Part 11

Lattimerin katse seurasi Brannonia tahtomattaan. Tumma puna peitti hänen poskensa ja niskansa, mutta kun hän salavihkaan katsoi Brannoniin, ei tämä näyttänyt huomanneen mitään. Hän ei edes katsonut Lattimeriin. Mutta Lattimer pääsi pian tasapainoon taas.

"Denver, niin", sanoi hän liukkaasti, "jos katsot oikein tarkasti, niin voit nähdä Denverin hevosen tuolla aitauksessa. Tuo kimo, jolla on valkoiset vuohiskarvat. Denver tuli tämän kautta toissa aamuna aikaiseen. Sanoi aikovansa länteen, Laskariin. Vaihdoin hänen kanssaan erään mustan hevosen. Minua vähän ihmetytti hänen äkillinen lähtönsä Triangle L:stä, mutta en viitsinyt kysellä. Nythän se on vallan selvä asia. Sinullahan oli rettelöitä hänen kanssaan!"

"Joutavia", Brannonin hymy oli kylmä, halveksiva. "Mies ei sellaisen roiston kanssa edes rettelöi, hän ottaa häneltä vain aseen pois ja ajaa hänet matkoihinsa. Denverin aivot eivät juuri toimi paljon, Lattimer. Hänelle täytyy sanoa asiat suoraan, jottei hän käsittäisi niitä väärin. Jos hän olisi ollut kaukonäköinen kuten sinä, Lattimer, niin minun ei olisi tarvinnut olla niin pikainen hänen suhteensa."

Hän kääntyi nyt ja katsoi Lattimeriin. Hetkeksi tämän silmät kylmenivät samoin kuin aikaisemmin sisällä Artwellille ja Denverille. Sitten niihin tuli kylmän hyväksyvä ilme, johon sekoittui hyvä annos häikäilemätöntä huumoria.

Brannon heitti Lazy L:n hevosen ohjat maahan, käänsi oman hevosensa ja ratsasti pois pohjoiseen sanomatta edes tavanmukaista "näkemiin" ja jättäen Lattimerin tuijottamaan jälkeensä, täysin tietoisena siitä selvästä uhkauksesta, jonka Brannon oli sisällyttänyt sanoihinsa, viitatessaan kaukonäköisiin miehiin.

Yhdeksästoista luku.

Vaikka Betty oli koettanut parastaan ollakseen entiseen tapaansa ystävällinen Josephineä kohtaan, oli Josephine kuitenkin huomannut jäykkyyttä hänen käytöksessään sen jälkeen kun Betty oli tullut Brannonin asunnosta.

Ensi kerran hänen vierailunsa aikana tapahtui nyt, että Betty ei ollut saattanut häntä hänen huoneeseensa, istuakseen siellä sängyn reunalla muutaman minuutin ja jutellakseen Josephinen kanssa toimistaan ja huolistaan.

Josephine ei kuitenkaan ollut nähnyt mitään erikoista tuon pienen iltakeskustelun laiminlyönnissä ennenkuin vasta ratsastaessaan tänä aamuna Whitmanin mökille ja alkaessaan miettiä tekonsa oikeutusta, viedessään Artwellin Lattimerin talolle. Hän muisteli varsinkin sitä hämmästystä, joka kuvastui Bettyn ilmeissä illallisen ja varsin kankean hyvänyön toivotuksen välillä ja hän rupesi sitä suurentelemaan varsinaiseksi epäluuloksi.

Hän tunsi nyt suuttumusta siitä, ja hänen poskensa rupesivat punottamaan. Niin, kun hän oikein tarkkaan ajatteli, niin lähenteli Bettyn eilisiltainen käytös, hänen laiminlyöntinsä ja jäykkyytensä, suorastaan loukkausta. Josephinelle selvisi nyt, ettei Betty ollut uskonut hänen kertomustaan Callahanin kuolemasta!

