Part 14
"Sinun veljentunteesi eivät näy olevan erikoisen ystävällistä laatua", sanoi hän ivallisesti.
Artwell mutisi jotakin epäselvää ja painui taas satulan nuppia vasten. Hänen ruumiinsa näytti aivan voimattomalta, aivankuin puhuminen olisi ollut hänelle ylivoimainen ponnistus.
Katsoen säikähtyneenä häneen, näki Josephine hänen horjahtelevan satulassa ja alkavan pudota pää edellä sysähdyksittäin, aivan kuin hän olisi tiennyt putoavansa, mutta olisi koettanut väsyneillä lihaksillaan pysyttää itseään satulassa.
Josephine huusi Lattimeriile, mutta tämä ei välittänyt asiasta mitään, katseli vain Whitmania, joka oli jo lähellä ja tuli kohti hyvää vauhtia.
Nähdessään, ettei Lattimer aikonut auttaa putoavaa, hyppäsi Josephine satulasta ja juoksi hänen luokseen. Hän tuli kuitenkin liian myöhään, sillä juuri kun hän joutui paikalle, syöksyi Artwell eteenpäin hevosen selästä, koetti tavoittaa sitä kaulasta, mutta epäonnistui ja tuli maahan raskaasti olkapäätään vastaan.
Josephine kiljahti kauhusta. Siinä tavassa, jolla Artwell oli pudonnut oli jotakin hirvittävän lopullista ja pudonneen tuhkan harmaat kasvot kertoivat Josephinelle selvästi, että hän oli pelastunut inhimillisen lain kourista, syyllisenä vaiko syyttömänä, sitä hän ei voinut ratkaista.
Josephine oli polvistuneena Artwellin ruumiin ääressä, hämärästi käsittäen, että apu ei enää hyödyttänyt ja masentuneena siitä tietoisuudesta, ettei hän voinut mitään tehdä enää, kun Whitmanin hevonen tuli näkyviin mäen alta ja puhalsi syvän helpotuksen huokauksen.
Hevonen pysähtyi aivan hänen eteensä; hän saattoi nähdä sen laajenevat sieraimet ja sen suuret villit silmät. Hän huomasi myös kuinka sen mahtavat lihakset vielä paisuivat kun se seisoi jalat hajallaan kooten valtavassa nousussa menettämiään voimia.
Josephine näki välähdykseltä Ben Whitmanin kasvot, kun tämä katsoi häneen pitkään, pysäytettyään hevosensa. Hän tunsi, ettei hän koskaan saattaisi unehuttaa Whitmanin katsetta. Siinä oli moitetta ja sääliä, mutta vallitsevana siinä oli raivo, kylmä ja tukahdettu raivo.
Sitten Whitman hypähti satulasta ja lähestyi Lattimeria.
Josephine näki, että Lattimerkin oli astunut satulasta. Hänen oli täytynyt tehdä se sitten kun Josephine oli juossut Artwellin avuksi ja kun Whitman astui häntä kohti, seisoi hän hajasäärin ja kädet lanteilla. Hänen huulillaan ja silmissään näkyi heikko hymy.
Whitman pysähtyi jalan päähän Lattimerista. Josephine näki molempien miesten kasvot. Hän huomasi kuinka hymy kuoli Lattimerin huulilta ja miten ne sen sijaan saivat häijyn ilmeen ja hän kuuli miten Whitmanin ääni värisi kiihtymyksestä hänen puhuessaan.
"Lattimer", sanoi hän, "minä vaadin tytön huostaani!"
"Whitman", sanoi Lattimer, "hän tulee minun kanssani." Hänen äänensä oli tyyni, hämmästyttävä vastakohta toisen tuliselle kiihkolle.
"Minne aiot viedä hänet, Lattimer?"
"Se asia ei liikuta sinua, Whitman", sanoi Lattimer tyynesti. "Mutta jos sinun välttämättömästi pitää se tietää, niin vien hänet Laskariin."
