Part 5

Josephine hätkähti nähdessään, että Denver käytti loukkaantunutta jalkaansa yhtä hyvin kuin toistakin. Tuo huomio selvisi hänelle hitaasti, sillä kun hän vihdoin peräytyi, ojensi Denver pitkän käsivartensa ja otti häntä lujasti oikeasta ranteesta kiinni, riuhtaisten hänet voimakkaasti luokseen.

Hetkisen oli hän liian huumaantunut voidakseen taistella vastaan ja hänen hämmästyksensä oli suurempi kuin hänen pelkonsa.

Denver naurahti.

"Te olette järkevä", sanoi hän. "Ei maksa vaivaa panna vastaan."

Ilmeisesti hän käsitti Josephinen passiivisuuden antautumiseksi vaikka tyttö päinvastoin oli hiljaa vain kootakseen voimiaan ja saadakseen ajatuksiinsa jotakin järjestystä sekä saadakseen takaisin hengityskykynsä, jonka hän näytti kokonaan menettäneen.

Sitten hän kiljahti ja syöksi äkkiä molemmat nyrkkinsä Denverin rintaa vasten ja työnsi hänet luotaan kaikin voiminsa.

Ihmeellistä — mutta hän tunsi itsensä vapaaksi.

Sillä Denverin lihakset olivat äkkiä tulleet veltoiksi. Josephine kuuli hänen vetävän hätäisen henkäyksen, näki hänen kasvonsa kalpenevan ja silmäinsä laajenevan, aivan kuin hän olisi nähnyt peloittavan aaveen.

Hän unohti kokonaan olevansa vapaa. Hämmästyksissään jäi hän liikkumattomana katsomaan miehen äkillistä muutosta. Sillä hän loittoni nyt hänestä ja koettaen vetäytyä mahdollisimman pieneksi pyrki ilmeisesti välttämään jotakin Josephinen selän takaa tulevaa. Hän näki miehen hitaasti nostavan käsiään, sormet hajallaan, kämmenet häneen päin.

Kun Josephine kääntyi, ajatteli hän Chongia. Betty oli siis ollut oikeassa, kehuessaan hänen luotettavuuttaan; hän oli tullut kreivin aikaan.

Mutta Chong ei ollutkaan hänen takanaan. Avonaisessa akkunassa nurkan ja kirjakaapin välissä seisoikin Brannon, pitäen toisella kädellään akkunaverhoa syrjässä ja toisella raskasta pistoolia.

Josephine seisoi liikkumattomana. Hän oli iloinen, sanomattoman iloinen nähdessään Brannonin ja värisevät, kyynelettömät nyyhkytykset, jotka häntä puistattivat, johtuivat kiitollisuudesta, joita ei sanoihin saanut puetuksi.

Sittenkään hän ei liikahtanut, sillä Brannonin aikeisiin nähden ei saattanut erehtyä. Hän aikoi tappaa Denverin.

Josephine tunsi Denverin takanaan. Katsomatta sinnepäin tiesi hän että Denver koetti kaikin tavoin varjella itseään akkunasta uhkaavalta kuolemalta.

Hetkistä ennen Brannonin ilmaantumista, oli Josephinen vihantunne Denveriä kohtaan ollut niin voimakas, että hän olisi antanut perään hänet kokonaan vallanneelle halulle tappaa Denver, jos hänellä vain olisi ollut ase käytettävänään. Nyt, kun Brannon oli akkunassa ja ylenmäärin tyytyväisenä siitä että oli pelastunut, tunsi hän aivan päinvastaista. Sillä tieto siitä, että Brannon oli lähellä, näytti muuttavan murhenäytelmän aivan tavalliseksi jokapäiväiseksi tapahtumaksi. Hän tunsi, että ainoa merkitys, mikä jutulla saattoi olla, oli isku hänen itserakkaudelleen — häpeällinen tietoisuus siitä että hän oli vähällä joutua Denverin intohimon uhriksi.

