Part 15

"Betty", kuiskasi hän sitten. "Luulen, että olisi parempi jos lähettäisit nuo pojat Miss Hamiltonin jälkeen. Lattimer on saanut hänet valtaansa. Seurasin hänen jälkiään suurelle penkereelle saakka, eteläpuolella Boskinin kahlaamoa. Siinä hän kaatoi minut. Luulen, että olin hieman hidas sillä hetkellä." Hänen poskensa punastuivat hieman ja hän jatkoi yhä kuiskaten:

"Lattimerin on täytynyt sanoa Miss Hamiltonille vievänsä hänet Laskariin. Hän koetti saada minutkin nielemään sen. Mutta hän oli poikennut Laskarin tieltä ainakin kaksi mailia, Betty. Hän vie hänet Panya Cacheen, jossa hänen varasjoukkonsa oleskelee."

Ben Whitman huomasi Bettyn hätkähdyksen, tulkitsi syyn siihen oikein ja jatkoi hymyillen:

"Sangen moni on hämmästyvä, sillä Satan Lattimer on sen varasjoukon päämies, joka on varastellut hevosia näillä mailla. Les kuului joukkoon. Lattimer oli jollakin tavalla saanut hänet valtaansa, luulen. Olin tiennyt jo kauan mitä miehiä Lattimer on, mutta en ole puhunut mitään, jotta ei äiti saisi siitä vihiä. Hän olisi kärsinyt kovasti jos hän olisi saanut tietää, että Les oli vajonnut — niin syvälle.

"Ja Lattimer on pettänyt Miss Hamiltonia — hänhän luotti häneen, luullen häntä oikeaksi mieheksi." Whitman veti syvään henkeä, hänen äänensä kävi heikoksi.

"Puhu Brannonille", sanoi hän heikolla äänellä. "Hän tietää missä Panya Cache on. Hän on ainoa mies näillä seuduin, jota Lattimer pelkää ja hän on ainoa mies tällä paikkakunnalla, joka pystyy käsittelemään asettaan nopeammin kuin Lattimer. Hänen täytyy kiiruhtaa — muutoin Lattimer —"

Ben Whitman sulki silmänsä. Betty seisoi suorana hänen vieressään. Whitmanin paljastus järkytti häntä, huolimatta siitä, että hän aikaisemminkin oli ollut vakuutettu Lattimerin rikollisesta luonteesta, hänen säälinpuutteestaan ja hänen häikäilemättömyydestään keinoja valitessaan. Hän muisti, että hän oli varoittanut Josephineä Lattimerin suhteen ja näytti siltä kuin Josephine olisi ehdoin tahdoin väheksynyt hänen varoitustaan.

Hetkeksi välähti Bettyn mielessä kostonhimoinen ajatus, nimittäin, että Josephine sai täten rangaistuksen itsepäisyydestään. Ja heti seurasi kiusaajan viettelevä ääni hänen sisimmässään, joka sanoi ettei kenenkään tarvinnut tietää siitä mitään, että Lattimer oli viemäisillään Josephinen kanssaan. Sillä kukaan muu kuin Betty ei ollut kuullut Whitmanin kuiskausta.

Seuraavassa silmänräpäyksessä seisoi hän Brannonin edessä. Punaista läikkää hänen poskillaan — näkyvä merkki siitä häpeästä, jota hän tunsi siitä, että oli sallinut mustasukkaisen mielijohteen pukeutua ajatukseksi mielessään — korosti hänen huuliensa kalpeus.

"Brannon", sanoi hän, "Satan Lattimer vie parhaillaan Josephineä Panya Cacheen vastoin hänen tahtoaan. Whitman kertoi minulle juuri sen. Lattimer ampui Whitmania, kun hän koetti saada Josephineä hänen käsistään. Jos lähdet heti hänen jälkeensä, niin voit tavoittaa hänet ennen kuin hän ennättää Panya Cacheen. Pelasta hänet, Brannon!"

