Part 9

Mutta kun hän näki Artwellin kääntyvän hitaasti ja koettaen pysyttää tasapainoaan, lähtevän kävelemään pimeään talliin, seurasi Josephine häntä, kuullen hänen puhuvan horjuessaan eteenpäin.

"Sain erään hevosen satuloiduksi ja suitset päähän. Siihen meni minulta melkein koko päivä. Mutta en päässyt sen selkään millään tavalla. Liian heikko. Jos te auttaisitte hieman, niin ehkä voisin onnistua. Ja, jos pelkäätte tai ette tahdo, että joudutte kiinni siitä, niin ehkäpä voisitte saattaa minua vähän matkaa, sen verran, että pääsen alkuun. Luulen, että suoriutuisin lopusta."

Kuu valoi loistettaan avonaisesta tallin ovesta ja sen himmeässä valossa onnistui Josephinen jollakin tavalla auttaa Artwell satulaan. Hevonen seisoi suuressa tallissa, mutta käyttäen hyväkseen kaukaloa ja erästä viereisen tallin alempaa osastoa, kävi satulaan nousu jollakin tavalla päinsä.

Mutta päästyään satulaan näytti Artwell lysähtävän aivan kokoon. Hän vaipui satulannuppia vasten voimattomana ja avuttomana.

Sääli Artwellia kohtaan kannusti Josephineä ripeään päätökseen. Talli oli laaja ja jossakin siellä oli Chesterfield. Hän löysi sen vihdoin eräässä nurkassa olevasta pilttuusta, jossa se tylsänä seisoi ja vaikka hänen kokemattomuutensa ja ratsasvälineitten tuntemattomuutensa tekivätkin hänen työnsä hitaaksi ja toivottoman vaikeaksi, sai hän vihdoin satulan hevosen selkään ja suitset sen suuhun. Samoin pääsi hän satulaan ja ohjasi Chesterfieldin Artwellin hevosen viereen.

Sitten talutti hän Artwellin hevosen tallista ulos ja lähti ratsastamaan etelään, aina vähä väliä katsahtaen olkansa yli karjatalolle. Täysin tietoisena uhkapelistä, johon hän antautui, lähtiessään Artwellin kanssa, ryhtyi hän siihen kuitenkin rohkealla mielellä ja tuntien outoa riemua teostaan.

Seitsemästoista luku.

Ensi sarastuksen heikossa valaistuksessa näki Josephine rakennusryhmän hämärät ääriviivat metsän laidassa olevalla tasaisella kentällä. Heikko sumu, joka oli peittänyt alangon, teki hitaasti nousuaan, laskien taas siellä täällä ikäänkuin vastenmielisesti irtautuen maasta, yhtyäkseen hajanaisiin pilviin sen yläpuolella.

Hoputtaen Chesterfieldiä eteenpäin, vaikkakin niin hitaasti, että mies olisi kävellyt nopeammin, katsahti Josephine taakseen Artwelliin.

Tämä oli menettänyt tajuntansa, mutta Josephinellä ei ollut rohkeutta päättää, johtuiko se väsymyksestä vaiko haavasta vuotaneen veren menetyksen vuoksi. Riitti hänen mielestään, kun hän oli tuonut Artwellin Lattimerin karjatalon näkyville, ilman että hän oli pudonnut satulasta. Josephine tiesi, ettei hän enää saattaisi koskea Artwelliin ja sen vuoksi oli hän ajanut niin hitaasti, vaikka se olikin koskenut hänen jännittyneeseen hermostoonsa. Sillä ei ollut epäilystäkään, että Josephine hitaasti kulkemalla oli pelastunut siitä kauhistuttavasta mahdollisuudesta, että Artwell olisi pudonnut hevosen selästä.

