Part 14

Taipuen kreivin tahtoon ja uskoen sisäistä näkemystään, joka vakuutti hänelle, että Francesco menetteli viisaasti, mikä hänen tarkoituksensa lieneekään ollut, Valentina antoi Fortemanille kreivin pyytämän vakuutuksen, ja Gonzagan oli pakko nurkuen noudattaa hänen esimerkkiään.

Fortemani kumarsi syvään; hänen kasvonsa olivat kalpeat, ja hänen raajansa vapisivat pahemmin kuin pelkokaan oli pannut ne vapisemaan. Hän asteli Valentinan eteen, laskeutui toiselle polvelleen ja suuteli nöyrästi hänen hameensa lievettä.

"Laupeuttanne, madonna, ei teidän tarvitse katua. Palvelen teitä kuolemaani saakka, armollinen neiti, ja teitä, armollinen herra." Viimeisiä sanoja lausuessaan hän kohotti katseensa Francescon rauhallisiin kasvoihin. Sitten hän vilkaisemattakaan pettyneeseen Gonzagaan nousi pystyyn, kumarsi taaskin — ihan kuin hovimies — ja poistui.

Oven sulkeutuminen oli Gonzagalle merkki alkaa syytää katkeria moitteita Francescoa vastaan, mutta Valentina vaimensi hänen moitteensa.

"Olette suunniltanne, Gonzaga", huudahti hän. "Kaikki, mitä on tehty, on tapahtunut minun suostumuksellani. En epäile menettelyn viisautta."

"Ettekö? Jumala suokoon, ettei teidän koskaan tarvitse sitä epäillä. Mutta se mies ei saa rauhaa, ennenkuin on kostanut meille."

"Herra Gonzaga", huomautti Francesco verrattoman kohteliaasti, "olen vanhempi mies kuin te ja olen kenties nähnyt enemmän sotaa ja enemmän sellaisia miehiä. Sen öykkärin kaikesta räikeästä kerskailusta ja rehentelystä huolimatta hänessä piilee jonkun verran uljuutta, ja hänessä on myöskin jonkun verran oikeudentuntoa. Tänään hän sai armoa, ja aika osoittaa, kuinka oikeassa olin antaessani madonnan nimessä hänelle anteeksi. Sanon teille, hyvä herra, ettei monna Valentinalla ole missään uskollisempaa palvelijaa kuin hänestä nyt todennäköisesti tulee."

"Minä uskon sen, herra Francesco. Olenpa varma, että menettelynne oli viisauden sanelema."

Gonzaga pureksi huultansa.

"Lienen väärässä", virkkoi hän nyreän myöntävästi. "Ja toivon, että niin on."

KUUDESTOISTA LUKU

Gonzaga riisuu naamarinsa

Rocccaleonen neljä vankkaa ulkomuuria oli järjestetty laajaksi neliöksi, jonka alasta varsinainen linna valtasi ainoastaan puolet. Toinen puoli, jonka pituussuunta oli pohjoisesta etelään, oli puutarhana ja jaettu kolmeen pengermään. Korkein niistä oli pelkkä lehtokuja eteläisen muurin juurella, ja sitä kattoi päästä päähän ulottuva viiniköynnösristikko, jonka iän mustuttamia tankoja kannattivat neliskulmaiset, karkeasti hakatut graniittipylväät.

Jyrkät graniittiportaat, joiden vanhojen kivien väliraot olivat ruohottuneet ja joiden alapäässä oli kaksi makaavaa leijonaa, johtivat keskiselle pengermälle, jota nimitettiin ylemmäksi puutarhaksi. Tämän jakoi kahtia jättiläiskokoisten puksipuiden reunustama käytävä, joka vei alimmalle pengermälle ja joka oli kaunopuheisena todistuksena tämän vanhan puutarhan iästä. Tähän käytävään ei auringonvaloa milloinkaan päässyt tunkeutumaan enempää kuin joku varkain pujahtanut säde, ja kuumimpina kesäisinä päivinä vallitsi sen vihreässä hämyssä miellyttävä viileys. Sen kummallakin puolella levisi ruusutarha, joka kuitenkin nyt oltuaan viime aikoina hoitamatta oli rehevän rikkaruohon vallassa.