"Sinä valehtelet!"
Whitman taivutti itseään eteenpäin. Hänen oikea kätensä lennähti ylös, taipui ja pitkät sormet hajallaan vei hän sen vyöllä riippuvalle pistoolille.
"Sinä valehtelet, Lattimer", toisti hän. "Sinä olet poikennut kaksi mailia Laskariin vievältä tieltä. Sinä olet menossa etelään Panya Cacheen, pesääsi, jossa sinä ja sinun kirottu varasjoukkosi asustavat!
"Helvetti! Et arvannut, että minä tiesin sen!", jatkoi hän pilkallisesti, huomattuaan Lattimerin hätkähtävän. "Minä olen tiennyt sen jo vuoden päivät. Les laski sen kerran suustaan varomattomalla hetkellä.
"Sinä viet tytön sinne, Lattimer. Sinä petät häntä. Se on ollut sinulla mielessäsi koko ajan. Mutta sinä et sitä tee, sen sanon sinulle. Jos äiti olisi tiennyt mikä kettu sinä olet, niin ei hän olisi antanut tuon tytön lähteä talollesi, ei Lesiäkaan pelastamaan kuolemasta. Sinä olet pettänyt äidin, samoin kuin olet tehnyt kaikille muillekin ympäristössäsi, paitsi minulle!
"Minä olen ollut perillä sinusta koko ajan, Lattimer. Olen pitänyt silmällä sekä sinua, että Miss Hamiltonia koko ajan kun hän on ollut talossasi. Näin sinun lähettävän Denverin etelään Miss Hamiltonin tulon edellisenä päivänä, kuljettaen kuormastoa, jota aioit käyttää konnuuksiisi Panya Cachissa. Olin vähällä eksyä jäljiltäsi, kun läksit eilen illalla, mutta löysin ne jälleen ja olen nyt tässä sanomassa sinulle, että sinä et vie tätä tyttöä kanssasi!"
Hämmästyneenä Ben Whitmanin sanojen johdosta nousi Josephine horjuen jojoilleen. Hän näki molempien miesten seisovan liikkumattomina. Sitten tarttui Ben Whitman kotkan kynsiä muistuttavilla sormillaan kuusipiippuiseensa. Suuri ase oli jo puolivälissä esillä kotelostaan, kun Lattimerin kyljen kohdalla välähti salama, joka näytti menevän suoraan Whitmanin rinnan läpi. Hän näki Whitmanin suoristautuvan, horjuvan, suoristautuvan uudelleen ja kääntyvän sivuttain Lattimeriin, joka seisoi katsellen häntä pilkallinen hymy huulillaan. Sitten Whitmanin polvet alkoivat omituisesti notkahdella ja hän kaatui kasvot edellä hiekkaan.
Lattimer kumartui hänen ylitseen tarkaten häntä ase kädessä.
"Luulenpa, että tiesit liian paljon, Ben", sanoi hän.
Sitten hän hitaasti pani aseensa koteloon takaisin ja kääntyi Josephineä kohti, joka seisoi järkytettynä murhenäytelmästä, jonka todistajaksi hän äkkiä oli joutunut ja katsoi lumottuna sen suorittajaa.
"Nouskaa hevosen selkään, Miss Hamilton", sanoi Lattimer astuen häntä kohti. "Meillä on vielä pitkä matka edessämme."
Kuudeskolmatta luku.
Ennenkuin Cole Meederin ääni oli hukkunut tyhjän karjatalon hiljaisuuteen, oli Brannon tointunut hämmästyksestään huomatessaan, että Lattimer, Artwell ja Miss Hamilton olivat lähteneet talosta. Silmänräpäyksessä oli hän myös oivaltanut, että Cole Meeder ja hänen miehensä eivät enää aikoneet viivyttää tuomion toimeenpanoa. Heille riitti yllin kyllin Artwellin ja Lattimerin puuttuminen talosta todistukseksi siitä, että Brannon oli valehdellut siinä toivossa, että viivytys tuottaisi hänelle jonkin mahdollisuuden päästä pakoon.
