Part 10

"Mutta Brannon on minulle arvoitus. Sinä tapoit Callahanin, mutta mitä luulet Brannonin tarkoittaneen, kun hän ratsasti Stariin ja kertoi Meederille ampuneensa Callahanin? Meidän täytyy olla varovaisia. Brannonilla on jokin juoni mielessään."

Denver naurahti katkerasti. "Se on vain hame", sanoi hän myrkyllisestä

"Betty Lawsonko?" Lattimer oli kääntynyt ympäri Denweriin päin. Hän katsoi Denveriin tutkivin, kylmin silmin.

"Ha, ha, ha", nauroi Denver. "Brannonilla ei ole kylliksi järkeä nähdäkseen, että Betty on häneen korvia myöten rakastunut. Brannon on sokaissut silmänsä siinä naikkosessa, joka äsken juuri lähti täältä."

"Mistä sen tiedät, Denver?" kysyi Lattimer matalalla äänellä. Mutta se oli täynnä intohimoa.

"Kuinkako tiedän?" Denver nousi vuoteen reunalta ja katseli veitikkamaisesti Lattimerin silmiin.

Välittämättä hituistakaan kertomuksensa siveellisestä kehnoudesta ja ilmeisesti vähääkään häpeämättä omaa konnamaista osuuttaan asiassa, kertoi hän perinpohjin miten hän oli ahdistellut Josephineä ja joutunut sen johdosta otteluun Brannonin kanssa. Hän kertoi myös kuinka hän oli seisonut ulkopuolella akkunan kun Brannon oli silitellyt Josephinen päätä ja kuinka hän oli nähnyt Brannonin luovuttavan aseensa tytölle.

"Arvaan, että kun mies tekee tuollaisia tekoja, niin on tyttö silloin saanut hänen päänsä täysin pyörälle", lisäsi hän lopuksi.

Lattimer ei ollut muuttanut asentoaan kertomuksen aikana eikä hänen kasvonsa olleet värähtäneetkään. Mutta kun Denver oli lopettanut, astui Lattimer aivan hänen eteensä ja katsoi häntä silmiin.

Denver oli varmaankin oikein tulkinnut hänen kasvonilmeensä, sillä hänen kalpeutensa muuttui aivan aavemaiseksi ja hän mutisi sekavasti ja nopeasti. "Aioin ainoastaan suudella häntä, niin totta kuin Jumala minua auttakoon!"

"Sekin oli liikaa" sanoi Lattimer. Hänen äänensä oli kuiva ja selvä, mutta hillitty ja siinä oli niin selvä uhka, että Artwellinkin kasvot kalpenivat. Denverin saattoi Lattimerin uhkaava käytös aivan hervottomaksi ja hän seisoi liikkumattomana, pelokkaana ja huulet lerpallaan.

"Liian paljon, Denver", toisti Lattimer, samassa äänilajissa. "Älä koske häneen, äläkä edes katso häneen kun minä olen lähellä. Hän on minun!"

Kahdeksastoista luku.

Päivän sarastaessa nousi ohut savupatsas kiemurrellen Triangle L:n esimiehen asunnon piipusta, yhtyen sitten paksuun sumuverhoon, joka viisitoista mailia etelämpänä oli herättänyt Josephinenkin huomiota.

Pian sen jälkeen ilmestyi Brannon asunnostaan, meni tuulipumpulle vettä noutamaan ja palasi sitten takaisin. Puoli tuntia myöhemmin oli hän hevosaitauksessa ottamassa kiinni hevostaan, suurta mustaa.

Hän oli satuloinut sen, heittänyt toisen ohjaksen sen pään yli ja oli juuri sulkemassa aitauksen porttia, kun hän katsahti talliin päin. Kiirehtimättä sulki hän portin, hyväili kädellään mustaa hevostaan ja meni tallia kohti.

Hänen mennessään asuntolan ohi huusi Lin Murray hänelle kuuluvasti: "Tulen mukaan heti kun olen saanut vähän ruokaa."

