Part 8

"Hän myöntää sinun ampuneen Callahanin", jatkoi Meeder, "mutta hän sanoo, että teit sen senvuoksi, että Callahan ahdisti häntä. Miksi et sanonut sitä ensimmäiseksi?"

Vaikka Meeder piti tarkasti silmällä Brannonia, ei hän pystynyt huomaamaan vähintäkään muutosta hänen kasvonilmeissään. Mahdollisesti hänen katseensa hieman syveni hämmästyksestä ja ehkäpä hänen pilkallinen hymynsä näkyi hieman selvemmin. Meeder, joka hyvin tunsi Brannonin, ei ollut oikein varma asiasta.

"Meeder", sanoi Brannon ystävällisesti, "voihan olla, etten tahtonut antaa sinun tietää, että Callahan oli sen lajin miehiä."

Puna Meederin kasvoilla syveni. Häpeä, raivo ja epäilys paloi hänen silmissään. Hän astui muutaman askeleen huoneessa, käski töykeällä äänellä miehiään kantamaan Callahanin ruumiin ulos ja asettamaan sen jonkun hevosen selkään ja seisoi sitten äänetönnä, kunnes miehet olivat menneet.

"Callahan ei ollut sitä lajia, Brannon. Sitten on piru, jos uskon teitä kumpaistakaan. Siinä on jotakin epäilyttävää koko jutussa, ja ennenkuin heitän asian sikseen, aion päästä totuuden perille, älä unohda sitä!"

Odottamatta Brannonin vastausta kääntyi Meeder ympäri ja meni suoraan hevoselleen. Brannon seurasi katseellaan miehiä, kunnes he sivuuttivat päärakennuksen. Sitten istuutui hän kynnykselle nojaten kyynärpäitään polviinsa ja kädet leuan alla mietti kauan naisen mielen häilyväisyyttä.

Hän oli todellakin ollut halukas ottamaan syyn Callahanin kuoleman tuottamuksesta niskoilleen ja oli sitä vieläkin. Mutta mikä oli pannut Josephienkin syyttämään häntä siitä? Oliko se raukkamaisuutta vai oliko se vain synnynnäistä siveellistä raihnaisuutta, joka tietämättään pyrki vapautumaan syyllisyydestä.

Siinä oli suunnaton ero, jos Josephine salli Brannonin ottaa vastuun rikoksesta niskoilleen tai jos hän omasta ehdostaan syytti häntä siitä Brannonin tietämättä. Ja mitä piti Brannonin ajatella niistä aatteista, joitten puolustajana Josephine niin urhoollisesti oli esiintynyt.

Istuessaan siinä mietteissään ja tuijottaessaan alangolle, huomasi hän tomupilven, joka tasaisesti kulki etelään, häntä kohti. Kun tomupilvi tuli lähemmäksi, erotti hän nelipyöräisten rattaitten ääriviivat ja se merkitsi sitä, että Betty Lawson ja Lin Murray olivat palaamassa kotiin.

Ajoneuvot olivat vielä pitkän matkan päässä, joten Brannonilla oli vielä aikaa tuumia kysymystä pienen keskustelun hankkimisesta Josephinen kanssa, ennenkuin Betty tulisi perille. Bettylle täytyi luonnollisesti kertoa Callahanin taposta ja Brannon vaivasi aivojaan kysymyksellä, pysyisikö Josephine kertomuksessaan, jonka hän oli Meederille laatinut, varoen itse tulemasta syytettyjen penkille ja vierittäen syyn taposta Brannonin niskoille.

Hän ei tuntenut paljoakaan halua puhutella Josephineä. Hänen sydämessään kyti pahanilkinen mielijohde antaa Josephinen valehdella niin paljon kuin halusi, koska hänen valehtelemisensa ei voinut saada aikaan muuta harmia kuin sen, että Brannon saisi sen häpeän kannettavakseen, että häntä mainittaisiin miehenä, joka oli ampunut vihamiehensä takaapäin. Mutta hän aikoi kantaa häpeän suojellakseen Josephineä, ellei tämä omasta ehdostaan tunnustaisi.