Hän oli vakuutettu siitä, ettei hän enää olisi pystynyt auttamaan miestä takaisin satulaan, sillä hän ei olisi voinut sormin koskea häneen. Miten Artwell yleensä oli tuon viidentoista mailin matkan onnistunut pysymään satulassa, ei Josephine käsittänyt, vaan arveli sen tapahtuneen aivan vaistomaisesti, tottumuksesta.

Josephine itse oli kuoleman väsynyt. Aaveitten ja kyöpelien aikana, jolloin ei yö vielä ollut loppunut eikä päivä alkanut, oli hän ratsastanut eteenpäin tietämättä suunnasta mitään. Mutta ensi valolla huomasi hän epäselvän polun, jota Chesterfieldin oli täytynyt seurata joko sitten vaistonsa tai tuntemuksensa mukaan. Nythän sillä ei enää ollut väliä, miten se oli tapahtunut, sillä hän oli miltei perillä.

Ohjatessaan Chesterfieldiä pientä alamäkeä, joka vei sille kentälle, jossa rakennukset nyt olivat aivan lähellä, huomasi hän, ettei Artwell enää ollut tiedoton, sillä hän mutisi sanoja, jotka alussa olivat käsittämättömiä, mutta joista Josephine lopulla pääsi selvyyteen.

"Selväjärkinen — hänellä on oikea suunta — en olisi pystynyt yksin — arvatenkin olin tiedoton — en koskaan ole tehnyt näin pitkää matkaa, mitä — ei kukaan nainen —"

Sitten sanat taas hukkuivat kuulumattomiin ja Josephine kirkaisi kauhusta, nähdessään hänen, juuri heidän saapuessaan kentälle, horjahtavan sivulle ja putoavan raskaasti pitkään heinään hevosen viereen.

Taas hän kirkaisi ja jäi avuttomana istumaan satulaan, nähdessään Artwellin hervottomana ja kädet levällään makaavan maassa. Artwellista ei enää ollut matkan jatkajaksi.

Josephine hyppäsi satulasta ja epätoivoisesti koettaen hillitä kiihtyneitä hermojaan, hän päätti mennä Artwellin luo, huolimatta hirvittävästä pelostaan, joka hänet oli vallannut. Silloin kuuli hän huudon ja näki hevosmiehen ratsastavan rakennusryhmältä päin.

Josephinen oli täytynyt silloin pyörtyä, sillä kun hän taas heräsi tietoisuuteen siitä, mitä hänen ympärillään tapahtui, huomasi hän istuvansa suuressa nojatuolissa kuistilla ja näki kookkaan miehen seisovan kymmenen askeleen päässä, ja katselevan häntä äänettömänä.

Artwell ja hevoset oli kadonneet näkyvistä. Tuuli puhalsi suoraan Josephinen kasvoihin, tuoden tervetullutta virkistystä hänen kuumille poskilleen. Hänen tukkansa oli pelottavassa epäjärjestyksessä, sillä muutamat hajanaiset, itsepäiset kutrit heilahtelivat hänen silmiensä edessä. Ja hän tunsi, että hänen täytyi tukkia ne paikoilleen ollakseen esiintymiskelpoinen, sillä kookas mies, joka häntä katseli, oli kaunis ja Josephine ei tahtonut, että hän olisi pitänyt häntä minään tuhkimuksena. Hän asetti tukkansa järjestykseen parilla näppärällä sormen liikkeellä, veti pari vilvottavalle tuulelle kiitollista henkäystä ja hymyili kookkaalle miehelle. Mutta ollen sangen väsynyt ja tuntien nojatuolin erittäin mukavaksi, ei hän yrittänytkään nousta pystyyn. Pian hänen kuitenkin täytyisi nousta, sillä hänellä oli kiire takaisin Triangle L:ään.

"Tuntuu paremmalle?" kysyi kookas mies.

"Miten hän voi?" kysyi Josephine, vastaamatta kysymykseen.

"Artwell voi hyvin", sanoi kookas mies. "Hän ei ole vaarallisesti haavoittunut. Hän on sisällä ja nukkuu pahimmat pois ensin." Hänen katseensa oli terävä, kirkas ja kiinnostunut. "Kuka olette?" kysyi hän sitten.

