Part 13

Brannon oli vakuutettu siitä, että Josephine oli tietämättään ryhtynyt samaan juoneen Lattimerin, Artwellin ja Denverin kanssa. Hän ajatteli, että hän oli vain yhteistoiminnassa Lattimerin ja Artwellin kanssa pelastaakseen jälkimmäisen hengen, väärinkäsittäen todellisen oikeuden ja mahdollisesti myös tarkoituksella tuoda väkisin omat aatteensa tälle seudulle. Mutta miten oli selitettävissä Benin ja Mrs Whitmanin käytös. Olivatko hekin osallisia siinä järjestetyssä varasjoukkueessa, jonka päämiehenä Brannon hyvällä syyllä piti Lattimeria.

Vaikka hän olikin kunnioittanut Lattimeria hänen erinäisten karkeaa miehuutta ilmaisevien ominaisuuksiensa perusteella, ei hän koskaan ollut luottanut häneen kuitenkaan. Ja hänen kylmän kohteliaisuutensa alla oli aina ollut halveksuntaa, joka perustui niihin juttuihin, joita hän oli kuullut Lattimerin menettelystä naisia kohtaan.

Brannon oli tällä hetkellä huolissaan Josephinen kohtalosta, vaikka hän katsoikin puoleksi leikillisesti Bettyyn.

"Sanoit, että te riitaannuitte?" sanoi hän ja Bettyn myöntävästi nyökättyä päätään, jatkoi hän: "sepä oli kovin paha!"

"Brannon", sanoi Betty vakavasti, "sinä olet perillä tästä jutusta. Tim Callahanin tappojutussa on jotakin, joka on jäänyt kertomatta ja minä luulen, että sekä sinä, että Jo tiedätte sen. Kun palasin Willetistä, kertoi Jo minulle, että sinä olit ampunut Callahanin sen vuoksi, että hän oli ahdistellut Jota. Sinä kieltäydyit puhumasta siitä. Tänä aamuna selitti sitten Jo minulle, että sinä olit ampunut Callahanin ilman mitään nähtävää aihetta sekä että hän oli valehdellut Cole Meederille — kertoen hänelle sen jutun, jonka hän minullekin ensin oli kertonut — estääkseen Cole Meederiä ja hänen miehiään hirttämästä sinua. Minä vaadin saada tietää totuuden!"

"Arvelen, ettei Miss Hamilton valehtele", sanoi Brannon.

"Brannon, sinä et tappanut Tim Callahania. Ethän! Sinä tiedät, ettet sitä tehnyt! Ja sinä tiedät, kuka sen teki. Minä tahdon, että kerrot minulle sen! Ja minä tahdon, että kerrot minulle tarkalleen, mitä sinä yönä tapahtui, kun minä olin Willetissä!"

Bettyn luottamus Brannoniin oli suuri. Hän oli vakuutettu siitä, ettei Brannon ollut tehnyt tuota rikosta, mutta tällä hetkellä ei hän välittänytkään niinkään paljoa siitä, löytyikö todellinen murhaaja vaiko ei, kuin siitä, ettei hän tuntenut Brannonin salaisuutta ja että Brannon ehdoin tahdoin salasi häneltä jotakin, mikä Brannonilla ja Josephinella oli yhteisesti tiedossaan.

Hän oli kovin suuttunut Brannoniin ja hän vihasi nyt Josephineä sen tähden, että tämä oli julistanut, että Betty oli mustasukkainen Brannonin vuoksi, vaikka hän tiesikin olevansa sitä ja vaikka mustasukkaisuus oli se voima, joka tälläkin hetkellä hänessä vaikutti. Hän seisoi aivan jäykkänä ja kyyneleet olivat vuotamaisillaan vain senvuoksi, että hän oli vakuutettu, että Josephine kiellostaan huolimatta piti Brannonista. Sillä hän tiesi, että Josephine oli pitänyt Brannonista alusta pitäen ja että hän ei voinut olla sitä tekemättä enempää kuin hän itsekään.

