Part 6

"Brannon", sanoi hän, "en aio sallia teidän tappaa Denveriä. Antakaa minulle pistoolinne"!

Brannon nousi, katsoen yhä Josephineä silmiin noustessaan ja vaikka hänen silmänsä loistivatkin kylmän halveksivasti, kesti Josephine sen. Ja hän kesti sen vielä jatkuvasti, sillä hän aikoi voittaa äänettömän taistelunsa.

Nähdessään Brannonin suun vetäytyvän veitikkamaiseen hymyyn tiesi hän voittaneensa ja kun tämä hitaasti veti synkännäköisen aseensa kotelosta ja asetti sen pöydälle lähelle Josephineä, ilmaisi hätäinen henkäys, joka tytön onnistui tukahuttaa, että hän ei sittenkään ollut uskonut voittavansa.

Josephine riemuitsi rajattomasti. Tämä rautahermoinen mies, jota kaikki seudun asukkaat pelkäsivät ja kunnioittivat, alistui siis hänen tahtoonsa, tunnusti siis äänettömästi, että Josephinen tahto oli voimakkaampi kuin hänen. Se oli hänen ajamansa aatteen voitto ja samalla hänen henkilökohtainen voittonsa.

Pantuaan pistoolinsa pöydälle astui Brannon aivan Josephinen eteen ja seisoi hetkisen siinä, katsoen häneen kiinteästi. Josephinen tunteet hakivat avuttomina turvaa hänen arvoituksellisen katseensa edessä. Hän näki tuossa katseessa niin monenlaisia ilmeitä, että hänen oli mahdotonta päättää, mikä niistä oli vallitsevin. Hän hämmentyi ja tunsi itsensä noloksi ja seisoessaan siinä avuttomana, kuuli hän Brannonin sanovan:

"Tässä on ase, ma'am. Arvaan, että pidätte Denveristä enemmän kuin minä."

Ja ennenkuin tyttö ehti vastata tähän miehen alistumista seuranneeseen pilkalliseen huomautukseen, oli Brannon kääntynyt ja mennyt ulos ovesta.

Josephine seisoi kalpeana ja äänettömänä, kunnes kuuli Brannonin astuvan kuistin poikki ja sitten kuuli hän hänen askeleensa kovalla, kuivalla päärakennusta ympäröivällä hiekkakentällä.

Vihdoin kääntyi hän vapisevana, oudon väristyksen valtaamana, mutta ylpeänä ja veti tuolin pöydän viereen ja istuutui siihen katselemaan kyynärpäihinsä nojautuen kuolettavaa asetta, jonka suu uhkaavasti suuntautui häneen. Pelosta vapisten ojensi hän epäröivän sormen sitä kohti ja käänsi piipun toisaalle.

Hänen voitoniloonsa sekaantui omituinen ilkeämielisyys. Alusta alkaen oli Brannonin taipumattomuus ärsyttänyt häntä ja haastanut häntä taistosille. Brannon oli ollut häikäilemättömän itsevaltias häntä kohtaan ja mikä vielä pahempi, Brannon oli nöyryyttänyt häntä useampaan otteeseen ja kylmässä ylhäisyydessään oli hän vähäksynyt hänen jäsenyyttään ihmiskunnassa.

Vanhojen loukkausten muisteleminen teki hänen äskeisen voittonsa suloisemmaksi. Hän oli voittanut! Ja täst’edes aikoi hän näyttää hänelle —

Hän hätkähti ja kävi lujasti pöydän laitaan. Hän sai tuskin tukahdutetuksi kirkaisua. Aivan kuin jäykistävän halvauksen tapaamana ei hän päässyt mihinkään tuolistaan, vaan käänsi hitaasti päätään kunnes näki oven. Sitten jäi hän katsomaan kalpeaan kuuvaloon voimattomana, äänettömänä.

