Part 12

"En muista rikkoneeni niin raskaasti, että ansaitsisin kumpaakaan rangaistusta", sanoi hän. "Vaikka ehkäpä Jumala tietää miksi se tapahtuu. Ensimmäinen mieheni oli aivan Lesin kaltainen." Hän punastui. "Mutta sinähän tiedät sen. Sinun isäsi on kait kertonut hänestä. Isäsi tunsi hänet jo ennenkuin minä menin naimisiin hänen kanssaan."

"Les on aina ollut itsepäinen" jatkoi hän. "Hän ei välittänyt mistään ja hän tuli vain pahemmaksi isänsä kuoltua ja sitten kun minä menin naimisiin Mr Whitmanin kanssa. Hän näkyi alusta pitäen vihanneen Benia. Luulin aina tehneeni suuren erehdyksen mennessäni toistamiseen naimisiin. Mutta Ben ei koskaan asettunut Lesiä vastaan. Hän antoi Lesin tehdä mitä halusi ja oli aina ystävällinen hänelle. Mutta Les oli aina omavaltainen ja hän jätti kotinsa jo ennenkuin me muutimme tänne.

"Eikä koskaan vihjaissutkaan, että te olitte hänen äitinsä", sanoi Lattimer. "Hän on omituinen poika."

"Se oli sen vuoksi, että hän vihaa Beniä. Luulen, että olisin ollut tyytyväisempi, ellei hän olisi tullut tänne ensinkään", jatkoi hän, "sillä silloin en olisi tiennyt kaikkea, mitä hän teki. John", lisäsi hän matalalla, pelonsekaisella äänellä "tappoiko Les Callahanin."

"Pelkäänpä että niin on asianlaita, muori", vastasi Lattimer epäröiden.

Mrs Whitman veti syvään henkeä, mutta ainoa mitä hänen mielenliikutuksestaan näkyi, oli hänen silmissään väikkyvä kosteus, joka ei edes saanut pudota kyyneleinä poskipäille.

"Mistä tiedät sen, John?"

"Hän kertoi itse sen."

Mrs Whitmania puistatti. Hän nojautui eteenpäin ja puhui kuiskaten, koettaen äidin vaiston ohjaamana keksiä pelastusta pojalleen rangaistuksesta, joka välttämättömyyden voimalla oli seuraava hänen rikostaan, niin pian kuin se tulisi tunnetuksi.

"John" sanoi hän, "tietääkö Brannon sen?"

Lattimer pudisti päätään kieltävästi, mutta ei varmasti.

"Oletko varma siitä?" urkki Mrs Whitman. "Brannonista ei voi tietää mitään. Hän on niin vaitelias, niin hyvä ja terävä arvaamaan toisten tekoja."

"Luulen, että Brannon ei tiedä sitä", sanoi Lattimer. "Aion pitää hänet tietämättömänä, kunnes Les on niin terve, että voi lähteä näiltä mailta. Ratsastin tänne Lesin vuoksi, sillä arvelin, ettei tuo Hamiltonin tyttö ole kertonut asiaa, niinkuin se on. Haluan saada jollakin tavoin sanan hänelle, että te toivotte, että hän tulisi hoitamaan Lesiä. Menisin itse, mutta pelkään, että Betty Lawson epäilee jotakin. Lähettäkää Ben Triangle L:ään ja sanokaa, että te haluaisitte hänet seuraksenne muutamaksi päiväksi. Sitten voi hän livahtaa minun talolleni ja hoitaa Lesiä.

"Miss Hamilton on täällä vielä, John", sanoi Whitman. "Hän ja Betty riitaantuivat." Hänen tarkat silmänsä katsoivat Lattimeriin ja hän huomasi Lattimerin katseessa syvän riemun ilmeen.

Mutta Lattimerin ääni oli tasainen ja matala.

"Mistä he riitaantuivat?" kysyi hän.