Cole Meederin pilkallinen selitys Lattimerin ja Miss Hamiltonin poissaoloon sai hänet irvistelemään hieman happamasti. Hän avasi suunsa nauraakseen ja katsoi hieman hämmästyneenä miehiään, sillä hän tiesi, että hän vastaisuudessa saisi sulattaa monta kompaa heidän puoleltaan siitä, että hän niin helposti oli antanut Brannonin vetää itseään nenästä ja siten aiheuttanut tuomion toimeenpanon lykkäyksen.
Kun Meederin aivot taasen olivat saavuttaneet tavallisen toimintakykynsä, huomasi hän makaavansa selällään porstuan lattialla, aavistamatta vähääkään miten hän siihen oli joutunut. Hänen kuusipiippuisensa oli kymmenkunnan jalan päässä hänestä maassa ja Brannon seisoi suuri aseensa jäykkänä kädessä porstuan pielessä, silmät kohdistettuina Starin miehiin, jotka seisoivat liikkumattomina, kädet taivasta kohden.
Meeder oli luonnollisesti ollut tyhmä ruvetessaan koittosille Brannonin kanssa, sen hän nyt selvästi tajusi. Hän oli kyllä tiennyt, että Brannon oli salamannopea ampuja ja hän oli kuullut mainittavan hänen tyyneyttään ja kekseliäisyyttään kaikissa pulmissa, mitä hänen eteensä oli sattunut, mutta hän ei sittenkään voinut arvata, että Brannon oli niin kylmä, tyyni ja teräksinen, jollaisena hän nyt oli esiintynyt.
"Pojat, te olette liian hätäisiä johtopäätöksissänne", kuuli hän Brannonin sanovan. "Minä vaadin, että te uskotte minua, kun sanon etten ampunut Tim Callahania. Ja minä aion saada teidät uskomaan sen, vaikka minun pitäisi ampua se teidän kalloihinne!
"Tästälähin johdan minä tutkimusta. Minä en aio antaa teidän hirttää itseäni, jotta sitte elämänikänne saisitte katua tekoanne. Les Artwell oli täällä. Miss Hamilton oli täällä. Lattimer on vienyt heidät pois. Ja me aiomme löytää heidät. Mutta ennenkuin käännämme laivamme täältä, haemme esiin Triangle L:n satulan, joka oli Billyn selässä silloin kuin Artwell sillä ratsasti tänne. Sen löytäminen on todistava teille, pojat, että ainakin osa kertomustani on totuudenmukainen."
Hän valitsi yhdellä silmäyksellä miehen joukosta. Mies oli hänelle tuttu ja hän hypähti kuullessaan Brannonin äänen jylisevän.
"Latson", sanoi Brannon, "laske kätesi alas — hitaasti — ja ota aseesi huolellisesti peukalon ja etusormen väliin. Juuri niin. Pidä sitä nyt sillä tavalla ja laske se tuohon hietikolle porstuan pieleen. Ja lähde nyt hakemaan Tringle L:n satulaa."
Latson totteli viipymättä ja katosi Brannonin selän takana olevasta ovesta sisään.
Brannon riisui sitten muut miehet aseista, samaa keinoa käyttäen kuin ensimmäiseenkin nähden. Hän jakeli käskyjään verkalleen, karun huumorin väike silmissään, mutta Starin miehet tajusivat, että heidän oli oltava varuillaan ja hillittävä itsensä.
Brannonin nyt ottama asenne oli vakuuttavampi kuin hänen äskeinen rauhallinen alistuvaisuutensa. Oli selvää, että hän oli valmis taisteluun, näyttääkseen viattomuutensa toteen. Nykyisessä edullisessa asemassaan olisi hän saattanut vangita joka miehen Starin joukosta ja ratsastaa tiehensä vieden heidän hevosensa mennessään.