Nyt hän ei enää ihmetellyt sitä, että seudun asukkaat olivat antaneet Brannonille liikanimen "Teräs." Hänen kasvonsa näyttivät pöydällä olevan lampun valossa todella tuosta metallista muovaillulta. Josephine tunsi, että hän saattoi ahavoittuneen ihon alta eroittaa valkoisenharmaan, taipumattoman kudoksen. Hänen huulensa olivat suorana, kovana viivana ja hänen silmissään loisti sellainen tuli ja hehku, joka ehdottomasti lumosi Josephinen. Ne laajenivat, syvenivät ja kohdistuivat vihdoin suoraan häneen. Josephine veti syvän pelon ja ihmetyksen henkäyksen.

"Astukaa syrjään, miss Hamilton", kuului Brannonin ääni kylmänä ja käskevänä, vaikka oudon kiihkottomana. "Aion tappaa tuon keltaisen preeriakoiran takananne."

Josephine ei liikkunut. Hän aikoi pelastaa Denverin. Ei sen vuoksi, etteikö Denver olisi ansainnut sitä rikollisesta yrityksestään, vaan sen vuoksi että väkivaltaisuus muodossa tai toisessa oli hänelle vastenmielistä, sen vuoksi, että laiton kuoleman tuottaminen oli tässä tapauksessa yhtä voimakkaasti hänen aatteitaan vastaan kuin se oli ollut hänen pelastaessaan Artwellin hengen. Jos hänen sydämessään oli jokin luonnoton intohimo, joka ei sallinut hänen myöntyä Brannonin tahtoon, näkyi se varmaankin siinä tulisessa silmäyksessä, jonka hän mieheen loi.

"Te ette saa tappaa häntä. Minä en salli sitä", selitti hän. "Miksi te aina olette niin innokas tappamaan ihmisiä? Eikö ole muita keinoja rangaista ihmisiä sellaisista rikoksista kuin tämä?"

Hän näki Brannonin huulten vetäytyvän omituiseen, ilottomaan hymyyn ja samalla hän huomasi Denverin liikehtivän vapaasti. Äkillisen aavistuksen ahdistamana, että Denver aikoi ampua Brannonin, kääntyi hän juuri parhaaseen aikaan tarttuakseen hänen ranteeseensa.

Ponnistellessaan siinä estääkseen Denveriä vetämästä asettaan vyöltään, kuuli hän hiljaisen äänen vieressään ja näki miehen vartalon ilmaantuvan niin lähellä itseään, että tämän hiha, käden välähtäessä uskomattomalla nopeudella hänen kasvojensa ohi, raapasi polttavana hänen poskeaan. Samalla näki hän että Denver horjahti, pani silmänsä kiini, ja hänen polvensa notkahtivat. Samassa putosivat hänen käsivartensa velttoina sivulle.

Sitten näki hän Denverin kaatuvan pitkäkseen seljälleen huoneen eteläisen seinän viereen, velttona ja tunnottomana. Nopeasti vilkaistessaan häneen näki Josephine, että hänen otsassaan oli verta vuotava haava.

Kun hän taas kääntyi, seisoi Brannon aivan Denverin vieressä ja katseli häntä. Brannonin raskas pistooli, jota hän piipusta piti lujasti kädessään, oli osoittautunut vaikuttavaksi aseeksi.

Josephine ei puhunut sanaakaan eikä Brannon katsonut häneen, vaikka tyttö seisoi häneen päin kauhistuneena ja Brannonin kalpeitten kasvojen ja hänen silmissään palavan hillityn raivon lumoamana. Kun hän seisoi siinä tarkaten Denveriä, käsitti Josephine hänen kiivautensa hirvittävän voiman ja tunsi näkevänsä Brannonin sellaisena, kuin ihmiset hänet yleensä tunsivat. Josephine pelkäsi, että Brannon täydentäisi työnsä, ja kun Denver aikoi näyttää elonmerkkejä, astui hän Brannonia kohti, aikoen estää enemmän väkivallan. Mutta hän pysähtyi, kun Brannon, katsomatta häneen, heilautti rauhoittavasti kättään, ikäänkuin sanoakseen, että hän hyvin tiesi, mitä hänen mielessään liikkui ja ettei hänellä ollut aikomusta käsitellä Denveriä sen pitemmältä.