"Syö vain tarpeeksi, Lin", vastasi Brannon.

Hän kulki edelleen, ja taas kuului Murrayn ääni.

"Chong tuli kotiin puolen yön aikaan. Hänen hevosensa on aitauksessa. Sanoi Mrs Whitmanin olevan paremman."

Brannonin silmät elostuivat. Ollessaan äsken aitauksen portilla ja katsoessaan tallille päin oli hän nähnyt satuloidun ja suitsissa olevan hevosen, joka seisoi erään romutavaroitten säilytyspaikkana käytetyn vajan suojassa. Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli ollut, että Chong oli jättänyt hevosensa riisumatta koko yöksi, siten tehden itsensä syypääksi moitittavaan laiminlyöntiin. Brannon oli myös kuullut Chongin kotiintulon ja kuullut hänen hiljaa mutisevan käsittämätöntä mongerrustaan.

Mutta Murrayn tiedonanto, että Chong oli vienyt hevosensa aitaukseen, ilmaisi, että se hevonen, joka seisoi vajan suojassa ei ollut hänen käyttämänsä ja Brannonin mielenkiinto muuttui nyt arvostelevasta epäluuloiseksi.

Seisten aivan hevosen vieressä tutki Brannon sitä tarkkaan ja hänen silmänsä oikein leimahtivat, kun hän huomasi, että sen lautasella oli merkki L. Se oli Lattimerin merkki, Lazy L.

Brannon puhutteli ystävällisesti eläintä ja kiersi sen ympäri. Satula oli paksun tomun peitossa. Korkea satulan nuppi oli kolhiintunut ja näytti siltä kuin sitä olisi painettu syvään maan sisään, sillä siihen oli jäänyt kiinni kuivunutta savimaata. Satulan takareuna oli myös ruhjoutunut, aivan kuin jokin raskas esine olisi siihen pudonnut. Ohjakset olivat poikki ja mahavyön solki oli irtautunut.

"Se on piehtaroinut", ajatteli Brannon mielessään. "Kuljeksinut maita ilman ratsastajaa ainakin koko viime yön — ehkä kauemminkin, päätteli hän tutkittuaan tomua ja kolhiintuneita satulan osia."

Brannon irroitti satulapussin, asetti sen maahan ja aukaisi sen. Sieltä tuli esiin monenlaista tavaraa, tinakulho, peilin palanen, partasuti, saippuapala, pieni kahvipannu, tomaattiastia — ihana janon sammuttaja — kankaalla päällystetty vesipullo ja paljon muita esineitä, sekä ruokatavaraa ja tulitikkuja.

Brannonin mieltä kiinnitti eniten partasuti. Se oli helppohintainen ja puuvartinen, johon oli, ilmeisesti veitsellä, piirretty alkukirjaimet "L. A."

Brannon ei löytänyt mitään merkkejä muissa esineissä, mutta ilmeisesti tyytyväisenä pani hän tavarat takaisin pussiin, sulki sen suun ja kiinnitti sen paikoilleen satulan taakse.

Sitten hän silmät kiiluen katsoi tutkivasti päärakennukseen päin, nähdäkseen, että akkunat vielä olivat peitetyt ja ettei savua noussut keittiön piipusta. Chong oli tavallisesti jalkeilla jo tähän aikaan, mutta näytti siltä kuin olisi yöllinen ratsastus häntä hieman väsyttänyt. Bettyn tiesi hän nousevan vasta auringonkin noustessa.

Taluttaen vieraan hevosen tallin taakse, jossa häntä ei voinut talosta nähdä, sitoi Brannon katkenneet ohjat yhteen. Sitten hän hyppäsi satulaan ja ratsasti hitaasti jokea kohti pysytellen yhä tallin suojassa. Joki oli metsän reunustama aina aitauksen lähelle saakka. Sitten tuli aukko, jonka yli hänen täytyi uskaltaa, senkin uhalla että hänet talosta nähtäisiin. Mutta sen jälkeen tuli metsä ja pensaikko taas hänen avukseen.