"Olen Josephine Hamilton."

"Aivan oikein. Betty Lawsonin vieras. Idästä. Kävit koulua Bettyn kanssa. Näette, että olen kuullut teistä."

"Ilmeisesti", hymyili Josephine. "Ja te olette tietysti Mr Lattimer?"

"Miksi niin tietysti?" kysyi hän.

Hän oli vähällä vastata, että hän oli tuntenut hänet Betty Lawsonin kuvauksesta, kun hän oli sanonut häntä "hirvittävän, tumman kauniiksi." Sen sijaan Josephine punastui ja kertoi hänelle, kuinka hän oli tavannut Artwellin tallin ovella, sekä teki selvää koko seikkailusta lopettaen siihen, että Artwell oli sanonut Lattimerin karjatalon olevan etelään päin.

Josephine ei ollut koskaan nähnyt Lattimerin kaltaista miestä. Kun hän seisoi siinä katsellen Josephineä, hajasäärin, käsivarret ristissä rinnalla ja kasvot sen verran alaspäin, että hän vaivatta saattoi katsoa hänen silmiinsä, muisti Josephine toisen kuvaavan palan Bettyn selvityksessä hänen ominaisuuksistaan. "Jos hän olisi elänyt kaksisataa vuotta aikaisemmin, olisi hän varmaankin ollut merirosvo."

Millainen merirosvo hän olisikaan ollut! Sittenkään ei Josephine uskonut, että hän olisi ollut merirosvo. "Herrasmies", oli ehkä sittenkin sopivampi nimitys hänelle, vaikka siihen olisi ollut lisättäväkin "kerskaileva." Sillä huolimatta siitä, että Lattimer ilmeisesti oli rohkean häikäilemätön luonne, joskaan Josephine ei osannut sitä tarkemmin määritellä, oli hänen silmissään ystävällistä suhtautumista kanssaihmisiin, jotakin myöntyväisyyttä, vaikka nämä ominaisuudet olivatkin jossain määrin ristiriidassa hänen viekkaan ja hävyttömän olemuksensa kanssa.

Ruumiiltaan näytti hän harjoittamattomalta atleetilta. Sillä hänen villapaitansa alla paisuttelivat valtavat lihakset hänen vaatteitaan, varsinkin hartioin seuduilla, ja kauluksen alta, joka oli huolettomasti jäänyt auki, näkyi voimakas kaula, terveenä ja tukevana ja pronssinkarvaiseksi paahdettuna.

Joukko rasvaa oli erääntynyt keskukseen, mutta ei kuitenkaan niin paljon, että se olisi häirinnyt ruumiin yleistä sopusuhtaisuutta ja Josephine huomasi että hän, huolimatta tuosta pienestä liikarasvasta oli notkea ja joustava kuin juoksija.

Hän oli lakitta päin. Lakki oli viereisellä tuolilla rutistuneena. Hänen päänsä oli kaunismuotoinen ja hänen lyhyeksi leikattu tumma tukkansa oli miehekäs ja kiiltävä. Hänen kauniilla valkoisella otsallaan riippui muutamia hien suoristansa hiuksia. Josephine ajatteli, että se oli yksi syy, jonka vuoksi hän oli päättänyt, että Lattimer oli häikäilemättömän välinpitämätön. Sivistynyt ja huolellinen mies olisi pyyhkäissyt hiukset hikineen päivineen otsaltaan naisen seurassa.

Loput hänen häikäilemättömyydestään kuvastui hänen silmissään, suun viivoissa ja hänen voimakkaassa leuassaan.

Josephine saattoi ymmärtää miksi Bettyn sanoissa "hän on mies" oli niin paljon kunnioitusta.