Pistoolin laukaus oli kajahtanut yön hiljaisuudessa, räikeänä, meluavana. Ja istuessaan siinä kykenemättömänä puhumaan ja liikkumaan kuuli hän laukauksen kaiun kiirivän suuren alangon vuorelta vuorelle ja vihdoin tuulen hengen viemänä vaimenevan kuulumattomaksi.

Ja sitten seurasi hiljaisuus outona, kammottavana, pahaenteisenä. Hän istui yhä, kääntyen poispäin ovesta, pelokkaana kuunnellen ja odottaen.

Yhdestoista luku.

Ei ääntäkään kuulunut. Oven ulkopuolella vallitseva hiljaisuus tuntui painostavalta, se tuntui kietovan hänet omakseen, musertavan hänet kokonaan painonsa alle. Ovesta saattoi hän nähdä tähtien loistavan kuin timantit pehmeää sinitaivasta vasten. Hän erotti kaukaisen vuoren huipun, joka kylpi kuun hopealoisteessa. Puitten ja ruohon sametinvihreys näkyi ihmeellisen selvänä utumaisessa valaistuksessa. Siellä täällä kiilui paljaita epätasaisia kallionkielekkeitä, valkoisina ja puhtaina. Kova, auringon paahtama hietakenttäkin päärakennuksen ympärillä näytti pehmeältä ja kutsuvalta, sillä tällä hetkellä selvisi hänelle, että hän oli erehtynyt luullessaan pelkäävänsä varsinaisesti tätä seutua.

Ihmisiä hän pelkäsi. Ihmisiä, jotka itsekkäinä, ylpeinä ja luulotellen pieniä voimiaan suuremmiksikin, taistelivat toisiaan vastaan, luonnon katsellessa heidän touhuansa tutkimattomin silmin.

Josephinekin, samoin kuin ihmiset, joita hän pelkäsi, oli taipunut itsekkyyden nostattamien mielihalujen johdettavaksi. Hän oli nimittänyt itsekkäisyyttään "mielipiteeksi", "aatteeksi", mutta hän tiesi tällä hetkellä, että maailma tulkitsi hänen menettelynsä vain oman tahdon perilleajamiseksi. Se ei ollut mitään muuta kuin vallan himoa, joka oli saanut hänet koettamaan määräillä Brannonin tekoja ja toimia. Ja nyt oli hän lähettänyt hänet suoraan surman suuhun vain sen vuoksi, että hän oli tahtonut näyttää, että hänen oma tahtonsa oli Brannonin tahtoa voimakkaampi.

Ulkomaailma muuttui äkkiä hänen silmissään hämäräksi ja vihdoin sumeni se kokonaan ja hän painoi päänsä käsivarsiensa varaan pöydälle ja antautui kokonaan katumuksen ja pelon kyynelten valtaan.

Denver oli tappanut Brannonin, siitä hän oli varma. Sillä hän oli lähettänyt Brannonin pois aseettomana, hyvin tietäen, että Denverillä yhä oli sama ase vyöllään, jota hän oli yrittänyt käyttää Brannonin ilmestyttyä akkunaan. Brannonista oli nyt tullut hänen järjettömän, aseita kohtaan tuntemansa ennakkoluulon uhri. Hän tiesi nyt, että hänen katsantokantansa oli ollut aivan väärä, sillä koska kaikki Lännen miehet kantoivat asetta, niin oli Brannonkin siihen pakoitettu jo itsepuolustuksenkin kannalta. Nyt saattoi Josephine käsittää arvoituksellisen katseen, jonka hän Brannonin silmissä oli nähnyt hänen jättäessään pistoolinsa pöydälle. Vallitseva sävy siinä oli ollut jonkinlainen häikäilemätön vaaran halveksunta.

Josephine hätkähti sielussaan nousevaa kuvaa, kuinka Denver oli ampunut Brannonin. Hän ei vähääkään epäillyt, että Brannon yhtä kylmän tyynesti oli ottanut vastaan kuolettavan luodin kuin hän oli jättänyt aseensakin pöydälle.