Näistä kolmesta pengermästä kolmas ja alavin, joka oli pitempi ja leveämpi kuin kumpikaan ylemmistä, oli pelkkä tasainen nurmikko, jota reunustivat akasiat ja plataanit ja jonka äärimmäisestä sopukasta lähtevät koukertelevat, rautaisilla käsinojilla varustetut kiviportaat veivät suoraan Leijonan tornin ja Aquilan kreivin majapaikan vastassa olevalle korokkeelle.

Tällä vihreällä nurmikolla Valentina hovinaisineen ja -poikineen kulutti iltaansa keilapelissä, ja heidän kömpelyytensä tässä leikissä, johon he eivät olleet tottuneet, antoi aihetta katselevan Pepen hyväntuuliselle naljailulle ja heidän itsensä vielä hilpeämmälle naurulle.

Myöskin Fortemani oli siellä, ikäänkuin ei olisikaan sattunut aamuista selkkausta, joka hänen — siltä melkein näytti — oli täytynyt unohtaa, niin tyyni ja huoleton hän oli. Hän oli sellaisia miehiä, joihin häpeä ei koskaan osu kovin syvälle, ja hän pöyhisteli hilpeästi naisten joukossa, muljautellen hurjia silmiään luodessaan heihin vietteleviä katseita ja heilautellen koreata uutta vaippaansa ylimyksellisen ylpeästi — siinä autuaallisessa varmuudessa, ettei se heilauttelemisesta repeisi, kuten ne vaipat, joihin tylyt olosuhteet olivat viime aikoina hänet totuttaneet — ja rehennellen kuin kukko tunkiolla.

Mutta hänen saamansa opetus ei todennäköisesti yhtä helposti joutuisi unohduksiin. Sen hedelmiä saattoikin jo nähdä, sillä hänen miehensä käyttäytyivät säännöllisemmin, ja neljä heistä oli pertuska olalla vahdissa linnan muureilla. He olivat hänen palatessaan heidän pariinsa sinkautelleet hänelle pistosanoja ja pilkallisia viittauksia hänen kylpyynsä, mutta muutamilla erinomaisesti tähdätyillä iskuilla hän oli pakottanut meluisimmat vaikenemaan ja olemaan nöyrempiä. Hän oli puhunut heille repivän uhkaavasti ja antanut määräyksiä, joiden noudattamista hän vaati, jollei tottelematon halunnut joutua tekemisiin hänen kanssansa.

Hän olikin muuttunut mies, ja kun hänen seuralaisensa sinä iltana olivat juoneet hänen mielestään kylliksi eivätkä välittäneet hänestä hänen käskiessään heitä lakkaamaan ja paneutumaan makuulle, meni hän etsimään monna Valentinaa. Hän tapasi neidon istumassa ruokasalin ikkunakomerossa ja keskustelemassa Francescon ja Gonzagan kanssa. He olivat olleet siellä illallisesta saakka pohtimassa, olisiko viisainta lähteä vaiko jäädä paikoilleen, paeta vaiko pysyä lujana ottamassa vastaan Gian Mariaa. Heidän neuvottelunsa keskeytti nyt Ercole valituksineen.

Valentina lähetti Gonzagan hillitsemään miehiä, mikä menettely sai Fortemanin salavihkaa naurahtamaan pilkallisesti. Keikari lähti riemuissaan tästä luottamustehtävästä, joka osoitti, ettei hänen komennuskykynsä ollut mitenkään kärsinyt tytön verratessa häntä rehentelevään Francescoon. Mutta hänen ylpeytensä johti hänet karvaaseen lankeemukseen.

