Part 12

"Olen kuullut teistä", vastasi kreivi halveksivasti, "ja siitä, kuinka häpäisette nimeänne, sillä minulle on kerrottu, ettei pahempaa juoppoa eikä pelkurimaisempaa, kelvottomampaa veijaria ole koko Italiassa — niin, ei edes paavin alueilla. Ja varokaa singotessanne sanan 'rangaistus' paremmillenne, tiukka! Vallikaivos ei ole varsin kaukana, ja kylvystä saattaa olla hyötyä. Sillä olenpa valmis vannomaan, ettei teitä ole pesty kasteen jälkeen jos tosiaankin olette kirkkoäidin poika."

"_Sangue di Cristo_!" rähähti vimmastunut öykkäri kasvot täpläisinä. "Tällaista minulle? Hypätkää alas ratsunne selästä!"

Hän tarttui Francescon jalkaan kiskoakseen hänet maahan, mutta kreivi kiskaisi sen irti, tehden nopean liikkeen, niin että hänen kannuksensa repäisi naarmun kapteenin käteen. Samalla hän kohotti raippaansa ja olisi sivaltanut sillä Fortemanin leveätä selkää — sillä häntä kiukutti sanomattomasti, että tämän miekkosen laatuinen retkale tuli rakentamaan riitaa hänen kanssansa — mutta samassa naisääni, tuikea ja käskevä, kehoitti heitä lopettamaan rähinän.

Fortemani peräytyi, hoidellen naarmuttunutta kättänsä ja jupisten kirouksia, kun taas Francesco kääntyi siihen suuntaan, josta ääni kuului. Kiviportaiden puolivälissä hän näki Valentinan, jota seurasivat Gonzaga, Peppe ja pari sotilasta, laskeutumassa ulkomuurilta.

Tyttö seisoi rauhallisena kuin kuningatar puettuna harmaasta sametista valmistettuun, mustahihaiseen camorraan, joka erinomaisesti toi esiin hänen kauniin vartalonsa. Gonzaga oli kumartunut eteenpäin kuiskuttamaan hänen korvaansa, ja vaikka hänen äänensä olikin hillitty, kantautui joitakuita hänen sanoistaan tyynessä aamu-ilmassa alas Francescolle saakka.

"Enkö ollut viisas, madonna, empiessäni päästää häntä sisälle? Näettehän, millainen mies hän on."

Veri kuumensi Francescon poskia, eikä hänen harminsa lieventynyt hänen huomatessaan, millaisen katseen Valentina loi häneen.

Heti hän hypähti maahan, viskasi ohjaksensa Lanciottolle ja meni leveä hattu heilautettuna olkapäille kiviportaiden juurelle ottamaan vastaan pihalle laskeutuvaa seuruetta.

"Onko tämä säädyllistä?" kysyi Valentina äkäisesti. "Sopiiko teidän riidellä varusväkeni kanssa heti sisälle päästyänne?"

Francescon poskilla kävi puna kuumemmaksi ja levisi nyt hänen ohimoilleen aina hiusrajaan saakka. Hänen äänensä oli kuitenkin täysin hillitty, kun hän vastasi:

"Madonna, se lurjus oli hävytön."

"Hänen hävyttömyyteensä epäilemättä annoitte aihetta", pisti Gonzaga väliin, ja hänen naismaiselle poskelleen ilmestyi kuoppanen. Mutta tuikeampi nuhde kirposi Valentinan huulilta.

"Lurjus?" kertasi hän kasvot punehtuneina, "Jollette halua minun katuvan sitä, että päästin teidät sisälle, pyydän teitä siivilöimään sanojanne. Täällä ei ole lurjuksia. Tuo mies on sotilaitteni päällikkö."

Francesco kumarsi alistuvasti, yhtä kärsivällisesti kuunnellen neidon nuhteita kuin hän oli ollut pikainen Fortemanin häntä moittiessa.