Häntä värisytti ja hän nyyhkytti ääneen, ja takoen nyrkkiin puristuneita käsiään pöytään, hän koetti karkoittaa mielikuvituksensa nostattamaa näkyä, kuinka Brannon säälittävänä myttynä makasi kovalla hietatantereella ja kuinka Denver työnsä tehtyään hiipi yön pimeyteen. Mutta Denver ei hiipisikään pois, vaan Brannonin ollessa tieltä pois hän tulisi —.

"Tässä on toinen myönnytys teidän aatteellenne", sanoi kylmä, pilkallinen ääni hänen sivullaan.

Josephine ei nostanut päätään. Hänen säikähdyksensä äänen kuullessaan vaihtui suureksi iloksi, joka teki hänet aivan voimattomaksi. Sillä ääni oli Brannonin ja kun hän ei nostanut päätään, jatkoi sama kuiva ääni: "Tämä on Denverin, otin sen häneltä juuri."

Raskas metalliesine kolahti heikosti pöydälle aivan hänen eteensä ja muutettuaan toista kättään hieman saattoi Josephine nähdä, että se oli pistooli.

Samoin kuin Brannonin pelastaessa hänet Denverin käsistä, rauhoitti hänen äänensä kuuleminen Josephineä nytkin. Mutta hän ei tahtonut nostaa päätään, sillä hänestä tuntui vastenmieliseltä näyttää Brannonille, että hän oli itkenyt.

"Menkää pois, olkaa hyvä", sanoi hän epävarmalla, hiljaisella äänellä.

"Heti." Brannonin ääni soi kuivan lystikkäältä, vaikka oudon epävarmana hänenkin.

Josephine odotti häntä lähteväksi ja kun hän ei kuullut mitään ääntä enää, otaksui hän hänen lähteneen yhtä huomaamatta kuin oli tullutkin.

Hän kohotti päätään ja näkikin, että Brannon seisoi aivan lähellä, käsivarret ristissä rinnalla ja oikean käden sormet leuan alla. Asento muistutti elävästi rautatien varrella tapahtunutta seikkailua.

Brannonin ilveilevä, pilkallinen katse sai Josephinessä aikaan harminpuuskan, joka auttoi häntä jonkinverran tasapainoon, mutta vaikka hän katsoikin vihaisesti mieheen, nousi häiritsevä puna hänen poskilleen. Voitonilo oli ollut liian aikainen. Kuten ennenkin oli Brannon nytkin astuva voittajana ottelusta.

Jos Brannon olisi hiemankaan näyttänyt ylpeältä voitoistaan, ei Josephine ehkä olisi välittänyt siitä paljoakaan. Mutta hänen kylmän rauhallinen ja asiallinen käyttäytymisensä, joka näytti vaativan voiton itselleen tinkimättä, välttämättömänä, sai hänen suuttumuksensa leimahtamaan täyteen liekkiin.

"Minähän sanoin teille, että menisitte pois!" sanoi hän.

"Kuulin sen, Miss Hamilton."

Hän astui lähemmäksi Josephineä, niin lähelle, että housun nahkareunus viisti hänen hamettaan. Josephine istui jäykkänä, ihmettelevänä ja vihaisena.

Sitten ojensi Brannon oikean kätensä, tarttui hellävaraisella, mutta lujalla otteella Josephineä leuasta ja taivutti hänen päätään taaksepäin, kunnes hänellä ei enää ollut muuta neuvoa kuin katsoa Brannonia suoraan silmiin.

"Itkenyt!" sanoi Brannon.

Josephinen silmät leimusivat intohimoista vihaa sellaisen rohkeuden johdosta, vaikka hän alistuikin siihen hänelle itselleenkin käsittämättömällä nöyryydellä, sillä olisihan hän voinut vapautua siitä nousemalla pystyyn. Josephine ei vastannut mitään, tuijotti vain Brannoniin.