Betty tunsi Brannonin kädet käsivarsillaan. Hänen sormensa puristivat niitä kuin teräsvanteet. Hän saattoi tuntea kuinka Brannonin lihakset vetäytyivät kokoon kuin solmut, pitäessään häntä lujassa otteessaan ja kääntäessään hänet niin, että hän saattoi nähdä Bettyä suoraan silmiin. Brannonin silmissä paloi tuli, joka peloitti Bettyä, sillä ensi kertaa elämässään näki hän niissä intohimon välkkeen.

"Mitä tietä Lattimer meni?" Brannonin ääni oli kylmä ja tyyni, omituinen vastakohta hänen silmiensä palolle.

Betty kertoi hänelle.

Hetkisen piti Brannon häntä vielä, etsien hänen katsettaan. Merkillinen, tuskin huomattava ihailun ilme oli hänen silmissään. Sitten laski hän hänet irti ja riensi hevoselleen. Hän hyppäsi satulaan hevosen juostessa jo täyttä vauhtia, kuurona Meederin ja toisten miesten huudoille.

Ei kuullut Bettykään miesten huutoja. Hän näki vain mustan ratsun ja ratsastajan, jotka kiitivät tasangolla. Hevonen lensi kuin höyhen tuulessa.

Betty seurasi katseellaan hevosta ja miestä yli epätasaisen, kukkulatäyteisen seudun, yli Boskinin kahlaamon vastapäätä olevan nousun — monta, monta mailia. Hän näki heidän taas myöhemmin kääpiömäisinä liikkuvan ylös ja alas ja vihdoin vain nousevana pisteenä sitä rinnettä ylös, jonka takana Whitman oli tavannut Lattimerin. Ja kun mies ja hevonen katosivat harjanteen taakse, kääntyi Betty ja näki Cole Meederin seisovan vieressään.

"Mitä nyt on kyseessä?" kysyi Meeder ihmeissään.

Betty kertoi hänelle kaikki ja Meeder nauroi tyytyväisenä.

"Luulen, että meidän on lähdettävä samaa tietä", sanoi hän. "Useimpain meistä nimittäin. Jätän pari miestä tänne teidän kanssanne. Whitman toipuu kyllä piankin, luulen. Artwell on päättänyt tilinsä. Mutta hän puhui ensin. Sanoi tappaneensa Callahanin. Lymyili tallissa sen jälkeen. Miss Hamilton toi hänet sitten tänne ja hoiteli häntä."

Kolmaskymmenes luku.

Josephinen pettymys oli tullut kauhistuttavan äkkiä ja isku oli niin raju, että hän tuskin tajusi, että Ben Whitman oli ammuttu — murhattu ja että hänen ruumiinsa virui säälittävän liikkumattomana aivan hänen lähellään. Hän tuijotti pitkään, velttoon ruumiiseen, joka makasi kasvot alaspäin penkereellä. Hän näki Lattimerin seisovan kumartuneena sen yli, savuava pistooli kädessään. Hän oli tietoinen siitä, että Artwell makasi selällään hevosensa vieressä ja hän kuuli Lattimerin sanat kun tämä vihdoin astui häntä kohti.

Mutta hän ei voinut vakuuttaa itselleen todeksi, että murhenäytelmä todella oli tapahtunut. Lattimer, kahden ihmisen ruumiit penkereellä, hevoset, laakso, rauhallinen kuu sinitaivaalla, kaikki näytti hänestä epätodelta, eriskummalliselta, aivan kuin unissa tapahtuva murhenäytelmä.

Koska hänelle ei koskaan ennen ollut sellaista tapahtunut, päätti hän, ettei sitä voinut tapahtua nytkään, ettei ihminen saattanut ampua toista ihmistä niin raakamaisella tavalla. Se oli mahdotonta, uskomatonta! Ja sittenkin siinä makasi Whitman, kasvot maassa aivan hänen lähellään, murhattuna hänen läsnäollessaan! Siinähän olivat myös Lattimer, Artwell, hevoset. Ja hänen allaan, yhä kauniina, tyynen hiljaisena oli suunnaton laakso ja hänen yllään vaelsi kirkkaasti loistava kuu.

