Part 16

Se oli Denver. Hän oli ilmestynyt kuin näky. Mutta Josephine tiesi, että hän olisi saattanut ratsastaa heitä kohti tuntikausia heidän tietämättään mitään hänestä. Sillä se, joka tahtoi kulkea salassa, saattoi menestyksellä käyttää hyväkseen niitä kukkuloita, laaksoja, kallioita ja syvänteitä, joita seutu oli täynnään. Ja hän tiesi myös, että Denver ei olisi näyttäytynyt jos hän vain oli huomannut heidät, ennenkuin hän oli varma heidän henkilöllisyydestään. Se kuului miehen luonteenominaisuuksiin.

Lattimer tervehti Denveriä iloisesti, mutta tämä ei vastannut samalla tavalla. Kun hän saapui heidän luokseen pysäytti hän hevosensa parin jalan päähän Lattimerista ja silmät kiihkosta palaen ja kasvot julman näköisenä kysyi hän käheästi: "Kuka seuraa sinun jälkiäsi, Lattimer?"

Josephine näki Lattimerin kalpenevan. Oli selvä, että hänen mielessään oli väikkynyt ajatus takaa-ajon mahdollisuudesta, sillä sen sijaan, että hän olisi vastannut Denverin kysymykseen, juoksi hän harjanteelle, jonka yli he juuri olivat ratsastaneet, heittäytyi vatsalleen ja tähysteli harjanteen toiselle puolelle. Hän viipyi siinä vain silmänräpäyksen, sitten hän juoksi takaisin hevosensa selässä istuvan Denverin luo.

"Brannon!"

Hänen huudahduksessaan oli pelkoa ja pelko kuvastui selvästi hänen kasvoissaankin. Denverin kasvot kalpenivat myös, huolimatta ruskettumasta ja tomusta.

"Nyt on helvetti tulessa!" huudahti Denver. "Meidän kohtalomme ratkaistaan nyt."

Kuullessaan Brannonin nimen oli Josephine noussut pystyyn. Hän tunsi verensä liikehtivän rajusti ja hänen henkeään salpasi rajaton kiitollisuus.

"Brannon", kuuli hän itsensä sanovan äänellä, jota hän ei tuntenut, ja välittämättä Lattimerin huudoista ja Denverin karkeista kirouksista hän lähti juoksemaan harjannetta kohti, unehuttaen kaiken muun, paitsi sen, että Brannon oli tulossa, että pelastus oli lähellä.

Hän pääsi ainoastaan muutaman askeleen kun hän tunsi Lattimerin lujat kädet ympärillään. Hänen jalkansa nousivat maasta ja hän tunsi kuinka hänet kannettiin harjanteelta pois kohti sitä uomaa, jonka kautta Denver oli tullut.

Josephine koetti huutaa, mutta ääni tukehtui, kun Lattimer painoi hänen suunsa olkaansa vasten. Josephinesta tuntui kuin olisi kulunut vain silmänräpäys siitä hetkestä, kun hän lähti juoksemaan, siihen kun hänet asetettiin seisomaan toiseen päähän uomaa.

Denver oli siellä jo. Josephine näki hänen ratsastavan sinne, pois harjanteen näkyvistä, näki hänen taluttavan hevostaan alanteeseen ja kiertävän ohjakset erään kallionlohkareen ympäri. Sitten Denver veti rihlansa kotelosta satulavyössä, juoksi alanteen toiselle reunalle ja alkoi kiivetä ylöspäin. Hän pääsi huipulle, heittäytyi erään kiven taakse pitkälleen ja pisti pyssyn piipun kallion reunalla kasvavan pensaikon läpi.

Josephine oli nähnyt Lattimerin ja Denverin vaihtavan merkitsevän silmäyksen keskenään, kun Denver lähti kiipeemään rinnettä ylös ja hän käsitti, että he olivat sopineet jostakin menettelytavasta, joka ei luvannut hyvää Brannonille.