"Juuri hänen päälliköntehtävistään jouduimme sanasotaan", vastasi hän nöyremmin. "Tämän aatelismiehen oman ilmoituksen nojalla sain sen käsityksen, että hän" — hänen katseensa kääntyi Gonzagaan — "on päällikkönne".

"Hän on linnani päällikkö", ilmoitti Valentina.

"Kuten huomaatte, herra Francesco", tokaisi Peppe, joka oli istuutunut nojaristikolle, "ei meillä suinkaan ole täällä puutetta päälliköistä. Meillä on myöskin veli Domenico, joka on sielujemme ja keittiön päällikkö; minä itse olen —"

"Piru sinut vieköön, narri!" kivahti Gonzaga, tyrkäten hänet töykeästi pois istumasta. Sitten hän kääntyi äkkiä kreivin puoleen ja tiedusti ylhäisesti: "Onko teillä sanomia meille, hyvä herra?"

Francesco nieli toisen kopean sävyn eikä ollut huomaavinaan pronominia, vaan taivutti taaskin päätänsä Valentinaan päin.

"Kertoisin ne mieluimmin sellaisessa paikassa, jossa olisi vähemmän kuulijoita kuin täällä." Ja hänen katseensa lipui pihan ympäri takana päin oleville portaille, joille koko Fortemanin joukkue oli nyt kokoontunut. Gonzaga tirskahti ja keikautti kullankeltaisia kiharoitaan, mutta Valentina ei havainnut siinä pyynnössä mitään omituista, vaan käski Romeon saattaa itseään ja Francescon seurata heitä ja lähti astelemaan edellä.

He menivät neliskulmaisen pihan poikki, nousivat portaille, joilta Fortemani oli syöksynyt kreiviä vastaan, ja menivät juhlasaliin, joka oli ihan pihan etelälaidassa. Hänen jäljessään tuleva kreivi sai osakseen tuimia silmäyksiä kahden puolen seisovilta palkkasotilailta. Hän asteli ylväästi heidän ohitseen välittämättä heistä mitään, tarkastaen heitä mennessään ja arvioiden heidän oikean arvonsa sellaisen harjaantuneen _condottieron_ erehtymättömällä silmällä, joka on pestannut miehiä joukkoihinsa ja käsitellyt heitä. Heidän ulkonäkönsä miellytti häntä niin vähän, että hän salin kynnyksellä seisahtui ja pysäytti Gonzagan.

"Minusta on vastenmielistä jättää palvelijani noiden roikaleiden armoille, hyvä herra. Saanko pyytää teitä varoittamaan heitä, etteivät he tekisi hänelle väkivaltaa?"

"Roikaleiden?" huudahti neito äkäisesti, ennenkuin Gonzaga ennätti vastata. "He ovat minun sotilaitani."

Taaskin kreivi kumarsi, ja hänen sävynsä oli kylmän kohtelias, kun hän virkkoi:

"Pyydän teiltä anteeksi enkä hiisku enää mitään — jollen ehkä pahoitellakseni sitä, etten voi onnitella teitä valintanne tähden."

Nyt oli Gonzagan vuoro suuttua, sillä valinnan oli juuri hän suorittanut.

"Sanomanne pitää olla tärkeä, hyvä herra, jotta jaksaisimme senvuoksi sietää nenäkkyyttänne."

Francesco katsoi toisen sinisiin silmiin, jotka turhaan koettivat välkkyä peloittavasti, eikä juuri yrittänytkään estää halveksumista näkymästä katseestaan. Jopa hän kohautti hartioitaankin hieman maltittomasti.

