Part 4

"Se on oikein", sanoi mies, silmät loistaen tyytyväisyyttä. "Jos Brannon saisi tietää sen, niin tekisi hän elämäni vähemmän miellyttäväksi."

"En kerro sitä hänelle koskaan."

"Aa, ette pidä hänestä?" sanoi mies hieman intohimoisesti. "Niin, on paljon ihmisiä, jotka eivät pidä hänestä. Hän on hieman liian pirteä."

Josephine ei halunnut jatkaa keskustelua Brannonista. Hän puhui karja-aitauksesta, hevosista, seudusta ja siitä pelon tunteesta, jonka niiden näkeminen hänelle aiheutti.

Mies katseli häntä uteliaasti ja ilmeisesti hieman hämmästyneenä, vaikka selvästi huvitettuna siitä että Josephine sanoi pelkäävänsä ympäristönsä valtavuutta ja voimaa.

"Älkää jutelko minulle sellaisia", nauroi mies. "Se on minulle jotakin aivan uutta. En ole koskaan kuullut, että joku pelkäisi vuoria, syvänteitä, puita ja tasankoja tai muuta sellaista. Eikös siellä idän puolella sellaisia näe?"

Luonnollisesti Josephine tästä huomasi, että häneltä puuttui mielikuvitusta. Hän tunsi pientä pettymystä, mutta hän lohdutti itseään sillä, että oli kuullut ihmisten kummastelevan suuria kaupunkeja, vaikka hän itse oli niin tottunut niitten ihmeisiin, etteivät ne enää herättäneet hänessä mitään ihmetystä.

"Lähetän Chongin hoitamaan jalkaanne", sanoi hän ja kääntyi lähteäkseen.

"Joutavia, sitä ette tee", sanoi hän nopeasti. "Siitä ei maksa vaivaa olla levoton."

"Denver on loukkaantunut pahemminkin, miss Hamilton" kuului hidas, hieman pilkallinen ääni lähinnä päärakennusta olevan nurkan takaa.

Josephine kääntyi ympäri ja näki jäykistyen Brannonin.

Hän seisoi väen asunnon nurkalla hajasäärin, käsivarret ristissä rinnalla ja oikean käden sormet hypistelivät leukaa.

Josephine oli nähnyt hänet samassa asennossa sinä päivänä kun hän pelasti Artwellin, juuri ennen kuin hän oli huomannut tämän paon, seisoessaan miehineen odottamassa junan lähtöä. Asento oli luonteenomainen hänen tyyneen ilkamoivaan ja itsetietoiseen suhtautumiseensa nähden, kanssaihmisiinsä.

Hän oli ilmeisesti kuunnellut heidän keskusteluaan. Ah, kuinka Josephine vihasi häntä!

"Luonnollisesti te ette välitä Mr Denverin jalasta vähääkään!" sanoi hän, silmät säihkyen halveksuntaa. "Mies, joka kuuntelee salaa, on liian itsekäs tehdäkseen mitään onnettomien hyväksi."

"Mr Denver ei ole onneton, Miss Hamilton", sanoi Brannon, korostaen leveästi "mister" sanaa. "Hieman pahoinvoipa ehkä. Sattui nyrjäyttämään jalkansa, juuri nyt kun olisi pitänyt olla auttamassa poikia raskaassa ja likaisessa työssä merkittäessä karjaa avonaisella arolla."

"Näyttää siltä, kuin Mr Denver ei olisi ainoa mies, joka pakoilee raskasta, likaista työtä", sanoi Josephine kerkeästi.

"Niinhän se on. Voihan olla, että jäin pitämään Denverille seuraa hänen yksinäisyydessään."

Josephinen pilkka ei ilmeisestikään tehonnut Brannoniin. Ja jos hän tunsikin sen, niin oli se liian syvällä näyttäytyäkseen. Hänen silmäyksensä Denveriin oli oudon tyhjä, ikäänkuin lyhytnäköisen. Oli aivan kuin ei hän olisi miestä nähnytkään.