"Miss Hamilton ei ollut oikein oma itsensä. Hän loukkaantui siitä, että Betty epäili hänen kertomustaan Callahanin kuolemasta. Hän myönsi valehdelleensa ja sanoi että Brannon oli tappanut Callahanin Miss Hamiltonin tietämättä."

Lattimer rypisti silmäkulmiaan.

Jos Betty kertoisi Brannonille Josephinen syytökset, niin ei Brannon tietäisi enempää kuin hän jo tiesi. Mutta jos juttu kulkisi Cole Meederin korviin ennenkuin Lattimer olisi valmis, silloin ei Lattimer voisi olla varma, ettei Josephine kieltäisi sanomaansa estääkseen Cole Meederiä hirttämästä Brannonia.

"Miss Hamilton ei tiedä kuka Callahanin tappoi", sanoi Mrs Whitman. "Huomasin sen paikalla, kun kuulin hänen puhuvan siitä. Hän uskoo todellakin, että Brannon teki sen. Mutta minä — minä tiesin, John. Heti kun Miss Hamilton kertoi tavanneensa Lesin tallissa, tiesin, että Les — niin, tiesin, että hän oli murhaaja. Mutta en voinut antaa Bettyn saada tietää sitä."

"Antakaa Miss Hamiltonin vain luulla, että Brannon on syyllinen", sanoi Lattimer. "Jos hän saa tietää, että Les sen teki, niin hän varmaan jonakin päivänä laulaa sen julki. Hän on sitä lajia."

Lattimer nousi. Hänen onnistui tehdä vakavan ilmeensä niin vaikuttavaksi, että Mrs Whitman vetäisi vapisten henkeään ja kysyi:

"Mitä nyt sitten, John?"

"Arvelen, että minun täytyy lähteä takaisin karjatalolle. Les on yksin. Hän tarvitsee huolellista hoitoa, jos hän tahtoo läpäistä. Missä Ben on?"

"Hän meni jokea alas vähän matkaa. Boskinin kahlaamolle. Hän aikoo huomenna viedä karjaa siitä yli."

"Missä Miss Hamilton on?"

"Hän meni Benin kanssa, John."

Huomatessaan tulen leimauksen Lattimerin silmissä, lisäsi hän: "Hän ei olisi tahtonut jättää minua, mutta hän näytti niin kalpealta ja väsyneeltä tänä aamuna, että ajattelin ratsastusmatkan tekevän hänelle hyvää."

"Samantekevä, vaikka hän ei olekaan täällä", sanoi Lattimer. Ehkäpä ei näyttäisikään hyvältä, jos minä häntä pyytäisin, mutta Les tarvitsee naisellista hoitoa. Emme voi saada Betty Lawsonia sinne. Koko alangolla ei ole muita naisia ja te ette voi lähteä. Willetin naiset eivät kelpaa. Arvelen siis että Miss Hamiltonin täytyy tulla.

"Ellei hän mahdollisesti tahdo tulla, niin jää teidän asiaksenne taivuttaa hänet siihen. Hän säälii Lesiä, otaksuen, että häntä vainotaan. Pankaa hänet tulemaan, vaikkapa teidän täytyisi kertoa hänelle totuus — että Les on teidän poikanne. Se saa hänet lähtemään", lisäsi Lattimer hymyillen julmasti. "Ja ellei se auta, niin muistuttakaa hänelle, että te valehtelitte Bettylle, missä hän suurimman osan yötään vietti!"

"Lattimer"!

Kiivas moite Mrs Whitmanin äänessä sai miehen punastumaan.

"Kas niin", sanoi hän tyynnyttävästi. "Tahdoin vain painostaa teille, kuinka suuresti Les tarvitsee häntä."

Hän pysähtyi vielä ovella ja katsoi taakseen, aivan kuin hän äkkiä olisi muistanut jotakin tärkeää.

"Pankaa hänet tulemaan jo tänä iltana. Odotan häntä siellä."

Yhdeskolmatta luku.

Josephine Hamilton saattoi olla tyytyväinen viikon oleskeluunsa Lattimerin karjatalolla.

