Part 7

Kun Brannon seisoi isommassa huoneessaan katsellen Callahanin ruumista, näki hän yhä Josephinen istuvana leposohvan reunalla toivottomana, kauhun valtaamana, kärsien sanomattomasti omantunnon tuskia, menettäneenä kaiken entisen tyynen itsehillintänsä, sielun voimat murtuneina, hänen korkeat aatteensa unohdettuina, hävinneinä — syyttäjinä.

Brannonin kasvot kalpenivat osanotosta.

"Nyt on helvetti tulessa!" puhui hän itsekseen. "Hän oli liian hyökkäävä, mutta tätä hän ei sentään ansainnut. Ja mielestäni Callahanilla olisi pitänyt olla enemmän järkeä mennessään peloittamaan häntä tulemalla niin äkkiarvaamatta hänen läheisyyteensä. Sillä niin hänen on täytynyt tehdä, koska hän kerran sai surmansa hänen kätensä kautta!"

Hänen jäykät huulensa vetäytyivät ilottomaan hymyyn, kun hän veti Denverin pistoolin takkinsa alta. Hän poisti toisen tyhjän panoksen siitä ja vaihtoi omastaan täyden tilalle. Sitten pani hän poistamansa tyhjän panoksen omaan aseeseensa.

"Starin miehet ovat matalamielistä joukkoa", tuumi hän pistäessään oman aseensa vyölleen ja Denverin aseen hyllylle, lähellä lamppua. "He voisivat kiusata häntä asiasta, kunnes hän tulisi hulluksi."

Hän sammutti lampun, meni ovelle ja astui ulos, lukiten varmasti oven. Muutamaa minuuttia myöhemmin tuli hän ulos vajastaan, jossa Denver oli häntä väijynyt, kantaen satulaa, suitsia ja köyttä. Hän avasi hevosaitauksen, otti hevosensa kiinni, satuloi sen ja ratsasti itäänpäin.

Hän ei ollut hoitanut Callahanin hevosta, se sai odottaa hänen paluutaan. Ratsastaessaan tuijotti hän etelään, mutta Denver oli ollut näkymättömissä jo kauan aikaa ja Brannon arvasi, että hän ei enää palaisi. Denver tunsi Brannonin tarpeeksi hyvin, tietääkseen, että hän pitäisi sanansa.

Brannon ratsasti samalla mustalla hevosella, joka hänellä oli ollut tuona muistettavana päivänä, jolloin hän ensi kerran tapasi Josephinen. Ja ratsastaessaan eteenpäin palasivat hänen ajatuksensa tuohon kohtaukseen ja silloin saamiinsa vaikutelmiin.

"Hän vihasi minua alusta alkaen", ajatteli hän, muistellessaan Josephinen ilmettä nähdessään Brannonin ensi kertaa. "Hänen silmissään oli tulta sinä päivänä. Tulin oikein uteliaaksi. Kaikista läsnäolleista naisista oli hän ainoa, jota ei voinut olla huomaamatta. Hänessä oli jotakin, joka vaati huomiota. Vaati oman tahtonsa läpi alusta alkaen. No niin, voin ymmärtää, että Idän nainen saattoi kiihoittua sillä tavalla tullessaan niin äkkiä joukkoomme juuri kun olimme aikeissa hirttää Artwellin. Ymmärrän, että hän nyt tuntee itsensä onnettomaksi", jatkoi hän mietteitään. "Aatteet menneet menojaan, ylpeys tipotiessään, ja rohkeus samoin. Onhan siinä kerrakseen vaimoihmiselle. Kun hän koetti osoittaa rohkeutta ja määräämisvaltaa, vaikuttaakseen miehiin ja saadakseen heidät uskomaan, että hänkin merkitsi jotakin, niin tuleekin mies ja vapauttaa hänet kokonaan siitä harhaluulosta. Sitten hän erehtyy, tekee tyhmyyden, josta miehen oikeastaan pitäisi laskea leikkiä, mutta sen sijaan ottaa asian vakavalta kannalta. Mies on pahoillaan ja käyttäytyy kuin narri, moittien itseään. Ja kun tyttö itkee ja valittaa, niin mies tuntee itsensä onnettomaksi ja leikkii marttyyria — kuten minä nyt."