Josephinen suuttumus tuntui oikeutetulta, kunnes hän muisti, että hän _oli valehdellut_ nähneensä, että Brannon ampui Starin omistajan sekä että Callahan oli ahdistellut häntä itseään. Silloin hehkuivat hänen poskensa uudelleen.

Mutta hän muisti, että kun hän oli kertonut Bettylle olleensa Brannonin kanssa vain kahden karjatalolla sinä iltana, oli Betty katsonut häneen terävästi ja että Betty vielä myöhemmin oli mennyt Brannonin asuntoon. Josephine oli pitänyt häntä silmällä ja hän muisti nyt, että Bettyn kylmyys häntä kohtaan oli alkanut sen jälkeen kuin hän oli palannut Brannonin asunnosta.

Oliko mahdollista, että Betty ajatteli siinä olevan jotakin moitittavaa, että Josephine oli ollut kahden Brannonin kanssa karjatalolla sinä iltana? Epäilikö Betty, ettei Josephine ollut puhunut totta kertoessaan Callahanin kuolemasta. Ja oliko Brannon ehkä sanonut koko totuuden ja siten vahvistanut Josephinen valheellisuuden?

Hän uskoi, että Brannon oli tehnyt juuri sen ja sen vuoksi mahtoi hänen yrityksensä antaa Starin omistajan murhalle oikeutetun leiman, näyttää Bettyn silmissä naurettavalta.

Josephinen pelottava leuka kasvoi vielä pelottavammaksi hänen lähestyessään Whitmanin karjataloa. Lisääntynyt itsepäisyys, joka oli seurauksena erinäisistä kapinallisista tunteista, sai hänen silmänsä leimuamaan ja suunsa kovettumaan.

Jos Betty saattoi ajatella hänestä sellaista ja jos hän uskoi ennemmin Brannonin sanaa kuin hänen, niin ei näyttänyt jäävän muuta mahdollisuutta kuin panna tavaransa kokoon ja palata Itään. Hän ei voisi kestää Bettyn epäluuloa. Hän ei voisi jäädä Triangle L:ään, jos hänen jokaista liikettään tutkittaisiin siinä toivossa, että niissä mahdollisesti havaittaisiin jotakin moitittavaa. Sellainen asiaintila olisi sietämätön!

Ja sittenkin huomasi hän, että hänen olisi vaikea lähteä. Ovelat voimat, joita hän ei olisi pystynyt selittämään, vaikka olisi koettanutkin, vastustivat hänen kiivasta päätöstään.

Seudun juhlallinen suurenmoisuus rupesi lumoamaan häntä. Salakavalana, ovelana ja asteettaisesti oli huomio seudun neitseellisestä kauneudesta hänet vallannut, vaikka hän ei ehkä olisi huomannut sen kiehtovaa voimaa, ellei olisi ollut kysymys sen jättämisestä.

Mutta vaikka hän ihailikin tuota maata, olivat hänen ajatuksensa Lattimerissä ja hän näki hänet yhä siinä asennossa, jossa hän seisoi hänen edessään pitäen tuttavallisesti kättään hänen olkapäällään.

Vasten tahtoaan oli hän ollut Brannonin vaikutusvallan alla, tuntien hänen kiihkeän voimansa ja vaistomaisesti tajunnut sen vetovoiman, joka hänellä oli kaikkeen, mikä Josephinessä oli naisellista. Mutta sitä vaikutusta, mikä Brannonilla häneen oli ollut, ei voinut verrata siihen houkutukseen, minkä Lattimer aikaansai.

Lattimer oli suurempi kuin Brannon. Brannon oli kylmä, tunteeton ja teräsmäisen silattu. Lattimer oli ruokkoamaton, syvästi inhimillinen, vilkas ja kiihkeä — uinuva intohimojen tulimeri. Hän oli vaara, jota sieti peljätä, arvoitus, jota kalpasi yrittää ratkaista ja paljas uhkarohkeus tulla kosketuksiin hänen kanssaan, herättää hänessä halu tavoitella itseään, oli Josephinesta sanomattoman ihastuttavaa.