Ennen kaikkea ei hänen edesottamisensa alkuaan niin peloittava sovinnaisuudesta poikkeaminen osoittautunut niinkään sopimattomaksi, sillä kyseessähän oli ollut ihmishenki. Sitäpaitsi ei hänen olostaan Lattimerin karjatalolla tienneet muut kuin ne, joita asia lähinnä koski eikä ulkomaailma saisi sitä koskaan tietää. Bettykin jäisi siitä tiedosta osattomaksi.

Mutta Mrs Whitman oli ollut pakoitettu käyttämään viimeistä keinoaan saadakseen Josephinen lähtemään, nimittäin sitä, että hän tunnusti, että Les Artwell oli hänen poikansa.

Samalla selvisi Josephinelle syy Lattimerin varmaan vakuutukseen, että Mrs Whitman kyllä valehtelisi Les Artwellin hyväksi.

Artwell oli toipumassa. Hänen parantumisensa ei ollut käynyt nopeasti, mutta hän oli kieltämättä vahvistunut ja hänen poskensa todistivat, että verenkierto oli vilkastunut. Ja Josephinen myötätunto oli myös vahvistunut.

Lattimer oli ratsastanut pois vähän aikaa sitten ja Josephine istui kuistilla keinutuolissa ja ajatteli häntä.

Ilta muistutti paljon erästä toista, jonka hän ikänsä oli muistava, nimittäin sitä iltaa, jona Callahan ammuttiin kuoliaaksi. Täysi kuu valoi pehmyttä valoaan laajalle alangolle, paljastaen kaukaiset uinuvat laaksot, sivellen hiljaa vuoren kukkuloita loistollaan ja täyttäen syvänteet salaperäisyydellä.

Lattimer oli kohdellut häntä moitteettomasti ja kunniallisesti. Hän ei ollut lähennellyt häntä, vaan oli antanut hänen olla yksin niin paljon kuin hän halusi.

Tosin oli hän huomannut, että Lattimer silloin tällöin oli katsellut häntä miettiväisenä, kasvoillaan ilme, jonka suhteen ei saattanut erehtyä. Mutta Josephine ei ollut turhankaino ja hän totesi, etteivät Lattimerin ihailevat katseet olleet sen loukkaavampia kuin muittenkaan miesten, vieläpä ympäristössä, jonka katsottiin kasvattavan vain gentlemanneja.

Naisena ei Josephinestä suinkaan ollut vastenmielistä olla ihailun esineenä. Hänellä oli alitajuinen tieto siitä, että luonto oli tehnyt naisen miehen ihailtavaksi ja hän olisi tuntenut pettymystä, jos hänen sulojensa suhteen olisi oltu välinpitämättömiä.

Lattimerin ilmeinen kyky tukahuttaa intohimonsa aiheutti Josephinessa luottamusta häneen. Hän tiesi, että Lattimerin sydämessä paloi intohimo ja vaikka tieto siitä olikin hänelle mieluinen, pelkäsi hän sitä kuitenkin sen vuoksi, että se oli hänelle uusi tunne, ja hän ei tuntenut kylliksi miesten intohimoja, voidakseen arvostella, kuinka pitkälle hän saattoi sallia heidän mennä voidakseen vetäytyä kohteliaasti takaisin.

Hän ei ollut mikään kiemailija. Jos häntä olisi viehättänyt kiemailla Lattimerin kanssa, niin asia olisi ollut vallan yksinkertainen. Mutta hän oli vakavissaan. Hän koetti vakavasti eritellä tunteitaan Lattimeriä kohtaan ja hän ei suinkaan aikonut luopua vapaudestaan vähimmässäkään määrässä, ennenkuin hän oli varma Lattimerin kelvollisuudesta ja omien tunteittensa pysyväisyydestä.

Mutta hän tunsi, että Lattimerin vetovoima oli viikon kuluessa tavattomasti vaikuttanut häneen ja että se oli voimakkaasti vedonnut hänen mielikuvitukseensa.