Hän ratsasti eteenpäin, itään, seuraten kuun valossa näkyvää polkua. Päivän sarastaessa kiipesi hän jo alangon itäisen rannan pitkää nousua ja suuntasi matkansa rakennusryhmää kohti, joka sijaitsi eräällä tasapäisellä kunnaalla.

Tuntia myöhemmin astui hän satulasta Starin ruokailurakennuksen luona.

Hänen tottunut silmänsä oli tehnyt monta huomiota. Rakennuksen piipusta nousi savu, tutunomainen kitkerä palaneen puun käry tuntui hänen sieraimissaan. Härkävaunut olivat karja-aitauksen vieressä ja niitten takasuojustin oli alhaalla. Varusvaunut olivat niitten lähellä tyhjinä. Kuusi, seitsemän tusinaa paimenhevosta myllerteli hevosaitauksessa, _remudassa_. Penkillä, asuntolan seinämällä oli runsaasti saippua-vettä ja pyyheliina, märkänä ja tuhruisena, riippui seinällä penkin yläpuolella. Ylt’ympäri oli hajallaan kaikenlaisia tarvekaluja, suunnaton sekamelska valjaita, satuloita ja muita ratsastamineita.

Näistä merkeistä tiesi Brannon, että Starin miehistö oli kotona ja hänen silmissään loisti hirtehinen iloisuus hänen astuessaan rakennuksen ovea kohti.

Tusina ahkerassa syömätouhussa pitkänpöydän ääressä puuhailevaa miestä keskeytti työnsä Brannonin astuessa sisään. Tuntiessaan hänet jäykistyivät he jokainen, sillä tavallinen lehmäpaimen suhtautuu aina kunnioittavasti käskijävaltaan ja kaikki riita jää henkilökohtaisesti sovittavaksi.

Ruokahomma pysähtyi siksi kunnes Brannon esitti asiansa. Lyhyesti sanottuaan: "Etsin Cole Meederiä", nousi pitkä mies pöydän päästä ja astui ovea kohti, jossa Brannon seisoi.

Pitkä mies oli nuori. Hän saattoi tuskin olla viittä- tai kuuttakolmatta vanhempi, mutta hänen piirteistään näki selvästi, että hän oli tarmokas ja pystyvä mies. Hänen suunsa oli suuri ja voimakas, hänen silmänsä olivat syvät ja tiukkakatseiset ja vaalean siniset, joten ne muistuttivat kotkan silmiä. Hänen katseensa hänen pysähtyessään ja katsoessaan Brannoniin ilmaisi kunnioituksen sekaista vihamielisyyttä.

"Taidanpa häiritä aamiaistanne, Meeder", sanoi Brannon.

"Ei minun aamiaistani, Brannon. Mutta jos joku Triangle L:n mies pyrähtäisi tuolla tavalla Callahanin pöytään, niin luulen, että hänen aamiaisensa häiriytyisi. Vaan Callahan ei ole täällä nyt. Hän on Laskarissa."

"Callahan _oli_ Laskarissa. Nyt hän on minun asunnossani Triangle L:ssä."

Meeder koetti hymyillä, mutta hänen hymynsä kuoli alkuunsa nähdessään Brannonin huulten tuskin huomattavasti jäykkenevän.

"Mitä tarkoitat, Brannon?" kysyi hän.

"Callahan on kuollut, Meeder."

Meederin joka lihas jäykistyi. Hänen vaaleansiniset silmänsä kiiluivat kuin metalli. Syntyi painostava hiljaisuus, jonka heti keskeytti melu, jonka pöydässä istuvien miesten yhdenaikainen nousu sai aikaan. He jättivät paikkansa ja tulivat Brannonin ja Meederin luo uteliaan ja epäluuloisen näköisinä.