Ja niin hän, lopullisestikaan käsittämättä miksi, päätti olla lähtemättä, huolimatta Bettyn käytöksen vuoksi tuntemastaan suuttumuksestakaan.

Edellisellä käynnillään Whitmanilla hän ei ollut tavannut Ben Whitmannia, ja kun hän ratsasti pienen karja-aitauksen portille, noin sadan jalan päässä mökiltä, hämmästyi hän suuresti nähdessään hoikan, kirkassilmäisen nuoren jättiläisen, joka tervehti häntä sanoilla:

"Hyvää huomenta, ma'am."

Betty oli puhunut Mrs Whitmanin pojasta ja koska Mrs Whitman oli pieni, hoikka ja hento, oli Josephine otaksunut, että poika olisi samanlainen.

"Oletteko Mrs Whitmanin poika", kysyi hän.

"Olette osannut naulan päähän, ma'am", vastasi hän pitkäveteisesti.

Hänen äänensä ei suinkaan ollut pieni eikä hento. Se oli päinvastoin syvä, väräjävä ja ihastuttavan eteläinen, kuten hänen kohtelias, kunnioittava kumarruksensakin, hänen hymyillessään Josephinelle.

"Arvaan, että olette Miss Hamilton, ma'am", sanoi hän. — Josephine koitti salata selvää hämmästystään. "Teidän täytyy olla Miss Hamilton", jatkoi hän, "sillä te olette ainoa muukalainen näillä mailla tällä hetkellä. Olette varmaankin tullut katsomaan äitiä?"

Hän auttoi Josephinen satulasta ja meni hänen edellään tupaan. Josephine astui perässä ja ihmetteli kuinka täydellisen tietämätön hän oli Josephinen läsnäolosta.

Ovella hän pysähtyi ja aukaisi sen Josephinelle.

"Te löydätte äidin seurusteluhuoneesta", sanoi hän ystävällisesti. "Hän tulee erinomaisen iloiseksi nähdessään teidät, sillä hän on puhunut teistä aina siitä saakka kun kävitte meillä." Hän hymyili vielä kerran, kun Josephine astui sisään.

Josephinen oli hieman vaikea selittää käyntinsä tarkoitusta. Mutta kun hän oli aloittanut, teki toipilaan ilmeinen myötätuntoisuus hänen asiansa varsin helpoksi.

Mrs Whitman istui suuressa nojatuolissa ja hänen ympärilleen oli sullottu pehmoisia pieluksia ja vaippoja. Hänen linnunsilmänsä, jotka loistivat ystävällisyyttä ja osanottoa, eivät hetkeksikään kääntyneet Josephinesta, tämän puhuessa.

"Kovin on pahoin Lesin laita", sanoi hän, kun Josephine oli lopettanut. "Kyllä kerron Bettylle, että te olitte täällä koko yön. Siitä ei ole mitään vahinkoa kenellekään. Les on kummallinen poika", jatkoi hän. "Hänellä ei näy olevan vähääkään tahdon voimaa. Hän on aina pulassa. Minä luulen, että muutamat ihmiset ovat syntyneet sellaisiksi ja sen vuoksi meidän tavallisten ihmisten ei pitäisi olla liian kovia heitä kohtaan." Hän hymyili Josephinelle. "Oletteko hyvä, rakkaani, ja menette ovelle ja kutsutte Benin sisään."

Nuori jättiläinen tuli ääneti sisään kuultuaan Josephinen kutsun. Ja äitinsä kehotukseen olemaan huolellinen vastauksissaan kysyttäessä Josephinen yön viettoa heidän talossaan, vastasi hän vakavana:

"Luulen, että sitten on parasta mennä riisumaan hevonen." Ilmeisesti oli hänen aikomuksensa olla tekemättä mitään kysymyksiä, sillä hän kääntyi lähtemään ulos.

Mrs Whitmanin ääni pysäytti hänet.

"Les on taas pulassa."