Idän miehet olivat varmasti yhtä miehekkäitä kuin ne Lännen miehet, jotka hän oli tavannut. Ero oli siinä, että Lännen miehet, joilla ei ollut käytettävissään Idän sivistyksen etuja, olivat suorapuheisempia ja luonnollisempia kuin heidän itäiset veljensä.

Hän alkoi tuntea olevansa sydämestään Lännen ihminen. Siitä elämästä, jonka hän oli tuntenut, oli puuttunut jotakin. Hän oli aina tuntenut halua olla itsenäinen, aivan muista eriävä. Hän oli tahtonut tehdä tehtävänsä omalla ominaisella tavallaan, noudattaa omia mielijohteitaan ja olla oma tekijänsä elämässä. Hän oli vakuutettu siitä, että Brannoninkin antautuminen heidän monessa keskinäisessä ottelussaan, oli osoitus Josephinessä uinuvasta kyvystä hallita.

Hän uskoi, että se oli syy siihen, että hän piti Lattimeristä. Lattimer vastasi hänen miehen ihannettaan — suuri, kaunis, elävä ja sähköinen, voimaa uhkuva, alkuperäinen ajatuksissa ja toiminnassa, hallitseva ja itsenäinen.

Ensin oli hän luullut, että Brannon oli ihannemies. Hän huomasi nyt erehdyksensä. Syynä hänen taisteluunsa antautumista vastaan hänen vetovoimalleen oli ollut se, että Brannon ei ollut se _oikea_ mies. Brannon oli liian itsetietoinen, liian taipumaton, liian ärsyttävän tietoinen voimastaan ja kyvystään hallita.

Hän uskoi tuntevansa kostonhaluista iloa vastustaessaan Brannonia. Ja Josephine tunsi sydämessään tällä hetkellä julmaa tyydytystä siitä, että hän ainakin tähän saakka oli estänyt häntä hirttämästä Artwellia.

Hänen teossaan, uhmatessaan Betty Lawsonia ei enää ollut mitään arvoituksellista. Hän tunsi, että hänen äkillinen intohimoinen purkauksensa, joka oli särkenyt hänen välinsä ystävänsä kanssa, olikin ollut vain tahdoton mielenosoitus uuden ajatusvapauden puolesta. Hän oli keksinyt alkuperäisen vaiston taistella, puolustaakseen itseään hyökkäyksiä vastaan. Vanha alttius nojautua tapoihin ja sovinnaiseen oli mennyt, sitä oli seurannut voiman tunto ja mieltähivelevä luottamus kykyynsä määrätä itse kohtalonsa. Hän oli eroittamaton osa sitä maata, jota hän oli pelännyt, mutta jota hän todellisuudessa rakasti. Hän oli Lännen ihminen koko sielultaan ja mieleltään.

Kahdeskolmatta luku.

Kahdesti oli Josephine käynyt sisällä hoitamassa Artwellia. Kuminallakin kerralla oli hän antanut hänelle vettä ja hämärässä lampun valossa oli hän huomannut, että hänen värinsä oli jotenkin normaali, osoittaen, että kuume, jota vastaan Josephine oli viikon ajan taistellut, oli hitaasti antautumassa.

Artwell oli heikko, mutta oli kieltämättä paranemassa ja muutaman päivän perästä saattaisi hän jo mennä ulos.

Mutta Artwell näytti levottomalta, tuskaiselta. Josephine huomasi hänen kiertelevistä tiedusteluistaan Brannonin edesottamisista, että hän pelkäsi että Triangle L:n esimies keksisi hänen olinpaikkansa ja tulisi häntä hakemaan, mutta Josephine oli onnistunut rauhoittamaan häntä sanomalla, ettei hän antaisi kenenkään koskeakaan häneen.

Hän kiersi lampun pienemmälle, lähtiessään Artwellin luota toisella kerralla. Sitten meni hän ulos portaille nauttimaan majesteetillisesta hiljaisuudesta ja autereisesta maailmasta ympärillään.