Denverin huomasi Josephine istuvan jännittyneenä, joka lihas värähtelevänä. Hänen huulensa olivat nyrpällään ja hänen tummat silmänsä olivat kivenkovat ja raivosta kiiluvat.

Mutta se oli raivoa, jota Denver koetti voimainsa takaa tukahuttaa. Josephinesta näytti kuin mies olisi tiennyt, että hänen täytyi hillitä sitä, sillä hän pelkäsi näyttää sitä.

Myöskin huomasi Josephine, että Brannon salassa nautti Denverin ponnistuksesta hillitä itsensä. Hän oli myös epämääräisesti tietoinen siitä, että hänen silmiensä edessä oli käynnissä jonkinlainen taistelu, jotakin salassa olevaa, joka suoritettiin alkuperäisten, hirvittävien voimien kesken.

Samoin kuin tuona Artwellin vapauttamispäivänä, näytti Brannon nytkin olevan hallitseva voima. Hän oli yhtä varma kyvystään käskeä, yhtä varma hallitsemaan joka tilannetta, mikä hänen kohdalleen sattui. Josephine tunsi taas tuon raudankovan taipumattomuuden, ja kammottava tyyneys, jonka alle hän sen kätki, ärsytti häntä kuten aikaisemminkin. Hän päätti pistää Brannonia niin syvälle, että tämän täytyi paljastaa itsensä jollakin tavalla.

"Tietääkö Betty Lawson, että te laiminlyötte velvollisuutenne?" kysyi hän.

"En tiedä mitä Betty ajattelee tällä haavaa", vastasi Brannon.

"Oh, minä otaksun, että tämä on eräs tapa huomauttaa minulle, että se mitä te teette, ei ole minun asiani?"

"Käskikö Betty sanomaan, että minun on tehtävä teille tiliä töistäni?" kysyi Brannon, katse tiukkana, kohdatessaan Josephinen.

Josephine naurahti pilkallisesti, turhaan yrittäen vaimentaa raivoaan, joka hänen suonissaan kihisi. Hän tiesi hävinneensä. Jollakin tavalla hän sai sen kummallisen vaikutelman, että hänen sanansa muistuttivat rakeitten rapinaa peltikattoa vasten. Ne saivat aikaan aika rätinän, mutta niillä ei ollut mitään näkyvää vaikutusta metalliin.

Mutta hänen onnistui näyttää vihansa silmillään ja se tuotti hänelle jonkinverran lohdutusta. Ja hän oli varma siitä, että hänen käytöksensä osoittama halveksuminen, kun hän kääntyi ja lähti hänen luotaan, täytyi saada miehen huomaamaan, kuinka vähäpätöinen atoomi hän sittenkin oli tytön mielestä.

Tämä usko pysyi lujana siksi, kunnes hän pääsi kuistille ja sieltä katsoi taakseen.

Brannon seisoi häneen päin; hän oli ilmeisesti seurannut häntä katseellaan. Josephine saattoi selvästi nähdä hänen kasvonsa ja näki, että hän hymyili.

Josephine meni taloon, oleskeluhuoneeseen, ja pysähtyi siihen. Hänen kasvonsa punoittivat raivosta, jonka hän tiesi johtuvan siitä, että hän oli Brannonissa tavannut miehen jonka tahto oli lujempi kuin hänen omansa.

Seitsemäs luku.

Josephine vietti lopun päivää suuressa seurusteluhuoneessa, miettien yhteenottoaan Brannonin kanssa. Hän oli liian vihainen voidakseen lukea hyllyllä olevia kirjoja, joitten kannet viekoittelevina paistoivat hänen silmiinsä. Hän oli liian ärtynyt voidakseen neuloa tai uudistaa toisen hattunsa, jonka hän oli tuonut mukanaan ja joka pienillä laitteilla olisi tullut entistä viehättävämmäksi. Sellaiset pienet ilot ja tehtävät näyttivät aivan vähäpätöisiltä aamun tapahtumiin verrattuina. Elämä, suuri, elävä ja alkuperäinen elämä oli mieltäkiinnittävämpi.