Hän katsoi Lattimeriin ja näki hänen huulillaan vastenmielisen, pirullisen hymyn. Josephine yhdisti hänen käytöksensä niihin uhkaaviin valmistuksiin, joita juuri puuhailtiin hänen silmiensä edessä.

"Mitä!" huudahti hän kauhistuneena, "ettehän vain aio ampua Brannonia!"

"Denver kaataa hänet samassa silmänräpäyksessä, kun hän tulee näkyviin harjanteen takaa", sanoi Lattimer.

Lattimer koetti vetää Josephineä lähemmä ja tuntiessaan, ettei hän vastustanut, yritti hän muuttaa otettaan. Silloin Josephine äkkiä väänsi ruumistaan ja rimpuilemalla ja kääntelemällä itseään sai kätensä Lattimerin rintaa vasten. Lattimerin toinen käsi menetti otteensa Josephinen epätoivoisen rynnistyksen vuoksi, hän koetti uudistaa sitä ja menetti hetkiseksi tasapainonsa. Josephinen lihakset, jotka toimivat yhdenmukaisesti hänen raivoisain ajatustensa kanssa, käyttivät heti tilaisuutta hyväkseen. Hän löi Lattimeriä nyrkeillään niin rajusti, että tämä putosi kömpelösti polviensa ja käsivarsiensa varaan.

Kiroten heittäytyi hän uudelleen Josephinen kimppuun, mutta hänen sormensa sulkeutuivat liian myöhään yrittäessään tavoittaa häntä hameesta hänen paetessaan.

Kahdesti kompastui Josephine paetessaan syvässä hiekassa ja päästessään ruohokentän toiseen reunaan kaatui hän. Mutta hän nousi taas jaloilleen ja juoksi eteenpäin harjannetta kohti odottaen joka hetki tuntevansa ruumiissaan Denverin kuolettavan luodin tai kurkullaan Lattimerin raa'an otteen.

Mutta kumpaakaan ei tapahtunut. Hän pääsi harjanteen juurelle, kiipesi ylös käyttäen apunaan vahvaa ruohoa, joka kasvoi rinteen jyrkimmällä kohdalla ja ryömiessään polvillaan, kaaduttuaan vielä kerran, loukkasi hän jalkansa terävään kallioon. Mutta vihdoin onnistui hänen päästä harjanteen korkeimmalle kohdalle ja jääden seisomaan siihen, jottei tukehtuisi, näki hän Brannonin ainoastaan parin sadan jalan päässä ratsastavan tulista laukkaa häntä kohti.

Kolmasneljättä luku.

Hetkisen seisoessaan harjanteen huipulla ajatteli hän juosta Brannonia vastaan, kertoa hänelle, että Lattimer ja Denver väijyivät häntä harjanteen takana ja pyytää Brannonia ottamaan hänet hevosensa selkään. Mutta hän ei noudattanut ensimmäistä mielijohdettaan, sillä paluutien vaarat väikkyivät eloisina hänen sielussaan — kapeat tien käänteet, joissa hevosen oli astuttava äärimmäisen varovasti ja joissa jokaisella askeleella uhkasi hirvittävä syöksy äkkijyrkänteen syvyyksiin — ja hän tiesi, että Lattimer ja Denver ajaisivat heitä takaa ja odottaisivat vain sopivaa tilaisuutta ampuakseen Brannonin pitemmältä matkalta.

Josephine hylkäsi ajatuksen kokonaan ja astui hitaasti Brannonia kohti jyrkänteen vastakkaista puolta. Hänen täytyi jollakin keinoin pelastaa Brannon.