Miehet laskivat pilaa hänen nuhteistaan, ja kun hän jäljitteli Francescon menettelyä, puhutellen heitä jyrkän tuimasti sekä sättien heitä elukoiksi ja sioiksi, erottivat he hänen tuimuutensa väärän soinnun, joka muistutti oikeata sävyä yhtä vähän kuin lyijyn kilinä muistuttaa hopean helinää. He syytivät hänelle ivallisia herjauksia, matkivat hänen tenoriääntänsä, jonka kiihtymys oli tehnyt kimakaksi, ja käskivät hänen mennä hypistelemään luuttua naisensa huviksi ja jättää miesten puuhat miesten huoleksi.

Hänen suuttumuksensa äityi, ja he menettivät malttinsa; aluksi he olivat näytelleet hampaitaan nauraessaan, nyt he alkoivat paljastella niitä äristessään. Silloin hänen tuimuutensa häipyi. Hän pujahti Fortemanin ohitse, joka seisoi kylmänä ja halveksivana ovella tarkkailemassa odottamaansa epäonnistumista, ja palasi posket hehkuvia madonna Valentinan luo, syytäen katkeria sanoja.

Tyttö säikähti Gonzagan oman häpeänsä peittämiseksi liioittelemaa kertomusta. Francesco istui rauhallisena, naputellen ikkunalautaa ja silmäillen alhaalla lepäävää, kuutamoista puutarhaa eikä sanalla eikä merkillä vihjannut, että häntä saattaisi onnistaa, vaikka Romeon yritys oli rauennut tyhjiin. Vihdoin Valentina kääntyi hänen puoleensa.

"Voisitteko te —?" alkoi hän, mutta pysähtyi sitten katseensa siirtyessä takaisin Gonzagaan; hän ei tahtonut enää haavoittaa miehen jo ennestään arkaa ylpeyttä. Heti Fransesco nousi pystyyn.

"Voisinhan koettaa", virkkoi hän rauhallisesti, "vaikka herra Gonzagan epäonnistuminen ei jätäkään minulle paljoa toivomisen varaa. Mutta hän on kuitenkin ehkä taittanut kärjen heidän varmuudeltaan, joten minulla niin ollen on edessäni helpompi tehtävä. Minä koetan, madonna." Ja sen sanottuaan hän lähti.

"Hänelle se onnistuu, Gonzaga", sanoi Valentina hänen poistuttuaan. "Hän on soturi ja tietää, millaisiin sanoihin ne miekkoset eivät pysty vastaamaan."

"Toivotan hänelle onnea yrityksessään", ärähti Gonzaga, jonka kauniit kasvot nyt olivat kalpeat nyreydestä. "Mutta olen valmis lyömään vetoa, että hänen ponnistuksensa raukeavat tyhjiin."

Mutta Valentina hylkäsi tarjouksen, jonka harkitsemattomuus tuli paremmin kuin todetuksi, kun Francesco noin kymmenen minuutin kuluttua astui jälleen sisälle yhtä järkkymättömän rauhallisena kuin lähtiessään.

"He ovat nyt hiljaa, madonna", ilmoitti hän.

Valentina katsahti häneen kysyvästi. "Miten saitte sen suoritetuksi?" tiedusti hän.

"Olihan siinä vähä vaikeutta", vastasi hän, "mutta ei kovin paljoa". Hänen katseensa siirtyi Gonzagaan, ja hän hymyili. "Herra Gonzaga on heille liian pehmeä. Hän on liian aito hovimies turvautuakseen siihen häikäilemättömyyteen, joka on välttämätön, kun ollaan tekemisissä raakimusten kanssa. Teidän ei pitäisi kaihtaa käymästä heihin käsiksi", kehoitti hän keikaria ihan vakavissaan ilman ivan häivettäkään. Eikä Gonzaga sellaista epäillytkään.

"Minäkö tahraisin käteni käymällä kiinni moiseen roskajoukkoon?" huudahti hän kauhistuneesta "Ennemmin kuolisin."