Meeder ei vaihtanut asentoa, mutta kuullessaan Starin miesten liikehtivän nosti hän toisen kätensä heitä kohti ikäänkuin varoittaen sekaantumasta asiaan.

"Kerro minulle, miten Callahan kuoli, Brannon", sanoi hän hitaasti.

"Sitä varten olen tullut tänne. Minä tapoin hänet."

Meeder veti syvään henkeään. Muuta merkkiä hämmästyksestä tai kiihkosta hänessä ei näkynyt. Mutta hänen takanaan olevat miehet tulivat lähemmäksi huolestuneen näköisinä ja alkoivat osoittaa erinäisiä vihamielisyyden merkkejä, jotka Meederin, talon esimiehen sana heti kuitenkin vaimensi.

Brannon oli tietoinen sanojensa aiheuttamasta jännityksestä, vaikka, lukuunottamatta ylimielistä hymyä huulillaan, hänen kasvonsa olivat yhtä ilmeettömät kuin Meederinkin.

"Luulen, että jos sinä olisit joku muu mies, niin me hirttäisimme sinut tuossa paikassa ilmoituksesi johdosta", sanoi Meeder sitten. "Mutta kun tiedämme, mikä sinä olet miehiäsi ja muistelemme, että sinun ja Callahanin välit eivät olleet hyvät, niin aiomme kuulla mitä sinulla on asiasta sanottavaa ennenkuin lähdemme tästä liikkeelle. Sinulla on puhevuoro."

"Siinä ei ole paljoakaan kertomista, Meeder. Sinä olet kuullut, kuinka Betty Lawsonin ystävä Idästä auttoi Les Artwellia nolaamaan minua, kun aioin hirttää hänet sanomalankapylvääseen."

Meeder nyökkäsi päätään ja toiset miehet tunkeutuivat lähemmäksi. Eri lähteistä olivat he kaikki kuulleet jutun ja Brannonin kustannuksella oli leirivalkeitten ääressä laskettu paljon leikkiä siitä.

"Siinä on kuitenkin yksi seikka, jota juorut eivät ole tienneet kertoa", jatkoi Brannon. "Se koski Denveriä, Artwellin ystävää. Vaikka minulla olikin silmät päässäni, unhotin kuitenkin aivoni, kun Miss Hamilton puhutteli minua rautatien vieressä. Katselin häntä sangen tarkkaan, mutta en kiinnittänyt huomiotani Denveriin.

"Mehän olimme kyllä sitoneet Artwellin, mutta Denver auttoi Miss Hamiltonia saamaan Artwellin junaan. Denver petti neidin perinpohjin. Hän luuli, että Denver oli kunnon ainesta ja vihasi minua sen vuoksi, että aioin hirttää Artwellin.

"Denverillä oli omat aikeensa Miss Hamiltoniin nähden. Hän odotti vain sopivaa tilaisuutta siihen. Hän luuli että tuo sopiva tilaisuus oli tullut, kun koko Triangle L:n miehistö lähti toissa aamuna etelään karjatyöhön. Denver teeskenteli venähyttäneensä jalkansa, eikä tahtonut lähteä mukaan. Betty Lawson ja Lin Murray lähtivät Willetiin, jättäen Miss Hamiltonin yksin taloon.

"Denverille näytti kaikki olevan kuin vartavasten järjestetty. Mutta minä piileskelin talon ympärillä, sillä en luottanut häneen koska tiesin, ettei hänen jalassaan ollut mitään vikaa. Ja minun ollessani saapuvilla ei Denverillä ollut paljoakaan tilaisuutta panna aikeitaan täytäntöön.