"Totta totisesti taitaisi minun olla paras lähteä tieheni", vastasi hän pahoittelevasti, "sillä kaikki tämän paikan asukkaat näkyvät haluavan torailla kanssani. Ensiksi tervehti päällikkönne Fortemani minua niin hävyttömästi, että sitä tuskin saattoi jättää rankaisematta. Te itse, madonna, moititte minua, kun vaadin suojelusta palvelijalleni noita miekkosia vastaan, joiden ulkonäkö herättää minussa levottomuutta. Olette minulle vihainen siitä, että nimitän heitä roikaleiksi, ikäänkuin olisin viimeiset kymmenen vuotta ollut soturinuralla oppimatta tuntemaan miestä, vaikkapa hän olisi puettu millaiseen valeasuun. Ja vihdoin kaiken huipuksi tämä _cicisbeo_" — hän heilautti ylenkatseellisesti kättänsä Gonzagaan päin — "puhuu minun nenäkkyydestäni."

"Madonna", huudahti Gonzaga, "pyydän teitä sallimaan minun selvittää välini hänen kanssansa".

Tietämättään, tahtomattaan Gonzaga pelasti tilanteen sillä pyynnöllä. Suuttumus, joka kreivin ylpeän esiintymisen nostattamana nopeasti äityi madonnan sydämessä, häipyi hänen ylipäällikkönsä itsetiedottoman huumorin hajoittamana, niin naurettavan vastakohtainen oli hänen hienosteleva puhetapansa ja hento olemuksensa verrattuna Francescon lujaan sävyyn ja laihaan, vireään vartaloon. Valentina ei nauranut, sillä sehän olisi turmellut kaikki, mutta hän silmäili vuoroin toista, vuoroin toista, hiljaisesti nauttien ja pannen merkille, kuinka kreivi katsahti ällistyneesti ja kohotti kulmakarvojansa kuullessaan hovimiehen pyytävän lupaa selvittää välinsä hänen kanssaan. Ja suuttumuksen häivyttyä hänen mielensä pian saavutti tasapainonsa, ja hän arveli, että tämän ritarin esityksissä kenties oli perää ja ettei häntä ollut otettu vastaan niin kohteliaasti kuin olisi pitänyt. Tuokiossa hän oli verrattoman viehkeästi ja taidokkaasti tyynnyttänyt Gonzagan loukatun itserakkauden ja rauhoittanut kreivin jäyhemmän pahastumisen.

"Ja nyt, herra Francesco", lopetti hän, "olkaamme ystävyksiä ja kertokaa asianne! Suvaitkaa istua, pyydän!"

He olivat saapuneet juhlasaliin — komeaan huoneeseen, jonka seinissä oli metsästys- ja paimenkohtauksia kuvaavia freskomaalauksia, yksi tai kaksi Pisaniellon käsialaa. Siellä oli myöskin joitakuita voitonmerkkejä ajometsästyksiltä ja siellä täällä kallisarvoisia sotisopia, jotka kimaltelivat korkeista, ristikoilla varustetuista ikkunoista tulvivassa auringonvalossa. Peräpäässä seisoi upeasti kaiverrettu, setripuinen irtoseinä, ja sen yläpuolelta näkyi soittolavan kierteinen reunasuojus. Monna Valentina istuutui laajan pöydän päässä olevaan, korkeaan, parkitsemattomalla nahalla päällystettyyn nojatuoliin, Gonzaga sijoittui seisomaan hänen vierelleen, ja Francesco seisoi häntä vastapäätä, kevyesti nojaten pöytään.

"Sanomani, armollinen neiti, ovat pian kerrotut", aloitti kreivi. "Toivoisin niiden olevan laadultaan parempia. Kosijanne Gian Maria on palattuaan Guidobaldon hoviin, kiihkeästi toivoen hänelle luvattua avioliittoa, saanut tietää teidän paenneen Roccaleoneen ja värvää — tällä hetkellä lienee värvännytkin — armeijaa piirittääkseen linnaanne ja pakottaakseen sen antautumaan."