Hänen kasvonsa hehkuivat vielä kun hän, syötyään päivällisensä, vinosilmäisen Chongin tarjoillessa, palasi seurusteluhuoneeseen ja seisoi hetkisen lännenpuoleisen akkunan ääressä katsellen ulos.

Denveriä ja Brannonia ei näkynyt missään.

Josephine valitsi itselleen kirjan ja meni kuistille, jossa hän istuutui keinutuoliin ja koetti lukea, saadakseen Brannonin ajatuksistaan.

Kirja oli ikävä, mielenkiinnoton. Hän paiskasi sen kiinni että paukahti. Hänen otsansa oli sileä ja huulet luonnollisessa asennossaan kun hän istui katsellen pohjoista lakeutta, joka kohosi hänen katseensa suuntaan ja jolla loisti vihreitä täpliä, harmaitten ja tasaisten saviläikkien vastakohtana.

Hän aikoi voittaa Brannonin. Hän tahtoi näyttää hänelle, ettei häntä peloittanut hänen mestaroiva itsetietoisuutensa, hänen harkittu välinpitämättömyytensä toisten toivomuksista ja haluista, hänen mielettömät koskemattoman valtiutensa vaatimukset eikä hänen naurettava itseluottamuksensa. Hän aikoi opettaa hänelle, että hän ei voinut —.

Siinä hänen ajatuksensa menettivät yhtenäisyytensä. Vihreänruskea aro muuttui sekavaksi, hämäräksi järveksi. Josephine itki.

Hieman myöhemmin hän hautoi silmiään märällä pyyheliinalla ja puri huultaan suutuksissaan, vaikka hänen yhä suonenvedontapaisesti nytkähtelevät olkapäänsä selvästi todistivat hänen mielenliikutuksensa ankaruutta.

Hänen vihansa Brannonia kohtaan oli tullut katkeraksi, hurjaksi ja sen voima aiheutti hänelle kostonhimoista iloa, sillä itkunsa aikana oli hän kerran ollut myöntämäisillään, että hän tunsi itsensä niin viheliäiseksi siitä syystä, että hän piti Brannonista, huolimatta välinpitämättömyydestään häntä kohtaan.

Iltapäivä oli lopussa, kun hän nousi ja meni sisään.

Chong oli illallisen valmistuspuuhissa ja hymyili hänelle kohteliaasti kun hän astui keittiöön.

"Tuntu ikevelle!" mongersi hän. "Missy Lawson pite suuri ääni."

Josephinellä oli ikävä, paljon ikävämpi, kuin hän tahtoi myöntääkään. Hän meni huoneeseensa, ja kun hän palasi oli Chong jo kattanut pöydän.

Kun hän oli lopettanut ateriansa, oli maailma pimennyt ja kuistilta katsoen näytti suunnaton alanko kääriytyneen synkkiin varjoihin.

Hämärä jatkui viimeiseen saakka. Vaipuvan auringon viimeisetkin säteet katosivat korkeilta vuoren huipuilta taivaanrannalla ja silloin vaipui alanko äkkiä tumman verhon taakse ja Josephine saattoi vain hämärästi erottaa esimiehen ja väen asunnon ääriviivat.

Hän meni seurusteluhuoneeseen ja sytytti lampun.

Puolta tuntia myöhemmin, kun ei hän kuullut mitään ääntä keittiöstä ja otaksuen, että Chong oli mennyt levolle, nousi hän ja meni ovelle mielessään pelonsekainen aavistus, että joku hiiviskeli talon ympärille. Hän aikoi sulkea oven ja tarttui jo ripaan, kun hän kuuli kumeaa, raskasta töminää.

Kahden vaiheilla, valmiina pakenemaan, jäi hän kuuntelemaan. Ääni tuli lähemmäksi, selvemmäksi. Hevonen — täyttä neliä.