"Mutta ainahan sattuu jotakin tulemaan väliin. Hämärän tultua pidin seuraa poppelipuille ja pidin siltä silmällä taloa, ettei Denver pääsisi yrittämään konnan koukkujaan, kun Tim Callahan tuli ratsastaen taloon ja ilmoitti Miss Hamiltonille, että Mrs Whitman oli sairaana ja tarvitsi lääkäriä. Tim lähti heti takaisin, sanoi olevan hyvin kiire. Hän nelistikin tuulena pois.

"Timin lähdettyä, täytyi minun näyttäytyä. Denver oli ollut koko ajan aivan lähellä. Hän tuli kuistin luo heti kun minäkin olin saapunut siihen — ja minulla oli aikomus lähettää hänet Willetiin lääkäriä hakemaan.

"Miss Hamilton ei tahtonut kuulla puhuttavankaan Denverin lähettämisestä. Hän arveli, ettei Denveriä voinut lähettää kipeine jalkoineen sellaiselle matkalle. Hän ilmoitti tahtonsa minulle tiukasti ja huomautti samalla miten hän vihasi minua.

"Kun tunsin Denverin aikeet, niin kiersin nurkan taitse ja lähetin kiinalaisen Willetiin, jättäen sekä Denverin että Miss Hamiltonin siihen luuloon että olin itse lähtenyt.

"Annettuaan minulle tarpeeksi aikaa loitota talosta, ryhtyi Denver toimiin. Seurasin hänen edesottamisiaan eräästä avonaisesta akkunasta. Miss Hamilton ei antanut minun tappaa tuota koiraa, joten annoin hänelle viisitoista minuuttia aikaa pudistaakseen talon tomut jaloistaan. Hän koetti pientä pistooli-leikkiä mutta se ei oikein onnistunut, joten hän täytti sötareppunsa ja lähti etelään.

"Luulin, että kaikki oli sillä selvä. Puolituntia Denverin lähdön jälkeen olin ulkona todetakseni, että hän todella oli mennyt, kun näin miehen nousevan päärakennuksen rappuja ylös. Luullen häntä Denveriksi, joka uudelleen koetti päästä Miss Hamiltonin kimppuun, ammuin hänet. Sitten huomasinkin, että olin tappanut Tim Callahanin."

Hiljaisuutta, joka hänen kertomustaan seurasi, kesti niin kauan, että se rupesi painostamaan.

Starin miehet liikehtivät levottomina ja katsoivat kysyvin ilmein Meederiin. Vihdoin puhui Meeder, epäilys ja epävarmuus äänessä.

"Asia kuulostaa oikealta, Brannon." Hänen katseensa oli luja, tutkiva, mutta silti vihamielinen.

"Missä Callahanin hevonen oli, Brannon?"

Brannon kertoi miten hän oli löytänyt hevosen seisomassa puun alla, ontuvana.

"Sekin kuulostaa oikealta", myönsi Meeder. "Mutta minä luulen, että tarkastamme Callahanin hevosen. Mitä jalkaa se ontuu"? kysyi hän äkkiä.

"Vasenta etujalkaa", vastasi Brannon, "luulen, että vika on polvessa."

"Olemme kiitollisia sinulle, Brannon, että ratsastit tänne. Sinä olet kertonut varsin uskottavan jutun. Paha vain, ettei Callahan voi kertoa mitään. Luulen, että ratsastamme Triangle L:ään ja tarkastamme tapahtumapaikan ja Callahanin. Sinä tulet meidän kanssamme, Brannon", lisäsi hän merkitsevästi.

Pian tusina Starin miehiä Meederin johdolla, joka ratsasti Brannonin sivulla, lasketti viettoa alangon reunaa tasangolle ja kääntyi Triangle L:ään päin.

Sangen laihaa oli keskustelu ratsastuksen aikana, sillä kaikkien Starin miesten rinnassa kyti epäilys, että Callahan ei ollut saanut surmaansa Brannonin kertomalla tavalla. He kunnioittivat Brannonia niin paljon kuin he suinkin saattoivat tuntea kunnioitusta isäntänsä vihamiestä kohtaan, sillä he muistivat koko ajan noiden kahden miehen huonot välit. Niinpä he puhuivat vain sanan silloin, toisen tällöin.