"Luulitte, että Denver oli ammuttu?" sanoi Brannon.

"En", kielsi Josephine tiukasti.

"Mitä sitten?" sanoi hän ystävällisesti. "Oh, älkää viitsikö! Minä en ole ollut missään hengenvaarassa. Jos te olette ollut pahoillanne minun vuokseni, niin on se ollut turhaa voiman haaskausta. Denver ei koskaan ammu ketään edestäpäin ja minä en koskaan anna Denverin kaltaiselle miehelle tilaisuutta ampua takaapäin. Denver ei vähääkään pitänyt siitä, että pyysin häneltä hänen asettaan, ilmoittaen, että talon uusi esimies ei sellaisia suosi. Hän veti sen esille aika rohkeasti ja ampui minua kohti kerran, ennenkuin sain sen hänen kädestään. Hän ampui kuuhun sillä kertaa. Mutta teidän ei olisi pitänyt itkeä minun vuokseni. Te ette pidä minusta niin paljoa."

"Minä vihaan teitä!" selitti Josephine.

Brannon nauroi hiljaa, päästi hänen leukansa irti ja astuen taaksepäin, kumarsi syvään. Sanaakaan sanomatta kulki hän ovelle saakka. Mutta kun hän kynnyksellä kääntyi katsomaan taakseen, tiesi Josephine, ettei hän ollut osannut pettää häntä, vaan että Brannon tiesi, että hänen suuttumuksensa oli naamioitua, tietoisesti tai tietämättä. Hän tiesi Brannonin huvitetusta hymystä, että hän arvasi hänen itkeneen siitä syystä, että hän oli luullut Denverin tappaneen Brannonin ja että hän taisteli alistumistaan vastaan sekä että hänen vihansa johtui vain oman heikkouden tunnosta.

Kahdestoista luku.

Brannon oli puhuessaan Josephinen kanssa ottanut kuusipiippuisensa pöydältä, johon hän sen oli pannut taipuessaan eriskummalliseen päähänpistoonsa alistua tytön vaatimukseen. Jätettyään Josephinen suureen huoneeseen ja astuessaan kuistilta oli Brannonin mieliala synkkä, miltei raivoisa. Hän oli leikkiälyöden puhunut Josephinelle pistoolin otosta Denveriltä; tosiasiassa oli toimitus muodostunut katkeraksi taisteluksi, joka, vaikka olikin lyhyt, olisi saattanut päättyä hänelle onnettomasti, ellei hänen silmänsä olisi ollut tarkka ja hänen lihaksensa vahvat.

Denver oli piiloutunut erään Brannonin asunnon vieressä olevan vajan taakse ja kun Brannon meni rakennuksen ohi, oli Denver häntä vastassa. Denverillä oli ase paljastettuna ja Brannonin oli karjatalon suuren seurusteluhuoneen pöydällä.

Denver oli nähnyt kun Brannon antoi aseensa Josephinelle. Seistessään siinä vajan edustalla kertoi hän sen Brannonille. Denverin pahanilkinen ilo tavatessaan vihamiehensä aseettomana teki hänet häikäilemättömäksi. Hän tunsi halua tehdä pilkkaa Brannonista, ennenkuin ampuisi hänet. Mutta viivytys maksoi hänelle voiton. Hän vetäisi liipasinta kun Brannon syöksyi hänen kimppuunsa, mutta Brannonin käsi kosketti ajoissa pistoolin piippua, joten kuula lensi ohi, raapaisten hieman hänen kylkeään. Kun Denver taas tuli tajuihinsa, oli hän pitkällään vajan ovella. Brannon seisoi kumartuneena hänen ylitseen ja hieroi hiljaa rystysiään.