Muutos, jonka hän vaistosi, koski vain häntä itseään ja nyt hän äkkiä ymmärsi kaiken. Hän oli kuvitellut palvelevansa aatteita ja oli koettanut muovailla niitten mukaisiksi aineksia, jotka Luoja jo oli valmiiksi muodostanut. Hän oli koettanut, mutta oli epäonnistunut. Hän oli vain itsepäinen, oman itsensä harhaanjohtama tyttö, joka ei tahtonut kuulla kokemuksen puhuvan.

Betty oli hänelle puhunut ja varoittanut Lattimerista. Brannon oli koettanut näyttää hänelle käytännössä, että hänen turhanaikaiset ihanteensa eivät olleet kyllin kypsät, kyllin terveet, sovitettaviksi maahan, jossa laillisuus vielä makasi kehdossaan. Brannon oli, teräksisestä taipumattomuudestaan ja huonosti salatusta halveksimisestaan huolimatta koettanut olla hänelle ystävä!

Brannon oli pelastanut hänet Denverin kynsistä. Betty oli varoittanut häntä Lattimerin häikäilemättömyydestä. Hänhän oli valmis ryöstämään naisen vuoristoon. Josephine muisti kuinka hän oli ivallisesti suhtautunut Bettyn puheisiin, ajatellen, että hän vain oli tahtonut korostaa kuvauksensa tehoa seudun asukkaista.

Mutta Betty oli sanonut totuuden! Lattimer antoi paraikaa hänelle näytöksen häikäilemättömyydestään ja oli viemäisiliään juuri _hänet_ vuoristoon! Sinä päivänä, jona hän oli riidellyt Bettyn kanssa muka sen vuoksi, että Betty oli epäillyt hänen sanojaan, oli hän tuntenut ensimmäisen sykähdyttävän ilonsa uudesta riippumattomuudestaan. Hän oli muuttunut Lännen kansalaiseksi ja oli antautunut niille alkuperäisille vaistoilleen, jotka kauan olivat salassa kyteneet hänessä. Hän oli pudistanut päältään entisen ympäristönsä kuluneet ja turmeltuneet kahleet, ja hän oli päistikkaa syöksynyt takaisin luontoon, vapautuakseen sovinnaisuuden ahtaudesta.

Pettymys oli täydellinen ja tuskallinen. Seisoessaan penkereellä katsellen Lattimeria, joka oli pysähtynyt ja katseli häntä miettiväisenä, tunsi hän selvästi, että luonto ei ollut määrännyt häntä täkäläisiin oloihin. Hänen rohkeutensa oli liian raihnainen. Ja häneltä puuttui se sielullinen karskius ja siveellinen voima, jotka olivat tarpeen taistelussa hänen itsepäisiä mielijohteitaan vastaan ja joitten omistaja pystyi myöntämään erehdyksensä. Hän oli ollut väärässä koko ajan, mutta hänellä ei ollut ollut rohkeutta myöntää sitä, ei edes itselleen.

Antaessaan alkuperäisille vaistoilleen vapaan kulun, oli hän luullut vain sovittavansa mielikuvitustaan todellisuuteen. Hän oli henkilökohtaisesti koettanut näytellä osaa, jonka hän sielussaan oli luonut, siinä vakaumuksessa, että hänen oma kaipuunsa luonnonihmisen tilaan ehdottomasti tekisi hänet pystyväksi siihen. Se oli sitä nälkää, jota se tuntee, joka liian syvästi on eläytynyt painetun sanan seikkailumaailmaan.