Hän veti helpotuksen huokauksen, huomattuaan, että hänen hermonsa olivat vain olleet liian jännittyneinä. Lähestyvä hevonen ehkä merkitsi vain sitä, että jokin talon miehistä oli ratsastanut kotiin, tuodakseen jonkin tiedon Brannonille, joka oli jäänyt kotiin "Denverin seuraksi."

Hänen huulensa vetäytyivät pilkalliseen hymyyn sitä ajatellessaan, mutta se katosi taas kun hän kuuli kavion kapseen aivan kuistin nurkalla ja äänen, joka kantautui hänen korviinsa pimeyden tyhjyydestä.

"Halloo! Onko joku pojista siellä?"

"Mitä — ei — on. Nimittäin Denver ja Brannon."

"Hyvä"! Ääni kuulosti tyytyväiseltä ja kaikui korkeana ja syvän miehekkäänä. Josephinen silmät olivat jo tottuneet pimeyteen ja hän saattoi erottaa hevosen ja miehen hämärät ääriviivat.

"Se vapauttaa minut enemmästä", kuului ääni taas. "Minulla on omat asiani toimitettavana ja minulla on helvetinmoinen kiire. Kävin Laskarissa. Palatessani poikkesin Ben Whitmanin luona. Hänen äitinsä on sairas, lienee saanut jonkin kohtauksen tai muuta semmoista, Ben pyysi minua ratsastamaan Willetiin hakemaan lääkäriä. Sanoin meneväni sinne, ellei täällä olisi ketään, jonka voisi lähettää. Siinä kaikki. Luulenpa, että olen toimittanut asiani."

"Odottakaa!"

Äkillisen kiihtymyksensä vallassa oli Josephine astunut kuistille ja oli jo puolitiessä miehen luo lausuessaan komentavan sanansa.

"Puhukaa nopeasti!" huusi mies kärsimättömänä.

"Onko Mrs Whitman hyvin sairas?"

"Hän on sairas, ma'am, se on kaikki, mitä tiedän. Katsoin häntä ja hän oli aika kuumeessa. Kärsi kovasti. Parasta antaa Denverin tai Brannonin hoitaa asia. Näkemiin, ma'am."

Kuului taas kavioitten kuminaa, hämärä olento syöksyi yön pimentoon ja hevosmies oli häipynyt näkyvistä.

Hetkisen seisoi Josephine liikkumattomana kuistilla, avuttoman epäröivänä ja syvästi kiihtyneenä.

Brannonin täytyi luonnollisesti lähteä, sillä Denveristä ei ollut kolmenkymmenen viiden mailin taipaleelle kipeine jalkoineen.

Hän otaksui, että Brannon oli tuvassaan. Hän tirkisti pimeyteen ja näki kapean valojuovan lankeavan toisesta akkunasta. Arvatenkaan ei Brannon ollut kuullut ratsumiehen tuloa ja niin vastenmieliseltä kuin se hänestä tuntuikin arveli hän, että hänen oli mentävä hänen tupaansa ja ilmoitettava hänelle, mitä oli tapahtunut.

Hän oli jo kuistin reunalla, kun hän huomasi, että jokin olento liikuskeli vähän matkan päässä pimeydessä.

"Brannon?" sanoi hän terävästi.

"Se olen minä, ma'am, Denver", kuului ääni matalana ja liukkaana. "Kuulin hevosen tulevan ja miehen puhuvan. Näin hänen nelistävän pois. Arvaan, että hänellä oli kiire johonkin, vai?"

"Asia koskee Mrs Whitmania, hän on hyvin sairas. Äskeinen mies kertoi, että Ben Whitman oli pyytänyt häntä poikkeamaan täällä saadakseen jonkun lähtemään Willetiin lääkäriä hakemaan. Arvaan, että teidän jalkanne —"

"Se on aika huonossa kunnossa, ma'am ja sitä pakottaa. Olen aikalailla pahoillani, mutta jos —"

"Hakekaa Brannon sitten tänne, olkaa hyvä. Mutta kiiruhtakaa! Naisparka saattaa kuolla."