Koska Cole Meeder ei ollut saanut mitään käskyä nousta, makasi hän yhä selällään kuistin lattialla ja käänteli päätään puoleen ja toiseen seuratakseen Brannonin ja muitten miesten liikkeitä. Hän naurahti hämillään huomatessaan, ettei Brannonilla ollut paon aikeita.
"Brannon", sanoi hän, "ethän aikone käyttää tilaisuutta hyväksesi?"
"Meeder" vastasi Brannon, "sinä et ole koskaan uskonut että minä olisin ampunut Tim Callahania takaapäin."
"Jos se ajatus on ensinkään ollutkaan päässäni, niin on se nyt sieltä täydelleen lähtenyt, Brannon. Jos antaisit minun nousta istumaan, jotta voisin paremmin käyttää leukojani niin puhuisin mielelläni pari sanaa miehilleni."
Hänen noustessaan palasi Latson, kantaen satulaa. Hän pudotti sen kuistin permannolle ja kysymättä Brannonin suostumusta kerääntyivät kaikki miehet, niiden joukossa Meederkin, satulan ympärille.
Brannon astui pari askelta kauemmaksi, ollakseen varuillaan, sillä hän tiesi, että miesten lapsellinen uteliaisuus saattoi sangen pian vaihtua epäluuloksi.
Satula oli Billyn. Triangle L:n merkki toisessa mahavyössä oli mykkänä todistajana sen kotoperästä. Siinä asiassa Brannonin kertomus siis oli totuudenmukainen ja miesten kasvoilla alkoi näkyä hämmästyneitä ilmeitä.
"Näyttää todelta ja asianmukaiselta", tokaisi joku joukosta.
"Taisimme hieman sotkea asioita", tuumi toinen häpeissään. "Veripilkut tallin ovessa ja nyt satula —"
"Kun ei mies lähde karkuun, vaikka on erinomainen tilaisuus siihen, on se minusta parempi todistus kuin satulat ja muut", keskeytti Cole Meeder. "Luulen, että olemme olleet —." Hän pysähtyi ja jäi suu auki tuijottamaan aukeamaan, joka oli kuistin ja karja-aitauksen välissä.
Huomattuaan hänen ilmeisen hämmästyksensä kääntyivät muutkin katsomaan samaan suuntaan, paitsi Brannon, joka peläten jotakin juonta heidän puoleltaan, piti heitä silmällä.
Mutta Meeder ei ajatellut mitään kepposta.
Aitauksen ja rakennuksen välillä tuli esiin hevonen ja selässä istui suorana Ben Whitman. Hänen edessään riippui kasvot alaspäin toinen mies, kädet heiluen velttoina toisella ja jalat roikkuen toisella puolella hevosta.
"Whitman!" huudahti Meeder. Porstuan luona seisova ryhmä jäi odottamaan Whitmanin tuloa. Hän tuli kymmenen jalan päähän kuistilta ja pysäytti hevosensa siihen ja nyt näkivät miehet, että hän oli kalpea kuin aave ja että hän horjahteli hieman satulassa.
Mutta hänen kasvoillaan näkyi pilkallinen hymy.
"Taidatte etsiä Artwelliä, vai kuinka", sanoi hän, naurahtaen lyhyeen. "Tulitte tänne hieman liian myöhään, pojat.
"Tämä on Les Artwell. Hän on minun omaisuuttani nyt, pojat. Aion viedä hänet kotiin — kotiin, äitinsä luo! Älkää pojat koskeko häneen."
Hänen äänensä soi uhkaavalta ja hän laski oikean kätensä pistoolin perälle vetäen sen puolitiehen ulos. Sitten hän alkoi horjahdella kovasti, lysähti satulan nuppia vasten ja putosi siitä sivuttain tiedottomana, miesten juostessa hänen avukseen, Brannon etummaisena.
Seitsemäskolmatta luku.
Josephine Hamiltonin ollessa Lattimerin karjatalolla hoitamassa Les Artwellia olisi Betty Lawsonilla ollut yllin kyllin aikaa kasvatella suuttumustaan vierastaan kohtaan. Mutta sitä hän ei tehnyt.