Hän ratsasti puoli mailia jokea alaspäin, laskeutui satulasta ja sitoi hevosen puuhun köydellä, joka oli vyyhdessä satulan nupissa, jätti eläimen sinne ja palasi tallille.

Karjatalolla vallitsi vielä hiljaisuus. Murraytakaan ei vielä näkynyt, joten Brannonia ei kukaan ollut nähnyt.

Hän huomasi, että tallin ovi oli auki. Hän meni sisään, vilkaisi nopeasti pilttuihin ja naulakoihin, joilla tusinan verran satuloita riippui. Hänen tarkastelunsa lopputulos oli, että kaksi satulaa ja hevosta puuttui.

"Billy ja Chesterfield", huomautti hän ääneen. Hänen silmiinsä ilmaantui kyynillinen iloisuus, johon sekaantui tuota tyyntä kylmyyttä, josta hän oli "Teräs" nimensäkin saanut.

"Hän on varmaankin taas hulluttelemassa!" mietti hän niitten todistusten johdosta, jotka hän oli keksinyt ja jotka selvästi viittasivat siihen, että Josephine taas oli sekaantunut asioihin, jotka eivät hänelle kuuluneet. Brannon oli vakuutettu siitä, ettei kukaan muu kuin Josephine ratsastaisi Chesterfieldillä. Betty ei missään tapauksessa olisi ottanut niin vanhaa ja vakavaa hevosta. Ja jos Les Artwellin toverina olisi ollut mies, niin olisi hän ottanut minkä muun hevosen hyvänsä mieluummin kuin Chesterfieldin.

Mutta Brannon tahtoi päästä varmuuteen asiastaan. Ja ennenkuin hän lähti karjatalolta etelään Murrayn kanssa, aikoi hän keksiä jonkun syyn, jonka varjolla hän saisi herätetyksi päärakennuksen asukkaat — joko Bettyn tai Chongin — päästäkseen selvyyteen siitä, oliko Josephine lähtenyt jonnekin.

Hän meni tallin ovelle ja katseli päärakennukselle päin. Hänen katseensa solui alaspäin, huomatessaan, ettei siellä näkynyt mitään liikettä. Silmänräpäyksessä oli hän polvillaan ja tutki tarkoin punaisia tahroja muutamissa tallatuissa oljenkorsissa oven suussa.

Hän nousi heti pystyyn ja huomasi noustessaan oven pielessä samanlaisia punaisia tahroja, mutta nämä olivat kieltämättä naisen sormien jättämät!

Brannon meni takaisin talliin. Kun hän taas palasi, oli hän vakuutettu asiastaan, sillä eräässä pilttuussa oli oljilla selvät miehen makuujäljet ja siinä vielä lisää punaisia täpliä, jotka osoittivat, että haavoittunut oli oleillut tallissa pitemmän ajan.

Brannon sulki tallin oven ja meni ruokailu-rakennukseen, jossa hän tapasi Murrayn juuri lopettamassa aamiaistaan.

"Siihen meni pitempi aika, kuin olin luullutkaan", murisi Murray nähdessään Brannonin. "Eikö se ole merkillistä, aina. Jos sinulla vain sattuu olemaan kiire, etkä tahdo, että muut joutuvat odottamaan, niin joku kirottu asia on hullusti. Tuossa on tuo kurja uuni esimerkiksi. Panin siihen valkean ja se sammui. Se on kurjempi kuin —."

"Brannon", kuului Bettyn ääni ovelta, "tahdotko tulla tänne pariksi minuutiksi?"

Brannon kääntyi äkkiä. Bettyn kasvot olivat kalpeat ja hänen huulensa olivat aivan valkoiset. Teennäinen äänen rauhallisuus oli ilmeisessä ristiriidassa silmissä kiiluvan kiihtymyksen kanssa.