"Brannon on täällä", tuli pimeydestä jonkin matkan takaa. "Mikä on hätänä? Kuka tekee kuolemaa?"

"Mrs Whitman. Eräs mies ratsasti tästä ohi pari minuuttia sitten. Mrs Whitman tarvitsee lääkärin apua."

Brannon tuli esille pimeydestä, nousi kuistin reunalle ja seisoi niin, että heikko valon kajastus avonaisesta ovesta sattui häneen.

Josephine värisi omituisesti hänet nähdessään. Oli aivan kuin viileä, tyyni yön henkäys olisi laskeutunut hänen ylleen vaimentaen hänen kiihtyneisyyttään ja viihdyttäen hänen väriseviä hermojaan. Hän tiesi, että se oli tuon miehen sisäinen voima, joka otti hänet valtaansa, joka veti häntä puoleensa ja joka piti häntä vallassaan, tuo jäntevä, elävä, vastustamaton voima, jota hän alusta pitäen oli tuntenut hänen läheisyydessään.

Hän vihasi miestä senvuoksi, että tällä oli tuo voima hallita, vallita joka tilanne ilman ponnistusta, luonnollisesti, ikäänkuin ei muuta mahdollisuutta olisi olemassakaan. Hän vihasi häntä sen vuoksi, että mies tiesi tarkalleen kuinka hän koetti taistella tuota vetovoimaa vastaan ja hän vihasi häntä juuri sen vuoksi, niin katkerasti, että hän sielussaan myönsi, että miehen oli onnistunut tehdä itsensä mielenkiintoiseksi hänelle.

Nyt aikoi hän hallita, sillä hän oli päättänyt näyttää miehelle, ettei hän hyväksynyt hänen julkeuttaan, jolla hän niin tyynesti vaati itselleen voiman ja käskijävallan käyttöä.

Denver oli ontunut omia teitään kuistille. Hän seisoi nyt lähellä Brannonia, samassa valopiirissä. Hän oli ääneti ja hänen kasvonsa olivat ilmeettömät, mutta hänen mustat silmänsä olivat varuillaan ja hänen katseensa liukui Josephinesta Brannoniin ja hänen ohitseen seurusteluhuoneeseen. Hänen jalkansa oli yhä siteessä.

"Brannon, minä tahdon, että ratsastatte Willetiin lääkäriä hakemaan!"

Josephinen ääni oli kylmä ja käskevä ja hän tiesi, että siinä soi hitunen kostonhaluakin.

Hän huomasi myös kuoleman hiljaisuuden, joka seurasi hänen sanojaan. Sillä ensi kerran heidän tuttavuutensa aikaan näki hän Brannonin silmissä jonkinlaista kiihtymistä. Hän näki niissä nuppineulan verran ivallista naurua ja hän näki hänen huulensa vetäytyvän ikäänkuin sydämettömään iloon.

Ilme oli niin lyhytaikainen ja ovela, että ennen kuin Josephine sai sen selväksi tajussaan vastaista harkintaa varten, oli se jo kadonnut ja Brannon katseli häntä tyynenä, tarkkaavana.

"Luulen, että ette ymmärrä minua, Brannon", sanoi Josephine kylmästi. "Mrs Whitman on hyvin sairas ja tarvitsee lääkäriä heti. Sillä aikaa kuin seisotte siinä mitään tekemättä saattaa hän kuolla."

"Minun kuulossani ei ole mitään vikaa, miss Hamilton", sanoi Brannon. "Mutta tahdon huomauttaa teille, että minä olen vielä käskijänä Triangle L:ssä. Yksi esimies riittää karjataloa kohti. Denver menköön lääkäriä hakemaan ja samalla voi hän paikkauttaa jalkansakin siellä."