Mutta hän oli epäonnistunut. Hän oli ollut äärimmäisen itsepäinen. Hän oli ollut eri mieltä Bettyn kanssa ja oli vastustanut Brannonia. Hän o|i joutunut omaksi narrikseen aikoessaan pitää muita narrinaan. Ja nyt oli hänet pettänyt hirviö. Sillä nyt hän tiesi, että Lattimer oli hirviö. Kun Lattimer seisoi siinä katsellen häntä, näki hän hänen huultensa vetäytyvän hymyyn. Ja hymy näytti pohjautuvan siihen tietoon, että Josephine oli ajatellut asiansa selväksi ja alkoi aavistaa, että hän oli hukassa.

Josephinen polvet notkahtelivat hänen katsoessaan Lattimeria. Hän luuli varmasti pyörtyvänsä, kun mies alkoi astua hänen luokseen, hymyillen voitonriemuisena.

"Meillä on vielä pitkä matka edessämme, Miss Hamilton", kertasi hän.

"En tahdo ratsastaa askeltakaan enää teidän kanssanne!" selitti Josephine.

Hän hämmästyi omaa ääntään, sen särähtävää sointua ja siinä ilmenevää pelkoa, huolimatta siitä, että hän oli vakuutettu siitä, ettei hän peljännyt Lattimeria, vaan tällä hetkellä ainoastaan halveksi häntä sen vuoksi mitä hän Whitmanille oli tehnyt ja minkälaiseksi hän hänet nyt tunsi.

Lattimer naurahti syvällä kurkussaan ja astui nopeasti häntä kohti. Josephine kääntyi ympäri ja koettaen välttää Lattimeria, juoksi toista hevosta kohti, mutta se nousi takajaloilleen ja koetti puraista häntä. Ennenkuin hän ennätti kääntyä toisaalle olivat Lattimerin kädet hänen hartioillaan ja hänen kasvonsa aivan lähellä hänen omiaan. Hän piti häntä niin lujasti sylissään, että hän luuli musertuvansa. Josephine huusi kimeästi ja Lattimer laski hänet irti ja astuen pari askelta taaksepäin jäi katsomaan häntä huvitettu hymy huulillaan.

"Luulenpa, että tulet kanssani, Jo", sanoi hän kevyen tuttavallisesti. "Sinä et ole niin tyhmä, että kuvittelisit minun laskevan sinut käsistäni, kun kerran olin saanut sinut. Ben Whitmanin olisi pitänyt tietää se — senkin hölmö!"

"Te tapoitte hänet sen — sen vuoksi?" kysyi Josephine. "Ben tunsi teidät, hän tiesi, että ette aikonut viedä minua Laskariin.

"Benille se oli selvä asia", hymyili hän.

Lattimerin vastaus ja hänen silmiensä palo vahvistivat ilmeisesti Whitmanin syytöstä, että Lattimer aikoi viedä hänet johonkin salaperäiseen paikkaan, jota kutsuttiin Panya Cacheksi.

Josephinen valtasi sellainen heikkous ja määrätön suru ajatellessaan hulluuttaan, että hän vapisi. Hän painoi kasvonsa käsiinsä, ja itki katkerasti, Lattimerin seisoessa hänen edessään, katsellen häntä.

Josephine hämmästyi kun hänen kyynelvirtansa loppui ja hänet sen sijaan valtasi kylmä raivo. Hän ei voinut selittää sitä ilmiötä eikä hän sitä koettanutkaan. Hän tunsi vain äkkiä, että hän aikoi urhoollisesti kestää itsepäisyytensä seuraukset. Hän poisti kädet silmiltään ja katsoi uhmaavasti Lattimeriin.

"Entä, jos kieltäydyn lähtemästä, Lattimer?"

"Siinä tapauksessa kannan sinut täältä", sanoi hän. "Sinähän näyt tulevan jo järkiisi. Se on viisaasti tehty. Näes, kun minä haluan jotakin, niin käytän aina suorasukaisimpia keinoja saavuttaakseni sen. Olen halunnut sinua siitä päivästä alkaen kun kuulin, että Brannon oli mielistynyt sinuun!