Gonzaga kävi yhtä vaaleaksi kuin hänen helmenvärinen samettinuttunsa alta välkkyvä valkea silkkipaita oli kuultuaan, että se ennustus, jonka hän itse uskomatta oli lausunut, nyt toteutui. Sairaloinen pelko valtasi hänen sielunsa. Minkälainen kohtalo valmistettaisiin hänelle, joka oli ollut Valentinan kapinoimisen johtava henki? Hän olisi saattanut vaikeroida ääneen, kun hänen kaikki suunnitelmansa menivät tällä tavoin vikaan. Miten hänellä nyt olisi aikaa puhella rakkaudesta, tyrkyttää kosiskeluaan Valentinalle ja laittautua neidon puolisoksi? Pian olisi sotainen henki ilmassa ja alkaisi verinen puuha, jonka ajatteleminenkin karmi hänen ihoaan ja pani vilunväreet kulkemaan pitkin hänen selkäänsä. Ja siihen sisältyvä kohtaloniva oli perin julma. Juuri sitä mahdollisuutta hän oli ennustanut varmana siitä, ettei Guidobaldo eikä Gian Maria olisi kyllin hullu antautuakseen naurunalaiseksi ryhtymällä sellaiseen.

Sekunnin ajaksi suuntautui Francescon katse hovimiehen kasvoihin, ja hän näki niihin kaikkien luettavaksi kirjoitetun pelon. Hymyn häive väikkyi hänen huulillaan, kun hänen silmänsä kääntyivät kohtaamaan Valentinan katsetta, joka säihkyi kuin pakkashuurre päivänpaisteessa.

"No, tulkoot he vain!" huudahti neito melkein riemuisesti. "Tuo herttuallinen ääliö saa nähdä, että olen perin valmis ottamaan hänet vastaan. Olemme kaikin puolin varustetut. Meillä on elintarpeita, jotka riittävät kolmeksi kuukaudeksi, jos niin tarvitaan, eikä meiltä suinkaan puutu aseita. Tulkoon Gian Maria! Hän kyllä saa nähdä, ettei Valentina della Roverea ole niinkään helppo nujertaa. Teille, hyvä herra", jatkoi hän rauhallisemmin, "teille, jolta en voi vaatia mitään, olen enemmän kuin kiitollinen sen ritarillisen tekonne tähden, että ratsastitte tänne minua varoittamaan."

Francesco huoahti; alakuloinen ilme lehahti hänen kasvoilleen.

"Voi!" äänsi hän. "Tänne ratsastaessani, madonna, toivoin saavani palvella teitä tehokkaammin. Aioin tarjota neuvoja ja apua, jos sitä tarvitsisitte; mutta nähtyäni nuo sotilaanne, pelkään, ettei neuvoni mukaan toimiminen olisi viisasta. Sitä suunnitelmaa varten, joka oli mielessäni, olisi ennen kaikkea tärkeää, että sotilaanne olisivat luotettavia, mutta pelkään, etteivät he ole."

"Siitä huolimatta", ehätti Gonzaga kehoittamaan, takertuen heikkoon toivoon, "sallikaa meidän kuulla se!"

"Pyydän teitä esittämään sen", sanoi Valentina.

Täten rohkaistuna Francesco harkitsi tuokion,

"Oletteko perehtynyt Babbianon politiikkaan?" tiedusti hän.

"Tunnen sitä jonkun verran."

"Teen aseman teille aivan selväksi", lupasi kreivi. Ja senjälkeen hän kertoi siitä, että Caesar Borgia uhkasi hyökätä Gian Marian herttuakuntaan ja että Valentinan kosijan käytettävissä oli niin ollen vain vähän aikaa, joten kaikki saattaisi käydä hyvin, jos häntä vain voitaisiin joku aika torjua Roccaleonen edustalla. "Mutta katsoen siihen, että hänellä on niin kiire", lisäsi puhuja, "ovat hänen menettelytapansa otaksuttavasti jyrkät ja epätoivoiset, ja olin arvellut, ettei teidän sillä välin tarvitsisi olla täällä, madonna."