Josephine tunsi ensin syvää häpeää ja nöyryytystä. Isku, hämmästys ja se uskomaton tosiasia, että Brannon oli uskaltanut sanoa hänelle sellaista, kauhistutti häntä, saattoi hänet sielulliseen sekasortoon. Mutta sitten seurasi niin voimakas raivoisan vihan ja suuttumuksen hyökyaalto, että se toi hänet aivan Brannonin eteen, niin lähelle, että vain muutama tuuma oli heidän välillään kun hän puhui ja hänen leimuavat, pilkalliset silmänsä olivat sanomattoman ylenkatseelliset.

"En usko, että käsitätte, kuinka äärettömästi minä vihaan teitä, Brannon", sanoi hän tyynesti, huolimatta intohimojen myrskystä, joka hänessä riehui. "Minä tahdon että tiedätte sen. Minä tahdon, että tiedätte valinneeni teidät lähtemään lääkäriä hakemaan senvuoksi, etten tahtonut jäädä teidän kanssanne kahden taloon. Minä vihaan teitä, halveksin teitä, enkä luota teihin vähääkään! Ja jos Denver menee lääkäriä hakemaan, niin minä lähden hänen kanssaan."

Brannonin rauhallinen silmä ei värähtänyt. Josephine näki hienon hymyn viivähtävän hetkisen hänen huulillaan ja näki hänen katseensa syventyvän ilmeeksi, jota hän ei vähääkään osannut ymmärtää. Sitten sanoi Brannon lyhyesti:

"Taitaa riittää kerrakseen." Sitten hän kääntyi, astui kuistilta ja katosi pimeään, hevosaitaukselle päin.

Kahdeksas luku.

Denver ei puhunut mitään Brannonin lähdettyä. Hän kääntyi ja katsoi Brannonia, kunnes tämä katosi näkyvistä. Sitten hän ontui kuistin aitauksen nurkalle ja istuutui, nojaten mukavasti pylvääseen.

Josephine ei liikahtanut. Hän seisoi siinä, mihin Brannon oli hänet jättänyt, jäykistyneenä, yhä raivokkaana, mutta tuntien häijyä tyydytystä siitä tietoisuudesta, että oli sanonut Brannonille juuri sen, mitä hänestä ajatteli.

Hän ei liikahtanut pitkään aikaan, vaikka koetti pinnistää silmiään nähdäkseen Brannonin ratsastavan pois. Mutta läpäisemätön pimeyden verho esti Brannonia näkymästä.

Vaientaakseen yhä ristiriitaisina mylleröiviä tunteitaan, meni Josephine kuistin kauimpaan päähän, jonne hän jäi joksikin aikaa tuijottamaan pimeyteen. Hänen tunteensa olivat merkillinen sekoitus nöyryytystä, raivoa ja pahaa mieltä.

Hän näki yhä Brannonin kasvot sellaisina kuin ne olivat olleet, hänen seistessään kuistilla. Hän koetti selittää tuota outoa hymyä, joka oli ilmestynyt hänen huulilleen kun hän oli ilmaissut hänelle todelliset tunteensa ja hän koetti selittää tuota ovelaa ilmettä, joka oli kuvastunut hänen katseessaan.

Josephine oli vakuutettu siitä, että Brannon ei ollut uskonut häntä, kun hän sanoi vihaavansa häntä, sillä sen saattoi nähdä hänen hymystään ja silmistään.

Eikä hän edes ollut näyttänyt vihaiselta tai loukkaantuneelta. Hän oli näyttänyt huvitetulta. Siinä se oli. Mutta hänen ilonsa oli ollut julmaa, aivan kuin hänellä olisi ollut tieto jostakin, joka hämmästyttäisi Josephineä sanomattomasti, jos hän tahtoisi puhua suunsa puhtaaksi, tieto jostakin salaisesta, salaperäisestä, joko murheellisesta tai uhkaavasta.