Hiljainen, lempeä tuuli puhalsi häntä vastaan mahtavalta, salaperäiseltä aavikolta ja hän ajatteli kuinka hän alussa, tultuaan tähän maahan, oli, ajatellessaan tuota ääretöntä laaksoa, pelännyt sitä. Nyt hän oli voimakkaasti tietoinen sen kauneudesta ja hän täytti keuhkonsa puhtaalla, salviaruohon kyllästyttämällä ilmalla, joka painautui häntä vastaan. Häntä värisytti kylmästi kiiluvien tähtien loisto ja sinitaivaan mittaamaton korkeus.

Nojatessaan kaidetta vasten kuuli hän ääntä. Kuunnellessaan ja kurkistellessaan itään, näki hän hevosmiehen tulevan näkyviin erään kukkulan juuren takaa noin sadan jalan päässä siitä, missä hän seisoi.

Ratsastaja oli Lattimer.

Josephine istuutui nojatuoliin, joka oli aivan hänen vieressään, sillä hän arveli, että Lattimer kääntäisi hevosensa aitauksen luo. Mutta hän tulikin aitauksen ohi suoraan kuistia kohti ja kun hän pysäytti hevosensa, saattoi Josephine kuulla kuinka hevonen läähätti kiivaasti. Lattimer oli ajanut kovasti.

Mutta hänen eleissään ei näkynyt merkkiäkään kiireestä. Hän hyppäsi hevosen selästä, nosti ohjat sen pään yli ja käveli Josephinen luo.

Huolimatta suuresta kodostaan oli Lattimer kevyt, joustava ja liukasliikkeinen, ja kun hän astui Josephineä kohti, oli tämä enemmän kuin ennen tietoinen miehen salaisesta, pidätetystä voimasta ja hänen synnynnäisestä karskiudestaan.

"Halloo, lady", tervehti hän Josephineä, nauraen hiljaa astuessaan kuistille ja pysähtyessään hänen eteensä. "Viivyin myöhään. Ihana yö, eikö totta?"

"Se on suurenmoinen", vastasi Josephine.

"Miten Les voi?"

"Hän on paljon parempi."

Josephine oli ihmetellyt, miksi Lattimer ei ollut vienyt hevostaan pois. Hän katsoi Lattimeriin tarkkaavasti ja ensi kerran tuttavuutensa aikana huomasi hän, että hän oli muuttunut aivan toiseksi mieheksi.

Lattimer katsoi Josephineen tutkivasti ja hänen silmänsä olivat kylmät ja miettivät ja niissä tuntui jotakin pahaaennustavaa. Hänen huulensa olivat tiukasti yhteenpuristetut eikä niissä näkynyt hänen tavallista leikillistä, vallatonta hymyään.

Josephine vetäsi syvään henkeä, sillä hänen ajatuksensa lensivät silmänräpäyksessä Brannoniin ja Artwelliin. Ilmeisesti huomasi Lattimer hänen ajatuksensa, sillä hän astui eteenpäin, pani molemmat kätensä Josephinen olkapäille ja kun tämä nousi jaloilleen ikäänkuin vastaukseksi pelkoonsa, kumartui Lattimer vieläkin lähemmä ja katsoi häntä kysyvästi ja tutkivasti silmiin.

"Kuinka rohkea olette?" kysyi hän sitten äkkiä.

Josephine ei keksinyt sanoja vastaukseksi. Katseen tuimuus ja kysymyksen hämmästyttävä äkillisyys, saattoivat hänet tasapainosta.

"Oletteko kyllin rohkea pelataksenne pelin loppuun saakka", kysyi Lattimer. "Otaksuttavasti arvaatte mitä on tapahtunut", sanoi hän nauraen hiljaa. "Brannon on epäluuloinen. Tapasin erään Starin miehen ja samoin Triangle L:n. Kuulin huhuiltavan kummia juttuja. Meidän täytyy saada Artwell täältä pois ennenkin Brannonin epäluulot tulevat liian vahvoiksi!"