Betty ei puhunut ennenkuin Brannon oli tullut hänen kanssaan puolitiehen päärakennusta, ja ennenkuin hän puhuikaan tiesi Brannon mitä hän sanoisi.

"Brannon", sanoi hän, "jotakin on tapahtunut Josephinelle! Hänen vuoteensa on koskematon ja Chesterfield on poissa! Mitä sinä luulet tapahtuneen? Jos hänelle on tapahtunut jokin onnettomuus, niin en koskaan voi antaa sitä anteeksi itselleni!"

"Luulen, ettei tässä paljoakaan ole tapahtunut", lohdutteli Brannon. "Arvatenkin on hän lähtenyt ratsastamaan. Eilen oli hän levoton Mrs Whitmanin vuoksi. On hyvinkin luultavaa, että hän on ratsastanut sinne. Lähetän Murrayn miesten luo ja poikkean itse Whitmaneille."

"Minä lähden kanssasi, Brannon! Ethän luule, että — —"

"Denver olisi tullut takaisin — ja tavannut hänet matkalla — jos hän meni Whitmanille", valitti hän epätietoisena. Ja kun Brannon vain pudisteli päätään hänen mainitessaan Denverin nimeä, huudahti hän: "Eikö sinulla ole hermoja ensinkään, Brannon. Sinä et näy käsittävän että Jo on minun vieraani ja että minä olen vastuussa hänestä."

"Varmastikin", myönsi Brannon nopeasti. "Mutta meidän ei tarvitse molempien lähteä Whitmaneille." Hän oli varma siitä, että Betty tapaisi Josephinen Mrs Whitmanin luona ja hän ajatteli Lazy L:n hevosta, joka seisoi puuhun kytkettynä alempana joen rannalla.

Hän meni noutamaan Bettyn hevosen ja satuloi sen sillä aikaa kun Betty vaihtoi pukua päärakennuksessa.

"Älä ole huolissasi", neuvoi hän Bettyä, auttaessaan häntä satulaan. "Saat nähdä, ettei mitään ole tapahtunut. Toivottavasti sinulla ei ole niin kiirettä, että ratsastat suoraa päätä upottavaan hiekkaan kahlaamossa." Hän seurasi Bettyn kulkua alas pieneen syvänteeseen ja sieltä ylös taas ja sitten kuivaa aroa pitkän matkaa.

Myöhemmin seisoi hän karja-aitauksen portilla Murrayn kanssa, joka istui satulassa ja odotti häntä.

"Lin" sanoi Brannon, "olen muuttanut mieltäni etelään menon suhteen. Voit odottaa minua sinne huomenna."

"Aivan niin", vastasi Murray. Hän ei pukenut sanoiksi pientä hämmästystään muutoksen vuoksi, jonka Brannon oli suunnitelmaansa tehnyt.

"No niin, näkemiin sitten", sanoi hän. Hän ratsasti pari kymmentä askelta, pysäytti hevosensa ja huusi olkansa yli puoleksi leikillään:

"Minä en sinun sijassasi olisi niin paljon yksin nykyään, Teräs."

"Sehän on vaan tyttö", hymyili Brannon. "Ei nyt ole kysymys Starin miehistä."

Murray oli ilmeisesti utelias, mutta hän puristi huulensa pettyneenä kiinni ja hoputti hevostaan etelään päin.

Brannon ei liikahtanut ennen kuin Murray oli vain pienenä pisteenä taivaanrannalla. Sitten hän hyppäsi satulaan ja ratsasti alas joen rantaa, mihin hän oli jättänyt Lazy L:n hevosen. Muutaman minuutin kuluttua ratsasti hänkin, kuljettaen perässään toista hevosta, epäselvää polkua lounaaseen. Murray oli ratsastanut suoraan etelään.