Hän seisoi aitauksen portilla kun Murray pysäytti väsyneet hevosensa ja hän auttoi Murrayta kantamaan Bettyn ostokset taloon.

Brannon oli päättänyt antaa Josephinelle ensin tilaisuuden puhua. Kun hän sitten oli kahden kesken Bettyn kanssa ajoneuvojen luona ja tämä huomautti, että hän oli luullut Brannonin lähteneen muitten miesten kanssa etelään, vastasi hän lyhyesti, hymyn kirkastaessa hänen silmiään:

"Muistui mieleeni, että minulla oli muutamia laskuja pantava kirjoihin. Lähden heidän luokseen huomenna."

Myöhemmin, kantaessaan sylen täyden ostoksia Bettyn perässä, oli hän vähällä törmätä yhteen Josephinen kanssa, joka oli tulossa keittiön poikki. Monta kertaa käydessään ajoneuvojen ja talon väliä oli hän kuullut Bettyn puhuvan Josephinen kanssa, mutta nyt näki hän tytön ensi kerran sitten edellisen yön. Ja nyt, kun hän melkein hipoi hänen vaatteitaan, käänsi Josephine päänsä poispäin ja meni ohi katsahtamattakaan Brannoniin.

Ajoneuvot olivat nyt tyhjennetyt ja Brannon seisoi ruokailurakennuksen ovella, jutellen Lin Murrayn kanssa, kun Betty lähestyi häntä.

Hänen silmänsä olivat vakavat, kysyvät ja niissä oli hieman hämmästynyt ilme kun hän tuli aivan Brannonin luo. Hänen poskensa olivat hieman punaiset ja huulet sotaisesti yhteenpuserretut.

"Brannon", sanoi hän, "missä Chong on? Kysyin Josephineltä asiaa, mutta hän käski minun kysyä sitä sinulta. Nyt teen sen. Missä on Chong?"

"Lähetin Chongin Willetiin hakemaan lääkäriä Mrs Whitmanille.

"Oh", sanoi Betty, "en ymmärrä, miten Chongin lähettäminen Willetiin välttämättömästi pitää tehdä Josephinen niin salaperäiseksi. Ymmärrätkö sinä?"

"En."

"Brannon, mikä ihme teitä vaivaa, sekä sinua että Jota. Jo käyttäytyy peloittavan kummallisesti ja minä en pidä siitä, että sinä tuolla tavalla venyttelet sanojasi puhuessasi minun kanssani. Miten sinä tulit lähettäneeksi Chongin Willetiin? Kuka kertoi, että Mrs Whitman on sairas?"

"Tim Callahan ratsasti tästä ohi. Hän oli käynyt Laskarissa ja poikennut Whitmanilla takaisin tullessaan."

"Sinä olet siis ollut kahden täällä Jon kanssa?" Väri hänen poskillaan tummeni hänen tehdessään kysymyksensä. Hän piti Brannonista eikä vannaankaan ollut mustasukkainen Josephinelle, mutta hän tunsi sisässään jonkinlaista kummallista jännittyneisyyttä ajatellessaan, että Brannon ja Josephine olivat ainoat oliot karjatalolla hänen poissaollessaan.

Brannon vilkaisi häneen syrjäsilmin.

"Denver oli täällä aikaiseen aamuun saakka tänäpäivänä", sanoi hän.

"Eikö hän nyt sitten ole täällä?"

"Ei."

"Missä hän on?"

"Maksoin hänelle palkan tänä aamuna. Hän lähti etelään päin."

"Miksi sinä erotit hänet, Brannon?"

"Me jouduimme riitaan."