Äänettöminä he seurasivat Denverin liikehtimistä, kun hän epävarmasti nousi jaloilleen kuin lyöty, piiskattu villipeto ihmishahmossa.

Kun Denverin vihdoin onnistui oikaista itsensä seinää vasten, puhui Brannon, katkaisten huoneessa vallitsevan hiljaisuuden lyhyellä käskyllä: "Denver, kiitä neitiä."

Hän odotti, katsoen häneen halveksivasti, kunnes Denver astui eteenpäin ja mutisi jotakin käsittämätöntä. Brannonin huulet vavahtivat, kun Josephine käänsi selkänsä miehelle.

Josephine ei vaihtanut asentoaan, ennenkuin kuuli Denverin astuvan kuistin yli ja Brannonin menevän akkunan luo, väistävän verhot syrjään ja katselevan kuutamoon. Kun Brannon vihdoin kääntyi akkunasta ja katsoi häneen kuiva₁ koomillinen hymy huulillaan, tiesi hän, että Denver oli mennyt ja hän vaipui lähimpään tuoliin heikkona, hervottomana miltei hysteerisenä.

Brannon odotti hänen pyörtyvän tai saavan jonkin hermokohtauksen ja kun Josephine vaipui tuoliin ja istui siinä vapisten, kädet lujasti silmiä vasten painettuina, hymyili hän hieman pilkallisesti. Rinnan levoton nousu ja lasku ilmaisi hänelle kuinka epätoivoisesti hän taisteli pysyttääkseen mielensä tasapainon.

Itsepintainen olio, ajatteli Brannon, uppiniskaisen itsepäinen. Hän ansaitsee varsin hyvin saamansa läksytyksen siitä hyvästä, ettei noudattanut hänen käskyään, määrätessään Denverin Willetiin ja päätöksestään vastustaa häntä.

Brannon tunsi sangen vähän kunnioitusta hänen sotaista mielenlaatuaan kohtaan, siitäkin huolimatta, että Josephinellä, aivan ensi näkemästä oli ollut sangen keskeinen sija hänen ajatuksissaan, että hänen silmänsä ja tukkansa sangen usein oli kummitellut hänen mielessään ja vihdoin että Josephinen voimakas ja valkohipiäinen kaula olivat tehneet häneen sangen syvän vaikutuksen.

Josephine oli kaunis, yllättävän kaunis ja ellei hänen itseluottamuksensa olisi ollut niin hyökkäävää laatua ja ellei hän niin selvästi olisi ajanut aatetta tehdä niinkuin itse halusi, huolimatta muitten toivomuksista, olisi Brannon ehkä taipunut tuntemaan erinäistä hellyyttä häntä kohtaan, sensijaan, että hän nyt melkein alistui ilkeämieliseen haluun kiusoitella häntä.

Viimemainittu oli pirullinen mielijohde, jota sääli lievensi. Katsellessaan tyttöä siinä tunsi hän sääliä häntä kohtaan, vaikkakin hän tunsi suurta halua muistuttaa hänelle erinäisiä asioita, jotka eivät olleet antaneet hänen sielulleen täydellistä rauhaa, kuten esimerkiksi se seikka, että Josephine halveksi ja vihasi häntä.

Mutta vaikka hänen sydämessään olikin hieman häijyyttä, veti eräs voima, joka sai hänen valtimonsa kiivaammin sykkimään, hänet Josephinen viereen. Ennenkuin hän tiesikään, mitä hän teki, oli hän pannut kätensä Josephinen kumartuneelle päälle ja siveli hänen ihmeellisen lauhaa tukkaansa, samalla kuin hän nautinnonsekaisella säälillä katseli kuinka hänen hennot hartiansa vapisivat ja värisivät mielenliikutuksesta.