Ratsastettuaan useita maileja, huomasi Brannon liikkuvan pisteen eräällä matalalla mäenharjanteella. Hän poikkesi äkkiä polulta ja laskeutui kuivaan joen uomaan, jota hän seurasi puolisen mailia eräälle ruohoiselle kentälle, joka yhtyi siihen rinteeseen, jonka huipulla hän oli nähnyt tuon liikkuvan esineen.

Päästyään mäen harjalle, näki hän hevosen syövän pienessä heinäisessä laaksossa allaan. Eläin oli kirjava, epäsäännölliset valkoiset läikät näkyivät oikeassa kyljessä, sä'ässä ja polvien alapuolella. Nähdessään sen, veti Brannon suunsa tiukalle.

"Billy", sanoi hän hiljaa.

Yksi häiritsevä epätietoisuus oli taas hävinnyt. Jos Billy olisi vain lähtenyt tallista tuoreen heinän hakuun, niin se ei olisi tullut tännepäin, koska idässä päin oli heinää yltäkylläisesti ja vielä lähempänä karjataloa ja siellä oli sitäpaitsi vettäkin.

Brannon hoputti molemmat hevosensa alas laaksoon ja lähestyi Billyä hitaasti. Hän tahtoi nähdä sen tarkemmin.

Hän lassosi Billyn ja kiinnitti köyden mustan satulaan ja kun Billy oli päässyt pahimmasta suuttumuksestaan, meni Brannon aivan sen lähelle, tutkiakseen sitä ja sillä aikaa piti musta köyttä kireänä.

Billy oli ollut suljettuna talliin useamman päivän, jotta sitä olisi voitu hoitaa paremmin vatsahäiriön vuoksi. Carson, hevospuoskari, oli hoitanut sitä erikoisen huolellisesti, sukien sitä joka päivä. Brannon oli myös usein pistäytynyt katsomassa, miten sen parantuminen edistyi.

Sä'ässä oleva valkoinen läikkä oli tahrainen. Sen selässä näkyivät satulan ja sen kyljissä tuntui alustan jäljet ja vatsan ympärillä tuntui vieläkin syvät, hien haalistamat viivat, jotka siihen leveät mahavyöt olivat puristaneet. Valkoisella läikällä olevat tahrat olivat verta ja niitä näkyi ainoastaan vasemmalla puolella Billyn hartiaa, pitkinä kapeina juovina.

Brannon irroitti lassonsa hevosesta ja ajoi sitä pitkän matkan takaisinpäin ja seurasi sitä vielä jonkun ajan, kunnes Billy jatkoi rauhallisesti raviaan kotiinpäin. Sitten Brannon taas lähti etelään.

Callahanin murha oli nyt Brannonille yhtä selvä, kuin jos se olisi painettu paperille. Kannettuaan Callahanin ruumiin asuntoonsa, oli Brannon tutkinut hänen asettaan ja huomannut, että yksi panos oli ammuttu tyhjäksi. Koska hän oli tullut siihen johtopäätökseen, että Josephine oli ampunut Callahanin, oli hän hämmästynyt tuota tyhjää panosta ja hän päätteli lopuksi, että Callahan oli aikaisemmin ampunut jotakin ja sitten huolimattomasti laiminlyönyt täyttää aseen uudelleen.

Nyt oli selvää, että Les Artwell oli saanut tuon puuttuvan panoksen ruumiiseensa, vaikka sen oli täytynyt tapahtua sangen kaukana karjatalolta, sillä muutoin se varmasti olisi kuulunut. Senvuoksi oli Artwellin myös täytynyt seurata Callahanin jälkiä ja ampua Starin omistaja hänen kääntäessään selkänsä kuistille astuessaan.

Se tosiasia, että Artwell oli piiloutunut talliin, oli syynä siihen, ettei Brannon, juostuaan kuistille heti laukauksen jälkeen, ollut kuullut mitään kiireellistä kavion kapsetta, joka olisi ilmoittanut salakytän pakenevan.

Josephine oli sattumalta tavannut Artwellin tallissa ja auttanut häntä pakenemaan. Artwell oli pahasti haavoittunut ja Josephine oli vienyt hänet Lattimerin talolle.