Tavallisuudessa olisi Betty tyytynyt tähän selitykseen, sillä miehiä tuli ja meni eikä se herättänyt sanottavampaa huomiota. Mutta hän oli huomannut Brannonin käytöksessä jotakin pakotettua, joka pani hänet epäilemään, ettei Brannon tahtonut puhua ja Betty taas oli päättänyt saada hänet puhumaan suunsa puhtaaksi.

"Mistä teille tuli erimielisyyttä, Brannon?"

"Eipä juuri mistään."

"Ei juuri mistään", sanoi Betty ivallisesti matkien hänen ääntään. "Sepä merkillistä. Sinä riitaannut jonkun miehen kanssa 'ei juuri mistään' ja erotat hänet toimesta."

Murray käänsi päätään ja nauroi partaansa. Brannon katsahti Bettyyn, jonka silmät loistivat päättäväisyyttä ja ankaruutta. Tytön posket hehkuivat punaisina; hän nosti leukaansa katsoessaan Brannoniin sellaisella suorasukaisuudella, että se olisi tehnyt levottomaksi minkä miehen hyvänsä, mutta Brannonin sydämeen se toi sen äkillisen huomion, että Betty oli sievempi kuin hän oli ajatellutkaan sekä että hän oli paljon inhimillisempi ja terveempi vihassaan kuin Josephine. Myöskin huomasi Brannon Bettyn hurmaavan leuan ja sievän suun.

Hän hämmästyi sitä outoa ajatusta, ettei hän koskaan ollut huomannut Bettyn kauneutta. Ja jos hän oli sen tehnyt, niin oli se ollut tiedotonta, tuskin puoleksi arvioitua. Hän yritti tuumia välttelevää vastausta, kun hän näki Bettyn silmissä syvän hämmingin ja silmäluomien painuvan alas. Ihmetellen katseli hän kuinka hänen poskiensa puna levisi nopeasti yli kaulan ja otsan.

Hämmästyneenä katsahti hän Murrayhin, ajatellen että hän ehkä oli aiheuttanut punastumisen. Mutta Murray seisoi selin heihin. Brannon katsoi uudelleen Bettyä, jolloin hän näki hänen silmissään syvää pilkkaa ja ylenkatsetta sekä huomasi, että hänen leukansa oli uhmaavasti työntynyt eteenpäin ja huulensa olivat päättävästi yhteenpuristetut.

Ja sitten, kun Brannonin hämmästyneet silmät kohtasivat hänen silmänsä, naurahti Betty lyhyesti, kiusoittelevasti ja hänen naurussaan oli merkillisen ylpeä sävy. Sillä vaikka Betty oli odottanut sitä kauan, tapahtui se nyt ensikerran heidän tuttavuutensa aikana, että Brannon katsoi häneen ihailevin silmin.

"Eipä juuri mitään" kertasi Betty, äänessään vain rippeitä äskeisestä naurusta. "Sinä et näy haluavan puhua, Brannon, vai mitä? Ja minun kysymykseni näkyvät vaivaavan sinua. Etkä sinä tahdo, että koetan saada sinua puhumaan?"

Hän käännähti äkkiä ympäri ja lähti päärakennusta kohti, jättäen Brannonin tuijottamaan jälkeensä vielä entistäänkin hämmästyneempänä.

"Hän teki sinusta pilaa, Brannon", nauroi Murray.

Ei mitään vastausta Brannonin puolelta.

"En välitä tietää niistä syystä hän sen teki", jatkoi Murray, "mutta pilaa hän teki sinusta, Brannon. Peijakas vie tekikin. Mutta kyllähän minä arvaan syyn siihen. 'Eipä juuri mitään', kiusoitteli Murray, matkien Bettyn ääntä,'eipä juuri mitään', sanoi hän. 'Eipä juuri mitään.' Ja sillä hän tarkoitti että se on tarpeeksi paljon, vaikka sinä et näy sitä ymmärtävän."