Josephine tunsi olkapäillään painon lisääntyvän. "Oletteko kyllin rohkea lähteäksenne Artwellin ja minun kanssani sellaiseen paikkaan, jossa Artwell on turvassa?"

Josephine nyökkäsi myöntävästi päätään, tietämättä oikein mitä häneltä pyydettiin. Hän tajusi, että Artwell oli vaarassa ja hän tunsi, että hän tahtoi pelastaa hänet kaikista vastuksista huolimatta.

Lattimerin ote tiukkeni, hän veti syvään henkeä ja hänen silmänsä loistivat kirkkaina kuutamossa. "Hyvä", sanoi hän äänessään riemukas sävy. "Minä panen kaikki kuntoon lähtöä varten."

"Tarkoitatteko, että meidän täytyy lähteä nyt, aivan heti?"

"Heti, kun olen saanut hevoset valmiiksi." Hän oli jo menossa kuistilta alas, mutta Josephinen kysymys pysäytti hänet ja hän jäi katsomaan häntä.

"Jatkatteko leikin loppuun, vai kuinka?" kysyi hän julmasti leikitellen.

"Tietysti, mutta minne me lähdemme?"

"Arvatenkin Laskariin. Ettehän vain pelkää, vai kuinka?"

"En", sanoi Josephine uhmaten. "Mutta Laskar on kaukana, eikö niin?"

"Viisikymmentä mailia."

"Luuletteko, että Artwell kestää sen?"

"Hänen täytyy. Arvatenkin hän mieluummin ratsastaa kuin riippuu hirressä. Menkää sisään ja kysykää häneltä sillä aikaa kuin panen hevoset kuntoon. Minun on lopen väsynyt ja täytyy vaihtaa toinen.

"Mitä, tarkoitatteko, että Brannon — että joku on ajanut teitä takaa?"

"Ei sentään niin pahasti", nauroi Lattimer astuessaan rappuja alas. "Olen vain saanut vihiä, että Brannonilla on epäluuloja ja aion saattaa Artwellin turvaan ajoissa. Älkää hätääntykö. Kun vain lähdemme ajoissa, niin olemme Laskarissa onnellisesti illan suussa. Jätämme Artwellin jonkun ystävän luo ja te voitte palata takaisin Whitmaneille."

Rauhoittuneena Lattimerin äänensävystä, lähti Josephine sisään.

Artwell nukkui, ja kun Josephine herätti hänet kertoakseen hänelle, mitä oli tekeillä, nousi hän istualleen kalpeana ja ilmeisesti säikähtyneenä. Ensi kerran näki Josephine nyt miehen todellisen luonteen, hän näki hänen käärmemäisen liuhuutensa ja häijyytensä kiiluvan hänen silmissään ja hänen täytyi oikein kääntyä hänestä pois.

"Ettehän jätä minua nyt, ma'am?" Hän tarttui Josephinen toiseen käteen ja puristi sitä kovasti. "Olen peräti huonossa kunnossa ma'am. Mutta Brannon ei sitä ottaisi huomioon. Hän hirttäisi minut joka tapauksessa. Mutta hän ei voi tehdä sitä, jos olette minun puolellani."

"Brannon ei hirtä teitä, jos vain suinkin voin estää sen."

Mentyään ulos taas, kokosi Josephine tavaransa ja Artwell nousi vuoteestaan mutisten käheästi ja hiljaisella äänellä jotakin Brannonista, Triangle L:stä, Callahanista ja Cole Meederistä.

Kun Josephine oli saanut tavaransa kokoon — Ben Whitman oli tuonut niitä Triangle L:stä hänen pyynnöstään hyvän joukon — oli Artwellkin pukeutunut ja seisoi ulko-ovella. Hän oli vain kalpea, synkkä varjo entisestään ja katsoessaan hänen hurjasti pälyileviä silmiään, värisytti Josephineä. Mutta nähdessään hänen horjuvan ja heikkona nojaavan ovenpieleen, riensi hän hänen luokseen, säälivänä, katuvana. Hänhän oli sittenkin vain poikanen, Mrs Whitmanin erehtyvä lapsi, harhaanjohdettu luonnollisesti ja synkän uhkamielinen maailmaa kohtaan, joka oli häntä vainonnut. Ei ollut kumma jos hän oli kostonhaluinen!