"Ei olla täällä?" huudahti neito, ja hänen äänestään soinnahti moisen ehdotuksen aiheuttama ylenkatse.

"Ei olla täällä?" lausui Gonzaga arasti, ja hänen äänessään soinnahti toivo.

"Juuri niin, madonna. Olisin ehdottanut, että jättäisitte Gian Marialle tyhjän pesän, joten hän ei voittaisi mitään, vaikkapa linna joutuisikin hänen käsiinsä."

"Neuvoisitteko minua pakenemaan?" kysyi Valentina.

"Tullessani olin valmis niin tekemään, mutta miestenne ulkonäkö estää minua siitä. He eivät ole luotettavia, ja pelastaakseen likaisen nahkansa he saattaisivat ilman muuta luovuttaa Roccaleonen piirittäjille, ja siten saataisiin tieto paostanne niin aikaisin, että se mahdollisesti vielä ennätettäisiin tehdä tyhjäksi."

Ennenkuin Valentina ehti vastata, alkoi Gonzaga kuumeisesti kehoittaa häntä noudattamaan niin viisasta ja hyvään aikaan annettua neuvoa ja pakenemalla pyrkimään turvaan linnasta, jonka Gian Maria repisi maan tasalle. Hän syyti sanojaan nopeasti ja surkean rukoilevasti, kunnes tyttö vihdoin katsoi häntä suoraan silmiin ja kysyi:

"Pelkäättekö te, Gonzaga?"

"Minä — pelkään teidän tähtenne, madonna", vastasi hovimies kerkeästi.

"Rauhoittakaa sitten pelkoanne, sillä jos jään tänne tai lähden täältä, yksi seikka on varma: Gian Maria ei ikinä saa minua käsiinsä." Hän kääntyi taaskin Francescon puoleen. "Minusta tuntuu viisaalta se neuvo, jonka olitte aikonut minulle antaa, että nimittäin minun pitäisi paeta, samoin kuin sekin, jonka käsittääkseni minulle annatte ja jonka mukaan minun pitäisi jäädä tänne. Jos noudattaisin vain omaa mielihaluani, jäisin tänne ja taistelisin, kun se tyranni näyttäytyy. Mutta myöskin viisaudelta on kysyttävä neuvoa, ja minä pohdin tätä asiaa." Ja nyt hän kiitti jalon viehättävästi Francescoa siitä, että tämä oli saapunut tuomaan hänelle tietoja ja tarjoamaan apuaan, sekä tiedusti, mikä häntä oli siihen kannustanut.

"Sama, minkä täytyy aina pakottaa ritaria palvelemaan pulassa olevaa naista", vastasi kreivi, "ja ehkä myöskin se muisto, että te niin laupiaasti hoiditte haavojani silloin Acquaspartassa."

Sekunnin ajaksi heidän katseensa osuivat vastakkain, värähtivät ja erosivat jälleen, samalla kun kummankin rinnassa myllersivät omituisen sekavat tunteet, mistä kaikesta alakuloisiin tuumailuihin vaipunut Gonzaga ei huomannut mitään. Huojentaakseen senjälkeen alkanutta painostavaa äänettömyyttä Valentina tiedusti, miten oli niin pian käynyt ilmi, että hän oli karannut juuri Roccaleoneen.

"Ettekö sitä tiedä?" kummeksi kreivi. "Eikö Peppe ole sitä kertonut?"

"En ole lainkaan puhellut hänen kanssansa. Hän itsekin saapui linnaan vasta myöhään eilen illalla, ja näin hänet vasta tänä aamuna, kun hän tuli ilmoittamaan teidän saapumisestanne."

Ja ennenkuin sitten ehdittiin virkkaa mitään, kajahti ulkona meluisia huutoja. Ovi sysättiin äkkiä auki, ja Peppe sujahti huoneeseen.

