näyttää esimerkki, jos mielimme saada näiltä miehiltä kunnioitusta ja nöyryyttä."

"Näyttäkää sitten esimerkki armosta", ehdotti Francesco leppeästi.

"No niin, katsotaanhan", vastasi Valentina. "Minua miellyttää teidän neuvonne, herra Francesco, mutta Gonzagan sanoihin tuntuu kuitenkin sisältyvän viisautta. Vaikka tällaisessa tapauksessa mieluummin tekisin tuhmuuden kuin ottaisin ihmisen kuoleman omalletunnolleni. Mutta tuossa hän tulee, ja ainakin tutkimme hänen asiaansa. Kenties hän on nyt jo katuvainen."

Gonzaga naurahti pilkallisesti ja sijoittui Valentinan tuolin oikealle puolelle Francescon seisoessa sen vasemmalla puolen; ja sillä tavoin he kävivät tuomitsemaan Valentinan sotilaiden päällikköä.

Hänet tuotiin sisälle kahden rauta-asuisen sotilaan välissä; hänen kätensä oli sidottu selän taakse, hänen askeleensa olivat raskaat kuten pahasti pelkäävän miehen, ja hänen katseensa suuntautui odottavaan kolmikkoon jörösti, mutta kaikkein jöröimmin Francescoon, joka oli niin silmäänpistävästi aiheuttanut hänen kukistumisensa. Valentina ojensi kättänsä Gonzagaan päin ja heilautti sitä sitten hieman öykkärin suuntaan. Tätä elettä totellen Gonzaga silmäili sidottua kapteenia röyhkeästi.

"Tiedät rikoksesi, lurjus", ärjyi hän. "Onko sinulla sanottavana mitään, mikä estäisi meitä hirttämästä sinua?"

Fortemani kohotti hetkiseksi kulmakarvojaan hämmästyneenä tämän miehen tuimuudesta, jota hän oli aina pitänyt perin naismaisena. Sitten hän päästi niin ylenkatseellisen naurahduksen, että väri lehahti Gonzagan poskille.

"Viekää hänet ulos —" alkoi hän raivoissaan, mutta Valentina keskeytti hänen lauseensa, laskien kätensä hänen käsivarrelleen.

"Ei, ei, Gonzaga, menettelytapanne on ihan väärä. Sanokaa hänelle — Ei; kuulustelen häntä itse. Herra Forteinani, olette tehnyt itsenne syypääksi karkeaan rikkomukseen. Teidät ja miehenne pestasi herra Gonzaga palvelukseeni, ja teille annettiin heidän päällikkönsä kunniakas toimi, jotta johtaisitte heitä palveluksessani velvollisuuden, kuuliaisuuden ja uskollisuuden vaatimusten mukaisesti. Sensijaan te olitte alkuunpanijana tämänaamuisessa väkivaltaisessa rähäkässä, jolloin viaton ja syytön mies, joka oli vieraanani, oli vähällä joutua murhatuksi. Mitä teillä on sanomista?"

"Se, että minä en ollut alkuunpanija", puolustihe toinen jurosti.

"Se on samantekevä", vastasi Valentina, "sillä ainakin se tapahtui teidän suostumuksellanne, ja te olitte osallisena moisessa julmassa urheilussa hillitsemättä sitä, mikä selvästi oli velvollisuutenne. Vastuunalaisuus on teidän, päällikön, niskoilla."

"Armollinen neiti", selitti Fortemani, "he ovat hurjaa väkeä, mutta hyvin uskollisia".

"Uskollisia hurjuudelleen, kenties", tokaisi tyttö halveksivasti. Sitten hän pitkitti: "Muistanette, että herra Gonzagalla on jo kahdesti ennen ollut syytä nuhdella teitä. Molempina viimeisinä öinä ovat miehenne käyttäytyneet räyhäävästi minun seinieni sisällä. On juotu kovasti, on pelattu arpapeliä, ja kerran tai kahdesti on kuulunut sellaista rähinää, että olen luullut kauloja katkottavan miestenne keskuudessa. Herra Gonzaga varoitti teitä pitämään seuralaisianne paremmassa kurissa, mutta kuitenkin tänään, jolloin ei edes juopumusta ollut puolustukseksi, sattui tämä ilkeä juttu, jossa te itse olitte etumaisena miehenä."