Josephinehän oli kysellyt Brannonista yhtä ja toista heidän ratsastaessaan Mrs Whitmanin luo! Johan oli kysellyt Brannonin ikää! Ja hänhän oli tehnyt huomioitaan Brannonin ulkonäköön nähden ja huomauttanut muun muassa, että "varmaankin on ilma ja aurinko tehneet hänet niin vaskenkarvaiseksi ja karkeaksi ja kait kova elämä on tehnyt hänen silmänsä niin pelottoman varmoiksi." Eikö siinä ollut kyllin todistusta siitä, että Brannon oli herättänyt hänen mielenkiintoaan. Ja eikö Jo ollut samana päivänä sanonut vihaavansa Brannonia?

Mahdollisesti oli Jo silloin luullut todella vihaavansa häntä, mutta tuo mielenkiintohan juuri osoitti, että hän piti hänestä. Hän oli vain harmissaan Brannonille sen vuoksi, että hän oli saanut tuta Brannonin sielun voimaa ja että hän oli tuntenut, että se oli vahvempi kuin hänen omansa, ja naiset jotka ensi alussa tuntevat vihaa sellaisia miehiä kohtaan, rakastuvat heihin lopulta sitä varmemmin.

Jon käytös Whitmanilla sinä aamuna, hänen aiheeton ja kostonhimoinen hyökkäyksenä sekä Brannonin jotenkin kyynillinen menettely joka kerta, kun Jon nimeä mainittiin hänen läheisyydessään sai Bettyn vakuutetuksi siitä, että Jo ja Brannon olivat riidelleet keskenään ja että Jon varsinainen syy haluunsa jäädä Mrs Whitmanin luo, johtui siitä, ettei hän tahtonut, että Brannon saisi nähdä häntä. Ja olihan Brannonkin sangen vastahakoisesti lähtenyt etsimään Jota tänä aamuna. Hän oli koko ajan tiennyt, että Jo oli lähtenyt Triangle L:stä ja kuitenkin oli hän antanut Bettyn lähteä Whitmanille loukattavaksi!

Betty tahtoi Brannonin kokonaan itselleen, oli aina tahtonut. Ja nyt hän oli menettämäisillään hänet, kutsuttuaan Jon ajattelemattomasti tänne luokseen.

Heidän välinen riitansa oli luonnollisesti vain rakastavaisten tavallista erimielisyyttä. He olisivat muutaman päivän oikein vihaisia toisilleen, mutta sovittuaan rakastaisivat he toisiaan entistä enemmän. Ja hän menettäisi Brannonin!

Betty näki, että Brannon ei aikonut ruveta selityksille eikä vastaamaan hänen kysymyksiinsä. Sillä hän oli nähnyt hänen silmiensä nauravan, kuten aina tapahtui, jos häntä vastustettiin tai vaadittiin taistosille.

"En aio selittää mitään nyt, Betty", sanoi Brannon ystävällisesti.

Jos hän uskoisi Bettylle kaikki tietonsa, niin saattaisi koko hänen suunnitelmansa mennä myttyyn. Hänen täytyisi siinä tapauksessa selittää monta epämiellyttävää asiaa, jotka koskivat hänen epäluuloaan Lattimeriin, Josephineen sekä Ben ja Mrs Whitmaniin nähden ja se saattaisi vain saada aikaan sekaannusta. Vaikka Brannon tiesikin, että Bettyyn saattoi luottaa, ei hän kuitenkaan saattanut antautua siihen vaaraan, että Betty, lausumalla jonkin varomattoman sanan, varoittaisi Lattimeria, Ben Whitmania tai jotakuta muuta. Brannon oli vakuutettu siitä, että Triangle L:n miehissä oli aina yksi tai toinen, joka veisi Lattimerille sanan, vaikka olisikin sitä mieltä, että hän oli varasliiton päämies. Ja Bettyn ja Josephinen ollessa riidassa keskenään oli se vaara tarjona, että Betty suuttumuksen hetkenä saattoi sanoa sellaista, joka ilmaisisi Josephinelle Brannonin aikeet.