"Palvelijanne, herra Francesco!" kirkaisi hän kasvot kalpeina kiihtymyksestä. "Tulkaa nopeasti, sillä muutoin he tappavat hänet!"

NELJÄSTOISTA LUKU

Fortemani juo vettä

Riita oli alkanut karsaista katseista, jotka Francesco oli huomannut, ja paisunut hänen poistuttuaan pilkkasanoiksi ja herjauksiksi. Mutta Lanciotto oli säilyttänyt rauhallisen ulkonäön, sillä hän oli Aquilan kreivin palveluksessa hiljaiseksi ja ihmeellisen kärsivälliseksi koulutettu mies. Tämän tunteettomuuden nuo palkkalaiset selittivät pelkuruudeksi, ja sen rohkaisemina — kuten sekarotuiset rakit, joita he muistuttivat — he alkoivat hyökkäillä suoranaisemmin ja kävivät vähitellen uhkaavammiksi. Lanciotton maltti häipyi hitaasti, eikä häntä enää pidättänytkään mikään muu kuin isäntänsä suututtamisen pelko. Vihdoin eräs vanttera retkale, joka oli käskenyt häntä ottamaan päähineen pois päästänsä herrasmiesten seurassa ja jonka pyynnöstä Lanciotto ei ollut välittänyt sen enempää kuin kaikesta muustakaan, lähestyi häntä uhkaavasti ja tarttui hänen jalkaansa kuten Ercole oli tarttunut hänen isäntänsä jalkaan. Siitä vimmastuneena Lanciotto oli kiskaissut jalkansa irti ja tähdännyt varomattoman miekkosen kasvoihin rajun potkun, joka oli kaatanut vintiön maahan pökertyneenä ja verta vuotavana.

Miehen kumppanien karjunta ilmaisi Lanciottolle, mitä oli odotettavissa. Tuokiossa he olivat hänen kimpussaan, kiljuen hänen vertansa. Hän yritti vetää esille isäntänsä, miekan, joka yhdessä kreivin muiden aseiden kanssa oli hänen satulansa kaarella; mutta ennenkuin hän oli saanut sen irti, oli kymmenkunta kättä tarttunut häneen ja kiskonut hänet satulasta hänen kamppaillessaan vastaan. Maassa nujersi ylivoima hänet, ja rautarenkaisen kintaan peittämä käsi painettiin hänen suulleen tukahduttamaan hänen kurkkuunsa avunhuudon, jonka hän olisi päästänyt.

Pihan länsilaidalla oli muurista kumpuava kaivo aikoinaan valanut vettänsä leijonan pään lävitse laajaan sammalpeitteiseen graniittisäiliöön. Mutta nyt se oli ollut jonkun aikaa käyttämättömänä, ja leijonan suuhun sijoitettu putki oli kuiva. Säiliö oli kuitenkin enemmän kuin puolillaan vettä, joka linnan ollessa äskettäin tyhjillään oli paikallaan seisseenä käynyt eltaantuneeksi. Itse Fortemani lausui sen ystävällisen ehdotuksen, että Lanciotto hukutettaisiin siihen, ja hänen miehensä hyväksyivät sen hurjasti meluten ja ryhtyivät toimintaan sen mukaisesti. Kovakouraisesti he raahasivat verta vuotavan ja vimmaisesti rimpuilevan Lanciotton pihan poikki ja pääsivät säiliön reunalle, aikoen upottaa hänet siihen kokonaan ja pitää häntä vedessä hukuttaakseen hänet kuin rotan.

Mutta sillä hetkellä sujahti heidän niskaansa jotakin, mikä muistutti ukkosen salamaa. Yhden tai kahden ja pian useamman julma nauru muuttui äkkiä tuskaiseksi ulvonnaksi, kun häränvuotainen siima osui heidän päähänsä, kasvoihinsa ja hartioihinsa.

"Takaisin, te pedot, te elukat, takaisin!" karjui ukkosääni, ja vastustelematta he peräytyivät noiden säälittömien sivallusten tieltä ikäänkuin lauma arkoja koiria.