"Tai sitten pian senjälkeen", kirskui Peppe, joka oli tullut sisälle kenenkään huomaamatta. "_Patrona mia_, teidän olisi sietänyt nähdä tämä ritari", jatkoi hän, astuen likemmäksi. "Niin, Roland ei ollut puolittainkaan niin raivoisa kuin hän, kun hän seisoi miesten edessä, selittäen kuinka kurjia he olivat, ja käskien heidän paneutua makuulle, ennenkuin hän ajaisi heidät vuoteeseen luudanvarrella."

"No, menivätkö he?" kysyi Valentina.

"Eivät aluksi", kertoi narri. "He olivat juoneet kylliksi ollakseen kovin rohkeita, ja muuan hyvin juopunut oli kylliksi uskalias karatakseen hänen kimppuunsa. Mutta herra Francesco iski hänet maahan omin käsin, huusi Fortemania ja käski pistää miehen koppiin selvenemään. Jäämättä sitten edes katsomaan, että hänen määräyksiänsä noudatetaan, hän marssi pois varmana siitä, ettei muuta enää tarvittu. Eikä muuta tarvittukaan. Miehet nousivat pöydästä, jupisten kirouksen tai pari kenties — mutta ei niin äänekkäästi, että se olisi kuulunut Fortemanin korviin — ja laittautuivat makuulle."

Valentina katsoi taaskin Francescoon ihailevasti ja puhui hänen rohkeudestaan kiittävästi. Kreivi torjui hänen kehumisensa ansaitsemattomana; mutta tyttö jatkoi itsepintaisesti:

"Olette nähnyt paljon sodankäyntiä, herra Francesco", lausui hän puolittain kysyvästi, puolittain välttävästi.

"Niin, kyllä, madonna."

Ja tällöin vääntelehtivä Gonzaga havaitsi saaneensa tilaisuuden.

"En muista kuulleeni nimeänne, hyvä herra", murahti hän.

Francesco puolittain kääntyi häneen päin, ja vaikka hänen aivonsa työskentelivätkin salamannopeasti, olivat hänen kasvonsa huolettoman levolliset. Hänestä ei ollut viisasta ilmaista, kuka hän oli, sillä kaikkien Sforza-suvun yhteydessä olevien henkilöiden täytyi herättää epäluottamusta Valentinassa. Tiedettiin Aquilan kreivin olevan Gian Marian läheisen suosikin, eikä tieto hänen äkillisestä kukistumisestaan ja karkoituksestaan ollut voinut ehtiä Guidobaldon veljentyttären korviin, joka oli karannut Urbinosta, ennenkuin se sanoma oli sinne saapunut. Hänen nimensä virittäisi epäluuloja, ja kaikkia kertomuksia epäsuosiosta ja maanpaosta pidettäisiin urkkijalle sopivina naamioimisyrityksinä. Olihan tämä kiiltävän pehmeä, myrkyllinen Gonzaga, johon Valentina luotti, kuiskimassa salakavalasti hänen korvaansa.

"Nimeni", virkkoi hän rauhallisesti, "on, kuten olen maininnut, Francesco".

"Mutta onhan teillä toinenkin nimi?" sanoi Valentina, jota uteliaisuus kiihoitti kysymään.

"Niin, kyllä, mutta niin läheisesti edelliseen liittyvä, että sitä tuskin kannattaa toistaa. Olen Francesco Franceschi, harhaileva ritari."

"Ja aito sellainen, kuten tiedän." Valentina hymyili hänelle niin suloisesti, että Gonzaga vimmastui.

"En ole ennen kuullut sitä nimeä", jupisi hän, lisäten; "Isänne oli —?"

"Toskanalainen herrasmies."

"Mutta hän ei ollut hovissa?" huomautti Romeo.

"Kyllä; kyllä hän oli hovissa."