Ainoa hämärä seikka oli enää se, että Brannon oli löytänyt satuloidun hevosen, jolla oli Lattimerin polttomerkki. Vaikka eihän sekään asia ollut erikoisen hämmästyttävä, kun otti huomioon satulan huonon kunnon, poikkinaiset ohjat ja nimikirjaimet partasudissa, jonka Brannon oli löytänyt matkalaukussa. Artwell oli tietenkin ratsastanut sillä hevosella, mutta oliko hän varastanut sen Lattimerilta vai oliko Lattimer myynyt tai lainannut sen, siinä oli kysymys. Se seikka, että Josephine oli vienyt Artwellin Lattimerin karjatalolle, näytti todistavan, että heidän välillään vallitsi ystävyys ja kaikenlainen ystävyys kunniallisenkin karjamiehen ja tunnetun hevosvarkaan välillä oli epäilyttävä asia, joka vaati ankaraa tutkimusta.

Oli miten oli, Brannon ei aikonut hiiskua epäilyksestään sanaakaan. Ei hän myöskään aikonut heti ryhtyä vangitsemaan Artwelliä. Hänen avullaan oli Artwell ensi kerralla joutunut kiinni ja hän oli oikein iloinen nyt, että Josephine oli silloin tullut väliin. Hän oli iloinen siitäkin, että Josephine taas oli sekaantunut asiaan. Sillä siten menetellessään oli hän johtanut epäluulot Lattimeriinkin, oli aiheuttanut asiassa uuden vaiheen, joka saattoi päättyä koko varasjoukkueen vangitsemiseen, sen sijaan, että he muutoin olisivat saaneet ainoastaan Artwellin kiinni.

Brannonin tyytyväisyyttä lisäsi vielä suuresti eräs toinen seikka — se suuri huojennus, mitä hän tunsi päästessään perille siitä, että Josephine ei ollutkaan ampunut Callahania. Hänen taistelunsa Artwellin puolesta, hänen viimeiset edesottamisensa ja hänen erehdyksensä ratsastaa hevosvarkaan kanssa Lattimerin karjatalolle saattoi hyvin selittää hänen innokseen taistella niitten aatteitten puolesta, joita hän jo oli aikaisemmin esittänyt ja puolustanut sekä hänen päättäväiseksi, joskin hieman mielivaltaiseksi yrityksekseen säätää lakia ihmisille uudessa, oudossa ympäristössään.

Mutta se tunne, joka syvimmin painui Brannonin tietoisuuteen, joka täytti hänen sielunsa juhlallisella riemulla ja jota vastaan hän, vaikka turhaan, koetti kyynillisellä iloisuudella taistella, johtui siitä huomiosta, että Josephine oli valehdellut, pelastaakseen hänet!

Aurinko oli jo korkealla, kun Brannon ratsasti Lazy L:n karjatalon kuistin luo ja pysäytti hevosensa siihen. Hän ei laskeutunut satulasta ja tuomansa hevosen ohjat olivat hänen vasemmalla käsivarrellaan.

Lattimer, Denver ja Artwell kuulivat sisään Brannonin huudon. He olivat nähneet hänet jo viisitoista minuuttia, ja kun musta pysähtyi talon edustalle, komensi Lattimer Denveriä laskemaan aseensa, jonka tämä oli kohottanut.

"Ei mitään sellaista, senkin hullu! Saisit vielä koko maakunnan kimppuumme!"

Ensimmäisen ja toisen huutonsa väliaikana tarkasteli Brannon ympäristöään. Verkalleen tutki hän karja-aitauksia, talon ympärillä olevaa kenttää, erinäisiä rautakoron jälkiä kovalla pihamaalla ja erikoisesti huomaten nelikulmaisen valkoisen liinan, joka rutistettuna oli maassa kuistin nurkalla — naisen nenäliina.