Heidän ahdistajansa oli Francesco; yksin ja aseenaan ainoastaan raippa hän hajoitti heidät pois kolhitun palvelijansa kimpusta samoin kuin haukka hajoittaa parven meluisia varpusia. Ja nyt oli hänen ja Lanciotton välissä enää ainoastaan Ercole Fortemanin leveä ruho, selkä kreiviin päin, sillä Fortemani ei vielä ollut huomannut keskeytystä.

Francesco pudotti raippansa maahan, kouraisi toisella kädellään kapteenin vyötäisistä, toisella likaisesta niskasta, keikautti hänet ilmaan uskomattoman voimakkaasti ja sinkautti hänet maaperältä säiliön limaiseen veteen.

Kuului valtava karjaisu, joka hukkui vielä valtavampaan loiskaukseen, kun Fortemani raajat harallaan putosi veteen ja upposi näkyvistä, samalla kun ilmaan sinkoutuneen pärskeen mukana levisi ilkeätä löyhkää, joka ilmaisi, kuinka inhoittava tämä odottamaton kylpy oli.

Jäämättä katselemaan työnsä jälkiä Francesco kumartui maassa viruvan palvelijansa puoleen.

"Kolhivatko ne lurjukset sinua pahasti?" kysyi hän. Mutta ennenkuin mies ennätti vastata, juoksi eräs vintiöistä kumarassa olevan kreivin taakse ja iski häntä tikarilla lapaluiden väliin.

Kajahti naisen pelokas huudahdus, sillä Valentina katseli temmellystä salin portailta Gonzagan seisoessa hänen vierellään.

Mutta Francescon koruompeleinen asetakki kesti teräksen koetuksen, ja salamurhaajan tikarin kärki luiskahti vaarattomasti syrjään tekemättä muuta vahinkoa kuin sen, että se repäisi takin silkkistä pintaa. Sekuntia myöhemmin mies tunsi joutuneensa ikäänkuin teräspihteihin. Tikari kierrettiin pois hänen otteestaan ja sen kärki suunnattiin hänen rintaansa, samalla kun kreivi painoi hänet laskeutumaan polvilleen. Kaikki se kävi silmänräpäyksessä, mutta tuosta kurjasta miehestä, joka näki olevansa iäisyyden kynnyksellä ja joka kirkon uskollisena poikana tunsi terveellistä helvetinpelkoa, tuntui kuluvan tunti, sillä aikaa kun hän posket harmaina ja silmien pyrkiessä pullistumaan kuopistaan odotti tikarin uppoavan sydämeensä, johon se oli tähdätty. Mutta isku ei osunut hänen sydämeensä. Äkkiä kreivi tirskahti kiukkuisen huvitetusti, viskasi tikarin kädestään ja täräytti nyrkkinsä musertavan voimakkaasti hylkiön kasvoihin. Tästä ankarasta iskusta miekkonen vaipui tajuttomana maahan, ja Francesco otti melkein jalkojensa juuressa olleen raipan ja oikaisihe katsomaan, vieläkö muita tulisi.