Hän karkoitti päättävästi koko riidan ajatuksistaan arvellen, että Josephine oli heikkona hetkenä erehtynyt ja tuntien hyvin vieraansa luonteen, odotti hän, että tämä jonakin päivänä ratsastaisi Triangle L:ään ja sopisi hänen kanssaan.
Mutta Brannonia hän ei helposti voinut saada ajatuksistaan. Luonnollisesti hän mielellään luovutti hänet Josephinelle, jos Brannon kerran piti hänestä enemmän, mutta hän oli varma siitä, ettei hän koskaan tulisi entiselleen sen iskun perästä. Hän vakuutti itselleen uhmaavalla itsetyydytyksellä, ettei hän halunnut itselleen miestä, jonka perässä hänen täytyisi "juosta" ja vaikka hän tavattomasti kaipasi Brannonia, ei hän halunnut häntä, jos hänen täytyisi ilmaista hänelle pitävänsä hänestä.
Mutta huolimatta päätöksestään unehuttaa kaikki, tuntuivat Brannonin etelään lähtöä seuraavat päivät pitkiltä, ikäviltä ja alakuloisilta.
Chong ikävystytti häntä, karjatalo tuntui hänestä synkältä ja vastenmieliseltä. Ulkomaailma teki hänestä pilkkaa, suhtautumalla niin kirkkaan tyynesti ja hymyilevän välinpitämättömästi hänen rinnassaan raivoavaan myrskyyn ja sattuipa silloin tällöin, että hän seisoi suurella kuistilla ja katseli avaralle arolle sumuisen kyynelverhon läpi, purren huuhaan, estääkseen nyyhkytysten esille pääsyn.
Hänen päätöksensä lähteä Willetiin pohjautui vastustamattomaan seuran kaipuuseen tai ainakin haluun nähdä omaan rotuunsa kuuluvia ihmisiä. Chongin hymyilevä naama ja hänen orjamainen ja mielistelevä käytöksensä tympäisi häntä. Hänen oma mielialansa oli liian sotaisa, jotta hän olisi kestänyt Triangle L:n yli laskeutunutta suunnatonta yksinäisyyttä.
Hän otti itse kiinni hevosensa, valjasti ne ajoneuvojensa eteen ja ajoi Willetiin, saapuen sinne iltamyöhällä.
Heti perillepäästyään huomasi hän, ettei hän vähintäkään ollut halunnut tulla sinne.
Kaupungin unelias ilma tuntui aivan luihin ja ytimiin, sen likaisuus kammotti häntä, sen mökkirähjät kiusasivat häntä ja sen ihmiset herättivät hänessä ivallisia ajatuksia ja viidoin selvisi hänelle, että Brannonia hän kaipasi nähdäkseen eikä suinkaan kaupunkia!
Mutta hän jaksoi kestää Willetiä aamuun saakka. Päivän sarastaessa hän nousi, pukeutui ja laskeutui hotellin rappuja alas.
Hän oli tehnyt yhden ja toisen ostoksen edellisenä iltana ja niitä kuljetti hän nyt alas, viedäkseen ne vajaan, jossa hän asetti ne ajoneuvoihinsa. Hän oli päättänyt lähteä Willettistä heti aamiaisen jälkeen, mutta kulkiessaan hotellin eteisen läpi, näki hän pöydän takana pörröisen ja tihrusilmäisen edeskäyvän kuiskuttelevan tuttavallisesti kahden sangen epäilyttävän näköisen olion kanssa, ja silloin päätti hän uhrata senkin huvin, jonka aamiaisen nauttiminen siellä ehkä tarjosi.