Ja vaikka hellyys voimakkaana kohisi Brannonissa, peri ilkamoiva piru hänessä kuitenkin voiton ja ystävällisen pilkallinen sävy äänessään hän kysyi:

"Te luotitte väärään mieheen, vai mitä?"

Jollakin ihmeellisellä tavalla tuntui Josephinesta, kuin olisi ollut maailman luonnollisin asia, että Brannon silitti hänen päätään, vaikka ei kukaan mies vielä ollut yrittänyt sellaista. Ja Brannon ei konsanaan saisi tietää, kuinka hänen kosketuksensa rauhoitti häntä, kuinka se sai hänen verensä liikkumaan. Oli kuin Josephine hänen sormiensa läpi olisi tuntenut hänen voimakkaan personallisuutensa. Ja kuitenkin häntä harmitti tuo kosketus, häntä suorastaan raivostutti, että hän salli sellaisen tuttavallisuuden tapahtua. Mutta sittenkin tuo kosketus vaikutti miellyttävän väristyksen hänessä. Hän tunsi häijyä tyydytystä, kun Brannon puhui, kiusotellen häntä siitä, ettei hän ollut pystynyt arvioimaan miehiä oikein; hän tunsi ilon hurmaa siitä, että hän vielä saisi riidellä Brannonin kanssa.

"Olkaa hyvä ja lopettakaa tuo hypisteleminen", sanoi hän kylmästi. "Ja minä en pidä sitä ensinkään miehekkäänä, että te huomautatte minulle erehdyksestäni. Kuinka saatoin tietää sen. Te ette totisesti näyttänyt luotettavalta, kurjine tapoinenne katsella ihmisiä aivan kuin ette näkisi heitä. Ja ellette olisi ollut niin suurenmoinen eleissänne ja ylhäinen, niin ehkäpä en olisi — niin ehkäpä en olisi sanonut teille sitä, mitä tulin sanoneeksi kuistilla."

Hän oli noussut tuolista ja seisoi sen vieressä. Hänen poskensa punoittivat ja hänen silmänsä loistivat kiihkosta. Hän oli jäykkä ja uhmaileva ja oli ilmeisesti tyytyväinen saadessaan puhua suunsa puhtaaksi.

Brannon iloitsi myöskin ottelusta. Mutta hänen ilonsa oli syvällisempi, sisäisempi. Hän pysyi ulkonaisesti tyynenä ja salasi tunteensa, jotka olivat useampaa laatua, mutta keskittyi siihen pahankuriseen ajatukseen, että hänen oli onnistunut saada Josephine paljastamaan mielenlaatunsa.

"Te olette oppinut jotakin, Miss Hamilton", sanoi hän. "Te olette oppinut, että mies ei aina tarkoita sitä mitä hän sanoo. Minä koetin saada teitä ymmärtämään, ettei ollut turvallista jäädä karjatalolle Denverin kanssa kahden. Mutta te olitte päättänyt noudattaa omaa mieltänne."

"Luonnollisesti! Kuinka minä olisin voinut teitä uskoa. Kuinka te saatoitte tietää, että Denver hautoi mielessään sitä — mitä hän yritti?"

Hänen silmänsä leimusivat pilkkaa.

"Minä tunnen Denverin. Hänen jalkansa ei ollut kipeä. Tiesin, että hänellä oli mielessä jokin konnantyö. Olin aivan lähellä kun Callahan Starista poikkesi täällä illalla. Kuljeskelin ympäri hänen tullessaan, pitäen Denveriä silmällä.

"Callahan?"

"Callahan oli se ratsastaja, joka puhui teille Mrs Whitmanista. Starin karjatalo on alangon reunassa."