Brannon oli saanut valheensa kuulumaan sangen uskottavalta. Hän oli sommitellut sen matkallaan Stariin, rakentaen sen puolitotuuksille ja hänestä näytti, että sen täytyi sopia siihen tarkoitukseen, johon hän oli sen suunnitellut, nimittäin kääntääkseen epäluulot Josephinestä ja siten pelastaakseen hänet siitä tuskasta, jonka hänelle Callahanin ystävien toimeenpanemat tiukat kuulustelut olisivat tuottaneet.

Vähän ennen puolta päivää Starin miehet, Brannon ja Meeder etunenässä sivuuttivat Triangle L:n päärakennuksen ja pysähtyivät Brannonin asunnolle, jossa he astuivat hevosten selästä ja menivät sisään. He seisoivat siinä tuijottaen tuimina lattialla makaavaan jäykistyneeseen ruumiiseen, samalla kun Cole Meeder polvistuneena tutki sitä jotenkin perinpohjin.

Meederin silmät säihkyivät raivosta, kun hän vihdoin nousi ja katsoi Brannoniin ja hänen suunsa oli vetäytynyt katkeraan ivaan puhuessaan.

"Selkään! Jumaliste. Etkö antanut hänelle tilaisuutta puolustautua, Brannon, vai miten?"

Hän astui askeleen taaksepäin, taivutti itseään hieman ja vei kätensä uhkaavassa kaaressa vyöllään riippuvaa pistoolia kohden. Hänen silmissään paloi raivoisa kiihko ja hänen äänessään oli kylmä ja terävä sävy kun hän puhui miehilleen.

"Pitäkää silmällä tätä miestä. Minä aion käydä asiaan pohjia myöten! Tim Callahanilla ei ollut tilaisuutta puolustautua!"

Neljästoista luku.

Huoneensa akkunasta toisessa kerroksessa oli Josephine nähnyt Starin miesten saapuvan. Hän oli nähnyt heidät jo heidän ollessaan kaukana karjatalolta, mutta hän ei ollut erottanut Brannonia pitkän, tuiman näköisen miehen rinnalla ennenkuin he olivat aivan lähellä. Josephine ei ollut varma, että he olivat Starin miehiä, ennenkuin he tulivat hänen akkunansa kohdalle ja hän näki suuren, karkeatekoisen polttomerkin heidän hevostensa lautasilla. Silloin hän vetäytyi pelästyneenä akkunasta ja jäi seisomaan, kädet lujasti puristettuina rintaansa vasten, hengittäen kiihkeästi ja peläten, että murhenäytelmä ei vielä loppuisikaan.

Koko yön oli hän maannut valveilla, ollen huolissaan Brannonista ja ihmetellen hänen raudanlujaa tunteittensa hillitsemistaitoa. Varmaankin oli Brannon, katsoessaan murhatekonsa jälkeen häneen tuntenut syvää katumusta, mutta hänen kasvoistaan ei voinut huomata vähintäkään liikutuksen merkkiä. Hän oli ollut yhtä jäätävän rauhallinen kuin jos hän olisi ollut suuressa seurusteluhuoneessa tavallisella vieraskäynnillä.

Josephine oli varma siitä, että Brannon oli tappanut Callahanin, vaikka hän ei tiennyt mitään heidän välillään vallinneesta epäsovusta. Kaikki asianhaarat viittasivat siihen, että Brannon oli murhaaja. Ei kukaan muu kuin Brannon voinut tappaa Callahania, sillä paitsi häntä itseään ja Brannonia ei ketään muuta ollut mailien ulottuvilla karjatalolta. Kun Brannon lähti hänen luotaan, jätettyään Denverin pistoolin omansa viereen pöydälle, oli levottomuus Brannonin vuoksi pakoittanut Josephinen suuren huoneen akkunasta seuraamaan hänen liikkeitään. Hän oli silloin pannut merkille hänen oudon varovaisen kulkunsa, hänen mennessään päärakennukselta omalle asunnolleen ulottuvan tantereen poikki ja hän oli nähnyt Denverin ratsastavan kuunvalossa etelään.