Ei ollut muuta kuin yksi keino ja sitä hänen täytyi käyttää. Brannon oli ollut hänen ystävänsä koko ajan, koettaen turhaan näyttää hänelle kuinka mielettömät hänen puuhansa olivat ja hän oli käyttänyt oveluutta, jotta Josephine ei olisi loukkaantunut. Josephine ei senvuoksi saattanut uhrata Brannonia edes siten pelastuakseen itse uhkaavasta häpeästä. Koettaen vaientaa sisässään riehuvaa myrskyä ja epätoivoisesti pyrkien tyyneksi, jotta ei Brannon epäilisi häntä, onnistui hänen hymyillä hänelle Mustan pysähtyessä hänen eteensä ja Brannonin hypähtäessä satulasta.

Josephine näki, että Brannonin ilme oli jäykkä ja vaikka hän ilmeisesti silmillään koetti etsiä vastausta kysymykseen, mitä Josephinelle oli tapahtunut, pysyi hän sittenkin kylmänä ja kovana sekä katsahti ehtimiseen epäluuloisena ja varovaisena ympärilleen.

"Te teette nykyään pitkiä ratsastusmatkoja", sanoi hän jäätävän pilkallisesti.

"Niinkö arvelette", vastasi Josephine tyynesti.

Hän tunsi häpeän piston sydämessään, kun Brannon katsoi häneen terävästi. Hän tiesi, että Brannonin järjen täytyi turhaan hakea selvitystä hänen huolettomaan käyttäytymiseensä.

"Kuulkaahan" sanoi Brannon lyhyesti, "mikä teillä on tarkoituksena oikeittain? Ben Whitman kertoi meille, että Lattimer vie teitä väkisin mukanaan!"

Vaikka Josephinen sydän hypähti ilosta kuullessaan, että Ben Whitman vielä eli, voitti hän mielenliikutuksensa ja naurahti kevyesti.

"Eikö Ben sitten kuollutkaan!" sanoi hän. "Hän seurasi meidän jälkiämme suurelle penkereelle asti. Hän näytti olevan sitä mieltä, että minä olin tekemässä jotakin, joka ei ollut oikein. Hän kävi riitaiseksi, joten Lattimerin täytyi ampua hänet."

Brannonin silmät olivat ilmeettömät. Mutta ne näyttivät tunkeutuvan syvälle ja lävistävän Josephinen sellaisella voimalla, että ne ilmeisesti näkivät mitä hän ajatteli.

"Oli sitä mieltä, että te teitte väärin!" kertasi Brannon. "Mitä sillä tarkoitatte?"

"Mitä _te_ sitten tarkoitatte", vastasi Josephine hymyillen. "Minun ystäväni näkyvät erehtyvän siinä, että he luulevat, etten minä pystyisi itse päättämään, kenen tahdon miehekseni. Onko se se, joka on saanut teidät lähtemään jälkeeni — pelko siitä, että Lattimer vie minua väkisin mukanaan?"

"Niin ajattelin", vastasi Brannon väistämättä katsettaan hänestä. Josephine naurahti kepeästi ja katsoi takaisin yhtä tuikeasti, sillä ainoastaan siten menettelemällä saattoi hän toivoa pettävänsä hänet.

"Seurasin Lattimeria omasta tahdostani, Brannon", sanoi hän.

Brannonin katse kesti yhä. Mutta hetken perästä hänen silmiinsä tuli ilme, joka hämmensi Josephinen kokonaan.

"No niin", sanoi Brannon näennäisellä välinpitämättömyydellä, "sehän on asia, joka koskee ainoastaan teitä. Missä Lattimer on?"

Ja nyt, huolimatta epätoivoisesta rohkeudestaan, vapisi Josephine. Brannon oli siis päättänyt tavata Lattimerin. Josephine oli toivonut, että Brannon, sittenkuin hän oli sanonut vapaaehtoisesti lähteneensä Lattimerin matkaan, katsoisi edesvastuunsa loppuvan siihen ja palaisi samaa tietä kuin oli tullutkin, jättäen hänet oman onnensa nojaan.