Brannon vapautti itsensä Murrayn leikinlaskusta yksinkertaisesti menemällä joen rantaan, jossa hän seisoi pitkän aikaa koettaen selvittää Bettyn arvoituksellista käytöstä. Vihdoin hän jätti yrityksen sikseen ja palasi asunnolleen, jossa hän istui jonkun aikaa porstuan kynnyksellä.

Kuullessaan asuntonsa nurkan takana liikettä, nosti hän päätään ja näki Bettyn tulevan. Hänen kasvonsa olivat nyt kalpeat ja silmänsä vakavat.

"Brannon", sanoi hän tultuaan aivan hänen luokseen, "miksi et puhunut minulle mitään Callahanista?"

"Arvelin, että saisit kuulla siitä jonkun ajan kuluttua."

"Miksi et kertonut _minulle_ sitä, Brannon? Eihän sinun ole tapanasi vetäytyä edesvastuusta. Sinä puhuit kanssani muutama minuutti sitten. Miksi et silloin kertonut sitä minulle, vaan odotit kunnes Jo olisi tehnyt sen?"

"Kertoiko hän sen sinulle, kysyi Brannon venytellen. Hän koetti arvata oliko Josephine kertonut jutun samalla tavalla kuin hän oli sen kertonut Meederille.

"Oli suorastaan häpeä antaa hänen kertoa se, Brannon. Hän oli melkein hysteerinen. Mahtoi hänestä olla kauheata nähdä tapaus."

"Eipä siinä tainnut muukaan auttaa", virkkoi Brannon.

Hän arvasi Bettyn sanoista, että Josephine oli kertonut tapahtuman samalla tavalla kuin Meederille, nimittäin, että Brannon oli ampunut Callahanin Josephinen nähden. Hän oli päättänyt vahvistaa todeksi kaiken, mitä Josephine sanoisi, mutta kun hän ei ollut oikein varma siitä, oliko hän maininnut, että Callahan oli ahdistellut häntä, ei hän rohjennut puhua enempää.

Bettyn seuraavat sanat osoittivat kuitenkin, että Josephine oli toistanut kertomuksensa kokonaan.

"En voi uskoa, että Callahan saattoi tehdä sellaista."

Betty kohdisti kirkkaat, kysyvät silmänsä Brannoniin ja jotta tyttö ei huomaisi epärehellisyyttä hänen katseessaan käänsi tämä päätään avaralle alangolle päin. Bettyn silmät olivat aina panneet Brannonin tuntemaan itsensä hieman levottomaksi, varsinkin milloin Betty katsoi häneen sillä tavalla kuin hän nyt teki.

"Brannon", sanoi Betty lujasti, "katso minuun." Brannon noudatti käskyä.

"Brannon", jatkoi hän, "Callahania oli ammuttu selkään. Ammuitko sinä hänet?"

Hän olisi voinut valehdella, mutta hän tiesi, ettei hän olisi voinut pettää Bettyä.

"Sinähän sanoit, että Miss Hamilton kertoi niin", väitteli Brannon.

"Minä vaadin sinua sanomaan sen, Brannon!"

"Minä en puhu mitään siihen asiaan."

"Brannon, minä tahdon vastauksen."

Betty näki, että hänen silmänsä nauroivat ja rauhallinen hymy karehti hänen huulillaan. Hän tiesi, että ne olivat merkkejä Brannonin taipumattomasta luonteesta, joka juuri oli antanut hänelle liikanimen "Teräs." Vakavimpina vaaran hetkinä, jolloin ainoastaan rohkeus saattoi pelastaa hänet, oli Betty nähnyt tuon saman ilmeen, joka hänen silmissään nytkin oli, ja hän tiesi, että oli turha yrittääkään häntä taivutella.

Huolimatta Brannonin kieltäytymisestä vastaamasta, pysyi Betty rauhallisena. Brannon ei ollut "terästä" hänelle. Hän saattoi hyvin muistaa sen päivän, jona Brannon tuli Triangle L:ään, monta vuotta sitten ja hänen ihanteellinen ensivaikutelmansa hänestä oli vain lujittunut vuosien vieriessä. Hänelle oli Brannon ollut uros, joka oli ratsastanut esille hänen lukemistaan romaaneista, ja vaikka hänen luonteessaan olikin ilmennyt puolia, jotka eivät vastanneet mielikuvituksen sankaria, oli Brannon yhä jäänyt hänen tyttöikänsä ritariksi.