Mutta hän ei osoittanut vähintäkään hämmästystä tai mielenkiintoa näkemäinsä johdosta. Ne tarkkaavat, epäluuloiset silmät, jotka talon sisältä häntä katselivat, eivät pystyneet välittämään omistajiensa aivoille Brannonin katseessa mitään, joka osoittaisi, että hän näki jotakin tavatonta.

Ja sittenkin, paitsi tuota nenäliinaa, oli Brannonin tarkkaava silmä huomannut muitakin todistuksia siitä, että talossa oli vieraita. Denverin hevonen oli aitauksessa.

Brannon tunsi, että häntä pidettiin silmällä. Mutta hän ei näyttänyt merkkiäkään hämmennyksestä tai epäluulosta. Tuomansa hevosen ohjat yhä käsivarrellaan, pyöräytti hän palturin, sytytti sen ja istuutui rauhallisesti polttelemaan.

"Se on se hevonen, jonka annoin sinulle lainaksi, Artwell", sanoi Lattimer. "Piru vieköön tuon miehen", nauroi hän, ihaillen julmalla tavallaan Brannonin pelotonta käytöstä. "Hänellä on lujat hermot."

"Pojat, pysykää piilossa. Minun täytyy näyttäytyä, muutoin hän tulee epäluuloiseksi", lisäsi hän.

Hän livahti ulos ovesta, juoksi ulkorakennuksen luo, kiersi sen ja juostuaan kumarassa tallin luona olevan vajan taitse tuli esiin sen toiselta puolelta. Hän vastasi Brannonin huutoon kiljaisemalla:

"Mikä hätänä?"

Brannon heilautti kättään tervehdykseksi ja käänsi hevosensa niin, että Lattimer oli hänen edessään tullessaan lähemmä ja hymyillessään teennäisen tervetuleman.

Brannonin hymyssä, vaikka se olikin yhtä epärehellinen, oli enemmän sisältöä ja viekkautta, sillä hän oli nähnyt vilahdukselta Lattimerin, kun tämä juoksi vajalta tallille.

"Olen tuonut sinulle hevosen, Lattimer", sanoi Brannon.

"Helvetti, sehän on Streak!" vastasi Lattimer. "Me kaipasimme sitä — ja satulaa." Hän vastasi Brannonin rauhalliseen katseeseen vakavasti. "Brannon", sanoi hän vihaisesti, "nuo varkaat alkavat tulla liian rohkeiksi kun vievät hevosen suoraan ihmisten tallista!"

"Sellaisia ne ovat, Lattimer. Milloin hevonen katosi?"

"Eilen aamuna. Tallin ovi oli selkosen selällään. Missä tapasit sen, Brannon?"

"Noin kymmenen mailin päässä taaksepäin. Murray ja minä olimme menossa eteläiselle laitumelle. Lähetin Murrayn jatkamaan matkaansa."

Lattimer oli huomannut nenäliinan maassa. Se oli aivan hänen lähellään ja hän pani jalkansa sen päälle. Hän katsahti nopeasti Brannoniin, mutta arvattavasti ei Brannon ollut huomannut koko liikettä, sillä hän puhalteli välinpitämättömänä sauhuja sätkästään.

"Olen hyvin kiitollinen sinulle, Brannon", sanoi Lattimer.

"Älä turhia levittele, Lattimer", sanoi Brannon, hymyillen ystävällisesti.

"Varkaat eivät näy suosivan erikoisesti ketään. Tänä aamuna katosi meiltä hevonen. Ja satula ja suitset myös. Mutta luulen, että varas tarvitsi enemmän suitsia ja satulaa kuin hevosta, sillä kuuden mailin päässä tapasin hevosen, tulossa kotiinpäin. Siinä näkyi kyllä satulan ja suitsien jäljet, mutta ei mitään satulaa eikä suitsia. Kuka lienee vienytkin ne, hänellä on varmaankin hevonen jossakin piilossa tai sitten aikoo hän sellaisen hankkia. Et kai ole nähnyt kenenkään ratsastavan tästä kahdella satulalla?"