"Meidän uusi esimiehemme ei kärsi tappamista, Denver", puhui Brannon totisena, "ja sen vuoksi olet säilyttänyt henkesi, josta tuskin preeriakoirakaan ylpeilisi. Sinulla on viisitoista minuuttia aikaa. Ellet sen ajan kuluessa ole korjannut luitasi Trianglesta, niin ei uuden esimiehen käsky enää pysy voimassa. Lähde kävelemään!"

Viisitoista minuuttia oli kulunut kun Brannon lähti Josephinen luota. Hän ei astunut uhkarohkeasti, sillä kuu paistoi kirkkaasti ja Denver saattoi ehkä käyttää rihlaansa. Brannon livahti sen vuoksi kuistin nurkan taitse ja kulki rakennuksen ympäri, tullen näkyviin taas vastapäisen nurkan takaa, jossa hän seisoi jonkin aikaa silmäillen päärakennuksen ja miesten asuntojen välistä kenttää.

Denveriä ei näkynyt.

Sittenkin Brannon odotti, sillä hän tunsi Denverin. Jos hän oli päättänyt käyttää rihlaansa, jota hän erinomaisesti olisi voinut käsitellä esimerkiksi asuntolan akkunassa, niin olisi rakennusten välinen kenttä tullut hyvin vaaralliseksi liikkumapaikaksi.

Sen vuoksi Brannon antoi muutaman minuutin kulua ennenkuin hän lähti liikkeelle. Sitten juoksi hän noin viidenkymmenen jalan päässä kartanosta olevaan poppelimetsikköön. Sen puitten suojasta tarkasti hän taas ympäristöään. Ei ääntäkään kuulunut, ei mitään liikettä.

Sittenkin saattoi Denver odottaa tilaisuuttaan, jos Brannon tulisi huolimattomaksi tai vähemmän toimeliaaksi.

Siten Brannon vietti sangen pitkän ajan puitten takana, tarkaten jokaista ääntä ja liikettä. Äkkiä hän astui esiin puitten välistä. Etelässä, noin puolen mailin päässä, ratsasti mies.

Ei ollut epäilystäkään, se oli Denver. Hänellä oli sotalaukku selässään ja sen yläpuolella erottautuivat selvästi Denverin tutut piirteet, laiha päänsä ja hartiansa.

Brannon jäi vähäksi aikaa katsomaan ratsastajaa, sitten meni hän asunnolleen ja seisoi hetkisen ovella katsellen alangolle.

Häneltä oli jäänyt tuikkulamppu palamaan suurempaan huoneeseen ja sen valossa jäi hän seisomaan useammaksi minuutiksi, mietiskelevän näköisenä tuijottaen lattiaan ja ajatellen tyttöä, joka oli jäänyt karjatalon suureen seurusteluhuoneeseen.

"Hän on kuin lintu, joka lyö siipiään akkunaruutuun; luullen sitä ilmaksi. Hän ei pääse mihinkään ja on hieman hädissään siitä", tuumi hän. "Luulen, että hän pitäisi minusta, ellei hän vihaisi minua niin kovasti."

Hän ei itse ollut varma, pitikö hän tytöstä. Ainakin hän häntä sääli — sääli sen vuoksi, että jos tyttö yritti muuttaa sen seudun tapoja ja tottumuksia, johon hän sattumalta oli tullut, niin oli hän varmasti epäonnistuva aikeissaan. Hänellä oli rohkeutta puolustaa mielipiteitään ja mielipiteethän ovat vallan paikallaan aatteina, vaikka useimmat ihmiset pitävät mielipiteensä hämärässä puolitajussa ja seuraavat jatkuvasti vain hetken mielijohteita. Sehän se tekeekin ihmiset inhimillisiksi.

"Hän noudattaa omaa päätään liian paljon", oli Brannonin seuraava ajatus. "Hän koettaa istuttaa tänne Idän ajatustapoja, toivoen hävittävänsä meikäläiset, joko sitten tahdomme tai emme. Hän olisi sietämätön, ellei —."