"Sydämessäni on aina ollut jonkinlainen kateus Brannonia kohtaan. Luulen, että hän on ainoa mies maailmassa, jota koskaan olen kadehtinut. Hän on todellinen mies, katseltakoon häntä miltä puolen hyvänsä. Hän on ainoa tapaamistani miehistä, joka saa minut tuntemaan, että taistelussa hänen kanssaan joutuisin vasta toiselle sijalle. Se vakaumus on aina kiusannut minua. Mutta sen asian kieltämisestäkään ei ole mitään hyötyä. Aina kun Brannon aikoo käyttää asettaan, on parasta kutsua suruvieraat ajoissa. Olisin tappanut hänet aikoja sitten, ellen olisi pelännyt ottelua hänen kanssaan.

"Näet siis, että kun en kerran voi ase kädessä saada hänestä voittoa ja kun vihaan häntä siinä määrin kuin teen, että minun täytyy käyttää muita keinoja musertaakseni hänet ja saadakseni hänet harmista vääntelehtimään. Sen vuoksi, että Brannon pitää sinusta — sen vuoksi vien sinut siis Panya Cacheen. Ja toisena syynä siihen on se, että minä pidän itse sinusta.

"Sinä olet ollut sangen kovakätinen Brannonia kohtaan, mikäli olen kuullut. Sinä teit hänestä narrin Denverin edessä ja sinä saatoit hänet näyttämään mielipuolelta hölmöltä viedessäsi Artwellin hänen käsistään. Tietänetkö mitään siitä, että samana päivänä kuin lähdit taloltani, tuotuasi Artwellin sinne, Brannon toi takaisin sen hevosen, jolla Artwell oli ratsastanut samana yönä, jona hän tappoi Callahanin? Tietänetkö sitäkään, että hän, tuodessaan tuota hevosta, tapasi Billyn, saman hevosen, jolla Artwell ratsasti silloin kun sinä toit hänet tänne, ja että ollessasi minun talossani, pudotit nenäliinasi samana aamuna ja että Brannon näki sen? Brannon on jo jonkun aikaa ollut perillä minusta. Hän varoitti minua. Hän tietää —."

"Artwellko tappoi Callahanin?" Josephineltä oli mennyt pitkä aika, ennenkuin hän käsitti Lattimerin sanojen hämmästyttävän merkityksen. Hän seisoi äänettömänä katsoen Lattimerin kasvoja, joilla kuvastui ilkamoiva ilo. Se todisti Josephinen mielestä, että hän oli puhunut totta.

"Artwell tappoi Callahanin — ja minä autoin häntä", sanoi Josephine vihdoin kauhistuneena. "Hän tappoi Callahanin ja minä luulin, että Brannon oli tehnyt sen. Mitä ihmettä", jatkoi hän sitten, hämmästyksen ilme kasvoillaan ja ääni vaipuen kuiskaukseksi, "sinä aamuna, kuin minä toin Artwellin teidän taloonne, sanoitte te, että Brannon oli väittänyt ampuneensa Callahanin. Jos hän todella sanoi sen, niin hänen täytyi luulla, että minä olin ampunut Callahanin!"

"Niin hän luulikin" sanoi Lattimer. "Hän luuli niin silloin. Myöhemmin on hänen täytynyt päästä totuuden perille."

Syvä katumus, jota vielä lisäsi täydellinen avuttomuuden tunne, valtasi Josephinen. Hän menetti kokonaan itsehillintänsä ja kääntyen Lattimerista poispäin hän itki taasen kiihkeästi.