Kieltäytyessään puhumasta mitään, näki Brannon Bettyn ensin punastuvan ja sitten kalpenevan. Hän katsoi Brannoniin pitkän aikaa moittivasti. Sitten hän puri vihaisesti huuliaan ja jätti Brannonin yksin kuistille.

Neljäskolmatta luku.

Viikon kuljeskelu laajoilla karjamailla ei tuonut mitään vahvistusta Brannonin epäilyksille Lattimerin kuulumisesta hevosvarkaisiin. Brannon oli viettänyt yhden yön Triangle L:n miesten joukossa etelässä. Keksimällä milloin minkin syyn tuloonsa oli hän käynyt muittenkin karjatalojen leiritulilla ja hän oli ovelasti kysellyt kaikki sattumalta tapaamansa ratsastajat. Mutta lopulla viikkoa oli hän tavannut erään Starin miehen, joka sangen uhkaavassa äänilajissa kertoi, että Meeder etsi häntä.

Tämä tapahtui illan suussa ja ennen puoliyötä saapui hän Triangle L:än leirille, keinotteli Lin Murrayn sieltä mukaansa ja niin lähtivät he kahden Triangle L:n karjatalolle. He eivät hätäilleet ja saapuivat perille aamun sarastaessa ja saivat Chongilta kuulla, että Betty oli lähtenyt Willetiin edellisenä päivänä eikä luultavasti palaisi ennenkuin illalla.

Vaelluksillaan viime viikolla, oli Brannon huomannut, että ihmiset, jotka ennen olivat olleet hänen ystäviään, kohtelivat häntä nyt kylmästi karttaen. Ei kukaan ollut häntä loukannut eikä kukaan ollut sanallakaan viitannut kylmäkiskoisuutensa syyhyn, mutta hän tiesi, että huhu Callahanin murhasta oli levinnyt laajalle ja että hänen vihamiehensä olivat nimenomaan painostaneet sitä seikkaa että Starin omistajaa oli ammuttu takaapäin. Hänen ystäviensäkin täytyi hävetä tapausta eivätkä he pystyneet millään häntä puolustamaan.

Kaikkialla, missä hän vain oli käynyt, oli vastaanotto samanlainen ja kun vihdoin Starin mies oli kertonut hänelle, että Cole Meeder etsi häntä, niin päätteli hän, että hän tarpeeksi kauan oli kantanut häpeän iestä niskoillaan.

Ei ollut enää mitään syytä suojella Josephineä. Hän ei ollut ampunut Callahania ja yhtä varmaa oli nyt, että Artwell oli sen tehnyt. Ja siitä syystä häh aikoi toimia heti.

Hän tunsi, ettei hän voinut lykätä hyökkäystään Lattimeria vastaan siksi kunnes hänellä olisi ollut lisätodistuksia hänen syyllisyydestään, sillä viivytys antaisi Lattimerillekin aikaa kehittää tuttavuuttaan Josephinen kanssa, aikaa lujittaa niitä salakavalia siteitä, joihin hän ilmeisesti jo oli saanut Josephinen houkutelluksi.

Brannon tiesi, ettei hän voinut todistaa Lattimeria syylliseksi niitten seikkojen avulla, jotka hän jo tunsi, mutta se seikka, että Lattimer oli suojellut Artwellia herättäisi varmaankin sen puolen karjanomistajissa voimakkaan epäilyn Lattimerin kunniallisuuteen nähden ja se taas aiheuttaisi lisääntynyttä silmälläpitoa.