Hänen tukkansa, ajatteli Brannon ja hänen silmänsä, jotka olivat suuret ja ilmeikkäät ja joissa kaikki naisen viehättävyys ja salaperäisyys syvästi kuvastui, olivat suuressa määrässä puoleensa vetävät.

"Mutta Itä ei ole Länsi", ajatteli hän taas, "ja minä luulen että hän pian pääsee siitä perille."

Hän palasi taas ovelle ja viivähti siinä keskittäen katseensa kauaksi etelään, missä kulki ratsastaja, joka jo oli muuttunut pieneksi pisteeksi yön himmeässä valossa. Hän katseli yhä ratsastajaa, kun hän äkkiä kuuli kumean laukauksen.

Koska ääni kuului tulevan päärakennukselta päin, juoksi hän sinne. Mutta siellä ei näkynyt mitään. Molemmista lännenpuoleisista akkunoista näkyi valo, kuten koko illan oli ollut asianlaita ja osa valoa virtasi kuistille.

Juostessaan taloa kohti, ajatteli Brannon Josephinen turvallisuutta, vaikkei hän voinut käsittää, mikä vaara häntä saattaisi uhata, ellei mahdollisesti joku öinen kulkija olisi sattunut tulemaan karjatalolle ja huomattuaan tytön olevan yksin, olisi —

Hän oli kuistilla ennenkuin ajatus oli saanut selvän muodon.

Avonaisessa ovessa, toinen käsi painettuna tiukasti rintaa vasten, toisen riippuessa velttona sivulla, suuri kuusipiippuinen putoamaisillaan siitä, seisoi Josephine. Hänen kasvonsa olivat liidunvalkeat ja hänen silmissään kuvastui avuton kauhu.

Kuistin permannolla, aivan ovesta tulevan valovirran rajalla, makasi miehen ruumis omituisesti kasassa, aivan kuin hän olisi kaatunut pää edellä ja sitten yrittänyt nousta jaloilleen.

Brannon sai tämän käsityksen siitä, että miehen oikea polvi oli vedetty eteenpäin ja oikea käsi oli aivan polven vieressä velttona ja vääntyneenä.

Brannon ei kysellyt. Hänestä oli selvää, että mies oli yrittänyt ovesta sisään ja että Josephine oli ampunut hänet aivan kynnykselle. Ruumiin asento ja Josephinen suunnaton mielenliikutus näytti todistavan hänen otaksumansa oikeaksi.

Hän katsahti toistamiseen Josephineen, kumartuessaan ruumiin puoleen ja näki, että hän oli peittänyt kasvonsa käsiinsä ja nojasi voimattomana ovenpieleen. Sitten hän tutki kosteaa läikkää ruumiin selkäpuolella, pudisti päätään ja käänsi ruumiin selälleen nähdäkseen hänen kasvonsa.

Miestä oli ammuttu selkään ja kuula oli tunkeutunut sydämen seuduille. Hän oli kuollut.

Noustessaan jaloilleen pikaisen tutkimuksen jälkeen olivat Brannonin huulet tiukasti yhteenpuristetut. Kuollut mies oli Tim Callahan, sama ratsastaja, joka aikaisemmin oli tuonut tiedon Mrs Whitmanin sairaudesta. Star sijaitsi alangon itäisessä laidassa ja Callahan ei ilmeisesti ollut poistunut kauaksikaan Triangle L:sta, kun hän jostakin syystä, joka ehkä ainaiseksi jäisi tuntemattomaksi, oli palannut takaisin.

Brannon luuli tietävänsä mitä oli tapahtunut. Callahan oli astunut kuistille, edeltäpäin tekemättä tuloaan huomatuksi ja Josephine illan jännittävistä tapauksista ylen kiihtyneenä, oli ajatellut, että Starin omistaja ehkä oli samaa lajia kuin Denverkin ja ampunut hänet juuri kun Callahan, mahdollisesti hitaasti todeten uhkaavan vaaran, kääntyi pelastuakseen siitä.