Mutta hän näkikin nyt, että hän oli erehtynyt ja että Brannon ei ollut niinkään altis jättämään häntä. Josephine tunsi, että Brannonin täytyi epäillä hänen valehtelevan tai että hänellä oli jotakin sanomista Lattimerille Whitmanin ampumisen johdosta — vaikka, jos kerran Whitman eli, niin —.

Josephine oli unohtanut Les Artwellin! Ehkäpä Brannonin epäluulot olivat kohdistuneet Lattimeriin, niinhän tämä oli itse kertonut vastikään.

Jos Brannon sen vuoksi aikoi tavata Lattimeriä, niin täytyi hänen estää se.

Josephine pani kätensä Brannonin olkapäille.

"Brannon", sanoi hän, "Les Artwell tappoi Callahanin."

"Olen tiennyt sen jo jonkin aikaa", sanoi hän kuivasti, katsoen Josephinea tarkasti silmiin.

"Miten se on mahdollista?"

"Eikö Lattimer ole kertonut sitä teille?" nauroi Brannon. "Vein Artwellin hevosen Lazy L:ään samana aamuna kun te pudotitte nenäliinanne kuistin viereen. Huomaan, että Lattimer on kertonut teille _siitä_", sanoi Brannon leveästi korostaen viimeistä sanaansa ja lisäsi sitten:

"Minulla on hieman puhumista Lattimerin kanssa."

Hän alkoi astua harjannetta kohti. Tietäen, että Brannonia siellä uhkasi varma kuolema, juoksi Josephine nopeasti hänen luokseen kietoi käsivartensa hänen käsipuoleensa ja nauroi hermostuneesti pidättyäkseen huutamasta.

Hän tiesi, että Brannon kaikista estämisistä huolimatta hakisi Lattimerin käsiinsä. Hänen silmissään oli taas tuo tuttu taipumaton ilme, katse, joka sai Josephinen vertaamaan sitä mereen, joka tyynen pintansa alle kätkee valtavaan syvyyden ja voiman.

Hänelle oli ilmeisesti yhdentekevä olivatko Denver ja Lattimer väijyksissä paasien takana vai ei. Josephine tunsi, että hän menisi sinne vaikka hän kertoisikin, että he siellä vartoivat Brannonia pahoissa aikeissa. Ja jos Josephine nyt kertoisi, että hän oli valehdellut pelastaakseen hänet, ei hän ottaisi vastaan mitään uhrauksia, vaan taistelisi Brannon taistelunsa loppuun hänen puolestaan. Josephine tunsi, että Brannon oli tullut juuri sen vuoksi.

Toistensa käsipuolessa käyden olivat he jo saapuneet harjanteen juurelle. Josephine huomasi, että Brannon tarkasteli häntä syrjäsilmin miettivän näköisenä, ikäänkuin saadakseen selvää hänen mielialastaan, joka näytti niin vastakkaiselta hänen entiseen kylmän ylhäiseen käytökseensä nähden. Mutta hän ei ollut huomaavinaankaan hänen tarkasteluaan ja kun he lähtivät kiipeemään rinnettä ylös astui Josephine Brannonin edelle ja sanoi iloisesti:

"Naiset ensin, Brannon!"

Mutta kun Brannon näin astui hänen jälessään rupesi Josephine pelkäämään, että hän jäisi liian paljon jälkeen heidän saapuessaan huipulle. Hän pysähtyi sen vuoksi ja hymyili Brannonille olkansa yli, sanoen:

"Ottakaa minua kädestä, Brannon."

Siten he vihdoin saapuivat harjanteelle. Josephine pysähtyi henkäisemään ja seisoi jäykkänä katsoen heinäiselle tantereelle. Lattimer seisoi samalla paikalla, johon hän oli jäänyt Josephinen lähtiessä. Denveriä ei Josephine voinut nähdä, mutta hän erotti selvästi sen pensaan, jonka takaisen kiven suojassa hän väijyi.