Hän seisoi kauan kuistin itäpäässä. Hän ei itsekään tiennyt kuinka kauan. Mutta sitten hän hätkähti siitä tietoisuudesta, että hän oli kokonaan syventynyt katsomaan Brannonin kuvaa sielussaan. Suunnattoman alangon itäisen laidan yli oli noussut kellertävä täysikuu ja hän ikäänkuin kylpi sen runsaassa, loistavassa ja pehmeässä loisteessa.

Kuistinkin valaisi hopeinen hohde. Kauaksi laaksoa pitkin Willetiin päin ulottui hopeinen virta, kulkien mäet ja harjanteet ja hyväillen alankoja himmeällä loisteellaan.

Hän ei ihmetellyt, ettei voinut nähdä Brannonia, sillä hänhän oli seisonut kuistilla ainakin puoli tuntia ja sillä aikaa oli Brannon jo ratsastanut monta mailia.

Mutta sittenkin haki hän häntä silmillään pohjoispuoliselta rinteeltä ja hän huokasi kuuluvasti kun hän ei nähnyt häntä.

Brannonin tupa näkyi nyt selvästi ja siihen akkunaan, josta hän äskeisen hevosmiehen lähdettyä oli huomannut valojuovan virtaavan, kuvastui nyt hänen takanaan taivaanrannalla vaeltava kultainen keträ.

Denverin näki hän tyydytyksekseen yhä istuvan kuistin nurkassa, jonne hän Brannonin lähdettyä oli mennyt. Oli ilmeistä, että Denver aikoi pysytellä kartanon läheisyydessä siksi, kunnes Brannon palaisi.

Hän puhutteli Denveriä tultuaan seurusteluhuoneen ovelle ja kysyi häneltä, oliko hän nähnyt Brannonia.

"En", vastasi Denver hitaasti. "Luulen, että hän sai niellä asian." Sanoilla "niellä asian" tarkoitti hän varmaankin, että Brannon ratsasti nopeasti. Josephine tuumi kuinka pitkä aika hyvältä ratsastajalta — esimerkiksi Brannonilta saattoi mennä Willetiin ja hän ajatteli miten Ben Whitman pystyisi hoitamaan äitiään, kunnes lääkäri saapuisi. Kolmekymmentä viisi mailia. Se merkitsi seitsemänkymmentä mailia yhteensä. Se merkitsi myös sitä, että Mrs Whitman saisi kärsiä vielä monta tuntia.

Astuttuaan huoneeseen, jäi hän vielä muutamiksi minuuteiksi seisomaan keskipöydän ääreen ja ajatteli Mrs Whitmania, hänen kalpeita, surunvoittoisia kasvojaan ja hänen suuria silmiään, jotka kaunopuheisesti ilmaisivat kärsimystä ja samalla sankarillista kärsivällisyyttä.

Hän katseli huoneen mukavia tuoleja. Ne seisoivat siinä niin viekoittelevina, mutta katsoessaan niitä, huomasi hän että velvollisuus kutsui häntä. Whitmanien talolle oli kymmenen mailia ja tie oli tottumattomalle ratsastajalle vaikea, mutta hän ei ollut seisonut pöydän ääressä montakaan minuuttia, kun hän huomasi päättäneensä lähteä mrs Whitmanin luo.

Denver tunsi tien ja häneen saattoi luottaa. Hän kääntyi ja aikoi mennä ovelle pyytämään Denveriä satuloimaan hevosia.

Denver seisoi ovella.

Hän seisoi toisella jalallaan, nojaten kipeää jalkaansa kepeästi kynnystä vasten. Hänen kätensä olivat ojennetut ovenpieliä vasten ja sormet olivat hajallaan siten, että Josephine joutui ihmettelemään hänen käsiensä suuruutta.