Mutta Brannonin toimintapäätöksen takana oli pääasiassa huoli Josephinestä. Outona, julmassa ja sivistymättömässä ympäristössä, oli hän uhkarohkean innokkaana koettanut väkisin sovittaa siihen mukanaan tuomiaan aatteita ja oli siten joutunut miesten seuraan, joitten vaikutusvalta hänet varmasti tuhoaisi. Brannon aikoi pelastaa hänet ajattelemattomien mielijohteittensa aiheuttamasta hulluttelusta. Hän oli tuonut Lin Murrayn mukanaan, jotta tämä panisi ruokailu- ja asuntorakennuksen kuntoon miesten paluun varalta huomenna ja kun he saapuivat karjatalolle, istuutui Murray väsyneenä eräälle asuntorakennuksen luona olevalle penkille. "Aion ottaa pienet unet, ennenkuin ryhdyn hommaan", sanoi hän.

"Tee niin, Murray", sanoi Brannon. "Minä katselen tässä hieman ympärilleni."

Viisi minuuttia myöhemmin oli Murray vuoteessa ja kuorsasi kaikessa rauhassa.

Brannon huolehti Murrayn hevosesta, vieden sen sekä omansa talliin ja antoi niille ruokaa ja juomaa.

Sitten hän meni omaan asuntoonsa, puhdisti ja rasvasi kuusipiippuisensa ja tuli ulos ovestaan paraiksi nähdäkseen Cole Meederin ja puolen tusinaa Starin miehiä kääntyvän päärakennuksen nurkitse ja ratsastavan häntä kohti.

Starin miehet huomasivat hänet heti ja Meeder, joka ratsasti etunenässä, kiirehti kulkuaan.

Brannon astui tulevia vastaan. He lähestyivät äänettöminä ja piirittivät hänet, istuen hevostensa selässä synkän tarkkaavina ja silmät kylmän uhkaavina.

Meeder laskeutui satulasta ja meni Brannonia kohti, pysähtyen jonkun matkan päähän hänestä, silmät kiiluen kiihkosta. Hänen ruumiinsa oli hieman eteenpäin kumarruksissa ja hänen oikea kätensä oli merkitsevästi koukussa samalla kun hänen vasen kätensä oli nyrkkiin pusertunut. Koko hänen asentonsa oli uhkaa, silmänräpäyksellistä kuolemaa tietävää.

Brannon hymyili rauhallisesti toisen leimuaville silmille eikä ollut lainkaan huomaavinaan muita ratsumiehiä.

"Sinulla on jotakin sydämelläsi, Meeder", sanoi Brannon.

"Olet kirotun oikeassa!" vastasi Meeder, ääni käheänä vihasta. "Olemme tulleet hirttämään sinut, Brannon!" Hän pysähtyi, jännittyi — aivan kuin olisi odottanut jotakin vihamielistä liikettä Brannonin puolelta. Sitä ei kuulunut. Brannonin katse oli järkkymättömän rauhallinen.

"Kait kertonet minulle, mistä syystä, Meeder?" kysyi hän rauhallisesti.

"Callahanin murhasta!" sanoi Meeder tulisesti. "Olet ollut aika ovela, saadessasi tuon Hamiltonin tytön ottamaan syyn niskoilleen ja itse luikerrellessasi alta. Mutta nyt sinä olet meidän!"

Meeder nauroi pilkallisesti.

"Olit hullu kun uskoit naista. Sen sanon sinulle ennenkuin hirtämme sinut. Heihin ei voi luottaa. Yhtenä päivänä he saattavat pitää miehestä siinä määrin, että valehtelevat pelastaakseen hänet hirttonuorasta, mutta seuraavana päivänä he ihastuvat jo toiseen!"

"Mitä sillä tarkoitat, Meeder?"

"Lörpötyksiä, Brannon", ivasi Meeder. Hän nojautui lähemmä Brannonia ja katsoi häntä suoraan silmiin. "Aiotko uskotella minulle, ettet muka ymmärrä. Minä vannon, että sinä et siinä ole onnistuva", lisäsi hän hämmästyksen ilme kasvoillaan.