Josephine oli saapunut harjanteelle Brannonin edellä ja seisoi nyt hänen ja Denverin pyssyn suun välillä. Mutta koska Brannonin pää näytti hänestä olevan tavattoman paljon ylempänä hänen omaansa, pelkäsi Josephine, että Denver mahdollisesti tähtäisi siihen ja otti taas Brannonin käsivarren omaansa ja koetti vapaalla kädellään antaa merkkejä Lattimerille. Hän toivoi, että hänen viittomisensa aiheuttaisi epävarmuutta Denverissa ja että hän siten ehkä pidättyisi ampumasta kunnes saisi ohjeita Lattimeriltä.

Josephine näkikin, että Lattimerin huulet liikkuivat ja että hän tosin hämmästyneen näköisenä ja puoleksi epäillen nosti kätensä ikäänkuin vastaukseksi hänen viittailuunsa. Silloin Josephine tiesi, ettei Denver ampuisi.

Ja nyt hän rupesi pelkäämään, että Brannon alkaisi epäillä, jos hän viivyttelisi. Hän nykäsi sen vuoksi Brannonia kädestä ja sanoi hieman kiusoitellen:

"Tuletteko?"

Brannon ei vastannut. Käsitysten laskeutuivat he rinnettä alas ja pääsivät heinää kasvavalle läikälle. Josephinen jalat tuntuivat lyijynraskailta ja epävarmoilta. Kaikki tunto niistä oli kadonnut. Matka harjanteelta ruohokentälle näytti hänestä miltei saavuttamattomalta. Hänen hermonsa olivat äärimmilleen pingoitetut ja sydän sykki rajusti. Mutta hän ei irroittanut käsivarttaan Brannonista. Koko matkalla, epätasaisessa maastossa ja syvässä hiekassa, onnistui hänen pysytellä Brannonin ja Denverin pyssyn suun välissä. Ja kun hän ja Brannon vihdoin pysähtyivät kolmen jalan päähän Lattimerista hymyili hän ystävällisesti Lattimerille ja sanoi kuuluvasti:

"Lattimer, olen juuri kertonut Mr Brannonille, että aion lähteä kanssasi Panya Cacheen, tullakseni siellä vaimoksesi. Ben Whitman on kertonut Brannonille, että sinä veit minut väkisin mukanasi! Eikö se ole naurettavaa?"

Lattimer oli katsellut Brannonin ja Josephinen lähestymistä hämmästyksen ja epäluulon ilme kasvoillaan. Josephinen menettely oli aiheuttanut hänet otaksumaan, että Josephine jollakin ihmeellisellä tavalla oli järjestänyt rauhallisen kohtauksen hänen ja Brannonin kesken ja sen vuoksi oli hän kieltänyt Denveriä käyttämästä asettaan.

Se tuntui nyt Lattimerista selvältä ja nopeasti sovittautuen uuteen tilanteeseen hymyili hän kankean sydämellisesti, vaikka hymyssä samalla oli hyvä annos pilkallisuutta ja voitonriemua.

"Vai ei Whitman kuollutkaan?" sanoi hän katsoen Brannoniin.

"Ei", vastasi puhuteltu lyhyesti.

"Whitman ei olisi tullutkaan ammutuksi, ellei hän olisi sekaantunut meidän keskisiin asioihin", sanoi Josephine nopeasti, peljäten, että Lattimer ennättäisi sanoa jotakin, joka ei sopisi hänen kertomukseensa Brannonille. "Eikö ole kummallista, että Whitmanilla oli se käsitys, että sinä veit minut vastoin tahtoani, Lattimer?" Hän iski silmää Lattimerille.

Kaikki oli onnistunut hyvin. Brannon oli turvassa. Josephinen uhraus ei ollut turhaan tehty. Hän tiesi nyt, että Denver ei käyttäisi rihlaansa ja hän halusi vain, että Brannon olisi lähtenyt, joten koko asia päättyisi siihen.