"En edes yhdelläkään satulalla", nauroi Lattimer. "Tästä ei ole mennyt ketään — ainakaan sen jälkeen kun minä nousin vuoteeltani."

"No niin, luulenpa, että minun täytyy lähteä huomenna etelään. Pistäyn katsomassa Ben Whitmanin äitiä mennessäni. Onko sinulla mitään asiaa sinne?"

"Kerro hänelle, että minua ilahuttaa kuulla, että hän on parempi. Kuulin, että hän oli sairastunut toissa yönä — samana yönä kun Tim Callahan sai surmansa." Hän katsoi suoraan Brannoniin.

"En olisi koskaan uskonut sitä Timistä", sanoi Brannon. "Asiasta on kaksi kertomusta, minun ja Miss Hamiltonin. Hän sanoo, että Callahan ahdisti häntä. Mahdollisesti, en nähnyt sitä. Miss Hamilton vastusti häntä, arvatenkin ja sulki oven. Sillä kun minä tulin paikalle oli ovi kiinni ja Callahan seisoi rapulla. Minä ammuin hänet siinä luulossa, että hän oli Denver, joka oli ahdistellut tyttöä."

Brannon kertoi valheensa yhtä vakuuttavalla vakavuudella kuin aikaisemmin Starin miesten kuulustelussa. Tietäen, että Brannon valehteli, kasvoi Lattimerin kunnioitus melkoisesti tuota rautaisen kylmäveristä miestä kohtaan.

Brannonkin tunsi, että Lattimer tiesi hänen valehtelevan sillä tähän mennessä oli Artwellin täytynyt antaa joitakin viittauksia siitä, mitä todellisuudessa oli tapahtunut.

Vaikka Brannonin ja Lattimerin välillä ei koskaan ollut vallinnut minkäänlaista ystävyyttä eikä edes teennäistä sydämellisyyttäkään, tunsivat he kumpikin toisiaan kohtaan tervettä kunnioitusta, joka pohjautui niihin miehekkäisiin ominaisuuksiin, joita kumpikin osoittivat omaavansa. Brannonin puolelta se perustui Lattimerin hiomattomaan, toimintatarmoiseen miehekkyyteen, sekä siihen avonaiseen, lujaan katseeseen, jonka hän hänen silmissään tapasi. Hän ei ollut koskaan pitänyt Lattimerista ja hän tiesi yhtä ja toista hänen käytöksestään naisia kohtaan, mutta hän tiesi myös, että Lattimer saattoi olla oikeamielinen ystävä tai kunniallinen vihamies.

Lattimer kunnioitti Brannonia jotenkin samoilla perusteilla. Seistessään siinä Brannonia vastapäätä, tiesi Lattimer, että Brannonin sanat merkitsivät vain sitä, että vaikka hän olikin epäluuloinen, ehkäpä varmakin asiastaan, aikoi hän siirtää varsinaisen toimintansa siksi, kunnes hänellä oli käsissään täydellinen, murhaava todistusaineisto.

"Cole Meeder kertoi minulle molemmat selonteot", sanoi Lattimer. "Minä uskoin sitä, jonka Meeder sanoi Miss Hamiltonin kertoneen. Koska Timiä oli ammuttu selkään, osoitti se sitä, että olit ampunut hänet ilman edelläkäypää varoitusta, ja sitähän et olisi tehnyt, ellei Callahan olisi yrittänyt sitä, niistä Miss Hamilton häntä syyttää."

Brannonin kasvoissa ei näkynyt mitään, huolimatta toisen häpeällisen viekkaasta viittauksesta.

"Jos muistat, niin sanoin luulleeni Callahania Denveriksi ja sellaisen koiran varoittamiseen ei minulla ollut aikaa."

Sattumoin, näköjään ilman mitään aihetta katsahti hän aitaukseen päin ja keskitti katseensa Denverin hevoseen.