Sitten Gonzaga tokaisi kavalan hävyttömästi, mikä nostatti veren Francescon poskille, vaikka se ei siveäajatuksisesta Valentinasta merkinnyt mitään: "Ahaa! Mutta äitinne siis —"

"Piti rajat tiukemmin kuin teidän äitinne", tuli terävä vastaus, ja pimeästä kuuluva narrin naurunpurskahdus lisäsi sen sapettavuutta.

Gonzaga nousi raskaasti seisomaan, vetäen kiivaasti henkeään, ja molemmat miehet loivat toisiinsa pistäviä silmäyksiä. Käsittämättä mitään Valentina katsoi vuoroin toista, vuoroin toista.

"Hyvät herrat, hyvät herrat, mitä te oikein puhuitte?" hätäili hän. "Miksi kaikki tämä katsesota?"

"Hän on liian kerkeä loukkaantumaan, madonna, kunnialliseksi mieheksi", vastasi Gonzaga. "Samoin kuin ruohossa mateleva käärme hän on perin kärkäs pistämään, kun koetamme paljastaa hänet."

"Hyi häpeä, Gonzaga!" kivahti Valentina, nousten hänkin nyt pystyyn. "Mitä te puhutte? Oletteko menettänyt järkenne? Kuulkaahan, hyvät herrat! Koska olette molemmat ystäviäni, olkaa ystävyksiä myös keskenänne!"

"Sangen moitteeton päätelmä!" mutisi narri kenenkään häntä kuulematta.

"Ja te, herra Francesco, unohtakaa hänen sanansa! Hän ei sitä tarkoita. Hän on perin kuumaluontoinen, mutta sydämeltään herttainen, tämä kelpo Gonzaga."

Heti häipyi pilvi Francescon otsalta.

"No, koska te sitä pyydätte", lupasi hän, taivuttaen päätänsä; "jos hän vain myöntää, ettei hän tarkoittanut pahaa sanoillaan, olen valmis tunnustaman saman omista sanoistani".

Gonzaga tyyntyi, oivalsi ehkä menetelleensä liian pikaisesti ja oli sitäkin valmiimpi korjaamaan virhettään. Mutta rinnassaan hän säilytti entistä suurempaa myrkkyvarastoa, josta luiskahti häneltä henkäys, kun hän Francescon jo mentyä aikoi poistua Valentinan luota.

"Madonna", jupisi hän, "minä epäilen tuota miestä".

"Epäilette häntä? Minkä tähden?" tiedusti neito, rypistäen otsaansa siitä huolimatta, että hän luotti uhkeaan Romeoon.

"En tiedä, minkä tähden; mutta niin on asia. Tunnen sen." Ja hän kosketti kädellään sydämensä kohtaa. "Jos väitätte, ettei hän ole urkkija, niin saatte nimittää minua hupsuksi."

"No niin, teen kummankin", vastasi Valentina nauraen. Sitten hän vakavammin lisäsi: "Paneutukaa levolle, Gonzaga! Järkenne alkaa pettää. Peppino, kutsu hovinaisiani!"

Heti heidän jäätyään kahden Gonzaga astui hänen likelleen mielipuolena niistä mustasukkaisuuden tuskista, joita hän oli saanut sinä päivänä kestää. Hänen kasvonsa välkkyivät valkeina kynttilänvalossa, ja hänen silmissään pälyi hurja ilme, joka pani tytön arvelemaan.

"Tehkää, kuten tahdotte, madonna", puhkesi hän kiihkeästi puhumaan, "mutta jos lähdemme huomenna täältä tai jäämme tänne, ei hän ole seurassamme".

Valentina oikaisi hoikan, viehättävän vartalonsa täyteen mittaansa, niin että hänen silmänsä olivat Gonzagan silmien tasalla.

"Se", vastasi hän, "on minun tai hänen päätettävä asia".

Gonzaga hengähti kiivaasti, ja hänen äänensä kävi uskomattoman kovaksi tavallisesti niin lempeäsävyisen ja lauhasti esiintyvän miehen ääneksi.