Seurasi äänettömyys, jonka aikana Ercole seisoi pää kumarassa, ikäänkuin miettien, ja Francesco käänsi ihmettelevän katseensa tähän hentoon tyttöön, jolla oli lempeät, ruskeat silmät ja joka oli ollut niin hellä ja sääliväinen. Kummastellessaan tytön henkistä suuruutta hän ihan itsetiedottomasti viehättyi yhä enemmän.

Gonzaga, jota tämä ei lainkaan liikuttanut, silmäili Fortemania, varroten hänen vastaustaan.

"Madonna", virkkoi öykkäri vihdoin, "mitä voitte odottaa sellaiselta joukolta kuin tältä? Herra Gonzaga ei ole voinut toivoa minun värväävän kirkossakävijöitä sellaista puuhaa varten, jonka hän ilmoitti hipovan valtiopetosta. Mitä tulee heidän juoppouteensa ja heidän vähäiseen räyhäämiseensä, milläpä sotilailla ei olisi näitä vikoja? Jollei heillä niitä ole, ei heillä ole myöskään ansiopuolia. Sellainen mies, joka on säyseä rauhan aikana, on lymyilevä akka sodassa. Ja mistä muuten oli peräisin heidän juomansa viini? Se oli herra Gonzagan hankkimaa."

"Valehtelet, koira!" kivahti Gonzaga. "Minä varasin viiniä madonnan pöytää enkä sotilaita varten."

"Mutta osa siitä löysi tien heidän luokseen, mikä on hyvä, sillä vesi vatsassa tekee miehen araksi. Mitä syntiä on vähäisessä nautiskelussa, madonna?" jatkoi hän, kääntyen taaskin Valentinan puoleen. "Nämä sotilaani näyttävät, mitä ainesta he ovat, kun joudutaan mittelemään aseita. He ovat ehkä koiria — mutta verikoiria jok'ikinen heistä, ja olisivat valmiit menettämään sata henkeä teidän palveluksessanne, jos heillä olisi niitä niin monta."

"Niin, jos heillä olisi niin monta", pisti Gonzaga väliin happamesti; "mutta koska heillä ei ole enempää kuin yksi kullakin, eivät he välitä siitä luopua".

"Ei; siinä olette väärässä", huudahti Fortemani tulistuneesti. "Kun heillä vain on johtaja, kyllin voimakas pitämään heitä aisoissa, rohkaisemaan heitä ja pakottamaan heidät alistumaan, menevät he hänen käskystään mihin tahansa."

"Ja nyt", tokaisi Gonzaga kerkeästi, "johditte meidät takaisin pääasiaan. Olette osoittanut meille, että te ette ole sellainen johtaja. Olette tehnyt vieläkin pahempaa. Olette rikkonut sääntöjä vastaan, vaikka teidän ei olisi ainoastaan pitänyt noudattaa kuria, vaan pakottaa toisetkin sitä noudattamaan. Ja sentähden pitäisi teidät minun käsitykseni mukaan hirttää. Älkää enää tuhlatko aikaa häneen, madonna!" lopetti hän, kääntyen Valentinaan päin. "Asettakaamme esimerkki!"

"Mutta, madonna —" alkoi Fortemani, jonka ahavoituneet, ryppyiset kasvot kalpenivat.

Gonzaga vaimensi hänet.

"Sananne ovat turhia. Olette niskuroinut, ja niskuroimisesta on vain yksi rangaistus."

Öykkäri laski päänsä nuokuksiin, pitäen itseään menneenä miehenä, eikä osannut vastata mitään, mutta odottamattomasti Francesco vastasi hänen puolestaan.

"Madonna, tässä on neuvonantajanne väärässä. Syytös tätä miestä vastaan on väärä. Ei ole tapahtunut niskuroimista."

"Mitä?" äänsi Valentina, kääntyen kreivin puoleen. "Ei niskuroimista, niinkö sanoitte?"

"Uusi Salomo esiintyy", ivasi Gonzaga. Sitten hän kärtyisesti lisäsi: "Älkää tuhlatko sanoja hänelle! Asiamme koskee Fortemania."

"Mutta malttakaahan, hyvä Gonzaga! Hän saattaa olla oikeassa."