Perästäpäin oli Josephine mennyt keittiöön hautomaan silmiään kylmällä vedellä. Hän oli kuullut laukauksen, joka tappoi Callahanin ja hetken kauhistuttavan epätietoisuuden perästä oli hän pakoittanut itsensä menemään suureen huoneeseen, jossa hän oli ottanut käteensä Denverin pistoolin. Hän oli seisonut ovella vain hetkisen, kun Brannon ilmestyi paikalle, pistooli kädessä. Kun Josephine oli ottanut Denverin aseen pöydältä, oli hän huomannut, että Brannonin ase oli poissa.

Kaikki muut sen päivän tapaukset olivat Josephinen ajatuksissa jääneet varjoon sen muiston rinnalla, joka hänelle oli jäänyt Brannonin välinpitämättömyydestä murhaan nähden. Hän ei ollut sanonut sanaakaan, ei ainoatakaan selittävää sanaa. Jo hänen suhtautumisensa siihen oli osoittanut, että hän ei aikonutkaan selittää tekoaan. Se oli taas esimerkki hänen omahyväisestä halveksivasta käytöksestään Josephineä kohtaan.

Kun Starin miehet ratsastivat päärakennuksen ohi, laskeutui Josephine rappuja alas ja juoksi suuren huoneen läntiseen akkunaan ja näki sieltä, kun miehet hyppäsivät satulasta ja katosivat näkyvistä, ilmeisesti he olivat menneet Brannonin asuntoon.

Hän odotti ihmetellen. Hänen puolinaisiin arveluihinsa Starin miesten käynnin merkityksestä ei tullut vastausta. Hänestä tuntui, että Brannonilla täytyi olla täysi syy tappaa Callahan, sillä muutoin hän ei olisi uskaltanut tuoda Starin miehiä asuntoonsa katsomaan ruumista.

Tai ehkä Brannon oli valehdellut! Ehkäpä hän oli syyttänyt jotakin muuta henkilöä murhasta. Ehkä oli hän tavanmukaisella välinpitämättömyydellään toisten mielipiteistä, ylemmyyden ja voiman tietoisuudessaan, kieltänyt tietävänsä koko rikoksesta mitään!

Josephine tiesi, että Starin miehet kuulustelisivat häntä. Hänen tietoonsa viranomaisten tavallisesta menettelystä murhatapauksissa (jotka hän oli oppinut sanomalehtien palstoilta) sisältyi myös muisto kaikkien todistajien kiusallisista kuulusteluista. Jos Starin miehet tiedustelisivat häneltä asiaa, voisiko hän todistaa Brannonia vastaan?

Hän tunsi, että hänen täytyi puhua totta. Hänen tietääkseen oli Callahan ollut syytön. Hän ei edes ollut puolustautunut, ei edes vetänyt asettaan esille, sillä kun Josephine oli katsonut häntä, kun hän makasi oudosti vääntyneenä kuistilla, oli hän nähnyt hänen aseensa kiiltävän hänen vyöllään.

Sittenkään ei Josephine osannut vastata asettamaansa kysymykseen. Brannon oli kohdellut häntä kuin lasta ja hänen käytöksensä oli nostanut hänessä raivoisan vihan häntä kohtaan. Sittenkin oli Brannon suojellut häntä Bettyn poissaolon aikana, uskaltaen henkensäkin vaaraan kun hän aseettomana oli ottanut Denverilta pistoolin eikä hän ollut millään tavalla käyttänyt hyväkseen Josephinen yksinäisyyttä. "Hän on mies", puhui Josephine itselleen, seisoessaan akkunassa ja katsoessaan henkeään pidättäen Brannonin asuntoon "Betty tiesi sen. Hän on mies!"