"Kuule sitten, ja kuuntele tarkkaan, Brannon! Saat kuulla uutisia. Tuo Hamiltonin tyttö elää Lattimerin kanssa Lazy L:ssä. Hän on ollut siellä jo kokonaisen viikon — aina siitä päivästä asti kun murhasit Callahanin! Taisi sattua oikeaan, Teräs", pilkkasi hän, nähdessään Brannonin silmien värähtävän. "Tarvitaan kyllä paljon, jotta Brannonista tulisi tavallinen kuolevainen, mutta tämä uutinen näyttää tepsineen."

Brannonin ilme ei merkinnyt sitä, miksi Meeder sitä luuli. Brannonille ei Meederin uutinen merkinnyt muuta, kuin että Josephine oli mennyt Lattimerin talolle hoitamaan Artwelliä ja että siis Artwellin oli täytynyt olla vaikeasti haavoittunut.

"Kuka sinulle tämän kertoi, Meeder?"

"Lattimer", selitti toinen. "Hän tuli Stariin toissapäivänä. Hän tuntuu olevan kerrassaan hyvissä väleissä Miss Hamiltonin kanssa. Sanoi menevänsä naimisiin hänen kanssaan ja että tyttö oli halukas sanomaan totuuden Callahanin murhajutussa. Lattimerin sanojen mukaan väittää hän sinun ampuneen hänet. Peruuttaa kokonaan entiset puheensa. Sanoi olleensa sisällä laukauksen pamahtaessa ja tultuaan ulos näki Callahanin makaavan rappusilla ja sinun seisovan hänen vieressään pistooli kädessä."

Hän katsahti merkitsevästi synkkäkasvoisiin miehiinsä, jotka ympäröivät Brannonin. Sitten hän oikaisihe ja sanoi lyhyesti:

"Luulen, että siinä on meille tarpeeksi, Brannon?" Hän viittasi kädellään eräälle seuralaisistaan ja tämä alkoi kätevästi irroittaa satulan nuppiin kiinnitettyä köyttään.

Brannon tajusi selvästi uhkaavan vaaran. Starin miehet olivat vakuutettuja hänen syyllisyydestään ja aikoivat epäilemättä hirttää hänet, ellei hän pystyisi todistamaan viattomuuttaan.

"Ansaitsisin hirttonuoran, jos olisin murhannut Callahanin", sanoi hän rauhallisesti. "Ja voinpa sanoa teille, että valehtelin koko asian, suojellakseni Miss Hamiltonia. Luulin nimittäin, että hän oli sen tehnyt. Mutta sain vastikään selville, että Les Artwell onkin murhaaja."

Meeder nauroi pilkallisesti ja toiset miehet hymyilivät ivallisesti.

"Todellakin", sanoi Meeder. "Vai Artwell sen teki. Sinä yritit hirttää hänet, mutta tyttö ei sallinut sitä silloin. Ja nyt on Artwell tullut takaisin antaakseen sinulle tilaisuuden toimittaa työsi loppuun. Älä luulekaan voivasi syöttää meille sellaista pajunköyttä. Sitä me emme aio niellä, Brannon. Missä Artwell nyt on?" irvisteli hän.

"Miss Hamilton vei hänet Lattimerin talolle", sanoi Brannon.

Meeder hätkähti ja katsoi tiukasti Brannoniin.

"Miten sen tiedät, Brannon?" kysyi hän.

Brannon huomasi esimiehen äänestä, että asia oli mielenkiintoinen hänelle. Omituinen innokkuus siinä ilmaisi, että Meeder oli salaa toivonut, että Brannon pystyisi puhdistamaan itsensä syytöksestä, vaikkakin hän eräänlaisesta velvollisuuden tunnosta olisi häikäilemättä hirttänytkin hänet. Meederin ja Brannonin välillä olikin aina vallinnut molemminpuolinen kunnioitus.