Denverissa oli tapahtunut muutos. Väen asunnolla samana päivänä oli hänen käytöksensä ollut kunnioittava ja nöyrä. Nyt näytti hän uteliaan rohkealta ja tuttavalliselta. Hänen asentonsakin ilmaisi häpeämättömyyttä. Hänen suunsa oli veltossa, eriskummallisessa ja ylimielisessä hymyssä ja hänen silmänsä olivat kovat kuin akaatti ja niissä paloi sellainen intohimo, jota Josephine ei vielä koskaan ollut nähnyt kenenkään miehen silmissä.

Yhdeksäs luku.

Josephinestä oli Denver kuin toinen ihminen. Hän oli tällä hetkellä niitten näkymättömien vaarojen ruumiillistuma, jotka häntä olivat uhanneet aina Lawsonin karjatalolla olonsa ensi hetkistä asti. Hän oli vaara itse, jonka hänen harhaileva mielikuvituksensa oli kehittänyt. Hän oli sen lupauksen täyttymys, jonka aava aroseutu oli antanut. Hänen silmissään kuvastui seudun julmuus ja hänen käytöksessään oli maan karu, raaka voima.

Nyt hän käsitti, että hän oli erehtynyt kieltäessään Brannnonia lähettämästä Denveriä Willetiin. Brannon oli sittenkin se mies, johon hän todellisuudessa luotti, vaikka hän oli antanut tyhmän ennakkoluulon johtaa itseään. Hän tiesi myös nyt, että Brannon oli ollut tietoinen siitä, että Josephine oli tekemäisillään erehdyksen. Se oli ollut se salainen tieto, jonka hän oli hänen silmissään nähnyt, miehen seisoessa kuistilla. Brannon tiesi mitä lajia miestä Denver oli ja hän oli tahtonut ilmoittaa tietonsa hänelle. Sen vuoksi oli hän Josephinea nuhdellut, sen vuoksi oli hän häntä loukannut kylmästi toteamalla, ettei karjatalo tarvinnut enempää kuin yhden esimiehen.

Tullessaan tästä vakuutetuksi, tunsi Josephine polviensa heikkenevän ja hetkisen oli hän vähällä menettää kaikki voimansa.

Denverin oli täytynyt huomata joitakin epäilyksen ja pelon merkkejä hänessä, sillä kun Josephine katsoi häntä hitaasti laajenevilla silmillään ja kasvot kalpeina, näki hän, että Denver nauroi ilkeästi.

"Kas niin", sanoi hän. "Ajattelin tässä, että te tuskin käsititte, mitä Brannon tarkoitti. Ette kai tullut ajatelleeksikaan sitä, vai? Te kohtelitte häntä kuin koiraa. Se on naisten tapa. Heillä ei ole paljoakaan järkeä, ja sen vuoksi miesten on niin helppo saada heidät valtaansa. Jos te aiotte jatkaa minun kanssani samaan tapaan, niin minä syön teidät elävältä! Ymmärrättekö?"

Josephine ei ollut hänestä kuin muutaman jalan päässä ja kun hän näki hänen lähestyvän, oli hän varma siitä, ettei mies, huolimatta uhkaavasta käytöksestään saattanut tarkoittaa mitään pahaa, sillä hän tiesi, että Chong oli talossa ja hän oli Bettyltä kuullut, että Chong oli yhtä hyvä tappelija, kun mikä karjapaimen hyvänsä talossa ja että hän oli kunnon mies sekä rohkea ja luotettava.

Mutta hän ei tahtonut turvautua Chongiin. Hän ei halunnut mitään väkivaltaisuuksia ja hän toivoi, ettei Denver menisi äärimmäisyyksiin.

Hän viivytteli peräytymistään kunnes Denver oli astunut kaksi askelta häntä kohti, sillä hän oli ajatellut, että hänen kipeä jalkansa hidastuttaisi hänen liikkeitään, ja jos hän todella aikoi tehdä hänelle pahaa, olisi hänen helppo väistää häntä siksi, kunnes Chong ehtisi apuun.

Hän ei voinut uskoa, että kukaan mies uskaltaisi yrittää sitä, mikä selvästi paloi Denverin silmissä.