Josephine tiesi nyt, että hän valehtelisi Brannonin hyväksi ja että hän ei koskaan antaisi Starin miesten hirttää häntä, vaikka hänen täytyisi kertoa heille, että —

Hän vetäisi syvään henkeä sillä kohdalla ja puristi päättävästi huulensa yhteen. Ja kun hän vihdoinkin näki miehen tulevan Brannonin asunnon nurkan taitse ja tulevan päärakennusta kohti, lähti hän akkunasta ja meni pöydän luo, johon hän jäi seisomaan, koettaen päästä mielen tasapainoon odottaessaan sitä jumalantuomiota, jota nyt ei enää käynyt välttäminen.

Sillä mies lähestyi nopeasti, suoraan päärakennusta kohti. Hän saattoi kuulla hänen kannustensa kilinän, kun hän nousi rappuja. Hän oli sama pitkä mies, joka oli ratsastanut Brannonin rinnalla, miesten sivuuttaessa päärakennuksen matkallaan Brannonin asunnolle.

Avatessaan oven vastaukseksi miehen kolkutukseen olivat tämän vaaleansiniset silmät kovat kuin kivi ja hänen huulensa olivat jäykät kiihkosta. Mutta hän otti lakin päästään oudon kunnioittavasti nähdessään Josephinen ja hänen kovat silmänsä lauhtuivat ihastuksesta.

"Olen Cole Meeder, Miss — Starin karjatalon esimies. Arvatenkin olette Miss Hamilton. Betty Lawson ei kait vielä ole palannut Willetistä?"

"Olen Josephine Hamilton", sanoi hän tyynesti. "Ei, Miss Lawson ei ole vielä palannut. Tehän olette naapureita, eikö niin. Ettekö tahdo astua sisään?"

"Enpä luule", Meederin ääni oli askelta matalampi. Siihen oli tullut hyvä mitta kunnioitusta lisää. "Näette, ma'am, tämä ei ole mikään vieraskäynti tavallisessa merkityksessä. Olemme tulleet tänne saamaan selville, minkä vuoksi Brannon tappoi meidän isäntämme. Kysyn teiltä, mitä te asiaan tiedätte."

Brannon oli siis myöntänyt! Se oli Josephinen ensimäinen ajatus. Ja hän oli ilmeisesti pyytänyt saada todistaa, että hän oli oikeutettu tekemään sen, sillä muutoinhan ei Cole Meeder olisi kysynyt, mitä hän asiaan tiesi.

Josephinen ei tarvinnut kysyä, miten hän oli saanut tiedon murhasta. Brannonin tulo Starin miesten seurassa osoitti, että hän vapaaehtoisesti oli ratsastanut Stariin. Vaikka hänen uteliaisuutensa oli suuri, ei hän kuitenkaan uskaltanut pyytää Meederiä kertomaan mitä Brannon oli sanonut tekonsa oikeutuksesta. Jos hän siis tahtoi pelastaa Brannonin, niin ei hän saanut epäröidä.

Kaikki hänen rohkeutensa olikin tarpeen, kun hän kohtasi Meederin kylmän katseen. Mutta hän kesti sen.

"Callahan ahdisti minua kuistilla. Taistelin hänen kanssaan kun Brannon ampui hänet."

Josephine kertoi valheensa sangen uskottavan näköisenä ja sellaisella kiivaudella, että se petti Meederin, sillä katsottuaan Josephineä terävästi ja epäluuloisesti levisi Meederin kasvoille häpeänsekainen hämmästys.