Mutta Lattimerin miehekkyys ei ollut hyökkäävää laatua. Se oli viekkautta, joka ilmaisi itsensä juuri siinä, että hän pystyi sitä ovelasti hallitsemaan. Josephinestä näytti kuin Lattimer olisi tiennyt olevansa äärimmäisen miehinen, mutta ettei tuo tietoisuus sukupuolestaan vähääkään näkynyt hänen silmissään.

Huomatessaan, ettei Josephinellä ollut vähääkään aikomusta lähteä tuolistaan, nosti Lattimer toisen tuolin vastapäätä häntä ja istuutui siihen.

"Te olette ennenkin tavannut Artwellin", sanoi hän. "Olen kuullut siitä. Tehän kerrassaan sotkitte Brannonin suunnitelman siellä, eikö niin?" Hänen silmänsä loistivat syvää leikillistä hyväksymistä Josephinen toimiin nähden hänen vastustaessaan Brannonia.

"En tahtonut, että Brannon olisi hirttänyt viattoman miehen", selitti Josephine.

"Artwell oli siis viaton? Te tiesitte sen siis, arvatenkin?"

"Hän — hän näytti viattomalta. Sitäpaitsi, hänhän oli niin nuori, liian nuori kuollakseen hevosvarkauden tähden — jos hän mahdollisesti oli tehnyt sen."

"Hm. Teräs Brannon vie kyllä tahtonsa perille lopultakin. Ei mikään pysty pidättämään häntä, kun hän kerran tarttuu asiaan. 'Teräs' sopii hänelle erinomaisesti. Oletteko tekin sen huomannut?"

"Luulen, että se on vain itsepäisyyttä."

"Niin, te ajattelette niin, silloin kun te ja hän olette vastakkain tietysti. Mutta Brannon ei ole taipumaton. Jos te olette oikeassa, niin hän ei pane vastaan ja jos hän on väärässä, niin hän myöntää sen."

Josephinellä ei ollut mitään sanottavaa tähän väitteeseen, joten hän vaikeni ja katseli laajalle alangolle, jossa näkyi kimmeltävä joen pinta ja sen takana matalat vuoret aivan alangon rajoilla.

Mutta nyt hän alkoi tulla levottomaksi sen huomion johdosta, että hänen täytyi tehdä erinäisiä selvityksiä matkastaan palattuaan Triangle L:ään. Oli selvää, että häntä kaivattaisiin, samoin kuin Chesterfieldiä ja sitä hevosta, jolla Artwell oli ratsastanut. Hän mietti harmillista asemaa, johon hän oli itsensä saattanut. Joko hänen täytyy tehdä tiliä yöllisistä toimistaan Bettylle taikka sitten valehdella, jonka hän luonnollisesti aikoikin tehdä, estääkseen Brannonia ratsastamasta suoraapäätä Artwellin niskaan. Ja hän punastui ja ilmaisi levottomuutensa tarttumalla hermostuneesti tuolin molempiin nojiin. "Kas niin", sanoi Lattimer heti, "tehän olette aivan suunniltanne. Mutta teillä onkin ollut kova työ tänä yönä. Istukaa paikallanne muutama minuutti, sillä aikaa kun koetan saada kokoon jotakin syötävää."

"En — en luule, että voin syödä palastakaan", sanoi hän hymyillen laihasti. "Sitäpaitsi ei minulla ole aikaa. Minun täytyy lähteä — tuossa paikassa. Betty saattaa olla levoton puolestani; hän ehkä —." Hän vaikeni ja puristi huuliaan lujasti yhteen, vaientaakseen mielenliikutustaan, joka oli täyttää hänen silmänsä epäilyttävällä kosteudella. Hän ei tahtonut, että Betty ajattelisi hänestä pahaa ja hän tunsi, ettei hän voisi kestää ystävänsä vakavaa katsetta, selittäessään yöllistä seikkailuaan.