Mutta hän ei hätäillyt, vaan kuormasi ajopelinsä rauhallisesti. Sitten palasi hän maksamaan laskunsa. Seisoessaan pöydän ääressä, näki hän molempien miesten vaihtavan varsin ymmärrettäviä silmäyksiä edeskäyvän kanssa. He näyttivät omituisen huvitetuilta ja heillä näytti selvästi olevan jotakin tiedossaan, joka koski Bettyä. Hänen verensä kuohahti oikeutetusta suuttumuksesta, mutta hän ei ollut huomaavinaan heidän silmäyksiään, vaan maksoi laskunsa ja lähti ulos. Mutta ennenkuin hän ennätti kadulle, kuuli hän toisen miehistä äänekkäästi kuiskaavan:
"Niin — Betty Lawson. Se Idän naikkonen, jonka hän toi mukanaan tänne, on ollut Lattimerin kanssa Lazy L:ssä kokonaisen viikon!" Raaka naurun hohotus, joka seurasi hänen sanojaan, sai vähältä Bettyn hyökkäämään hänen kimppuunsa.
Mutta hän hillitsi itsensä. Hän jatkoi matkaansa ja valjasti hevosensa ja oli oikein iloinen, kun oli jo juottanut ne sekä tuonut ostoksensa aikaisemmin alas. Hän toimi nopeasti, vaikka näennäisesti välinpitämättömänä, sillä hän arvasi että miehet pitivät häntä silmällä. Hän ei kuitenkaan jaksanut pidättää hehkuvaa punaa poskiltaan ja kuulemansa oli häntä siinä määrin kauhistuttanut, että hän olisi mielellään huutanut ääneen saadakseen helpoitusta tuskassaan. Ja ainoastaan kerran puuhaillessaan hevostensa kanssa puhkesi hänen tuskansa sanoiksi, kun hän melkein kyynelten tukahuttamalla äänellä lausui: "Kirottu Lattimer!"
Hän peräytti hevoset vajasta saatuaan ne valjaisiin ja käänsi ne sitten tallipihalle kiitettävän välinpitämättömän näköisenä, sillä hän oli huomannut, että miehet yhä katselivat hänen touhuaan. Ja vaikka hevoset paloivat halusta juosta, pidätti hän niitä miltei kokonaisen mailin hiljaisessa käynnissä. Mutta sitten hän puhutteli niitä oikein pahantapaisesti ja sanoi: "juoskaa nyt, sen kirotut."
Kahdeksaskolmatta luku.
Lin Murray oli nukkunut rauhallisesti Cole Meederin ja toisten Starin miesten askaroidessa Brannonin kanssa. Harmahtavat kasvot taivasta kohti oli hän uneksinut sängyssään, sillä aikaa kuin Brannon oli näyttänyt Starin miehille todistuskappaleitaan Les Artwellin vierailusta Triangle L:n tallissa. Eikä hän ollut herännyt edes silloin, kun Brannon oli ratsastanut pois Meederin ja hänen miestensä vartioimana.
Mutta hieman myöhemmin tunsi Murray käden tukassaan, käden, joka hieman epäystävällisesti tuuditteli hänen päätään edestakaisin. Samalla oli hän kuulevinaan terävän äänen, jolla oli omituisen läpitunkeva sävy ja joka hänestä jollakin tavalla tuntui tutulta.
Hän heräsi ja näki harmin sekaiseksi hämmästyksekseen Betty Lawsonin hehkuvat ja päättäväiset silmät edessään ja tunsi vieläkin hiusmartonsa kirvelevän hänen armottomasta käsittelystään.
"Hei, laske helkkarissa irti", kiljasi hän vastalauseeksi. "Miksi vedät minua tukasta sillä tavalla?"
"Nouse ylös sitten ja kuule mitä sanon, senkin tuhannen unikeko", sanoi Betty pahantuulisena. "Mitä sinä täällä teet? Missä Brannon on? Mitä Cole Meeder ja hänen miehensä täältä hakivat? Mitä he tahtoivat? Mihin he menivät Brannonin kanssa?"
"Huh."
Murray oli mennyt maata vaatteet yllä ja hän pyörähti nyt istumaan sängyn laidalle ja katseli ihmeissään Bettyä.