"Mitä hän nyt on tehnyt?"

"Miss Hamilton tapasi hänet Triangle L:n tallissa vaikeasti haavoittuneena. Se tapahtui myöhään eilen illalla. Hän toi Lesin Lattimerin talolle."

"Lattimerin!" Nuoren jättiläisen silmissä leimahti tuli. Hänen kiinteän katseensa edessä tunsi Josephine itsensä kiusaantuneeksi. Oli aivan kuin mies olisi koettanut lukea hänen ajatuksensa ja huomannut ne häpeällisiksi. Kun Josephine katsoi suoraan häneen, sammui tuli hänen silmistään ja hänen katseensa muuttui arvoitukselliseksi ja ystävälliseksi.

"Miksi veitte hänet Lattimerin luo, ma'am?"

"Hän pyysi päästä sinne. Miksi kyselette? Onko mitään syytä, jonka vuoksi hänen ei olisi pitänyt mennä sinne?"

Hän huomasi äidin ja pojan vaihtavan nopean silmäyksen, mutta hän ei voinut saada selvää sen merkityksestä, sillä kummankin katse oli heti muuttunut ilmeettömäksi ja välinpitämättömäksi.

Benin kuunnellessa äänettömänä kertasi Mrs Whitman Josephinen kertomuksen.

"Luulen, että olette oikeassa", sanoi Ben. "Brannon hirttäisi hänet tuossa tuokiossa, jos hän tietäisi Lesin olevan Lattimerin luona. Brannonin kanssa ei sovi leikitellä." Hänen katseensa oli rauhallinen. "Te sanoitte nähneenne Brannonin ampuvan Callahanin?"

"Niin." Veri nousi Josephinen kasvoille. Hän ei olisi tahtonut valehdella Mrs Whitmanin läsnäollessa, mutta hän ei saanut antaa heidän tietää, että Brannon oli tahallaan tappanut Callahanin, sillä kun Lattimer oli kertonut hänelle, että Brannonin ja Callahanin välillä oli ollut "pahaa verta" oli hän sielussaan tullut vakuutetuksi siitä, että Brannonilla oli syynsä murhatekoon ja hän pelkäsi, että ellei hän pysyisi entisessä kertomuksessaan, niin vaatisivat Starin miehet kostoa Brannonille. Ja lisäksi tuli vielä Lattimerin varoitus, ettei hän antaisi kenenkään viekotella itseltään totuutta asiassa.

"Callahan ahdisteli teitä?" kysyi Ben.

"Minähän kerroin sinulle, että hän teki sen, Ben", vastasi Mrs Whitman Josephinen puolesta.

Ben raapasi päätään. Hänen katseensa oli hämmentynyt, huolestunut.

"En saa sitä päähäni, näen mä" sanoi hän, katsoen Josephineen, "mutta jos kerran sanotte sen, niin sen luonnollisesti täytyy olla totta." Hän kääntyi ovelle. "Minä vien hevosenne kauemmaksi", lopetti hän, mennessään ulos.

"Brannon on kova", sanoi Josephine, keskeyttäen äänettömyyden, joka oli seurannut Benin lähtöä.

"Häntä ei voi taivuttaa, rakkaani, sitä kai tarkoitatte", sanoi Mrs Whitman lempeästi. "Moni mies on koettanut sitä. Sellaiset miehet kuin Brannon, ovat ihmeellinen apu tässä laittomuuden maassa. Heittiötkin varovat joutumasta hänen kanssaan vastatusten. He tuntevat hänet kaikki mieheksi, jota ei mikään voi peloittaa. He tietävät, että kun hän kerran antaa sanansa, niin hän sen myös pitää ja ettei hän peräänny tuumaakaan siitä mitä pitää oikeana. Mutta hänellä on myös miellyttävä, lempeä puolensa ja hän on oikeudenmukainen ja erittäin kunniallinen."