Viimeinen paljastus, tullen heti sen jälkeen kuin hän oli päässyt selvyyteen Lattimerin todellisesta luonteesta, vei kokonaan hänen voimansa. Hän tunsi Lattimerin lujat käsivarret ympärillään ja taisteli häntä vastaan, vaikka tiesi sen toivottomaksi. Hän kuuli hänen puhuttelevan häntä töykeästi ja tunsi, että häntä kannettiin ja sitten käyden epätoivon vimmalla satulan nuppiin hän tunsi nousevansa ylöspäin.

Yhdesneljättä luku.

Musta kiiti alussa tuulena tasangon yli. Sen vauhti hiljeni vähitellen kun se kierteli muutaman matalan kukkulan juuria, joille alkuvuorista irtautuneita kallionlohkareita oli vierinyt sen tielle. Se kiipesi äkkijyrkkää rinnettä taitavasti kuin kissa ja juoksi sitten vuoren harjannetta pitkän matkaa, syöksyi saccaton-heinää kasvavalle lakeudelle huimaavaa vauhtia, riensi taasen jyrkkää vuorenkuvetta ylös ja poikki toisen ruohokentän saman korkean vuorenhuipun juurella, jolta Josephine edellisenä yönä oli katsellut suureen laaksoon.

Vuoren juurella Brannon hyppäsi satulasta, heitti ohjakset Mustan pään yli ja alkoi nousta rinnettä ylös. Oli puolenpäivän aika ja vaikka hänellä ei ollutkaan mitään keinoa saada tietää tarkalleen millä tunnilla Ben Whitmania oli ammuttu, päätteli hän, että Benilta oli mennyt sangen paljon aikaa päästäkseen Lazy L:ään ja että Lattimerilla siis oli useamman tunnin etumatka.

Ja kuitenkin toivoi Brannon saavuttavansa hänet paljon aikaisemmin kuin hän ehtisi Panya Cacheen, sillä se sijaitsi satakunta mailia etelään Lazy L:stä, tie oli paikoitellen vaikea ja Josephine viivytti suuresti kulkua. Sitäpaitsi ei Lattimer varmaankaan hätäillyt, arvellen, ettei häntä seurattaisi, sillä hän ei saattanut tietää, että Cole Meeder, Starin muut miehet ja Brannon olivat käyneet Lazy L:ssä. Hänen oli myöskin täytynyt otaksua, että hänen kuulansa oli tappanut Whitmanin, sillä muutoin hän, tietäen, että Whitman oli selvillä hänen matkasuunnastaan, olisi ottanut tarkemman selon asiasta. Brannon päätteli myös, että Artwell oli Lattimerin jättäessä hänet niin lähellä kuolemaa, että Lattimer ei enää arvannut ottaa häntä lukuun.

Nousu vuoren huipulle oli pitkä ja vaivalloinen. Brannon pysähtyi sen vuoksi siihen vähäksi aikaa, antaakseen hevosensa hengähtää ja kootakseen itse ajatuksiaan. Sitten hän taas nousi satulaan, laskeutui alla olevaan kuiluun, kulki sen poikki, nousi taas ruohokentälle ja jatkoi matkaansa sen poikki kaukaista nousua kohti, joka muodosti suuren laakson äärimmäisen reunan.

Kahdesti ennen oli Brannon ratsastanut Panya Cacheen. Se oli tapahtunut ennen Satan Lattimerin tuloa suurelle alangolle, kun hän Bettyn isän määräyksestä oli hävittänyt erään sillä puolikunnalla toimineen karjavarasjoukon. Varasjoukko oli harjoittanut ammattiaan Panya Cachen pohjoispuolella ja kahdesti oli Brannonin täytynyt käydä yhtymäpaikassa ennenkuin hän oli saanut varasjoukon kytketyksi. Tässä hommassa olivat koko seudun karjamiehet auliisti häntä auttaneet ja moni ulkopuolinenkin, joka rosvojen vuoksi oli saanut kärsiä, oli siinä mukana.

Brannon tunsi siis tien varsin hyvin. Siitäkin huolimatta olisi hänellä ollut sangen helppo seurata Lattimeria ja Josephineä, sillä heidän jälkensä näkyivät selvästi matkan pehmeillä osilla.

