Part 17

"Jos minä olisin mies, niin pitäisin häntä suuressa määrässä tavoiteltavan arvoisena, Brannon", sanoi Josephine hymyillen. "Ja", jatkoi hän kuivasti, "minä olisin hyvin levoton siitä, että joku toinen mies ennättäisi pyytää häntä ennen minua. Teillä on toivoa, Brannon."

Brannon oli kiitollinen ja poikamaisen iloinen. Hän loi Josephineen sellaisen silmäyksen, että se sai hänen sydämen lyömään kiivaammin ja antoi hänen aavistaa, että hän olisi ehkä ollut hyvinkin surullinen täytyessään jättää Brannonille hyvästit, jos kohtalo olisi toisin määrännyt.

Mutta mielenliikutus meni pian ohi. Seuraavassa tuokiossa pudisti hän Brannonin kättä, sillä hän oli astunut satulasta sanomaan jäähyväiset.

"Te kai lähdette viiden aikaan?" sanoi Brannon.

"Lin Murray valjastaa paraikaa hevosia", vastasi Josephine "Lähden kymmenen minuutin kuluessa."

"Betty saattaa teitä Willetiin saakka?"

"Niin."

"Hyvä", sanoi Brannon vakavasti. "Sitten sanon jäähyväiset vasta kaupungissa. Lin Murrayhin ei aina ole luottamista."

Hän jätti Josephinen kuistille ja meni karja-aitaukselle, missä Murray valjasti hevosia.

Kymmenen minuutin kuluttua vierivät ajoneuvot kuistin eteen. Brannon istui yksin ajajan paikalla. Hänen kasvonsa olivat ilmeettömät.

Josephine oli mennyt sisään ottamaan tavaroitaan ja kun Betty tuli ulos, oli Josephine aivan hänen kintereillään.

Betty oli jo puolivälissä rappuja, ennenkuin hän huomasi Brannonin, joka istui ajajan istuimella välinpitämättömän näköisenä.

Betty pysähtyi ja punastui.

"Brannon", sanoi hän, "Missä Murray on? Käskin häntä tulemaan mukaan Willetiin!"

"Murray on sairas", vastasi Brannon rauhallisesti, katsomatta Bettyyn. "Eikö ollutkin onni, että satuin tulemaan kotiin äsken?" lisäsi hän katsoen Bettyyn, jonka posket tulivat yhä punaisemmiksi. "Sinun olisi täytynyt ajaa kotiin yksin."

Betty olisi yhtä hyvin voinut olla yksinkin paluumatkansa alkutaipaleen, sillä niin vähän tiesi hän Brannonin läsnäolosta. Brannonin keskustelu rajoittui nimittäin vain yksitavuisiin maanitteluihin, hänen ohjatessaan ravakasti juoksevia hevosiaan pimeän hämyssä.

Mutta Betty ei puhunut enempää itsekään. Heillä oli kummallakin omat huolensa, jotka painoivat heidän sydämiään. He olivat pahoillaan siitä, että nuori Idän nainen, jolla oli ollut aatteita, oli tullut Suureen länteen, ja nähnyt siellä aatteittensa murskautuvan kokonaan, tullessaan kosketuksiin sen ihmisluokan kanssa, jonka tapaa kaikissa yhteiskunnissa, nimittäin lainrikkojien.

"Hänen ei olisi pitänyt sekaantua asioihin sillä tapaa", sanoi Brannon äkkiä, pukien ajatuksiaan sanoiksi.

"Niin", sanoi Betty, ikäänkuin olisi jatkanut keskenjäänyttä keskustelua. "Siinä hän teki erehdyksen."

"Toisen erehdyksen teki hän vihatessaan minua", sanoi Brannon. "Minä koetin —"

"Ei hän sitä tehnyt, Brannon."

"Mitä ei tehnyt?"

"Ei hän vihannut sinua. Eikä koskaan tule sitä tekemäänkään. Kun sinä puhuit hänen kanssaan kuistilla juuri ennen lähtöä, niin hän sanoi —"

"Kuuntelitko sinä?" syytti Brannon. Hän taivutti itseään Bettyn puoleen nähdäkseen hänen kasvojaan hämärässä ja huomasi, että ne olivat tulipunaiset.

"Minä — minä en voinut sille mitään, Brannon. Minä olin näet juuri tulossa ulos ja kun minun piti — piti —"

Hän pysähtyi, uteliaana tietämään miksi Brannon huokaisi niin syvään.

"Miksi sinä noin teit, Brannon?" kysyi hän.

"Helpotuksesta", vastasi Brannon. "Olen kaksi vuotta koettanut sanoa sinulle sen, minkä kerroin hänelle. Luulen, ettei minulla koskaan olisi ollut rohkeutta siihen.

"Mutta sinun täytyy, Brannon", kuiskasi Betty. "Minä en koskaan tyytyisi siihen tietoon, että sinä olet sanonut sen jollekin toiselle naiselle, vaikka minä olisin sen itse kuullutkin —"

Ohjaajan varman käden puutteessa pysähtyivät hevoset vihdoin tien vieressä kasvavan tuoreen heinän ääreen. Sillä aikaa kertoi mies, jonka rohkeus oli hankkinut hänelle nimen "Teräs" tulevalle elämänkumppanilleen tuon ikivanhan, tarinan, joka on aina yhtä uusi, aina sama, tänään ja huomenna ja joka ei tiedä mitään pohjoisesta eikä etelästä, ei idästä eikä lännestä.