Mrs Whitmanin ystävälliset silmät näyttivät etsivän Josephinen sielun syvimpiä sopukoita. Hän tunsi aivan kuin voimakas valo olisi kääntynyt niihin. Ja silloin hän punastui.

"Ettekö pidä Brannonista, rakkaani?"

"En", sanoi Josephine lyhyesti. "Se on, minä — minä luulen, että kunnioitan häntä, luonnollisesti. Mutta hän on ylpeä ja käskevä."

Mrs Whitmanin hymy oli selittämätön. Hän ei vastannut mitään. Hän näytti kuuntelevan jotakin ulkona tapahtuvaa, katsellessaan Josephineä.

"Joku tulee", sanoi hän kohta. "Se on varmaankin joku Triangle L:stä, joka hakee teitä, rakkaani."

Se oli Betty. Hän tuli sisään hyvin kalpeana, tukka tuulen pieksämänä ja silmät ja nopea hengitys todistivat, että hän oli sangen kiihoittunut. Kun hän näki Josephinen, joka istui oveen päin, josta hän juuri oli tullut, hätkähti hän, huokasi syvään ja pannen kätensä sydämelleen nojasi väsyneenä oven pieleen.

"Armias taivas, Jo, kylläpä säikytit minut!" huudahti hän. "Miksi ihmeessä teit sillä tavalla?"

Josephine oli noussut seisomaan. Hän oli tuntevinaan, että Bettyn huoli tällä hetkellä oli hyvin teeskenneltyä, muistaessaan hänen kylmän jäykkyytensä edellisenä iltana. Ja Josephinen suuttumus, jota hän matkallaan Lattimerin talosta oli huolellisesti tallettanut, näkyi selvästi siinä lujassa, hieman vihaisessa katseessa, jonka hän Bettyyn kohdisti.

"Minä halusin vain ratsastaa hieman. Sitäpaitsi ei Chong vielä ollut palannut ja tahdoin tietää, miten Mrs Whitman voi."

Betty koetti parhaansa mukaan hymyillä Josephinen sotaiselle äänensävylle, muistaen kohteliaisuus-velvollisuuttaan vierastaan kohtaan. Mutta Betty ei osannut teeskennellä, joten hymystä tuli sen irvikuva.

Hän tunsi itsekin, että se epäonnistui. Ja hän tiesi, että hän oli oikeutettu vaatimaan oikeudenmukaista kohtelua, vaikka Josephine olikin hänen vieraansa. Koettaen sitten tukahduttaa suuttumustaan, hymyili hän iloisesti Mrs Whitmanille ja lausui valittelunsa hänen sairautensa johdosta.

Sitten hän kääntyi Josephinen puoleen ja nyt hänen hymynsä oli lempeä, rauhaa tarjoava.

"Olisit sanonut minulle, minne olit menossa, Jo", sanoi hän. "Silloin en olisi ollut huolissani. Ehkäpä olisin tullut kanssasi. Sinähän olit täällä koko yön?"

Tahtomattaan katsoi hän Mrs Whitmaniin, ikäänkuin hakien vahvistusta Josephinen jotenkin ylimalkaiselle päännyökkäykselle. Josephinen posket kalpenivat vihasta, sillä hän näki Bettyn katseesta, että hän epäili hänen totuudenrakkauttaan.

"Betty, minä toivon, ettet luule minun kuljeksineen ympäri koko yön!"

"No mutta, Jo!"

Bettyn posket kävivät tulipunaisiksi. Oli selvää, että Jo oli päättänyt saada aikaan riitaa, vaikka näkyväistä syytä ei ollutkaan. Betty oli kyllä tiennyt, että Jolla oli sisua, mutta että hän äkkiä saattoi tulla hävyttömäksi ilman selvää syytä, se oli eräs puoli hänen luonteessaan, joka häneltä oli pysynyt salassa.

"Mutta Jo", sanoi hän, "mitä sinä tarkoitat?"