"Sydämenne on liian hellä", vastasi Romeo kärsimättömästi. Mutta Valentina oli nyt kääntynyt poispäin hänestä ja pyysi Francescoa selittämään tarkoituksensa selvemmin.

"Jos hän olisi nostanut kätensä teitä vastaan, madonna, tai edes herra Gonzagaa vastaan tai jos hän ei olisi totellut teistä jommankumman antamaa määräystä, niin silloin ja ainoastaan silloin saattaisi olla kysymys niskuroimisesta. Mutta hän ei ole tehnyt mitään sellaista. Hän on totta kyllä syypää palvelijani karkeaan pahoinpitelyyn, mutta se ei suinkaan ole niskuroimista, koska hän ei ollut luvannut olla uskollinen Lanciottolle."

Toiset tuijottivat häneen, ikäänkuin hän olisi puhunut syvää viisautta eikä yksinkertaisesti todennut selvää asiaa; Gonzaga oli tyrmistynyt, Fortemanin silmistä loisti heikkoa toivoa ja ihmettelyä, ja madonna nyökytti hiljaa päätänsä, mikä osoitti hänen olevan samaa mieltä. He väittelivät vielä vähän aikaa. Gonzaga esiintyi katkerasti ja kiivaasti sekä harkitsemattoman ylenkatseellisesti sekä Francescoa että Fortemania kohtaan. Mutta kreivi puolusti omaksumaansa kantaa niin päättävästi, että Valentina lopulta kohautti olkapäitänsä, tunnusti saaneensa varmuuden ja pyysi Francescoa määräämään tuomion, "Oletteko tosissanne, madonna?" lausui Francesco hämmästyneenä, samalla kun synkkä rypistys rumensi Gonzagan otsan sileyttä.

"Olen kun olenkin. Tuomitkaa hänet niinkuin katsotte parhaaksi ja oikeimmaksi, ja hänelle käy täsmälleen määräyksenne mukaan."

Francesco kääntyi puhuttelemaan sotilaita. "Päästäkää hänet siteistä, jompikumpi teistä!" komensi hän lyhyesti.

"Taidatte olla hullu", kiljaisi Gonzaga vimmoissaan, mutta hänen paha tuulensa johtui pikemminkin siitä harmista, että tämä sekaantuja oli saanut menestystä, kun taas häntä ei ollut onnistanut. "Madonna, älkää välittäkö hänestä!"

"Sallikaa asian mennä menoaan, pyydän, hyvä Gonzaga", vastasi Valentina tyynnyttävästi, ja Gonzaga, joka oli pyörtymäisillään ilkeydestä, totteli.

"Jättäkää hänet siihen ja poistukaa!" kuului Paolon seuraava käsky sotilaille, ja he lähtivät, jättäen hämmästyneen Fortemanin seisomaan yksin, kädet vapaina ja mieli arkana.

"Painakaa nyt sanani mieleenne, herra Fortemani!" kehoitti Francesco. "Teitte raukkamaisen teon, arvottoman soturille, jollaisena haluaisitte ihmisten teitä pitävän. Ja siitä on mielestäni riittävä rangaistus se, jonka saitte minun kädestäni, koska se nöyryytys, jonka teille toimitin, on järkyttänyt arvoanne seuralaistenne keskuudessa. Palatkaa nyt heidän luoksensa, voittakaa takaisin menetyksenne ja pitäkää varanne, että vastaisuudessa esiinnytte arvokkaammin! Olkoon tämä teille opiksi, herra Fortemani! Olette ollut vaarallisen likellä hirsipuuta ja olette saanut todistuksen siitä, että vaaran hetkellä miehenne ovat valmiit nostamaan kätensä teitä vastaan. Mistä se johtuu? Siitä, ettette ole pyrkinyt herättämään heissä kunnioitusta. Olette ollut liiaksi paljon heidän kumppaninsa juomingeissa ja räyhäämisessä ettekä ole arvokkaasti pysynyt heistä erillänne."

"Armollinen herra, olen saanut opetukseni" vastasi masennettu öykkäri.

"Toimikaa siis sen mukaan! Käykää jälleen käsiksi päälliköntehtäviinne ja kouluttakaa miehenne parempaan kuriin! Madonna ja herra Gonzaga unohtavat tämän jutun. Eikö niin, madonna? Eikö niin, herra Gonzaga?"