Kahden hevosen jäljet näkyivät selvästi ja se ilmaisi, että Lattimer ei kantanut Josephineä.

Brannon ratsasti nopeasti, mutta varovasti. Säästämällä Mustan voimia, saattoi hän miltei tavoittaa Lattimerin sen päivän kuluessa ja tehdä lopullisen hyökkäyksen vasta illan tullen. Sillä vaikka Lattimer epäilisikin, että häntä seurattaisiin, täytyi hänen kuitenkin pimeän tultua antaa Josephinen levätä. Muussa tapauksessa oli hänen kannettava häntä ja se koituisi hänelle varmaankin kohtalokkaaksi mitä matkan joutumiseen tuli.

Brannon otti aikaansa takaisin päästyään laaksosta. Monta mailia lensi hän tuulena heinää kasvavaa, kaunista tasankoa pitkin ja tultuaan sen reunaan pysähtyi hän etsimään jälkiä. Löydettyään ne pakoitti hän Mustan rapautuneeseen kuivaan joen uomaan, jonka toisella puolella kohosi terävä harjanne.

Tuntia myöhemmin oli hänen taas kiivettävä jyrkkä nousu, joka jo kuului ylängön epäsäännöllisiin rinteisiin ja penkereihin. Vielä tunti, niin oli hän päässyt korkean vuoren harjalle ja jäi siihen Mustansa viereen, tähystellen etelään, auringon ollessa melkein hänen selkänsä takana.

Kaukana, missä harjanne jyrkästi erottautui ympäristöstä, huomasi hän liikettä. Hän odotti, rautaisen kärsivällisesti, kunnes hän näki kaksi pientä pistettä hitaasti tulevan näkyviin — kaksi hevosta ratsastajineen, jotka nousivat nousemistaan, kunnes heidän ääriviivansa selvästi näkyivät taivaanrantaa vasten.

He eivät olleet enempää kuin kolme mailia Brannonista.

Hän hypähti satulaan, hyväili Mustan hikistä kuvetta ja puhui tyynen kylmästi sille: "Luulenpa, että he ovat meidän, neekeri"! Sitten hän lähti ajamaan takaa kaukaisia ratsastajia ja musta hirnahti ja heitteli päätään ilmeisestä tyytyväisyydestä, aivan kuin olisi ollut kyseessä jotakin tavallisesta poikkeavaa.

Kahdesneljättä luku.

Tottumattomana pitkiin ratsastusmatkoihin ja lopen väsyneenä siitä jännityksestä, minkä matkan vaarat olivat aiheuttaneet, oli Josephinen pakko jatkaa kulkuaan. Ja ajatellessaan toivotonta tulevaisuuttaan, itki hän lohduttomasti hevosen laskeutuessa vuoren syrjännettä heinäiselle tasamaalle.

Hän oli menettänyt viimeisetkin rippeet rohkeuttaan. Pitkän, väsyttävän matkansa aikana oli häntä kannustanut salainen toivo, että joku — Brannon tai Betty tai kuka hyvänsä huomaisi hänen katoamisensa ja kiiruhtaisi hänen avukseen. Hän tunsi kyllä, ettei hän ansainnut Brannonin tai Bettyn puolelta sääliä eikä huolenpitoapa hän tiesi, ettei heillä ollut mitään mahdollisuutta tietää mitä hänelle oli tapahtunut sen vuoksi, että hän oli ollut niin salaperäinen. Mutta hän oli sittenkin toivonut — tähän saakka.

Hänestä tuntui nyt kuin olisi hän joutunut autiuden keskipisteeseen, josta ei enää pelastusta voinut olla.