"Luulen, että tiedät, mitä tarkoitan, Betty Lawson", sanoi Josephine kylmästi. Hänen suuttumuksensa oli kiteytynyt päätökseksi antaa Bettyn tietää, että hän oli huomannut Bettyn jäykkyyden edellisenä iltana.

"Sinä tiedät varsin hyvin mitä tarkoitan", jatkoi hän ilkeästi. "Luuletko, etten huomannut sitä katsetta, jonka minuun loit, kun kerroin sinulle, että Brannon ja minä olimme olleet kahden karjatalolla, sillä aikaa kuin Denver ja Chong olivat poissa sieltä? Oh, älä teeskentele, Betty!" ivasi hän Bettyn hämmentyneen katseen johdosta. "Sinä olet mustasukkainen jokaiselle, joka vain puhutteleekin Brannonia! Tuskin katsoit minuun eilen illalla sen jälkeen kuin kerroin mitä oli tapahtunut. Sinä et edes ollut kohtelias minulle, vieraallesi."

"Jo!" huudahti Betty ankarasti, kasvot liekehtivinä.

"Minä en lähde takaisin karjatalolle, en tietenkään", selitti Josephine, ääni kylmän ivallisena. "En ikänäni voisi tuppautua ihmisten pariin, jotka eivät kaipaa minua — jotka pelkäävät, että minä —

"Mitä ihmettä, Jo —"

"Minä vakuutan sinulle, että en tahdo Brannonia itselleni", sanoi Josephine, hymyillen kostonhaluisesti Bettyn ilmeiselle hämmingille — hämmingille, jonka Josephine luuli johtuvan siitä tiedosta, että Bettyn salaisuus oli tullut ilmi. "Brannon ei ole niitä miehiä, joitten kanssa minä olisin halukas kuluttamaan loput elämäni päivistä. Mutta minä pelastin hänet Cole Meederin käsistä — pelastin hänet sinulle. Minä valehtelin Mrs Whitmanille. Sinä tiesit, että valehtelin sinullekin, Betty, sillä sinä otit sen vaivan päällesi, että näytit sen minulle. Ellen minä olisi valehdellut, olisi Cole Meeder miehineen hirttänyt Brannonin! Sillä Callahan ei ahdistellut minua! Minä olin sisällä silloin, kun kuulin laukauksen ja kun avasin oven, makasi Callahan kuolleena rappusilla, ja Brannon seisoi hänen vieressään pistooli kädessä!"

Hetkisen, nähdessään Bettyn peittävän kasvonsa käsillään, tunsi Josephine katumusta myrskyisestä tunnustuksestaan. Mutta luonnoton mielijohde näytti vallanneen hänet ja hän kohtasi Bettyn tuskaisen katseen kylmällä välinpitämättömyydellä.

Kun Betty syöksyi ovesta ulos, otti Josephine pari askelta hänen perässään, mutta pysähtyi ja jäi seisomaan jäykkänä, kalpeana ja uhmailevana kuunnellen nopeasti poistuvaa kavion kapsetta.

Nyt se oli sanottu eikä kukaan ollut "viekotellut" sitä häneltä "ulos." Hän oli kokonaan antautunut intohimoisen suuttumuksen valtaan, joka koko aamun oli kasvanut hänessä sen kautta, että hän oli alituisesti ajatellut Bettyn puolelta osakseen tullutta luuloteltua huonoa kohtelua. Mutta hän oli varma siitä, että hän ei olisi sanonut mitään, ellei hän olisi ollut puolihulluna siitä hermojännityksestä, jonka Artwellin tapaaminen tallissa ja pitkä yöllinen ratsastus aavemaisessa hiljaisuudessa suurella arolla oli aiheuttanut.