Tämä ei millään muotoa ollut estänyt Bettyä arvioimasta häntä samojen mittojen mukaan kuin muitakin miehiä. Hänen käytännöllinen järkensä ja ihmeellinen vaistonsa oli päinvastoin asettanut Brannonin usein sellaisten koetusten alaiseksi, jollaisia hän toisiin miehiin nähden ei olisi tullut ajatelleeksikaan. Hän oli pitänyt Brannonia silmällä, tutkinut häntä ja koetellut häntä tilaisuuden sattuessa, todetakseen sen metallin lujuutta, josta hän oli rakennettu ja samalla saadakseen pienen silmäyksen hänen luonteensa sisimpään. Hän oli etsinyt ja penkonut, koetellut ja punninnut, ja ainoassakaan tärkeässä puolessa hänen luonteessaan ei hän ollut havainnut puutteellisuutta.

Betty tunsi hänet. Aines, josta hän oli kokoonpantu, oli tervettä. Hänessä ei ollut mitään pinnallista, kiiltävää siloa, joka olisi peittänyt vähemmän miellyttäviä puutteita.

Mutta Brannon ei koskaan näyttänyt ajattelevan häntä muuna kuin Betty Lawsonina, isäntänsä tyttärenä. Ja ennenkuin hän siinä suhteessa muuttaisi ajatustapaansa, ei Betty luonnollisestikaan antaisi hänen ymmärtää, että hän vuosikausia salaisesti oli toivonut ja odottanut näkevänsä hänen silmissään ilmettä, joka kertoisi hänelle, että hän oli tavoiteltavan arvoinen. Tänään oli Betty nähnyt tuon ilmeen, ihailun aamunkoiton — ihailun, joka ei vielä ollut varma itsestään, hapuileva, ihmetyksen sekainen. Ja sitten oli tuon kauan odotetun tapauksen kanssa yhtaikaa tullut Josephinen kertomus Callahanin murhasta.

Mutta hänen luottamuksensa Brannoniin ei ollut horjunut. Senpävuoksi seisoessaan nyt Brannonin edessä, hän tunsi itsensä niin rauhalliseksi, että se kokonaan taittoi kärjen katkeruudelta, jonka Brannonin kieltäytyminen vastaamasta oli aiheuttanut.

"Otan takaisin sanani, Brannon", sanoi hän tyynesti hymyillen. "Se Brannon, jonka minä tunnen, ei ammu ihmisiä takaapäin. Hän ei tappanut Callahania. Luuletko, että eteläisellä syöttöalueella on tarpeeksi heinää karjalle?"

Brannonin silmät hehkuivat. Betty näki hänen molempien käsiensä puristuvan nyrkkiin, näki hänen huultensa jäykistyvän suoraksi viivaksi ja poskien vahvan ruskettuman alta kuulsi selvästi kalpeus. Ensi kerran elämässään näki hän Brannonin syvän liikutuksen vallassa.

Mutta sitä kesti vain hetkisen. Ellei Betty olisi pitänyt häntä niin tarkasti silmällä, ei hän olisi huomannut sitä ensinkään.

"Luulen, että siellä on tarpeeksi", vastasi Brannon ja taas näki Betty hänen silmissään tuon saman ilmeen, jota hän niin oli toivonut. Ja taas seisoi Brannon hämmästyneenä punastuvan ja ujon Bettyn edessä.

Mutta vain hetkisen, sillä Betty lähti nopeasti päärakennusta kohti.

Kuudestoista luku.