"Odota hetkinen", sanoi hän otsaansa rypistäen. "Koetetaanpa saada kysymykset selviksi. Perhana!" huudahti hän, huomaten nyt vasta Bettyn tavattoman kiihtymyksen. "Arvaan, että jotakin on tapahtunut!"
"Näyttää siltä kuin olisi tapahtunut mitä hyvänsä", sanoi Betty. "Chongin puheissa ei ole päätä eikä häntää. Ainoa, minkä hänestä saan irti, on se, että Cole Meeder ja kuusi tai seitsemän hänen miestään oli täällä, että he uhkailivat Brannonia aseillaan, tutkivat tallin ja sitten lähtivät Brannonin kanssa eteläänpäin."
"Nyt on helvetti tulessa!"
Murrayn katse ilmaisi pelkoa. Hänen ruma huudahduksensa ilmaisi kaunopuheisesti hänen voimattomuutensa.
"Miksi ei Chong herättänyt minua? Miksi ei Brannon tuonut niitä roistoja tänne, niin olisin minäkin päässyt mukaan leikkiin. Eteläänkö he menivät?"
Murray kiinnitteli panosvyötä kupeelleen. Hän raivosi kärsimättömyydessään, mutisi ja kiroili itsekseen.
"Minä olen koko ajan tiennyt, että jotakin oli hullusti", selitti hän, vetäessään vyötä tiukemmalle. "Aina siitä saakka, kun näin Brannonin taluttavan tuota Lazy L:n hevosta etelään, olen ihmetellyt —."
"Lazy L:n hevosta!" Betty tarttui Murrayta hartioihin ja ravisti häntä lujasti. Hänen silmänsä olivat selällään hämmästyksestä.
"Puhu Murray", käski hän, polkien jalkaansa raivokkaasti, kun Murray avasi suunsa hämmästyneenä Bettyn tulisuudesta. "Mitä sinä tarkoitat?"
"Lazy L:n hevosta, niin", toisti Murray. "Samana päivänä kuin Miss Hamilton lähti, näin minä Brannonin taluttavan Lazy L:n hevosta tuolla tallin viereisen vajan luona. Minun ja Brannonin piti lähteä ratsastamaan miesten luo etelään sinä aamuna ja minä nukuin liian pitkään. Brannon meni tästä ohi, kun minä hommasin vähän ruokaa itselleni. Hän meni talliin. Näin hänen hoitelevan erästä vierasta hevosta joka oli satuloitu. Otin isäsi antaman kaukoputken ja näin että hevosella oli Lazy L:n polttomerkki.
"En puhunut mitään Brannonille, sillä Brannon toimi sinä aamuna hieman viekkaasti. Otettuaan hevosen kiinni, kuljeksi hän tallin ympärillä ja sen sisällä. Sitten hän tuli ulos taas ja vei vieraan hevosen joen rantaan vähän matkaa alempana. Sitten kun sinä olit lähtenyt etsimään Miss Hamiltonia, sanoi hän muuttaneensa mieltä eikä lähtenytkään miesten luo.
"Lähdin yksin matkaan; Brannon ratsasti etelään, Lattimerin karjataloa kohti, vieden mukanaan Lazy L:n hevosen." Murray oli nyt saanut vyönsä tyydyttävän kireälle ja kysyi Bettyltä ihmettelevin ilmein:
"'Mitä luulet hänen tehneen Lattimerin hevosella?'
"'Se on kysymys, jonka aion saada selville, Murray', vastasi Betty. Hänen kiihtymyksensä oli äkkiä mennyt ohi. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja hänen huulensa puristuneet päättävästi yhteen.
"'Satuloi kaksi hevosta, Murray'", käski hän. "Luulen, että joku on saatava puhumaan totuus ja minusta tuntuu kuin se olisi Lattimer!"
Yhdeksäskolmatta luku.