"Te olette huolissanne", sanoi Lattimer tyynesti. "No niin, sehän on luonnollista. Mutta, ellette pane pahaksenne pientä valhetta, niin voimme asian järjestää. Tuon teille vähän aamiaista ja sitten voitte lähteä Whitmanin mökille. Kertokaa Mrs Whitmanille tarkalleen, mitä on tapahtunut. Hän on pelastanut Artwellin useammastakin pahasta pälkähästä ja hän tekee sen nytkin. Hän pitää Artwellista — luottaa häneen. Kyllä hän valehtelee, pelastaakseen hänen elämänsä. Se käy varsin yksinkertaisesti. Teidän ei tarvitse muuta kuin pyytää Mrs Whitmania kertomaan Bettylle tai Brannonille tai kenelle hyvänsä, että te olitte hänen luonaan koko yön.

"Mutta hevonen, jolla Artwell ratsasti"? tiedusteli Josephine. "He kaipaavat sitä ja he ajattelevat —."

Lattimerin matala nauru keskeytti hänet.

"Ajatelkoot mitä hyvänsä, se ei merkitse paljoakaan", sanoi hän. "Olen riisunut sekä satulan että suitset Artwellin käyttämältä hevoselta ja ajanut sen menemään Triangle L:ään. Se saattaa mennä sinne suoraapäätä, mutta voi myöskin päättää kuljeksia ympäri jonkun aikaa. Sillä ei ole mitään eroa. Kun he huomaavat, että te olette lähtenyt matkaan Chesterfieldillä, niin he arvelevat, että te olette huolimattomasti jättänyt oven auki lähtiessänne ja siten on toinen hevonen päässyt pujahtamaan ulos. Sellaista tapahtuu usein, nähkääs. Minä piilotan satulan ja suitset. Jonakin päivänä löytää ne sitten joku Trianglen mies ja ihmettelee, miksi niitä on hyleksitty. Kas niin, rohkaiskaa mielenne. Te olette pelastanut yhden ihmisen elämän. Te olette näyttänyt, että teillä on järkeä, älkää nyt pilatko asiaa."

"Jos olette varma Mrs Whitmanista, niin —", alkoi Josephine. Hän oli oikein innokas nyt ja ihaili Lattimerin kekseliäisyyttä.

"Joutavia!" keskeytti Lattimer hänet, hymyillen varmuudessaan.

Hän meni taloon. Josephine saattoi kuulla hänen liikuskelevan siellä. Vähäistä myöhemmin ilmestyi hän ovelle.

"Aamiainen on valmis, Miss Hamilton", sanoi hän rauhallisesti.

Josephine nousi, epäröi, punastui ja jäi seisomaan. Hänen oli nyt nälkä, mutta aamiaisen syönti oudon miehen kanssa talossa, jossa paitsi heitä oli ainoastaan sairas mies, joka ei suinkaan kelvannut holhoojaksi, oli peräti tavatonta ja aivan ristiriidassa hänen naisen käyttäytymistä koskevan ajatustapansa kanssa.

Lattimer huomasi hänen epäröintinsä.

"Aamiainen on katettu vain yhdelle hengelle, luonnollisesti, Miss Hamilton", sanoi hän, hieno iva äänessään. "Minä söin jo omani vähän aikaa sitten. Ja minä aion nauttia kauniista aamusta sillä aikaa kun te olette sisällä."

Hän astui kuistille, kumarsi syvään Josephinelle, kun tämä punastuen ja hämillään hymyillen meni hänen ohitseen ja istuutui kuistin nurkalle polttamaan suurta piippua ja odottamaan Josephineä.

Kun tämä vihdoin tuli ulos, kopautti Lattimer porot piipustaan, nousi seisomaan ja hymyili Josephinelle.

"Tuntuuko paremmalle?"

"Paljon paremmalle."

Vaihtamistaan silmäyksistä saattoi kumpainenkin lukea toistensa ajatukset. Josephine näki selvästi, että Lattimeria oli huvittanut hänen hämminkinsä. Hän luki selvästi hänen ilmeestään: "Kas niin, sinulla ei ollut mitään syytä peljätä minua loppujen lopuksi, vai mitä?"