Sillä tavalla hän ei ollut koskaan ennen käyttäynyt, eikä hän koskaan ennen ollut kokenut niitä voimakkaita intohimoja, jotka koko aamun olivat hänessä riehuneet. Näytti siltä kuin hän olisi yhdessä yössä kokonaan muuttunut. Hän tunsi, että sivistyksen kiilto oli hänestä irtautunut, paljastaen hänet alkuperäisillä vaistoilla ja atavistisilla haluilla varustetuksi olennoksi. Silmänräpäyksen oli hän, katsoessaan suljettua ovea, vähällä tulla hysteeriseksi, mutta silloin kuuli hän Mrs Whitmanin äänen, tyynenä, lempeänä ja tyynnyttävinä: "Tulkaa tänne, rakkaani."

Samassa oli hän polvillaan toipilaan edessä, pää hänen sylissään. Mrs Whitmanin kädet silittivät hänen päätään kepeästi, lohduttavina ja hänen äänensä kuului tyynenä, kuten aina:

"Kas niin, kas niin, rakkaani. Minä ymmärrän — minä ymmärrän. Sen on täytynyt olla pelottavan raskasta teille ja minä en ihmettele, että menetitte tasapainonne. Tämä on julma ja synkkä maa, rakkaani — sellaisille, joilla on ihanteita ja joilla on rohkeutta taistella niitten puolesta."

Kahdeskymmenes luku.

Lattimerin siveysopin mukaan ei ollut mikään rikos ottaa sitä, mitä halusi. Ja koska hän oli äärimmäisen itsekäs, ei hän tunnustanut muuta lakia kuin sen, joka turvasi hänen omat halunsa. Sitä Jumalaa, josta ihmiset puhuivat, ei hän ollut nähnyt ja hän ei hyväksynyt mitään oppia, joka esti häntä ottamasta lähimmäisensä henkeä, ystävänkin, jos tarve vaati. Hän oli, kuten Betty oli sanonut, "häikäilemätön, hymyilevä paholainen."

Hän tunsi terveellistä kunnioitusta Brannonia kohtaan, mutta ellei siihen olisi sekaantunut pelkoa, olisi hän varmasti hakenut jotakin syytä riitaan kun Brannon kävi hänen talollaan sinä aamuna kun Josephine Hamilton oli tuonut Artwellin sinne.

Jos Lattimer olisi ollut tavallinen murhaaja, olisi hän sallinut Denverin käyttää asettaan, jonka hän oli ojentanut Brannonia kohti, kun tämä pysäytti hevosensa hänen kuistinsa nurkalle samana aamuna. Mutta sellainen murha, joka suoritetaan lyömällä tai ampumalla takaapäin, ei kuulunut Lattimerin tapoihin. Jos hän halusi ottaa joltakin mieheltä hengen, niin hän antoi hänelle näennäisen tilaisuuden puolustautua, vaikka uhri sitä todellisuudessa ei saanutkaan.

Brannonin ollessa kyseessä, sai Lattimerin jokin saatanallinen halu leikitellä hänen kanssaan estämään Denveriä käyttämästä pyssyään.

Callahanin murhatapaus oli suonut Lattimerille tilaisuuden saada Brannonin käsiinsä saattamatta itseään tai apureitaan moitteenalaisiksi ja havainto, että Josephine oli valehdellut pelastaakseen hänet, teki hänen suunnitelmansa vielä yksinkertaisemmaksi.

Lattimer halusi Josephineä omakseen ja hän aikoi saada hänet. Siitä päivästä saakka, jona hän oli Denveriltä kuullut kuinka tyttö oli tehnyt tyhjäksi Brannonin aikeen hirttää Artwellin, oli hän ihaillut hänen rohkeuttaan. Kun Lattimer oli kantanut Josephinen siltä paikalta, johon hän oli pyörtynyt tuotuaan Artwellin perille, oli tytön nostattama intohimo hänessä kasvanut syvemmäksi ja voimakkaammaksi kuin mitä hän oli tuntenut ketään naista kohtaan. Puhuessaan hänen kanssaan kuistilla, oli hän ankarasti tukahduttanut intohimonsa, jotta tyttö ei huomaisi eikä säikähtäisi sitä. Mutta hänen päätöksensä omistaa hänet oli yhtä syvä kuin ennenkin.