Ollen itse vakuutettu siitä, että Brannon oli ampunut sen kuulan, joka oli tappanut Callahanin, oli Josephine, kertoessaan tapahtuman Bettylle, päättänyt puhua totuuden. Lieventävänä asianhaarana oli hän uudistanut sen mahdollisuuden, johon Cole Meeder oli viitannut tutkiessaan häntä, että nimittäin Brannon oli erehtynyt luulemaan Callahania Denveriksi. Tällä koetti hän lievittää sitä kauhua, jonka hän arvasi kertomuksensa Bettyssä herättävän.

Betty ei kuitenkaan antanut ystävänsä huomata, miten voimakkaasti murha-uutinen hänen mieltään kuohutti, ja palatessaan uudelleen puhuttelemasta Brannonia ei hän enää puuttunut asiaan.

Pitäessään salaa silmällä Bettyä illan kuluessa, tuli Josephine siihen päätökseen, ettei murha paljoakaan ollut vaikuttanut hänen mielenrauhaansa ja tuon piittamattomuuden arveli hän johtuvan siitä, että Betty oli syntynyt ja kasvanut seudulla, jossa jokainen suhtautui rauhallisen välinpitämättömästi väkivallan tekoihin yleensä.

Josephine ei luonnollisesti tiennyt kuinka hyvin Betty tunsi Brannonin luonteen, sillä muutoin olisi hän tullut sangen levottomaksi nähdessään Bettyn hämmentyneen ilmeen joka kerta katsoessaan häneen. Betty ihmetteli kuinka paljon hänen ystävänsä todellisuudessa oli kertonut Callahanin kuoleman yhteydessä olevista seikoista ja hän tunsi luonnollista halveksumista Josephinen salaperäisyyden vuoksi. Ja vaikka hän sydämessään kielsikin olevansa mustasukkainen, oli hän kuitenkin vakuutettu siitä, että murha oli jollakin tavoin yhteydessä sen seikan kanssa, että Josephine oli sinä iltana ollut yhdessä Brannonin kanssa päärakennuksessa.

Josephine oli yhtä kaikki Bettyn vieras ja emäntänä hänen uteliaisuutensa ystävänsä asioihin nähden täytyi rajoittua kohteliaisuuden vaatimuksiin, joten hän hienosti kieltäytyi kyselyistä. Hänen täytyi todella ponnistaa pysyäkseen kohteliaana, ja niinpian kuin hän vain sopivaisuutta loukkaamatta pääsi, meni hän levolle, syyttäen Willetin matkan aiheuttamaa väsymystä.

Josephine ei seurannut Bettyä yläkertaan. Betty oli kertonut tavanneensa Chongin kaupungissa aikaisin aamulla ja sanonut lähettäneensä hänet Whitmanien talolle tiedustelemaan Mrs Whitmanin tilaa lääkärin käynnin jälkeen.

Chongin piti, Bettyn sanojen mukaan, tulla kotiin ennen puoliyötä ja Josephine tahtoi halusta tietää miten sairaan laita oli.

Bettyn mentyä vetäytyi hän taas kuistille ja istahti keinutuoliin.

Oli täysikuu, sen pehmeässä, himmeässä valossa häämötti avara alanko kauniina. Mutta Josephine tapasi itsensä silmälläpitämästä Brannonin asumusta, jonka akkunasta virtasi valoa. Hän ajatteli Brannonia. Brannonin täytyi tietää, että Josephine oli valehdellut hänen hyväkseen eikä hän sittenkään ollut edes yrittänytkään kiittää nähdessään hänet keittiössä.

Ja kuitenkin tuntui hänestä vaikealta ajatella Brannonia murhaajaksi. Brannonin käytöksessä oli edellisenä iltana ollut jotakin, joka saattoi Josephinen ymmälle. Hänessä oli varmasti huomattavissa myötätuntoa sinä hetkenä kun hän oli katsellut Josephineä, tämän istuessa suuren pöydän ääressä ja koettaessa tukahuttaa tihutyön aiheuttamaa kauhuaan. Miksi tuo säälivä myötätunto? Jos kukaan, niin Brannon itse oli myötätunnon tarpeessa!