"Oh" huudahti Josephine hämmästyneenä, havaitessaan, että sillä aikaa kun hän oli luullut istuvansa täysin turvassa karjatalolla, tämä mies oli edeltäkäsin tiennyt häntä uhkaavasta vaarasta ja ryhtynyt toimenpiteisiin hänen suojelemisekseen. Hän oli kiitollinen, mutta tunsi siitä huolimatta pettymystä siitä tiedosta, ettei hänen kiitollisuuden velkansa suinkaan rajoittunut yksinomaan siihen että Brannon niin erinomaisen sopivaan aikaan ilmestyi akkunaan. Katsellessaan häntä siinä, sai hän sen vaikutelman, että Brannon oli kaikkitietävä ja että hän oli varustettu yliluonnollisella kyvyllä nähdä tapahtumat etukäteen; että hänellä oli täysi syy luottaa itseensä ja että hän oli syvä, terävä ajattelija, jolla oli varma, erehtymätön tieto ihmisluonteen salaisuuksista. Hetken hän jo pelkäsi häntä, sillä hän säikähti ajatusta, että Brannonin tieto hänen tunteistaan käsitti myös sen että hänellä oli vihiä Josephinen vastahakoisesta ihailusta Brannonia kohtaan, jota seikkaa hän ei ollut myöntänyt itselleen, ennenkuin hän niin vastustamatta oli alistunut hänen hyväilyihinsä muutama minuutti sitten.

Josephine ei ollut aikonut myöntää ihailevansa häntä. Hän oli oikein vihainen itselleen siitäkin että oli ollut kyllin heikko edes ajatellakseenkaan sitä. Siihen saakka kun hän oli tuntenut Brannonin käden päällään, oli hän vakuuttanut itselleen, että vaikutelma, jonka hän miehestä oli saanut, perustui aivan luonnolliseen voiman kunnioittamiseen, samanlaiseen, jota tuntee jokaista ihmistä kohtaan, joka henkisten ominaisuuksiensa puolesta eroo ympäristöstään. Hänen mielestään Brannon oli vain kotiseutunsa tunnuskuva. Hänessä oli keskitettynä kaikki ympäristönsä ominaisuudet, raaka voima, valmius panna täytäntöön lupaamansa kuoleman ja väkivaltaisuuden uhkaukset, väijyvät vaarat ja kaikkea halveksuva tietoisuus vastustamattomasta voimasta.

Ehkä hän tunsi, että Brannonin voima oli kerran musertava hänen vastustuksensa, että hänen tahtonsa, taistellen viimeiseen saakka, kuten nytkin oli myöntyvä hänen tahtoonsa. Hän ei ainakaan aikonut antautua. Brannonin hallitseva, alkuvoimainen lujuus, joka aina ilmeni hänen joutuessaan vastakkain Josephinen kanssa, hänen julma, häikäilemätön valtiutensa, joka piili hänen sileän, metallimaisen ulkokuorensa alla, elämän kovuus tässä maailman kolkassa, alaston julmuuden uhka, jota tuulen henkäykset kaikkialta puhalsivat hänen kasvoilleen, kaikkea tätä hän kauhistui.

Pieninkin alistuminen merkitsi Josephinelle kaiken sen menettämistä, mikä hänelle oli tullut rakkaaksi. Sivistyselämän ilot, elämä ihmisten parissa, jotka olivat samanluontoisia kuin hänkin, miesten ja naisten seura, jotka olivat omistaneet itselleen samat ihanteet kuin hänkin, — kylpyhuoneet, sähkövalot, iloiset, vilkkaat kadut, teatterit, tanssiaiset ja koko se ilmapiiri, jonka nämät muodostivat, sanalla sanoen, koko Idän. Siinä valossa, jossa hän oli oppinut elämää tuntemaan ja siihen hienoon ja hupaisaan kuvaan nähden, jonka hän nyt siitä sielunsa siveltimellä sommitteli, ei Brannon, huolimatta valtavasta voimastaan ja varsin myönnettävästä vetovoimastaan ansainnut sellaista uhrausta Josephinen puolelta, ei sittenkään, vaikka tytön olisi ollut vakavasti harkiten myönnettävä rakastuneensa häneen.