Brannonin lähdettyä, otti Lattimer Josephinen nenäliinan maasta, pyyhki siitä, silitti sen polvellaan ja katseli sitä miettiväisenä.

Hän päätteli, että Brannon ei ollut huomannut sitä ja kuitenkin kiusasi häntä epäilys. Brannon oli mies, joka piti mielenliikutuksensa itsellään. Hän oli ovela, tarkkanäköinen, terävällä huomiokyvyllä varustettu ja hänen peitetty varoituksensa lähtiessään ilmaisi, että hän piti epäluulojaan hyvin perusteltuina. Tiesikö Brannon että Josephine oli käynyt Lazy L:ssä? Tarkoittiko hän tyttöä, kun hän kysyi, oliko Lattimer nähnyt "ratsastajaa, jolla oli kaksi satulaa."

Jos Brannon tiesi, että tyttö oli käynyt Lazy L:ssä, niin hänen tietonsa tekisi leikin vielä mielenkiintoisemmaksi Lattimerille. Se tekisi Lattimerin voitonriemun entistä täydellisemmäksi, sillä hänellä tulisi olemaan se tyydytys lisäksi, että hän musertaisi Brannonin siitäkin huolimatta, että tämä tiesi sen.

Lattimerillä ei ollut mitään aihetta kiirehtiä suunnitelmansa toimeenpanoa. Kuultuaan Les Artwelliltä ja Josephineltä, että Brannon ei ollut murhannut Callahania, tiesi Lattimer, että Brannon tunsi tekevänsä Josephinelle palveluksen ottaessaan murhan syyn niskoilleen. Ja varmaankaan hän ei olisi ottanut vastuuta päälleen, jos hän olisi tiennyt, että Les Artwell oli lähellä Triangle L:ää sinä iltana. Ollen tietämätön Artwellin osuudesta tapahtumain kulkuun ei Brannon ryhtyisi hyökkäämään — siinä tapauksessa, että hän tiesi Josephinen käyneen Lazy L:ssä — kunnes hän oli varma siitä, että tyttöä ei sotkettaisi asiaan.

Lattimerin laskuissa oli virheitä ja hän tiesikin osan niistä. Selvä asia oli kuitenkin se, että Brannon oli ainoastaan varoittanut häntä, sillä jos hänellä olisi ollut varmat todistukset, tai edes perustellut epäluulot, niin olisi hän ryhtynyt sen mukaisiin toimiin heti.

Seuraavana päivänä Brannonin käynnin jälkeen tuli Lattimer ratsastaen Whitmanin karjatalon aitauksen portille ja laskeutui satulasta. Hän katseli ympärilleen nähdäkseen Benia, mutta tätä ei näkynyt missään. Lattimer meni sitten mökille ja astui sisään, saatuaan jykevään kolkutukseensa ystävällisen kehoituksen. Toipilaan tervetuliaishymy oli lievä. Hänen silmissään kuvastui levottomuus ja hätä.

"Käy istumaan, John", sanoi hän. Ja sitten, ennenkuin Lattimer ennätti istuutua, kysyi hän kiihkeänä, hätäisenä:

"John, oletko tuonut lääkärin Lesille?"

"Hän ei ole pahasti haavoittunut, muori", lohdutteli Lattimer. "Ei niin pahasti, että hän tarvitsisi lääkäriä. Hän on vain heikko paljosta verenvuodosta."

"Oh"! huokasi Mrs Whitman. "Miksi ei Les voi olla toisenlainen? Miksi et puhu hänelle, John?"

Lattimer punastui hänen rukoilevan äänensävynsä johdosta.

"Olen puhunut, muori Whitman. Se ei näy auttavan. Hän on itsepäinen."

Mrs Whitman risti kätensä, kohtaloonsa tyytyen.

"Olen miettinyt, mikä kahdesta pahasta minut vihdoin vie hautaan, tautiniko vaiko Les. Hän nosti kätensä ylös toivottoman näköisenä.