Etäisyyksien kaikkinielevässä kuilussa, joka hänen eteensä avautui, ei näkynyt mitään merkkejä elämästä. Ei mitään muuta kuin vuoria ja laaksoja, tasankoja ja ääretöntä hiljaisuutta sekä taivas, joka teki hänestä pilkkaa korkeassa kirkkaudessaan. Taivaan rannalla häämöttävien, synkkien vuoristojen jäykät piirteet kauhistuttivat häntä — ne näyttivät tietävän hänen vaaranalaisen tilansa ja pysyivät siitä huolimatta niin kylmän välinpitämättöminä.

Kaikki, minkä hän näki, teki häneen sen vaikutuksen. Ei mikään estänyt heidän etenemistään. Mikä tapaturma hyvänsä olisi Josephinesta ollut tervetullut, kun se vaan olisi viivyttänyt matkaa. Hän olisi tarttunut siihen kuin hukkuva oljenkorteen. Hän uskoi, että hän olisi siunannut sitä kallionlohkaretta, joka olisi aiheuttanut jonkun hevosen jalan katkeamisen.

Mutta mitään ei tapahtunut. He eivät olleet ratsastaneet nopeasti, mutta he olivat olleet koko ajan liikkeessä ja hän tiesi, että se paikka, jossa Ben Whitman oli ammuttu, oli jo monen mailin takana.

Lattimer ei puhunut monta sanaa. Kun Josephine oli tointunut tainnostilastaan kohta sen jälkeen kun Lattimer oli nostanut hänet satulaan, huomasi hän että Lattimer talutti hänen hevostaan ja että hänen jalkansa olivat sidotut jalustimiin. Myöhemmin, heidän kuljettuaan jo monta mailia, irroitti Lattimer hänen jalkansa hymyillen merkitsevästi, sillä hän oli nyt varma siitä, ettei Josephine enää yrittäisi yksin palata kulkemaansa tietä.

Sen jälkeen ohjasi Josephine itse hevostaan.

Ja nyt, kun hän johti hevostaan rinnettä alas, kuoli hänen toivonsa kokonaan ja hän puhkesi itkuun. Lattimer ratsasti hänen luokseen ja pani toisen kätensä hänen olkapäälleen.

"Väsynyt, vai?" sanoi hän.

Josephine ei oikein tiennyt, pilkkasiko hän häntä tahallaan vai eikö hän ymmärtänyt mitään. Mutta hän ei siitä välittänytkään. Hän ei enää välittänyt mitä hänelle tapahtui. Eikä hän siis vastustanut vähääkään, kun Lattimer nosti hänet satulasta, sanoen hänelle matalalla äänellä, että heidän tuli levätä vähän aikaa. Kun Lattimer jätti hänet huolehtiakseen hevosista, istahti Josephine nääntyneenä jaloissaan olevaan heinään ja katseli tylsänä ympäristöään.

Heinäinen kenttä oli aivan pieni. Hänen oikealla ja vasemmalla puolellaan oli vuosituhansien hiekkamyrskyjen kuluttamia ja kiillottamia laavakenttiä. Hänen takanaan oli se harjanne, jonka yli he juuri olivat tulleet ja muutaman sadan jalan päässä hänen edessään kohosivat syvän kuilun rikkinäiset seinämät ja sen pohjalla syvä hiekka elottomana ja sileänä. Ja sen takana oli autio erämaa.

Kuinka kauan hän siinä oli istunut ja taistellut epätoivonsa kanssa, sitä hän ei tiennyt. Mutta arvatenkaan ei kovin kauan, sillä kun hän taas katsahti Lattimeriin, ei tämä ollutkaan riisunut satulaa hevosilta, vaikka hän oli ollut niissä puuhissa silloin kun Josephine oli kääntynyt katselemaan ympäristöään.

Hän näki Lattimerin hätkähtävän ja kuuli hänen huudahtavan jotakin. Seuratessaan silmillään Lattimerin katseen suuntaa näki Josephine ratsumiehen tulevan esille kuilun eteläpuolella ja ratsastavan nopeasti heitä kohden.