"Tehän lähdette nyt, eikö niin, Brannon?" sanoi hän hymyillen. "Sanokaa Bettylle — —"

Samassa hän kiljahti, kun Brannon liikahti. Hän tunsi Brannonin käden olkapäätään vasten ja hän horjahti siitä voimakkaasta sysäyksestä, jonka Brannon hänelle antoi, syöksyi sivuttain ja kaatui maahan selälleen noin kahdentoista jalan päähän Brannonista.

Kaatuessaan ei hän hetkeksikään ollut kadottanut Brannonia näkyvistään. Jännittynein lihaksin oli hän koettanut lievittää kaatumistaan ja oli tullut maahan hitaasti, joten Brannonin jokainen liike jäi ainaiseksi hänen sieluunsa kuin valokuva.

Työntäessään Josephinen syrjään, hypähti Brannon muutaman askeleen taaksepäin ja hänen oikea kätensä oli laskeutunut vyötäisten kohdalle. Käsi kirposi siitä jälleen taaksepäin, nousi ylöspäin ja syöksi tulta ja savua. Kuusipiippuisen kumahteluun sekoittui rihlan kimakka, ilkeä-ääninen paukahtelu Denverin pyssystä kiven takaa, savun puskiessa suorana viivana harjanteelta. Brannon lähetti yhden kuulan sinnekin, käsitellen pistooliaan aivan kuin hän olisi heittänyt jotakin harjanteelle päin. Ase laski taas ja asettui vaakasuoraan ja sen suusta syöksyi yhtämittainen tuli Lattimeria kohti, joka oli saanut aseensa esille ja koetti tähdätä Brannoniin.

Lattimerin ase laukesi, mutta hänen voimattomaksi ammuttu kätensä ei enää jaksanut ohjata sitä ja se kirposi hänen hervottomista sormistaan ja putosi kolahtamatta pehmeään santaan.

Brannonin liikkeet olivat olleet niin nopeat, että Josephine oli varma siitä, että Denver ja Lattimer olivat kaatuneet yhtaikaa. Niin hänen jännittynyt ja kauhistunut sielunsa ainakin tulkitsi asian.

Lattimerin horjahdellessa eteenpäin outo ihmetyksen ilme lasimaisissa silmissään ja hitaasti lyyhistyen polvilleen, vieri Denver hervottomana rinnettä alas. Hän liukui hiljaa aivan pehmeään santaan asti ja jäi siihen makaamaan oudossa rykelmässä. Lattimer taas näytti ikäänkuin valinneen itselleen määrätyn kuolinpaikan, vaipui siihen hitaasti ja oikaisihe aivan kuin makuulle ainakin.

Syntyi aavemainen, syvä hiljaisuus. Brannon seisoi synkkänä katsellen vuoroon kumpaakin kaatunutta vihollistaan. Kumpainenkaan ei liikahtanut ja Josephine käsitti, että kaikki oli ohi.

Brannon ei sanonut sanaakaan eikä edes katsahtanutkaan Josephineen. Josephine nousi päästäkseen tappopaikalta pois ja meni ruohokentän toiseen päähän. Siinä lysähti hän maahan ja itki näkemiään kauhuja. Mutta hän tunsi sisässään, että oikeus oli tapahtunut.

Hänen oli täytynyt pyörtyä, sillä kun hän epämääräisen ajan perästä aukaisi silmänsä, näki hän Brannonin seisovan lähellään olevalla harjanteella.

Oli tullut hämärä. Maa näytti harmaalta ja kuolleelta ja taivas oli kalpean sininen ja siellä täällä tuikahti tähti. Josephine nousi.

Brannon kuuli hänen liikkeensä ja tuli hänen luokseen, katsoen häntä suoraan silmiin.

"Tuolla tulee joku" sanoi hän. "Pohjoisesta. Jotenkin varmasti se on Cole Meeder ja joku hänen miehistään. Mitä aiotte sanoa heille? Aiotteko kertoa heille saman valheen kuin minullekin, että menitte omasta ehdostanne Lattimerin kanssa?"