"Olkaa varuillanne, madonna", mutisi hän, tullen niin likelle, että jos Valentina olisi vähänkin horjahtanut, olisi hän koskettanut miestä, "sillä jos tämä nimetön _sbirro_ koskaan uskaltaa astua teidän ja minun väliini, niin, kautta Jumalan ja Hänen pyhimystensä, minä tapan hänet! Olkaa varuillanne, sanon!"

Ja kun ovi samassa jälleen avautui, peräytyi hän, kumarsi, pujahti sisälle astuvien hovinaisten ohitse ja pääsi kynnykselle. Siellä joku nykäisi häntä hihan hirvittävistä liuskoista, jotka liehuivat hänen kupeellaan ilmassa kuin linnunsiivet. Hän kääntyi ja näki Pepen, joka kehoitti häntä kallistamaan päätänsä.

"Sana korvaanne, jalo herra. Eräs mies lähti kerran noutamaan villoja, mutta tuli takaisin kerittynä."

Kiukkuisesti sysättyään narrin syrjään Gonzaga katosi.

Valentina vaipui ikkuna-istuimelleen, ja hänen mielessään myllersi sekaisin suuttumusta ja hämmästystä, mikä teki hänen poskensa kalpeiksi ja pani hänen rintansa huohottamaan. Tämä oli ensimmäinen vihjaus, jonka Gonzaga oli koskaan rohjennut lausua häntä koskevista aikeistaan, ja se tila, johon se hänet saattoi, ennusti huonoa miehen lopulliselle menestykselle. Valentinan suuttumuksen olisi Gonzaga jaksanut kestää, sillä hän olisi luullut sen johtuneen hänen omaksumastaan sävystä. Mutta se, ettei Valentina voinut uskoa hänen tosiaankin rohjenneen tarkoittaa sitä, mitä järki vakuutti miehen tarkoittaneen, olisi osoittanut keikarille, kuinka toivoton hänen pyrkimyksensä oli ja kuinka loukkaantunut, kuinka syvästi pahastunut Valentina oli tämän kiihkoisen itsepaljastuksen jälkeen. Silloin olisi Gonzaga käsittänyt, ettei hän ollut koskaan ollut eikä todennäköisesti koskaan olisi neidon silmissä mikään muu kuin palvelija — ja sellainen palvelija, jota hän tästä lähtien pitäisi julkean suuriluuloisena ja senvuoksi loitompana itsestään.

Mutta aavistamatta mitään siitä Gonzaga käveli edestakaisin huoneessaan ja hymyili ajatuksilleen, jotka olivat herkän toiveikkaita. Hän oli kenties ollut hupakko toimiessaan niin nopeasti. Aika ei ollut vielä tullut; hedelmä ei ollut kyllin kypsä poimittavaksi, mutta mitäpä sittenkään merkitsi se, että hän oli etukäteen hieman ravistanut puuta? Hiukan ennenaikaista se kenties oli, mutta se tekisi hedelmän herkemmäksi putoamaan. Hän muisteli, kuinka muuttumattoman hyväntahtoinen ja ystävällisen lempeä Valentina oli aina ollut häntä kohtaan, eikä hänellä ollut älyä oivaltaa, ettei se ollut muuta kuin luontaista herttaisuutta, jota Valentinasta huokui yhtä runsaasti kuin tuoksua kukasta — koska luonto on sen tehnyt sellaiseksi eikä sen tähden, että herra Gonzaga pitää tuoksusta. Kun hän ei sitä jaksanut oivaltaa, paneutui hän nukkumaan autuaan itsevarmana ja myhäili hiljaa itsensä nukuksiin.

Myöskin Aquilan kreivi asteli Leijonan tornin kohdalla olevassa huoneessaan edestakaisin, ennenkuin meni vuoteeseensa, ja hänen kävellessään hänen katseensa osui sellaiseen, mikä kiinnitti hänen huomiotaan ja sai hänet hymyilemään. Huoneen sopessa, hänen varuksiensa joukossa, jotka Lanciotto oli sinne kasannut, heijasti hänen kilpensä valoa, niin että siitä näkyivät Sforzan leijona ja vaakunaan liitetty Aquilan kotka.