Noustessaan näki Brannon suuren kuusipiippuisen putoavan raskaasti Josephinen kädestä kuistin permannolle. Tyttö oli itse vaarassa tehdä seuraa aseelle, sillä hänen silmänsä olivat kiinni ja hän huojui arveluttavasti kun Brannon ehätti hätään ja otti hänet käsivarsilleen.

Hän kantoi hänet suureen huoneeseen ja asetti hänet avaraan leposohvaan. Hän katseli häntä hetkisen osaaottavasti rypistäen silmäkulmiaan ja jätti hänet sitten sekä otti suuren pistoolin permannolta, johon se Josephinen kädestä oli pudonnut.

Nopea silmäys aseeseen näytti, että siitä oli laukaistu kaksi panosta. Koska ase oli sama, jonka hän oli ottanut Denveriltä, saattoi hän selittää toisen tyhjän ammuksen olemassaolon. Toisen oli Josephinen täytynyt ampua Callahaniin.

Brannon palasi Josephinen luo, näki että hän hengitti syvään ja säännöllisesti, vaikka olikin vielä tiedottomana. Sitten hän meni ulkopuolella olevalle hietikolle. Vähän matkaa päärakennuksesta näki hän hevosen, joka miehettömänä seisoi pää alhaalla katajan varjossa. Eläin ontui, kun hän talutti sen kuunvaloon ja hän näki, että sen etujalka oli loukkaantunut — venähtänyt pahasti.

Karkeatekoinen tähti oli poltettu sen lanteelle, osoittaen, että se kuului Callahanille.

Loukkaantunut jalka selitti Callahanin paluun karjatalolle. Hän oli ilmeisesti tullut pyytämään tervettä hevosta itselleen.

Brannon talutti hevosen talliin, aikoen kohta palata takaisin hoitamaan sen jalkaa. Saapuessaan seurusteluhuoneeseen vievälle ovelle, näki hän Josephinen istuvan leposohvan reunalla. Hän nojasi suorin käsin leposohvaan ja tuijotti avonaiseen oveen päin.

Hän oli ilmeisesti juuri tullut tajuihinsa ja mietti mitä oli tapahtunut.

Nostaessaan katseensa Brannoniin, oli hänen silmissään hurja ilme ja hän värisi kysyessään hiljaisella, vapisevalla äänellä:

"Onko hän kuollut?"

Brannonin synkkä pään nyökkäys pani hänet peittämään kasvonsa käsillään ja sitten istui hän ääneti huojutellen ruumistaan edes takaisin.

Brannonin tuli häntä sääli, mutta hän ei voinut tehdä mitään. Tappaessaan Callahanin oli hän syvästi loukannut sitä aatetta, jonka asianajajana hän itse niin voimakkaasti esiintyi. Monta vuotta kuluisi, ennenkuin hän voisi unhottaa tämänöisen kokemuksensa. Hänen tekonsa tulisi yötäpäivää kiusaamaan häntä, lukemattomia kertoja tulisi hän ajatuksissaan eläneeksi tämän öisen murhenäytelmän ja katumus toisi mukanaan välttämättömän henkisen murtumiseen.

Armeliaisuus Josephineä kohtaan ja kokemuksesta johtuva viisaus kertoi Brannonille, että paras menettely tässä tapauksessa oli vaikeneminen. Ja sen vuoksi ei hän sanonut mitään mennessään suuren pöydän luo, jolle hän, tutkittuaan aseen, oli pannut sen. Hän nosti sen siitä ja pujotti sen takkinsa alle siinä pelossa, että Josephine saattaisi tulla hysteeriseksi, jos hän näkisi sen.