"Te ette ole syönytkään aamiaista", sanoi Josephine.

"Kuinka sen tiedätte?"

"Olisihan siellä näkynyt merkkejä siitä — astioita ja pannuja. Sitäpaitsi kuulin teidän tekevän tulen uuniin. Olin itsekäs", myönteli hän punastuen, "mutta tehän ymmärrätte —"

"Minä ymmärrän monta asiaa, Miss Hamilton, muun muassa sen, että huhut huonosta maineestani ovat tulleet teidänkin korviinne. Betty Lawson on puhunut minusta. Hän sanoi varmaankin: 'Satan Lattimeriin ei voi luottaa', eikö niin?"

"Ei ensinkään." Josephinen katse oli vakava. "Luuletteko, että olisin lähtenyt tänne, jos olisin kuullut sellaista. En olisi tehnyt sitä edes pelastaakseni Artwellin hengen! Betty sanoi, että te olette todellinen mies. Ja te olette todistanut hänen sanansa tosiksi tänä aamuna ja minä kiitän teitä siitä."

Josephine näki hänen silmissään oudon tulen. Lattimer vetäisi syvään henkeä. Sitten tuli hävisi ja sijaan tuli pilkallinen epäusko, joka sekin pian vaihtui iloisuudeksi. Hän nauroi matalaa, väräjävää naurua.

"Betty on kerrassaan ihme", sanoi hän, tullen taas vakavaksi.

"Luulenpa, ettei Betty näihin aikoihin tunne itseään liian iloiseksi", jatkoi hän.

"Mitä tarkoitatte?" kysyi Josephine ja väri vaihtui hänen kasvoillaan. Hän oli huolestuneen näköinen. "Oh, te tarkoitatte varmaankin sitä, kun hän on huomaava minun poissaoloni."

"Tarkoitan Callahanin murhaa. Se ei liene yleisemmin tunnettua, mutta Betty pitää paljon Brannonista ja Brannonilla ei ole älyä huomata sitä."

"Oh!" huudahti Josephine, hämmästyneenä, "miten te olette saanut siitä kuulla?"

"Cole Meeder ratsasti tästä ohi toissapäivänä. Meeder ei ole tyytyväinen Brannonin kertomukseen, — eikä teidänkään. Nähkääs, kertomukset eivät käy yhteen. Te kerroitte Meederille, että Callahan oli hätyyttänyt teitä kuistilla. Brannon taas sanoo, että hän näki Callahanin kuljeskelevan talon ympäri ja että hän ampui hänet luullen häntä Denveriksi. Tuntien Callahanin ja Brannonin huonot välit, epäilee Meeder, että jompikumpi teistä valehtelee."

Josephine ei voinut kestää Lattimerin lujaa katsetta. Hän painoi silmänsä alas ja paljonpuhuva puna levisi hänen kasvoilleen. Kun hän vihdoin uhmaten nosti päätään, oli Lattimerin suu ymmärtävässä, huvitetussa hymyssä.

Josephine läähätti. Lattimer nauroi hiljaa.

"Te tekasitte pienen jutun, Miss Hamilton", sanoi hän. "En ole mikään ajatusten lukija, mutta te annoitte äsken itsenne ilmi. Nähkääs, minä tunsin Callahanin ja Callahan ei koskaan olisi tehnyt sitä, mistä te häntä syytitte. Luonnollisesti teidän täytyi esittää jotakin raskauttavaa kun kerran tahdoitte pelastaa Brannonin. En vain ymmärrä miksi te tahdoitte pelastaa Brannonin Callahanin maineen kustannuksella. Jos kerran Brannon on tehnyt murhan, niin on hänessä kyllin miestä kantamaan sen seuraukset ilman mitään sellaisia juttuja, joita te esititte uskottaviksi."

"Hänhän otti syyn päälleen!" sanoi Josephine. "Pari minuuttia sittehän te sanoitte niin itse."