Lattimer oli saanut hevoset valmiiksi. Josephine piteli erästä hevosta, Lattimerin nostaessa Artwelliä sen selkään. Sitten auttoi Lattimer Josephinen toisen hevosen selkään — ei Chesterfieldin, sillä hän oli lähettänyt Ben Whitmanin viemään sen kotiin — ja Lattimerin noustua kolmannen selkään, kiersivät he kolmin karjatalon nurkitse ja lähtivät etelään utuisessa kuutamossa.

Kolmaskolmatta luku.

Keskustelunsa jälkeen Lattimerin kanssa käänsi Brannon hevosensa Whitmanin taloa kohti. Mutta hän ei pysähtynyt siihen, vaikka oli aikonut, sillä päästyään pieneen metsikköön, joka oli Whitmanin talon läheisyydessä, huomasi hän Ben Whitmanin taluttavan Chesterfieldiä aitaukseen.

Nyt ei saattanut olla epäilystäkään kenelle nenäliina, jonka Lattimer oli piiloittanut jalkansa alle, kuului. Josephine oli auttanut Artwelliä Lattimerin karjatalolle, oli pudottanut nenäliinansa kuistin nurkalle ja palannut sieltä Whitmaneille.

Koska Ben Whitman hoiteli hänen hevostaan, oli ilmeistä, että Josephine juuri oli saapunut. Ja kun Brannon näki satulan riippuvan aitauksen ylimmällä rimalla — hän tunsi sen Triangle L:n satulaksi — tiesi hän, että se oli juuri otettu Chesterfieldin selästä, sillä Ben Whitman oli kuuluisa täsmällisyydestään eikä olisi unehuttanut sitä siihen.

Brannon kiersi aitauksen ja talon ympärillä olevan tasaisen kentän nähdäkseen Bettyn hevosen. Näytti siltä kuin Betty ei vielä olisi tullut, vaikka hänen olisi pitänyt tulla jo aikoja sitten. Mutta Brannon ajatteli, että Betty mahdollisesti oli hädissään ja levottomana poikennut tieltä, kohdatakseen ehkä sattumalta Josephinen harhailemassa ympäristössä.

Hieman myöhemmin, istuen yhä rauhallisesti satulassa, hymyili Brannon tyytyväisenä, sillä hän näki tomupilven lähenevän Whitmanin taloa ja pilven edessä kiiti Betty. Hän oli ollut kaukana tieltä.

Brannon odotti. Hänellä ei ollut mitään syytä ilmoittaa läsnäoloaan ja hän aikoi kiertää talon näyttäytymättä ensinkään. Myöhemmin aikoi hän yhtyä etelään lähteneihin miehiin.

Hän näki Bettyn ratsastavan taloon, hyppäävän satulasta ja menevän tupaan. Hän huomasi, että Ben Whitman kiirehti saamaan Chesterfieldin satulan näkyvistä, mikä oli epäilyttävä merkki ja sai Brannonin rypistämään kulmiaan hieman ihmeissään.

Whitmanin salaperäinen kiire ja Bettyn äkillinen poistuminen talosta sekä se seikka, että hän lähtiessään itki, olivat siinä määrin hämmästyttäviä asioita, että Brannon päättikin olla lähtemättä etelään.

Hän näki Bettyn nousevan satulaan ja ratsastavan hurjaa vauhtia itään Triangle L:ää kohti. Hän näki Ben Whitmanin pudistelevan päätään Bettyn lähtiessä. Mutta Chesterfield jäi aitaukseen.