"Tiesittekö sen"? sanoi hän hämmästyneenä. "Tiesittekö, että valehtelin?"

Brannon nauroi hiljaa.

"Denver ja Lattimer unohtivat yhden asian", sanoi hän. "Se oli se, että minulla on silmät. Sieltä, missä olin vähän aikaisemmin kuin te juoksitte vastaani, saatoin nähdä vuorenharjanteen. Näin Denverin kiipeevän sinne ja pidin silmällä mihin hän kätkeytyi. Sitäpaitsi, vaikka en olisi nähnytkään häntä, niin —" Hän pysähtyi, pani molemmat kätensä Josephinen olkapäille ja loi häneen katseen, jossa oli moitetta ja samalla ihailua.

"Te ette valehtele vakuuttavasti, Jo", sanoi hän, "te ette ole kylliksi harjaantunut siihen. Mutta te teitte suurenmoisen työn — suurenmoisen työn!"

Josephine itki hiljaa.

Vähän myöhemmin talutti Brannon hänet vuoren harjanteelle, jossa he varjojen tummetessa vartoivat kun Cole Meeder ja Starin miehet ratsastivat heidän luokseen.

Neljäsneljättä luku.

Kun Josephine myöhemmin eräänä päivänä istui Triangle L:n kuistilla mukavassa kiikkutuolissa, katseli hän miettiväisenä avaralle alangolle.

Rauhan palattua saattoi hän antaa ajatustensa viipyä menneissä eräänlaisella tyytyväisyydellä. Sillä elleivät hänen kokemuksensa ehkä olleet antaneet hänelle muuta, niin olivat ne kuitenkin opettaneet hänelle sen seikan, ettei hän yhdellä iskulla pystynyt muuttamaan luontoaan siinä määrässä, että se vastaansanomatta sopeutuisi mihin uuteen ympäristöön tahansa.

Hän sulki silmänsä ja muistutteli mielessään tapahtumain kulkua alusta alkaen, kun hän ensi kerran katsoi Brannonia silmiin rautatien varrella, aina siihen hetkeen saakka kun hän kolme päivää sitten taasen katsoi niihin heidän seisoessaan vuoren harjanteella odotellen Starin miehiä. Hän näki, etteivät elämän ohjesäännöt, sellaisina kuin hän oli ne oppinut tuntemaan, olleet niin joustavat, että niitä olisi voinut ulottaa poikki mantereen tähän erämaahan. Hän tunsi, että Brannon edusti Länttä samoinkuin hän itse oli Idän edustaja. Hän oli kuullut ihmisten sanovan, että ihmisluonto on kaikkialla samanlainen ja vaikkei hän pystynytkään väittämään sitä vääräksi, oli hän vakuutettu siitä, ettei sitä ollut tarpeeksi perusteltu. Siihen olisi hänen mielestään pitänyt lisätä jotakin, joka koski sitä ympäristöä jossa kukin eli.

Brannon esimerkiksi, oli elänyt koko ikänsä Lännessä. Josephine muisteli Bettyn sanoneen, että hän polveutui Booneista, joka taas viittasi siihen, että missä aavat erämaat levisivät, siellä oli myös Brannon kotonaan. Olisiko hän sama Brannon jos hänet aivan äkkiä sijoitettaisiin keskelle sivistynyttä yhteiskuntaa?

Josephine arveli, ettei hän olisi sama. Mahdollisesti olisi hän yhtä taipumaton ja jyrkkä, mutta Josephinen kotiseudun ankarien lakien alaisena murtuisi hänen terästahtonsa ja hänen täytyisi hillitä väkivaltaisia taipumuksiaan. Laki ei siellä olisi hänen kädessään, vaan koko kansan käsissä, joka sitä vain valitsemainsa edustajain kautta toteutti. Sen vuoksi hän ei olisi sama Brannon siellä.