Hän iloitsi siitä, että tiesi syvimmässä sydämessään vihaavansa Brannonia ja hän tunsi miltei pirullista tyydytystä siitä tiedosta, että hänellä oli tilaisuus vastustaa ja pilkata häntä.

"Te olitte siis vakoilemassa", sanoi hän, "ja näitte tuon ratsastajan — Callahanin? Ja minä otaksun, että te kuulitte, mitä hän minulle sanoi?"

Brannon nyökkäsi päätään.

"Kun te sitten tulitte kuistille ja kysyitte mikä oli hätänä, teeskentelitte te siis, että ette ollut kuullut mitään?"

"Niin on asianlaita."

"Miksi te teeskentelitte?"

"Koetin saada tilaisuutta sanoa teille, että lähettäisitte Denverin Willetiin."

"Mutta minäpä en lähettänyt Denveriä", hymyili hän voitonriemuisesti. "Minähän lähetin teidät. Miksi ette lähtenyt?"

"Tiedätte sen varsin hyvin."

"Mutta entä Mrs Whitman", kysyi hän tiukasti.

"Lähetin Chongin."

"Chongin!"

Brannonin silmät vetäytyivät hymyyn nähdessään hänen hämmästyksensä.

"No", sanoi Josephine syyttävällä äänen sävyllä. "Sitten täytyi teidän olla lähellä taloa koko ajan — silloinkin kun Denver —" Hän pysähtyi ja katsoi tuimasti Brannoniin.

"Niin olinkin", vastasi tämä hänen kysyvään silmäykseensä. "Näin kaiken akkunasta, verhojen takaa."

"Miksi ette sitten — miksi sitten sallitte hänen —" hän keskeytti, punastuen suuttumuksesta.

"Kun nainen sanoo vihaavansa miestä —"

"Raakalainen!" Josephine seisoi jäykkänä, kädet nyrkkiin puristettuina.

"Ja halveksii häntä —"

"Pelkuri"! Hänen silmänsä salamoivat.

"Ja ehdoin tahdoin lähettää hänet pois, pitääkseen keltaisen preeriakoiran turvanaan — luottaen häneen täydelleen ja saaden halveksimansa miehen tuntemaan — ."

"Oh, pelkuri! Pelkuri!"

"Että hänellä tuskin on oikeutta elää ja hengittää edelleen", jatkoi Brannon, aivan kuin ei hän olisi kuullutkaan Josephinen häpäiseviä nimityksiä. "Rupesi jo olemaan aika antaa tuon preeriakoiran näyttää luotettavat ominaisuutensa."

Josephine ei vastannut, vaan seisoi katsellen häntä pilkallisin ilmein.

"Eikä se ollut hänen ensimäinen rikkomuksensa halveksittavaa tyrannia vastaan", jatkoi Brannon kuivasti. "Eräänä päivänä, rautatien varrella, luotti hän tuohon preeriakoiraan siinä määrin, että uskoi hänen vakuutukseensa erään hevosvarkaan viattomuudesta."

"Oh" huudahti Josephine, hämmästyneenä.

"Niin, Miss Hamilton, Denver ei osannut pitää suutaan kiinni. Sellaiset miehet ei pysty pitämään salaisuuksia takanaan. Hän kertoi siitä eräälle juoruämmälle ja niin sain minäkin sen tietää. Denverin ja tuon neidin välillä oli ollut pientä kuiskuttelua ja he olivat sopineet Artwellin toimittamisesta junaan. Neiti oli ovela, tiedän sen, ilahduttavan ovela. Tiesin sen myös silloin kun ilmoitin asian Betty Lawsonille. Mutta minä en kertonut kaikkea silloin."

"Nyt kai te aiotte sen tehdä?" sanoi Josephine ja hänen kasvonsa olivat tulipunaiset häpeästä.