Kun Brannon ennätti Ben Whitmanin luo, putosi tämä hiljaa hänen käsivarsilleen. Starin miehet olivat aivan hänen takanaan ja yhdessä he sitten kantoivat hänet kuistille, johon he hänet oikaisivat ja sitoivat hänen haavansa.
Lattimerin kuula oli mennyt suoraan rinnan läpi, mutta niin korkealta, että Meeder, joka ensimmäisenä tutki häntä, selitti, ettei se ollut vahingoittanut keuhkoja ja että Whitmanilla oli hyvinkin suuri mahdollisuus jäädä elämään.
"Hän on menettänyt paljon verta", sanoi hän, "ja hän on sen vuoksi perin voimaton. Luulen olevan parasta, että joku pojista lähtee tuulena kaupunkiin hakemaan lääkäriä. Artwell ei tarvitse lääkäriä", lisäsi hän kulmiaan rypistäen.
"Artwell ei ole vielä kuollut, mutta ei ole kaukanakaan siitä", huomautti eräs Starin miehistä, joka oli auttanut Artwellin nostamisessa hevosen selästä.
Eräs Starin mies ratsasti jo täyttä neliä kaupunkiin. Meeder ei vastannut mitään äskeisen miehen huomautukseen Artwellin tilasta, vaan seurasi katseellaan kaupunkiin ratsastavaa lehmäpaimenta. Hieman itään Starin miehestä nousi tomupilvi, ja sen edessä tuli heitä kohti kaksi ratsastajaa täyttä neliä.
"Saamme seuraa", ilmoitti Meeder.
Brannon, joka puuhaili Whitmanin ääressä, kääntyi katsomaan tulijoita.
"Betty Lawson ja Lin Murray", sanoi hän järkkymättömän levollisena.
Whitman, jota kylmät kääreet ja pienet annokset vettä, jonka Brannon oli onnistunut vuodattamaan hänen kurkkuunsa, olivat virkistäneet, alkoi palata tajuihinsa. Hän avasi silmänsä, koetti nousta istumaan ja onnistuikin siinä, työntäen päättävästi Brannonin estelevän käden syrjään.
Hän katseli ympärilleen, näki erään Starin miehen puuhailevan Artwellin ääressä ja toisten miesten seisovan ympärillä äänettöminä. Hän hymyili riutuneesti.
"Les ei toinnu, arvelen", sanoi hän.
"Les on kohta valmis", vastasi Starin mies juhlallisesti.
Whitmanin hymy muuttui surulliseksi.
"Hän näytti minusta siltä", sanoi hän. "Ja kun hän lähtee tällä tavalla, on se hieman helpompaa — hänen äidilleen. Antakaa hänen —" Hän pysähtyi ja huomasi, että hänen keskeneräinen pyyntönsä oli aiheuttanut täydellisen hiljaisuuden ja että kaikki katsoivat hämmästyneinä häneen.
"Luulenpa, ettette pojat tienneet, että Lesillä oli äiti", sanoi hän ja nyt hänen katseensa oli kohdistunut Betty Lawsoniin, joka oli laskeutunut satulasta, ja tullut kyllin lähelle, jotta hän saattoi hyvin kuulla hänet.
"Lesilla oli äiti, todellakin", lisäsi hän, katsoen Bettyyn. "Les oli vain niin kateellinen ja itsepäinen, ettei hän tahtonut hänestä paljoakaan puhua. Hänen äitinsä on minunkin äitini. Hän on minun velipuoleni. Les on vaikeasti haavoittunut, Betty. Hän kuolee, varmasti. Äiti ei olisi tahtonut, että Les olisi tullut hirtetyksi. Luulen että Les puhuisi, jos koettaisitte häntä virkistää hieman. Hän yritti sitä koko ajan matkalla tänne."
"Kuka sinua ampui, Ben?"
Se oli Betty. Hän oli työntänyt Brannonin syrjään ja silitti nyt hellästi Ben Whitmanin otsaa.
"Satan Lattimer", vastasi Ben.