Brannon kiersi kaukaa, välttyäkseen tulemasta huomatuksi. Häneltä meni kokonainen tunti Triangle L:n tielle päästäkseen, mutta tultuaan sille pani hän hevosensa laukkaamaan kiivaasti ja oli perillä Tringle L:n aitauksen portilla puolentoista tunnin kuluttua. Bettyn hevonen oli jo aitauksessa ja Brannon meni päärakennukselle, kolkuttaakseen varovasti pääovelle.

Kun Betty tuli häntä vastaan, näki Brannon huoneen hämärässä, että hänen silmänsä olivat kosteat ja posket punoittavat. Mutta hän ei ollut huomaavinaan hänen kiihtymystään. Hänen onnistui myös peittää uteliaisuutensa.

"Olen sangen laajalta tarkastanut seudun, Betty", sanoi hän. "Jos hän on lähtenyt etelään, niin ei hänestä ole paljonkaan jälkiä jäänyt." Hän ajatteli nenäliinaa, jonka hän oli Lattimerilla nähnyt, mutta hän ei aikonut kertoa kaikkia tietojaan.

Brannon näki, että Betty oli hyvin kiihoittunut. Hän ei kuitenkaan voinut päättää oliko se katkeraa vihastumista vaiko pilkansekaista suuttumusta.

"Miss Hamilton on vierailulla Mrs Whitmanin luona, Brannon", sanoi Betty. Hänen äänensä oli kylmä ja tasainen.

"Arvasin, ettei hän lähtisi kovin kauaksi", vastasi Brannon. "Tietenkin hän selitti, miksi hän ei ollut sanonut sinulle minne hän aikoi?"

"Hän sanoi olleensa levoton Mrs Whitmanin vuoksi."

Bettyn huulilla karehti kylmä hymy. Hänen vakavissa silmissään loisti epäilys, kun hän loi katseensa Brannoniin, koettaen tutkia häntä ja tunkeutua hänen uteliaisuuttaan peittävän välinpitämättömyyden verhon läpi.

"Hän kai ratsasti kanssasi kotiin?" kysyi Brannon.

"Luulen, että hän aikoo jäädä Mrs Whitmanin luo loppumattomiin", sanoi Betty.

"Sepä oli kovin äkillinen päähänpisto, vai mitä?" hymyili Brannon.

Bettyn huulet puristuivat yhteen ja hänen silmänsä salamoivat.

"Ilmeisesti", vastasi hän.

"Hän on mahtanut väsyä meihin perinpohjin", vihjasi Brannon.

"Hän oli Whitmanien talolla koko viime yön", sanoi Betty punastuen. "Se oli yksi asia, josta riitaannuimme. Hän näytti luulevan, etten uskonut, että hän oli ollut siellä. Mutta minä uskoin häntä, Brannon. Minua vain hieman kummastutti, sillä ajattelin, että jos hän kerran tiesi aikovansa olla siellä yötä, niin olisi hän voinut sanoa sen minulle. Luonnollisesti tiesin hänen olleen jossakin yötä, sillä hänen vuoteeseensa ei ollut koskettu. Oh, epäilemättä oli hän siellä koko yön, Brannon, sillä Mrs Whitmankin vakuutti samaa."

Brannonin kasvonilmeet olivat tutkimattomat. Niistä ei voinut vähääkään huomata, että hän ajatuksissaan askarteli viimeisen renkaan kiinnittämisessä todistusketjuunsa, joka koski Josephinen sekaantumista tähän salaperäiseen asiaan.

Mrs Whitman oli valehdellut suojellakseen Josephineä. Ben Whitman oli koettanut peittää kaikki näkyväiset jäljet hänen myöhäisestä tulostaan Whitmaneille. Ja Lattimer oli peittänyt jalallaan hänen nenäliinansa. Lattimer oli myös piilottanut sen satulan, joka oli ollut Billyn selässä, kun Artwell ratsasti sillä Lattimerin karjatalolle. Ja Denverin hevonen oli ollut Lattimerin aitauksessa.