Brannon näki hänen tuskansa hänen silmistään, ne olivat täynnä syyllisen hämmennystä ja väri hänen kasvoillaan vaihtui alinomaa. Josephine astui askeleen taaksepäin, nojasi suureen pöytään toisella kädellään ja loi katseensa maahan, niin että pitkät silmäripset koskettivat poskia.

"Hyvää yötä, Miss Hamilton" kuului Brannonin ääni.

Josephine kuuli hänen askeleensa hänen mennessään huoneen poikki ja nosti silmänsä nähdäkseen parhaiksi kun Brannon astui ovesta ulos.

Kymmenes luku.

Brannon ei ennättänyt kuin pari askelta kuistilla, kunhan kuuli tytön äänen terävänä ja lujana takanaan. Hän pysähtyi ja meni takaisin, seisahtuen ovensuuhun ja katsoi häneen kysyvästi.

Josephine istui suuren pöydän ääressä. Hänen kasvonsa olivat hyvin kalpeat ja silmät huolestuneen näköiset.

"No?" sanoi Brannon.

"Brannon, mihin olette menossa?"

Hänen äänensä oli matala, jännittynyt, ja Brannonin yritys tutkia hänen levottomuutensa syytä päätyi hämmästykseen.

"Minähän sanoin teille vain hyvää yötä, Miss Hamilton. En muista aikoneeni mennä minnekään erikoisesti. Minulla on erinäisiä laskuja suoritettavana ja sitten menen nukkumaan.

"Oletteko varma, että ette ajatellut jotakin muuta?"

"Aivan varma."

Josephine veti syvään henkeä ja loi häneen lujan, kysyvän silmäyksen, ikäänkuin olisi tahtonut saada selvän siitä, puhuiko Brannon totta.

"Teillä näyttää olevan niin kovin kiire", sanoi hän epäröiden. "Minä luulin — niin — ehkä teillä sittenkin oli jotakin määrättyä mielessänne. Vai kuinka?"

"En luule." Hänen mielenkiintonsa oli herännyt, vaikkakin hän salasi sen Josephineltä. Hänelle oli selvinnyt, että Josephinellä mahtoi olla tärkeä syy, kysellessään hänen aikeitaan.

"Ettekö tahtoisi istuutua pariksi minuutiksi. Minulla on teille jotakin sanottavaa."

Brannon otti lakin päästään, astui lattian poikki ja istuutui tuoliin lähelle Josephineä. Hän katseli häntä siinä äänettömänä, huvitettuna, hieman pirullinen ilme kasvoillaan.

Hänen hämmästyksekseen istui Josephine tuolissaan nojaten häneen päin, aivan kuin hän olisi ollut erikoisen kiihtynyt sanottavastaan.

"Brannon", sanoi hän, "kun te lähditte äsken ulos, oli teillä aikomus etsiä Denver käsiinne ja tappaa hänet!"

"Enpä luule."

"Brannon, älkää valehdelko minulle. Te aioitte tappaa hänet, näin sen teidän silmistänne!" Hän oli varma, ankara.

Brannon oli ääneti katsellen häntä vakavasti, ja ihmetteli mitä hän oli tehnyt sellaista, joka oli ilmaissut hänen aikeensa. Hän luuli salanneensa ajatuksensa.

"Kas niin!" sanoi Josephine. "Tiesinhän sen, Brannon. Minä en salli sitä! Ymmärrättekö?"

"Denver ansaitsee tulla ammutuksi."

"Ei, sitä hän ei ansaitse", kielsi Josephine. "Sellainen kanta on puolustamaton, se ei ole laillinen. Ihmisiä rangaistaan siitä, mitä he ovat tehneet, vaan ei siitä, mitä he aikovat tehdä. Mitä Denver lienee aikonutkin, hänen ainoa rikoksensa on se, että hän kävi minuun kiinni."

"Täällä me tuomitsemme ihmisen hänen aikeittensa mukaan, miss Hamilton. Denver ansaitsee kuoleman rangaistuksen siitä, mitä hän aikoi tehdä."