Ja joka tapauksessa, olipa hän Lännen tai Idän mies, pelkäisi Josephine häntä. Alussa taisteli hän Brannonia vastaan luullen vihaavansa häntä. Nyt hän älysi, että hän oli taistellut ainoastaan sitä runollista lumousta vastaan, joka häntä ympäröi. Sen jälkeen kun hän oli nähnyt hänen tappavan Lattimerin ja Denverin, oli tämä lumous hävinnyt. Josephine ei rakastanut häntä, hän ei edes pitänyt hänestä, mutta hän ihaili hänen alkuperäistä sielullista voimaansa ja hänen rautaista itsehillintäänsä. "Teräs" Brannon! Josephine muistaisi hänet aina, se oli varma!

Hän näki nyt Brannonin tulevan ratsastaen häntä kohti pohjoisesta, aavan tasangon poikki. Hän katseli häntä kun hän rauhallisen kepeästi ratsasti mustallaan. Hän tunsi taas tuon lumouksen. Mutta hän pudisti hymyillen päätään muistellessaan erästä erikoista Idän miestä, joka olisi sangen karsaasti katsonut nahkahousuja ja kannuksia.

Brannon tuli perille, pysäytti hevosensa kuistin nurkalla ja kääntyi istumaan poikkipuolin satulassa. Hänen hymynsä oli leveä, ystävällinen — ei mitään muuta.

"Tehän olette aikeissa jättää meidät", sanoi hän. "Kuulin sen juuri eräältä miehistä. Tulin sanomaan hyvästiä teille."

"Kaksikymmentä mailia!" sanoi Josephine, viitaten matkaan, jonka Brannon sitä varten oli ratsastanut. Hän oli kuullut Bettyn kertovan siitä.

"Niin", sanoi Brannon, katsoen häntä vakavasti, "ettehän tahtone kieltää minulta sitä iloa?"

Josephine nauroi ystävällisesti moitteelle hänen äänessään.

"Pelkään, että tulette hyvinkin iloiseksi kun lähden", sanoi hän tarkaten Brannonin ilmettä.

"Enhän toki" sanoi hän, silmät leimuten, "te olette ollut erittäin mielenkiintoinen."

"Brannon", sanoi Josephine — sillä kun hän nyt oli lähdössä pois, tahtoi hän olla varma siitä, ettei Brannonille jäänyt pahaa mieltä, sillä hän muisti sen illan kun Brannon oli pannut kätensä hänen päänsä päälle miltei hyväillen, "oletteko varma, että minä olen mielestänne ollut ainoastaan mielenkiintoinen?"

"Luulen, että siinä on kaikki, Miss Hamilton", vastasi Brannon katsoen häntä vakavasti silmiin. "Ymmärrättehän, että kun te vihaatte —"

"Vihasin", oikaisi Josephine.

"Kun te vihasitte minua", korjasi Brannon hymyillen, "niin ei minulla ollut rohkeutta —"

"Brannon", keskeytti Josephine, "eikö se ole Betty?"

Brannonin silmät säihkyivät. Hän punastui, mutta hänen äänensä oli luja.

"Niin luulen", sanoi hän. Ja silloin näki Josephine ensikerran Brannonin luonteen ystävällisen, inhimillisen puolen. Puna levisi koko hänen kasvoilleen, hänen silmänsä elivät ja niissä oli poikamaisen hämmästynyt ilme.

"Jos hän huolii minusta", lisäsi hän sitten. Josephinen silmät kertoivat suloista tietoa ja hän hymyili tyytyväisenä.

"Miksi ette kysy häneltä, Brannon?" sanoi Josephine ystävällisesti.

"Aion tehdä sen", sanoi Brannon vakavasti. "Olen ajatellut sitä jo kaksi vuotta, mutta näettehän, ettei Betty juuri kehoita siihen."

"Betty ei juokse miesten perässä, Brannon."

"Se on totta!" sanoi Brannon, ihaillen Bettyn aitoutta naisena. "Betty on tyttöjen tyttö, eikö niin, Miss Hamilton?"