Ja sittenkin näytti hän siltä kuin ei olisi tarvinnut sitä. Hänen silmissään, hänen siinä seistessään, oli ollut tuo arvoituksellinen loiste, joka oli niin kokonaan toisenlainen kuin hänen tavallinen katseensa Josephinen mielestä oli ollut. Ja sittenkin oli tuon loisteen takana ollut sama vanha itsekylläisyys ja tietoisuus voimasta ja vallasta, joka aina oli Josephineä kiusannut. Brannon veti häntä puoleensa nytkin ja hän punastui muistaessaan, kuinka hänen kätensä kosketus oli värisyttänyt häntä ja kuinka hän oli vapissut kuullessaan Brannonin äänen, tämän laskiessa Denverin pistoolin aivan hänen viereensä pöydälle.

Jos Brannon olisi ollut Idän miehiä, jos hän olisi ollut sen kohteliaan seurapiirin jäseniä, joihin Josephine oli tottunut ja jos hän olisi ollut vähemmän kömpelö eikä niin kokonaan eläytynyt seudun karkeaan ja ylivoimaisen ankaraan ilmapiiriin, olisi Josephine luullut voivansa häntä rakastaa. Kuitenkin tiesi hän, että tämä selvittely oli vain hänen aivojensa tuotetta, sillä hänen sydämensä huusi kaiken aikaa: "Minä kaipaan häntä, kaipaan häntä."

Hän nousi pystyyn, halveksien itseään syvästi, kun oli oikein tulkinnut sisintä ääntään ja meni rappuja alas. Hän kulki päärakennuksen itäiselle puolelle ja jäi sinne seisomaan, mietteissään katsellen kuun valaisemaan etäisyyteen, tuntien poskensa hehkuvan siitä omituisesta kaipauksesta, joka hänet oli vallannut. Brannonin vetovoimaa ei voinut järkeilemällä poistaa.

Tasainen nurmikenttä eteläpuolella rakennusta herätti hänen huomiotaan ja hän lähti sinne, nauttien täysin siemauksin yön ihanuudesta ja täyttäen keuhkonsa ihmeellisen suloisella ilmalla, jonka tuon ihmemaan mittaamattomista etäisyyksistä puhaltavat tuulen henkäykset monien tuoksujen kyllästämänä toivat häntä kohti.

Päästäkseen nurmikentälle täytyi hänen mennä aivan tallin ohi ja kuullessaan sieltä ääntä, joka tuntui tulevan aivan rakennuksen sisältä, pysähtyi hän epäröiden ja oli jo kääntyä takaisin.

Seisoessaan siinä hän kuuli äänen uudelleen ja kääntyi pelokkaana isoon oveen päin, jossa vaara tuntui väijyvän.

Ovi oli puoleksi auki. Nojaten heikkona ovenpieleen, heiluen eteen ja taaksepäin epävarmoilla jaloillaan ja pää painuneena rintaa vasten seisoi siinä mies.

Josephine kääntyi kauhun valtaamana, tukahuttaen huudon, joka jo oli hänen huulillaan. Samassa kuului miehen ääni, surkeasti pyytävänä:

"Älkää toki ma'am. Olen haavoittunut!"

Josephine pysähtyi epäröiden. Miehen sanat "olen haavoittunut" sisälsivät vaikuttavan, toivottoman pyynnön. Sitäpaitsi kuulosti ääni tutulta.

Josephine kääntyi taas oveen päin ja katsoi miestä tarkkaan ja näki, että hän oli oudon kalpea, miltei aavemainen. Sitten hän veti syvään henkeä ja kuiskasi terävästi, äänettömästi.

"Les Artwell!"