"Otaksun, että se on kaikki, mitä tiedätte, ma'am", sanoi hän tahmealla äänellä. "En luullut Callahanista sellaista. Brannon ei kertonut aivan samalla tavalla, hän jätti mainitsematta, että Callahan oli ahdistanut teitä. Hän sanoi vain nähneensä Callahanin rappusilla ja luulleensa häntä Denveriksi. Tahtoi kait suojella teitä, arvaan. Olen sangen pahoillani, että vaivasin teitä. Siinä kaikki, ma'am — paitsi tätä: Jos olisin tiennyt, että Callahan oli sen lajin miehiä, niin en koskaan olisi ryhtynyt hänen karjahommiinsa."

Josephine seisoi ovella ja katsoi, kun Meeder poistui. Hän näki hänen katoavan Brannonin asunnon nurkan taakse. Sitten sulki hän oven ja meni taas akkunaan, josta hän näki Starin miesten nousevan hevostensa selkään. He ratsastivat tallille, jossa eräs heistä hyppäsi satulasta ja meni sisään, tullakseen hetken perästä takaisin taluttaen Callahanin hevosta. Sitten he kaikki ratsastivat päärakennuksen ohi, kääntyen alangon itäistä laitaa kohti. Eräs heistä kantoi ratsullaan Callahanin ruumista.

Viidestoista luku.

Osana Brannonin suunnitelmaa oli ollut ilmoittaa Josephinelle, että hän oli tekaissut jutun Callahanin kuolemasta, pelastaakseen Josephinen joutumasta kuulustelun alaiseksi. Hän olisi kertonut sen hänelle ennen lähtöään Stariin, ellei hän olisi pelännyt, että Josephine asettuisi vastahankaan ja siten pilaisi koko suunnitelman. Ja vietyään sitten Starin miehet asuntoonsa aikoi hän nyt mennä päärakennukseen kertomaan Josephinelle mitä hän oli tehnyt, varoittaakseen häntä puhumaan samaan suuntaan. Meederin äkillinen raivo, nähdessään Callahanin ruumiin, oli kuitenkin tehnyt hänen aikeensa mitättömäksi.

Seisoessaan Starin miesten joukossa Brannon oivalsi, että hän piankin joutuisi heidän pilkkansa esineeksi, sillä he käsittäisivät hänen yrityksensä suojella Josephineä jonkinlaiseksi heikoksi sankariasenteeksi, jolla hän oli koettanut voittaa tytön suosion. Ja ehkäpä Josephine itsekin katsoi asiaa siltä kannalta.

Starin miehet eivät moittisi Josephineä siitä mitä oli tapahtunut, koska hän oli kertonut asian yhtäpitävästi Brannonin kuvauksen kanssa. Mutta hänen lisäystään tultaisiin varmaankin kertomaan kertomistaan, omine lisäyksineen ja koristuksineen, sillä välttämättömällä seurauksella, että Josephinestä tulisi kuuluisuus, joka ei olisi erikoisen miellyttävää laatua.

Sen olisi Brannon voinut estää. Nyt sen sijaan oli hänen vaieten kestettävä kaikki ne myrkylliset ja pilkalliset huomautukset, joita hänen ystävänsä ja vihamiehensä suvaitsivat tarjota.

Kun Meeder palasi, seisoi Brannon nojaten oven pieleen kärsivällisesti odottaen. Meeder pysähtyi ovelle. Hänen kasvonsa olivat vihasta punoittavat havaittuaan Callahanin siveellisen kunnon niin alhaiseksi ja harmista Brannonia kohtaan sen vuoksi, ettei hän, Josephinen kertomuksesta päättäen, ollut kertonut kaikkea.

"Brannon, sinun kertomuksesi ei käy yhteen Miss Hamiltonin kertoman kanssa!" säväytti hän raivokkaasti.

Brannon kohtasi Meederin katseen ja kesti sen. Heikko ivallinen hymy karehti hänen huulillaan. Mutta hän ei vastannut mitään. Siinähän ei ollut mitään vastaamista. Kun ei kerran Josephine tiennyt mitään hänen suunnitelmastaan, oli hän luonnollisesti kertonut totuuden asiassa.