"Tässä on todistus" sanoi Brannon ja miesten tarkkaavina kuunnellessa kertoi hän Meederille, kuinka hän oli tavannut Lazy L:lle kuuluvan hevosen, täysissä ratsutamineissa seisovan vajan läheisyydessä Meederin ensi käyntiä seuraavana aamuna, kuinka hän oli tarkastanut matkalaukun ja siinä tavannut todistuksen, että se kuului Artwellille. Hän puhui punaisista läikistä tallin oljilla, verisistä sormenjäljistä ovenpielessä, Billin katoamisesta ja löytämisestä satulattomana, sekä siitä, että hän oli nähnyt Denverin hevosen Lattimerin aitauksessa ja vihdoin Lattimerin yrityksestä piilottaa naisen nenäliina jalkansa alle.

"Jos sinulla on kovin kiire hirttää minut, Meeder, niin voit ryhtyä siihen heti", päätti hän sitten, "mutta jos sinulla on pari tuntia aikaa, jonka tarvitset saadaksesi käsiisi _sen_ miehen, joka Callahanin todellisuudessa tappoi, niin voit lähteä talliin tarkastukselle ja sitten ratsastaa minun kanssani Lattimerin talolle. Siellä tapaamme Artwellin ja ehkäpä Billyn satulankin."

Meeder kävi epävarmaksi. Hän katsahti kysyvästi satulassa istuviin miehiinsä, ikäänkuin tiedustellakseen heidän mielipidettään asian odottamattomasta ja oudosta käänteestä. Huomatessaan heidän mielenkiintonsa, sanoi hän lyhyesti.

"Me odotamme, Brannon."

Varuillaan ja valppaina, puoleksi epäillen seurasivat he talliin Meederin taluttaessa hevostaan Brannonin vierellä.

Miehet ryhmittyivät tallin ovelle ja tarkastelivat sen pielissä näkyviä tahroja, seurasivat sitten Brannonia talliin ja katselivat äänettöminä Artwellin makuunjälkiä. Palattuaan tallista, näki heidän ilmeistään että he, vaikkakin vielä epäröiden, olivat valmiit uskomaan Brannonin sanoja.

"Nuo jäljet osoittavat, että joku on maannut oljilla ja että makaaja on ollut vaikeasti haavoittunut", virkkoi Meeder. "Tähän saakka on kaikki hyvin ja lähdemme nyt Lattimerin talolle. Sinä lähdet mukaan, Brannon", lisäsi hän merkitsevästi.

Herättämättä nukkuvaa Murrayta ja mainitsemattakaan että hän oli talossa, satuloi Brannon mustansa, nousi satulaan ja lähti ratsastamaan Starin miesten seuratessa kintereillä.

Meeder ratsasti aivan hänen takanaan puhumatta sanaakaan. Hänen takanaan ratsastavat miehet mutisivat sanan silloin toisen tällöin, mutta suurin osa matkasta kului vain kavion kapseessa ja satulanahkojen natinassa.

Aamu oli vielä aikainen, kun ratsastajat saapuivat Lazy L:n karja-aitauksen portille. Samassa järjestyksessä kuin he olivat lähteneet, tulivat he myös Lattimerin karjatalolle.

Talosta ei kuulunut mitään vastausta Brannonin huutoihin eikä Meederin huhuiluihin. Vihdoin astui Meeder satulasta, viittasi Starin miehiä vartioimaan Brannonia ja meni kuistin kautta taloon.

Hetken perästä tuli hän taas ulos irvistellen pilkallisesti. Hän vetäisi kuusipiippuisensa esille, ojensi sen Brannonia kohden ja nauroi karkeasti.

"Näyttää siltä kuin Teräs olisi hieman leikitellyt kustannuksellamme", sanoi hän. "Ei siellä ole Artwellia eikä Miss Hamiltonia eikä myöskään isäntää kotona. Ei ainoatakaan sielua. Arvatenkin ovat he kaikki lähteneet Lattimerin häihin!"

Viideskolmatta luku.