"Niin", sanoi Lattimer, silmät säteillen ihastusta, "teiltä ei puutu rohkeutta puolustaessanne ystäviänne."

"Brannon ei ole ystäväni!" selitti Josephine. "Minä — minä vain sanoin, että —"

Hän vaikeni, pelästyneenä, huomatessaan olleensa vähällä paljastaa itsensä ja ymmärtäen sanoneensa jo liiaksikin paljon muuttaakseen Lattimerin epäluulon varmuudeksi. Hän tuli vakuutetuksi siitä nähdessään Lattimerin katseen.

"Miss Hamilton", sanoi hän vakavana. "Teidän salaisuutenne ei mene minua kauemmaksi. Meillä on kummallakin salaisuutemme, sillä jos tiedettäisiin, että suojelen Artwelliä ja jos Triangle L:n miehet ja Brannon tietäisivät, että satula ja suitset, jotka vastikään otin Triangle L:n hevoselta, ovat hallussani, niin tämä seutu tulisi minulle sangen vaaralliseksi. Näyttää siltä, kuin meidän kummankin täytyisi olla hyvin varovaisia puheissamme." Hän nauroi. "Ellemme ole varovaisia, voi käydä niin että me, pelastaessamme lähimmäisemme, joudumme itse ikävyyksiin."

Josephine katsoi häneen pelokkain silmin.

"Tarkoitatteko, että jos selviäisi, että te olette ottanut Artwellin taloonne sen jälkeen kuin minä toin hänet tänne, niin Brannonilla olisi oikeus syyttää teitä kanssarikollisuudesta?"

"Jos pidän Artwelliä luonani — kuten aion tehdä, kunnes hän paranee niin terveeksi, että voi lähteä, niin täytyy minun vastata myöntävästi. Niin, Brannon voisi syyttää minua siitä ja nykyisissä olosuhteissa kannattaisi häntä luultavasti koko tämä seutu."

"Mi — missä olosuhteissa?"

"Te ette, näen mä, ole kuullut siitä. No niin, toistaiseksi ei ole vielä mitään todistettua. Mutta ympäristön karjamiehillä on varsin hyvin perusteltu epäluulo, että näillä seuduilla toimii hyvin järjestetty hevosvarasjoukkue. Sangen monta miestä epäillään, ehkäpä minuakin. Les Artwell on toinen, vaikka luulen, että hän on yhtä syytön kuin minäkin."

"Mutta jos Artwell _onkin_ syyllinen, ja minä olen häntä auttanut!"

Hän jäi kauhistuneena seisomaan. Hänen mieleensä ei ollut juolahtanutkaan, että Artwell mahdollisesti oli syyllinen. Hän oli niin nuori ja hänen synkät silmänsä näyttivät puhuvan selvää kieltä siitä, että hän oli vainonalainen, joten hän ei voinut ajatellakaan häntä syylliseksi.

"Artwell ei ole syyllinen", kuului Lattimerin vakuuttava ääni. "Älkää säikähtykö, älkääkä antako kenenkään viekoitella itseänne puhumaan Brannonista sillä tavalla, kuin äsken puhuitte minun kanssani."

Josephine tunsi hänen toisen kätensä olkapäällään, kun hän työnsi hänet hiljaa portailta maahan. Hän katsahti Lattimeriin ihmetellen hänen vaivatonta tuttavallisuuttaan koskiessaan häneen ja hämmästyneenä siitä, ettei hän tuntenut mitään suuttumusta teon johdosta. Oliko siihen syynä se, että molempienkin syyllisyys oli luonut jonkinlaisen siteen heidän välilleen, vai oliko hän jonkinlaisen ovelasti hiipivän valtiuden lumoissa, saman jota hän oli tuntenut ensi silmäyksellä Lattimerissa, oliko se tuota naisten voittajan valtiutta, joka on niin varma voitostaan.