"Niin olen, ma'am", tuli vastaus, kuiskaten. "Olen vaikeasti haavoittunut — ampuma-ase —. Älkää jumalan tähden panko toimeen hälyytystä! Älkää menkö luotani, ma'am!" Hän horjahteli ja vaipui kynnykselle polvilleen. Silmänräpäyksessä oli Josephine hänen luonaan, mielettömän innokkaana auttamaan häntä, vaikka oli yhtä avuton kiihkossaan kuin mieskin heikkoudessaan.

Mies oli todellakin Les Artwell. Hänen poikamaiset kasvonsa olivat likaiset ja tuskan vääntämät, mutta hänen sieraimensa kuulsivat liankin läpi valkoisina, hänen koettaessaan tukahuttaa esille pyrkivää kärsimystään. Hänen silmänsä, jotka Josephine silloin radanvarrella oli huomannut niin synkiksi, olivat lasimaiset heikkoudesta ja katsoivat häneen mykkinä, rukoilevina.

"Mitä minä teen, mitä minä teen"? valitti Josephine mielettömänä. "Oh, Jumalani, sehän on verta", läähätti hän, kun hän pannessaan kätensä Artwellin rintaa vastaan, estääkseen häntä kaatumasta, tunsi koskettavansa jotakin kosteaa. Hän vetääntyi kauhusta taaksepäin ja näki kuun valossa sormenpäänsä verisinä.

"Älkää panko toimeen hälyytystä", pyysi Artwell heikolla äänellä. "He saavat minut käsiinsä, jos sen teette — Brannon ja Murray. Ammuin itseäni vahingossa tänä aamuna. Ratsastin tänne, saadakseni apua ja toivoin jaksavani Whitmanille asti. Menetin varmaankin tajuni. Hevoseni heitti minut selästään ja meni menojaan." Hän pysähtyi hengittääkseen käheästi ja raskaasti. Sitten hän jatkoi. "Brannon —hän hirttäisi minut. Jos te voisitte auttaa minua pääsemään Lattimerin talolle — sinne on viisitoista mailia — etelään — niin saisin apua. Lattimer on ystäväni." Hän pysähtyi ja nojasi leukaansa rintaa vasten, mutisten jotakin kuulumatonta.

"Lattimer!"

Josephine lausui nimen ääneen. Sehän oli sama mies, josta Betty oli sanonut, ettei hän häikäilisi, vaikka veisi naisen väkisin vuoristoon.

Ja Brannon oli sanonut, että Denver ja Artwell olivat ystäviä. Merkitsivätkö nämä kaksi huomautusta sitä, että tämä kolmikko oli henkipattoja, vai oliko Betty sanonut sen vain ollakseen maalauksellinen? Ja oliko Brannon liittänyt Denverin nimen Artwellin nimeen vain peloittaakseen Josephineä?

Huoli omasta turvallisuudestaan oli Josephinessä tällä hetkellä voimakas. Lattimer asui etelään Triangle L:stä. Denver oli edellisenä iltana ratsastanut etelään ja nyt pyysi Artwell häntä viemään itseään Lattimerin karjatalolle. Viimeksimainittu teko veisi Josephinen ainakin yhden miehen luo, joka oli yrittänyt rikollista tekoa häntä vastaan. Betty oli Lattimerista sanonut: "Hän on mies — todellinen mies", tai jotakin siihen suuntaan. Todellinen mies ei varmaankaan saattaisi tehdä hänelle mitään pahaa.

Hänen täytyi kuitenkin koettaa. Hän ei voinut jättää Artwellia talliin kuolemaan eikä hän myöskään voinut jättää häntä Brannonin käsiin hirtettäväksi, ja oli todennäköistä ettei Artwell pystyisi ratsastamaan viittätoista mailia ilman apua.

Eri asia on omistaa kauniita aatteita, mutta toinen on panna ne täytäntöön, oman turvallisuutensa uhalla. Josephine ajatteli tuota eroa, seisoessaan tallin ovella Artwellia katsellen. Hänen vastahakoisuutensa toimia tässä tapauksessa oli suuri. Hän suoraan sanoen pelkäsi.