Kolmikon lähdettyä matkaan, alkoi Artwell heti jäädä jälkeen. Oli ilmeistä, ettei hän ollut niin reipastunut kuin sekä Lattimer että Josephine olivat luulleet, sillä hän istui hevosen selässä pidellen satulan nupista kiinni ja horjahteli arveluttavasti. Mutta hän oli tuskassa päästä pois eikä valittanut kertaakaan, kun Josephine silloin tällöin ratsasti hänen luokseen ja puhutteli häntä. Lattimer ei näyttänyt välittävän hänestä mitään, ratsasti vain edellä puhumatta sanaakaan.

Josephineä alkoivat pahat aavistukset vaivata. Lähtiessään karjatalolta, oli hänestä näyttänyt vallan luonnolliselta myöntyä lähtemään Lattimerin ja Artwellin matkaan, mutta jouduttuaan hiljaiselle aavalle arolle, alkoi hän syvästi epäillä oliko ensinkään viisasta lähteä sellaiselle matkalle. Mitä kauemmaksi hän tuli karjatalolta, sitä enemmän hän epäili ja muutaman mailin kuljettuaan tuli hän hermostuneen pelokkaaksi.

Kun ei kuitenkaan mitään sanottavaa tapahtunut, jatkoi hän ratsastustaan ajatellen pääasiassa Artwelliä. Hän ratsasti Artwellin lähellä, puhutteli häntä aika ajoin ja huomasi, että tämä väsymistään väsyi.

He matkasivat ensin laajan tasangon yli, kunnes saapuivat loivasti nousevalle mäkimaalle ja hevoset ravasivat arohevosille ominaista, hiljaista lönkkää, johon ne vaistomaisesti olivat tottuneet, kuten säästäen voimiaan pitkääkin ratsastusta varten. Sitten he kiemurrellen kaartelivat mäenkupeita ja nousivat vaivaloisesti jyrkkää kalliorinnettä, kunnes pääsivät eräälle harjanteelle, jonka toisella puolella levisi saccaton-heinää kasvava kenttä.

Seutu oli epätasaista eikä siinä näkynyt mitään tietä, jonka olisi voinut otaksua johtavan kaupunkiin. Mutta Lattimerille näytti suunta olevan selvä, kun hän ratsasti edellä ja silloin tällöin katsahti taakseen, ilmeisesti nähdäkseen kuinka paljon hänen seuralaisensa olivat jääneet hänestä jälkeen.

Josephine ei tuntenut mitään katumusta siitä, että oli auttanut Artwelliä, mutta hän alkoi kuitenkin toivoa, että olosuhteet eivät olisi saattaneet häntä junaan tuona kohtalokkaana päivänä, jona hän oli miehen tavannut ensi kerran.

Hän toivoi hartaasti, ettei hän olisi joutunut tähän kolkkoon, julmaan ja raakaan maahan ensinkään!

Ja heti oli hän taas valmis katumaan ajatuksiaan, sillä hänestä tuntui kuin olisi hänen junassa olonsa ja siitä seuraavat edesottamisensa pelastaneet Artwellin kohtalosta, joka olisi murtanut Mrs Whitmanin. Ja se ajatus elvytti hänen kuolevaa rohkeuttaan. Hän näki sielunsa silmillä Mrs Whitmanin kalpeat, hienot kasvot ja hänen rauhallisen toivehikkaat silmänsä.

Saccaton-heinää kasvava lakeus loppui ja he alkoivat nousta mäkeä ylös. Sitä riitti kotvan aikaa, Lattimer edellä, ratsastaen hitaasti ja Artwell pysytellen vanavedessä. Yhä ylemmä he nousivat ja alangon pinta alkoi vähitellen häipyä epäselväksi. Vihdoin pääsivät he tasaiselle kalliohuipulle ja siinä Lattimer pysähtyi ja kääntyi katsomaan taakseen.

Josephinen silmissä näytti mies ja hevonen saavan jättimäiset mittasuhteet, hänen pakottaessaan ratsuaan jyrkännettä ylös. Heikossa kuuvalossa sai taustana oleva villi, koskematon luonto ja miehen satumainen sankariolemus hänen sydämensä rajusti sykkimään.