"Miksi ette sitten ampunut häntä aikaisemmin päivällä, Brannon? Tehän sanoitte, että te tunsitte hänen aikeensa."

"Kuinka olisin voinut ampua miehen, johon te luotitte, Miss Hamilton? Täytyihän minun ensin antaa hänelle tilaisuus näyttää korttinsa. Muutenhan ette uskoisi häntä sellaiseksi kuin hän on."

"Älkäämme enää puhuko siitä koskaan", sanoi Josephine, huomaten, että hän oli syypää koko juttuun ja että jos Brannon olisi tullut kuiskaamaan hänelle epäilyksistään Denverin aikeisiin nähden, niin olisi hän syyttänyt häntä aiheettomasta asioihin sekaantumisesta. Mutta vaikkakin hän oli tehnyt erehdyksen, aikoi hän kuitenkin estää sen murhateon, jota Brannon ilmeisesti suunnitteli.

"Emme voi ymmärtää toisiamme, Brannon, koska meillä on kokonaan eroavat käsitykset niistä säännöistä, joitten alaisina me elämme suhteessamme kanssaihmisiimme. Väkivalta, muodossa tai toisessa, on aina anteeksiantamatonta. Se pohjautuu pelkoon, pelkuruuteen. Se on pelkuruutta, Brannon", painosti hän vielä kerran, nähdessään ivallisen välähdyksen hänen silmissään. "Luulen, että Lännen miehet kantavatkin asetta vain pelkuruudesta. Te pelkäätte, että joku aikoo ampua teidät ja te valmistaudutte itse ampumaan ensin. Se on pelkoa, eikö niin?"

"Teillä on puheenvuoro, Miss Hamilton", virkkoi Brannon kuivakiskoisesti.

"Oh", sanoi Josephine ivallisesti, hänen äänensävystään harmistuneena. "Luulenpa, että ette tiedä, mitä pelko onkaan?

"Minä olen pelännyt."

"Todellakin!" Josephine joutui hieman hämilleen, sillä hän oli odottanut, että hän olisi kieltänyt koskaan tunteneensa sellaista. Mutta hän aikoi päästä tarkoituksensa perille.

"Vai on Teräs Brannon pelännyt", ivaili hän.

Brannon hymyili hieman ja Josephine tunsi, että hymyn takana piili halveksunta.

"On", vastasi Brannon rauhallisesti.

"Oh, te siis myönnätte sen."

Josephine tunsi joutuneensa häviölle, hän tunsi erehtyneensä, koettaessaan vietellä Brannonia niin inhimilliseen erehdykseen kuin kehuminen on. Sillä heikkoudella oli hän aikonut lyödä vastustajansa. Hän oli omaksi tyydytyksekseen aikonut todistaa, että Brannon oli samanlainen kuin muutkin miehet, jotka hän oli tuntenut.

Mutta Brannon oli erilainen kuin muut. Hänen siinä istuessaan ja katsoessaan ahdistajaansa äänettömänä, vastaamatta edes hänen viimeiseen herjaukseensa, tunsi Josephine ahdistavan selvästi, että Brannonia ei voinut haavoittaa samoilla aseilla kuin useimpia muita miehiä. Hän tiesi, että Brannonin voima oli hänen teeskentelemättömyydessään, hänen yksinkertaisessa suoruudessaan ja turhamaisuuden ja vilpin puutteessaan. Hän oli kuin metallitekele, jossa joka sauma ja liitos selväpiirteisenä, lujana ja kiinteänä on näkyvissä.

Sittenkin päätti Josephine saada haltuunsa hänen suuren aseensa, ennenkuin hän lähtisi päärakennuksesta. Hän oli varma siitä, että Denveriä uhkasi kuolema.

Josephine nousi ja seisoi Brannonin edessä, katsoen tähän alaspäin tyynesti hymyillen, salatakseen sisällään riehuvaa levottomuutta.