"Jos herttainen Gonzaga näkisi vilahduksen tuosta, ei hänen enää tarvitsi koettaa tutkia sukujuurtani", jupisi hän. Ja kiskottuaan vaakunakilven aseistuskasasta hän hiljaa avasi ikkunansa ja sinkautti sen kauas, niin että se loiskahtaen putosi vallihautaan. Sen tehtyään hän kävi levolle, ja hänkin nukkui hymy huulilla, ja hänen mielessään väikkyi Valentinan kuva. Neito tarvitsi voimakasta ja altista kättä ohjaamaan häntä tässä kapinassa Gian Marian aseistettua rakkautta vastaan, ja se käsi, niin Francesco vannoi, olisi hänen, jollei Valentina torjuisi sen tarjousta. Ja niin hän, sopertaen Valentinan nimeä kaihoisen lämpimästi, minkä todellista merkitystä hän ei lainkaan aavistanut, vaipui uneen eikä herännyt, ennenkuin hänet herätti se, että hänen oveansa jyskytettiin. Ja hänen vielä uneliaat aistinsa tajusivat Lanciotton äänen, joka hätäisesti ja levottomasti huusi:

"Herätkää, herra! Ylös, jalkeille! Olemme saarretut."

SEITSEMÄSTOISTA LUKU

Vihollinen

Kreivi ponnahti vuoteestaan ja riensi sysäämään oven auki päästääkseen sisälle palvelijansa, joka kasvonilmeet ja ääni kiihtyneinä kertoi hänelle sen uutisen, että Gian Maria oli saapunut Roccaleoneen yöllä ja oli nyt leirissä linnan edustalla aukeavalla tasangolla.

Hänen vielä puhuessaan huoneeseen rientänyt hovipoika toi sanoman, että monna Valentina pyysi herra Francescoa saapumaan juhlasaliin. Kreivi pukeutui hyvin hätäisesti ja lähti sitten Lanciotto kintereillään alakertaan, noudattaen kutsua.

Mennessään toisen pihan poikki hän näki Valentinan hovinaisten ryhmittyneen kappelin portaille kiihtyneinä pohtimaan tätä tapahtumaa veli Domenicon kanssa, joka täydessä kirkkoasussa odotti voidakseen pitää aamuisen jumalanpalveluksen. Francesco tervehti heitä, lausuen kohteliaasti: "Hyvää huomenta", ja asteli edelleen juhlasaliin, jättäen Lanciotton sen ulkopuolelle.

Täällä hän tapasi Valentinan keskustelemassa Fortemanin kanssa. Puhellessaan neito käveli edestakaisin avarassa huoneessa, mutta sitä lukuunottamatta, ei hänen esiintymisessään ollut merkkiäkään kiihtymyksestä, ja jos hänen sydäntään painoi pelko lopputuloksen vuoksi nyt, kun toiminnan hetki oli käsillä, oli se ihmeellisen hyvin tukahdutettu. Kun hän näki Francescon, valaisi hänen kasvojaan ilme, josta kuvastui osittain alakuloisuutta, osittain mielihyvää. Hän tervehti tulijaa huulilla hymy, jollaista hän ei sellaisella hetkellä olisi suonut muille kuin luotetulle ystävälle. Sitten hän pahoittelevan näköisenä virkkoi:

"Olen suunnattomasti harmissani, hyvä herra, että te näin jouduitte minun onneni ohjattavaksi. Teille lienee jo kerrottu, että olemme jo saarretut, ja siis oivaltanette, että kohtalonne on nyt liitetty meidän kohtaloomme. Pelkään näet, ettei täältä mitenkään pääse pois, ennenkuin Gian Maria lopettaa piirityksensä. Lähdenkö vai jäänkö, se valinta ei enää ole minun vallassani. Meidän täytyy jäädä ja taistella tämä kamppailu."