Seisoen rintaansa myöten löyhkäävässä vedessä, pää ja kasvot kuvatusmaisesti mädäntyvistä kasveista lähteneen, ilkeän, vihreän liman peitossa, Ercole Fortemani mylvi säiliöstä kammottavia sadatuksia, vakuuttaen tahtovansa hätyyttäjänsä verta, mutta ei hievahtanut vaaksan mittaakaan sitä ottamaan. Eipä silti, että hän olisi luonnostaan ollut perin arka; mutta hänessä oli virinnyt terveellinen pelko miestä kohtaan, joka pystyi suorittamaan sellaisia ihmeellisiä voimannäytteitä, ja hän pysytteli poissa Francescon ulottuvilta neliskulmaisen altaan keskellä, uhkamielisesti karjuen miehilleen komennuksia, että heidän pitäisi repiä tuo miekkonen kappaleiksi. Mutta hänen miehensä olivat nähneet kylliksi kreivin menettelytapoja eivätkä menneet lähemmäksi tuota jäntevää, pelotonta olentoa, joka seisoi vartoamassa heitä, pidellen kädessään raippaa, josta heistä useat olivat jo saaneet maistaa. Yhteen sulloutuneina, muistuttaen enemmän säikähtynyttä lammaslaumaa kuin sotilasjoukkoa, he seisoivat porttitornin juurella maalitauluna Peppelle, joka Valentinan hovineitojen ja kahden seurassaan olevan ivallisen hovipojan suureksi huviksi ylisteli suurenmoisin sanoin heidän ihailtavaa uljuuttaan.

Vihdoin he lähtivät liikkeelle, mutta se tapahtui Valentinan käskystä. Hän oli neuvotellut Gonzagan kanssa, joka — esittäen syyksi sen, että Valentina itsekin saattaisi tarvita suojelusta — oli pysytellyt hänen luonansa, turvallisen matkan päässä mylläkästä. Valentina oli kehoitellut häntä tekemään jotakin, ja vihdoin hän oli totellut, laskeutuen portaiden muutamat askelmat alas pihalle; mutta sen hän oli tehnyt niin vastahakoisesti ja hitaasti, että Valentina päästi maltittoman huudahduksen ja riensi äkkiä hänen ohitseen itse suorittamaan sen tehtävän, johon hän oli miestä pyytänyt. Mennessään Francescon ohitse hän lausui niin kiittävän sanan kreivin rohkeudesta ja loi häneen niin ihailevan katseen, että veri sen johdosta kihahti hänen kasvoilleen. Tyttö seisahtui huolestuneena tiedustamaan nyt pystyyn nousseen, mutta pahasti murjotun Lanciotton vointia. Hän sinkautti äkäisen katseen ja äkäisen vaikenemiskomennuksen kookkaalle Ercolelle, joka yhäti mölysi vesisäiliössä, ja pysähtyi sitten kymmenen askelen päähän sotilaista ja ojentaen vihaisen näköisenä kättänsä heidän kapteeniaan kohti käski heidän vangita hänet.

Tämä äkillinen, odottamaton määräys mykisti äänekkään Fortemanin. Hän vaikeni ja katsoa töllisteli miehiään, jotka nyt epäilevinä silmäilivät toisiaan; mutta epäilyksen haihduttivat pian neidon sanat.

"Te vangitsette hänet ja viette hänet vahtihuoneeseen tai minä lakaisutan sekä teidät että hänet pois linnastani", ilmoitti hän yhtä varmasti kuin hänellä olisi ollut sata sotilasta täyttämässä hänen käskyään heihin nähden.

Askeleen tai parin päässä hänen takanaan seisoi kalpeaposkinen Gonzaga, pureksien huultansa arkana ja aprikoivana. Hänen takanaan taas kohosi Francesco del Falcon jäntevä vartalo, ja hänen vierellään oli Lanciotto kasvoillaan melkein yhtä päättäväinen ilme kuin isännälläkin.

Siinä koko se voima, jolla neito kehui lakaisevansa heidät — ikäänkuin he olisivat olleet pelkkää törkyä — pois Roccaleonesta, jolleivät he tottelisi hänen käskyään. He epäröivät vieläkin, kun kreivi astui Valentinan vierelle.

"Olette kuulleet, millaisen valinnan emäntänne on teille antanut", puhkesi hän tuikeasti puhumaan. "Lausukaa julki, aiotteko totella vai ettekö aio. Tätä valintaa, joka teille nyt tarjotaan, ette ehkä enää uudelleen saa. Mutta jos haluatte olla tottelemattomia, on portti takananne, ja silta on vielä alhaalla. Laittautukaa tiehenne!"