Hän ei ollut oikein varma siitä. Hän tiesi pitävänsä Lattimerista ja hänen kosketuksensa värisytti häntä — selvemmin vielä kuin Brannonin kosketus suuressa seurusteluhuoneessa. Ja kun hän sitten ratsasti Whitmanin mökkiä kohti, Lattimerin tuotua hänen hevosensa ja näytettyään hänelle tietä, tunnusti hän sydämessään, vaikkakin hän punastuikin siitä, että hän oikein iloitsi Lattimerin hallitsevasta vaikutuksesta häneen.

Lattimer seurasi häntä katseillaan, kunnes hän häipyi näkyvistä. Sitten, katse kylmeten jäätäväksi, meni hän keittiön läpi ja astui toiseen huoneeseen, jossa Les Artwell makasi vuoteella. Vuoteen reunalla istui Denver.

Hän oli sitonut Artwellin haavan, joka paistoi avonaisen paidan alta rinnassa. Artwell oli taas tajuissaan, vaikkakin hänen silmänsä olivat kuumeesta kiiltävät ja kasvonsa punakat.

Denver katsahti ylös Lattimerin astuessa huoneeseen, mutta tämä ei ollut huomaavinaankaan häntä. Hän meni suoraan vuoteen luo ja kumartui Artwellin puoleen.

"Artwell", sanoi hän kylmästi, "miksi tapoit Tim Callahanin?"

Haavoittuneen puna lisääntyi, hänen silmänsä pälyivät ja niissä loisti kuolettava pelko.

"Se kirottu hullu joutui aivan tielleni", tokaisi hän viimein.

"Olin tulossa tänne ja koetin pysyä näkymättömänä, kun Callahan tulla tupsahti eräästä metsiköstä puolen mailin päässä Triangle L:stä. Hevoseni oli pudottanut minut selästään ja oli mennä menojaan.

"Olin juuri ottamassa sitä kiinni jälleen, kun Callahan ilmestyi metsiköstä ja tuli minua kohti. Hän oli varmaankin tuntenut minut kuunvalossa, sillä oli sangen valoisaa.

"Piilouduin matalaan rotkoon ja luulen, että hän kadotti minut näkyvistään, sillä kun nousin pois rotkostani, näin Callahanin taluttavan hevostaan takaisin Triangle L:ään päin ja hevonen ontui pahasti. Menetin mielenmalttini ja seurasin Callahania. Pääsin ampumamatkalle juuri kun hän tuli karjatalon rappusille. Otaksuin hänen menneen pyytämään toista hevosta.

"Annoin hänelle lähtöpassin. Sitten, tuntien itseni sangen heikoksi ja kun tiesin, että talossa ja esimiehen asunnossa oli ihmisiä, kiersin talon taitse ja pääsin talliin, luullen voivani satuloida jonkin hevosen ja pääseväni sitten pujahtamaan tieheni. Varmaankin olin kierähtänyt hevosen yli yrittäessäni satulaan, sillä seuraava, minkä tajusin, oli —"

"Lopun tunnen jo", kuiskasi Lattimer. "Sinä uskalsit liian paljon, menettäessäsi siinä määrin mielenmalttisi. Tietänetkö, että Brannon oli asunnossaan silloin, kun ammuit Callahanin?"

Lattimerin silmistä suli jää. Ne pienenivät ja niistä loisti pilkallinen iloisuus.

"Sinulla oli onni myötäsi", nauroi hän leveästi.

"Teit hyvää jälkeä joka tapauksessa, Les. Lähettämällä Callahanin taivaaseen kostit vanhat vihat ja me pääsimme miehestä, joka rupesi jo epäilemään meitä sangen vahvasti. Ja sinä olet saanut Meederin ja kaikki muut luulemaan, että Brannon on poistanut Callahanin elävien kirjoista, joka seikka, ottaen huomioon heidän huonot välinsä, antaa varmasti sekä Starin, että Triangle L:n miehille yllin kyllin työtä pitäessään toisiaan silmällä.