Mutta, omituista kyllä, hän pelkäsi sittenkin. Päästyään vaivoin kukkulalle ja hevosen hirnahtaessa helpotuksesta, näki Josephine, että Lattimerin huomio ei ollut kiintynyt häneen. Ei hän myöskään katsonut Artwelliin, tämän hoippuessa heikkona satulassa, noustessaan jyrkännettä.

Lattimerin katse suuntautui heidän jäljilleen. Hänen kasvonsa olivat ilmeettömät ja Josephinesta näytti kuin olisi hän pysähtynyt tähän ainoastaan lepuuttaakseen hevosia. Josephine ohjasi hevosensa Artwellin luo ja kysyi häneltä miten hän kesti ratsastusta.

"Varsin hyvin" vastasi tämä heikosti. Sitten sulki hän silmänsä ja näytti lepäävän, nojautuen raskaasti korkeaa satulan nuppia vasten.

Josephine pyöräytti hevosensa ympäri ja katsoi alas laaksoon. Häntä hämmästytti jyrkkä rinne, sillä se näytti hänen tottumattomissa silmissään melkein kohtisuoralta. Tosiasiassa olivat he vasta puolivälissä nousua, joka päättyi laajaan tasankoon — yksi niistä monista, jotka Triangle L:stä nähtyinä näyttivät kapeilta penkereiltä. Nousu, joka muodosti alangon reunan, oli vieläkin monen mailin päässä heidän takanaan.

Ja kuitenkin näytti alangon pohja Josephinestä utuiselta ja kaukaiselta. Aavemaisessa valaistuksessa näyttivät heidän kiertämänsä kukkulat mitättömiltä rypyiltä tasaisella pinnalla.

Tasaiset paikat näyttivät pieniltä läikiltä, heinäiset paikat tummilta ja paljaat paikat synkän harmailta. Hopeanhohtoinen joen uoma pisti hänen silmäänsä. Hän seurasi sen luikertelua itään, kunnes se häipyi utuisena viivana häämöttävään metsään.

Hän oli niin syventynyt näkemäänsä ihanuuteen, että Lattimerin äännähdys sai hänet hätkähtämään. Hän katsahti äkkiä sinnepäin ja näki hänen hymyilevän pilkallisesti.

Lattimer katsoi yhä samaan suuntaan ja huomattuaan nyt että Josephinekin oli havainnut, että jotakin mielenkiintoista oli tapahtumassa, sanoi hän lyhyesti.

"Joku seuraa jälkiämme. Aion ottaa selvän kuka se on."

"Brannon!" huudahti Josephine pelokkaasti.

"En luule, että se on Brannon", sanoi hän. "Tuo on liian iso ollakseen Brannon. Hän on seurannut jälkiämme jo kotvan aikaa. Näin hänet, kun kuljimme harjanteen yli tuolla."

"Mitä teemme?" kysyi Josephine.

"Odotamme täällä arvatenkin, vastasi Lattimer. Tuolla hän tulee."

Tarkasti seuraten jälkiään saattoi Josephine vihdoin nähdä pienen pisteen, joka näytti liikkuvan heihin päin. Piste oli vielä alangolla ja näytti se liikkuvan nopeasti ja seuratessaan sen kulkua näki Josephine sen saapuvan nousun alle ja alkavan pyrkiä ylöspäin heitä kohti, liikkuen epäsäännöllisesti sinne tänne. Vihdoin piste alkoi muuttua hevoseksi ja mieheksi.

Puolivälissä nousua havaitsi Josephine ratsastajassa jotakin tutunomaista ja huudahti sitten:

"Se on Ben Whitman!"

"Teillä on kerrassaan hyvät silmät", sanoi Lattimer. "Se on Whitman."

Nimen kuullessaan näytti Artwell heräävän eloon.

"Whitman!" sanoi hän pilkallisesti. "Mitä helvettiä hän meitä seuraa. Hän on aina sotkemassa asioita, kirottu mies."

Lattimer nauroi.