Hän seisoi siinä pitkän aikaa katsellen Josephineä ja rypistäen kulmiaan tuimasti, kun ei keksinyt mitään keinoa, millä lievittää sitä kauheaa surua, joka suonenvedontapaisesti puistatti tytön hartioita. Hän istui siinä, säälittävänä pikku olentona, hentona ja voimattomana, kaikki sotaisuus kadonneena, koettaen irtaantua omista kauhistuttavista ajatuksistaan. Brannon olisi maksanut paljon, jos hän olisi voinut ottaa syyn Callahanin taposta päälleen. Mutta vaikka hän olisikin tehnyt sen, ei Josephine kuitenkaan olisi vapautunut ajatuksistaan.

Vihdoin Josephine nosti silmänsä ja Brannon näki, että niissä kuvastui kauhu, kun ne tapasivat hänen katseensa.

"Menkää pois!" huusi hän kiihkeästi. "Oh, hyvä Jumala, kuinka te voitte seistä noin tyynenä ja katsoa minuun tuolla tavalla; kun tuo mies" — Hän osoitti avonaiseen oveen päin, jonka takana Callahanin ruumis lojui.

Hän vetäytyi taaksepäin tuijottaen Brannoniin laajentunein silmin, aivan kuin hän olisi nähnyt hänessä jotakin uutta, nähnyt hänessä aivan uuden ihmisen.

"Ei ole ihme, jos ihmiset teitä sanovat 'Teräkseksi'", sanoi hän melkein valittaen. Häntä värisytti ja hän sulki silmänsä aivan kun ei hän olisi voinut katsoa Brannoniin kauemmin.

"Menkää — olkaa hyvä!" kuiskasi hän käheästi. "Olkaa hyvä — ja ottakaa hänet mukananne. Oh, minä en kestä enää!"

Brannon vilkaisi häneen huolestunein ja säälivin katsein ja lähti sitten äkkiä huoneesta, sulkien oven jälkeensä.

Josephine kuuli hänen liikkuvan kuistilla ja sitten astuvan raskain askelin pois, aivan kuin hän olisi kantanut jotakin. Kylmät väreet kulkivat hänen ruumiinsa läpi. Oli tullut kuoleman hiljaisuus.

Kolmastoista luku.

Jätettyään Josephinen, kantoi Brannon Callahanin ruumiin omaan asuntoonsa, niissä hän vähäksi aikaa jäi miettimään hänelle sattunutta kovaa onnea.

Starin ja Trianglen miesten välillä oli aina vallinnut sydämellisyyden puute. Kylmät välit juontivat alkunsa ajoilta, jolloin Lawson, Bettyn isä ja Tim Callahan olivat joutuneet erimielisyyteen laiduntamis-oikeuksista. Sittemmin olivat Callahan ja Brannon joutuneet väittelyyn samasta asiasta ja oli Starin omistaja silloin lisännyt asiaan personallisen loukkauksen, puhuessaan halventavasti Brannonin pystyväisyydestä karjatalon esimieheksi. Todistajiakin sattui olemaan läsnä Callahanin ja Brannonin yhteenotossa, ja he olivat ennustaneet, että Callahanin kovat sanat ja Brannonin pilkallinen, taipumaton käytös tiesivät sotaa.

Sotaa ei kuitenkaan syttynyt ja Callahan ja Brannon välttivät toisiaan niin paljon kuin mahdollista. Siitä huolimatta kunnioittivat he toisiaan niitten miehekkäitten, arvokkaitten ominaisuuksien vuoksi, joita he toisissaan näkivät.

Mutta tieto heidän erimielisyydestään levisi ulommaksi ja kuten aina, kulkupuheet ilkeämielisine lisäyksineen suurensivat heidän välillään vallitsevaa epäsopua.

Callahanin murha Triangle L:n kuistilla oli oleva vaikea tyydyttävästi selittää Starin talouteen kuuluville. Kaikille oli tunnettua, että Callahan oli Brannonin vihamies, joten ihmiset olisivat varmoja siitä, että Brannon oli syyllinen, selittipä hän asian miten päin hyvänsä. Ja Callahania oli ammuttu selkään!