"Ainakaan, armollinen neiti", vastasi Francesco kerkeästi, milteipä iloisesti, "en minä voi yhtyä pahoitteluunne minun puolestani. Tekonne saattaa olla hulluutta, madonna, mutta se on uljainta, kauneinta hulluutta, mitä ikinä on ollut, ja olen ylpeä esittäessäni siinä osaa, jos sellaisen minulle suotte."

"Mutta, hyvä herra, eihän minulla ole oikeutta vaatia sitä teiltä!"

"Sama oikeus, joka jokaisella ahdistetulla naisella on vaatia oikean ritarin apua", vakuutti kreivi. "En voi toivoa saavani paremmin käyttää näitä käsivarsiani kuin puolustaessani teitä Babbianon herttuaa vastaan. Olen palveluksessanne, monna Valentina, ja iloisin sydämin. Olen nähnyt sotaa jonkun verran, ja ehkä huomaatte, että minusta on hyötyä."

"Tehkää hänestä Roccaleonen päällikkö, madonna!" kehoitti Fortemani, jonka henkensä pelastajaa kohtaan tuntemaan kiitollisuuteen sekaantui ihailevaa arvonantoa, sillä olihan hän saanut käytännöllistä kokemusta kreivin kyvyistä.

"Kuulitteko, mitä Ercole sanoi?" huudahti Valentina, kääntyen Francescon puoleen kiihkeän innokkaasti, mikä osoitti, kuinka tervetullut se ehdotus oli.

"Se olisi liian suuri kunnia", vastasi Paolo juhlallisesti. "Mutta jos uskoisitte minulle sen luottamustoimen, puolustaisin sitä viimeiseen hengenvetooni saakka."

Ennenkuin Valentina ennätti vastata, astui Gonzaga esille sivuovesta ja rypisti otsaansa nähdessään Francescon joutuneen sinne ennen häntä. Hän oli hieman kalpea, hänen vaippansa oli oikealla olalla eikä vasemmalla, eikä hänen asunsa ollut yleensä niin tarkoin huoliteltu kuin tavallisesti, vaan siinä näkyi merkkejä hätäisestä pukeutumisesta. Nyökättyään lyhyesti kreiville ja sivuutettuaan ihan välinpitämättömästi Fortemanin — joka silmäili häntä synkästi, muistellen edellistä päivää — hän kumarsi syvään Valentinalle.

"Olen pahoillani, madonna —" alkoi hän, mutta Valentina keskeytti hänen puheensa.

"Teillä on kovin vähä syytä olla pahoillanne. Ovatko asiat kehittyneet toisin kuin odotimme?"

"Ehkä eivät. Olin kuitenkin toivonut, ettei Gian Maria sallisi pahan tuulensa houkutella häntä niin pitkälle."

"Olitteko toivonut sitä — herra Francescon meille tuoman sanoman jälkeen?" Ja hän loi Gonzagaan katseen, josta kuvastui äkkiä herännyttä ymmärtämystä. "Sellaista toivoa ette kuitenkaan lausunut julki, kun neuvoitte minua karkaamaan tänne Roccaleoneen. Silloin olitte perin innokas taistelemaan. Teitä kalvoi sotainen kiihko. Mistä tämä muutos? Tuoko vaaran uhkaava läheisyys todellisuudentuntua, liian tuimaa teidän sitä halataksenne?"

Hänen sanoihinsa sisältyvä halveksuminen vihloi Gonzagaa, kuten se oli tarkoitettukin tekemään. Miehen äskeinen tyhmänrohkeus oli osoittanut Valentinalle, kuinka tarpeellista hänen oli laittaa niin, ettei Gonzagalle jäisi vääriä luuloja siitä, mikä arvo hänelle enää voitiin antaa, ja sen lisäksi olivat nuo keikarin viimeiset sanat paljastaneet hänet uudessa valaistuksessa, ja neito piti hänestä senvuoksi vieläkin vähemmin.