Part 3

Hän ja Betty olivat olleet hyvin läheisiä ystäviä.

Josephine oli pitänyt Bettyä voimakkaasti, melkein sotilaallisen ankarasti siveellisenä, vaikkei hänessä silti ollut mitään turhan kainoa. Hän oli rehellinen ja suora puheissaan ja töissään eikä halunnut, että miehet juoksivat hänen jäljessään sekä oikaisi kyllin selvin sanoin niitä, jotka siinä suhteessa rikkoivat. Kun aika tuli, tahtoi hän itse tehdä valintansa, ehkäpä ilmoittaakin siitä asianomaiselle. Huolimatta näistä hieman tavattomista luonteen ominaisuuksistaan, oli hän hellä ja ystävällinen ja oli hänessä naisellisuutta ja syvää todellista intohimoa hämmästyttävässä määrässä. Josephine oli paljon ihmetellyt häntä ja nyt nousi hänessä aavistus, että se, mitä hän oli pitänyt sotaisena vastahakoisuutena Bettyssä, olikin ollut vain naamio, jonka taakse hänen oli täytynyt asettua pitääkseen niitä sivistymättömiä miehiä loitolla, joitten parissa hän oli pahoitettu elämään.

Josephinen valmistelut ratsastusretkeä varten olivat varsin yksinkertaiset, sillä hän seurasi Bettyn neuvoa ja pukeutui yksinkertaiseen puseroon ja hameeseen ja painoi runsastukkaiseen päähänsä saman huopahatun, joka hänellä junamatkallakin oli ollut. Hän pysähtyi hetkeksi tutkivasti peilin eteen. Huopahattu peitti hänen hiuksensa kokonaan niin että hän peilissä näki poikamaisen, miltei veitikkamaisen olennon.

Sitten meni hän kuistille vievää ovea kohti. Hän oli miltei perillä kun hän näki ratsumiehen aivan aitauksen vieressä. Ratsastaja istui poikkipäin satulassa heilutellen pitkiä sääriään. Hänen käsivartensa olivat ristissä rinnalla ja hän hymyili Bettylle, joka seisoi lähellä häntä.

Siinä oli Josephinen vihaama mustatukkainen mies.

Neljäs luku.

Josephinen ensimmäinen ajatus oli lähteä pakoon. Hän tunsi hätääntyvänsä, häpeevänsä. Miten hän voitti pakoajatuksensa, ei hän itsekään tiennyt. Ehkäpä Bettyn ääni pidätti häntä, sillä se kuului hyvin selvästi:

"Ja sinä päästit hänet karkuun, oh Brannon", kuuli hän Bettyn sanovan.

Bettyn äänessä oli pettymystä, se kuulosti miltei vihaiselta.

Mutta Josephine kuuli vain hänen sanojensa merkityksen. Ne ilmaisivat selvästi kaksi hämmästyttävää asiaa: että mustatukkainen mies oli "Teräs" Brannon sekä että Betty oli tiennyt, että hän oli ajanut takaa Les Artwelliä, hevosvarasta.

"Artwell saa olla hyvin kiitollinen siitä, että tuo tyttö oli junassa", sanoi Brannon.

Hänen äänensä oli kuivan leikkisä, ja vaikka Josephine ei voinutkaan nähdä hänen kasvojaan, tunsi hän kuinka miehen huulet vetäytyivät omituiseen, hienoon hymyynsä, jonka hän useamman kuin yhden kerran oli nähnyt hänen istuessaan kivellään ja katsellessaan matkustajia, jotka olivat ympäröineet hänet.

"Hän on kettu, kerrassaan", jatkoi Brannon kuivaan tapaansa "ja hänellä on järkeä. Ja minä lisäisin siihen, että hän on sangen kaunis, ellei se mahdollisesti aiheuttaisi luulemaan, että annoin sen kaiken vaikuttaa itseeni. Niin ei kuitenkaan ollut asianlaita. Hän oli väitellyt kanssani Artwellin vapauttamisesta ja minun piti juuri vakuuttaa hänelle, ettei hän tiennyt mitä hän puhui, kun hän livahti näyttämöltä ja kun juna lähti jatkamaan matkaansa, oli Artwell kadonnut näkyvistäni.

"Joku oli katkaissut Artwellin siteet — arvatenkin tuo tyttö, niin ainakin luulen. Joka tapauksessa Artwell ei ollut siinä missä hänen piti olla. Olin varma siitä, että hän oli hypännyt junaan, joten ratsastin sen perässä. Tyttö seisoi vaunun sillalla ja oli viimeiseen asti päättänyt estää minua saavuttamasta sitä. Hän potki käsiäni kun koetin ottaa kaiteesta kiinni ja saikin niistä irti hieman parkkia.

"En jatkanut takaa-ajoa pitemmälle, sillä maaperä alkoi käydä vaikeaksi. Pelkäsin että hevoseni taittaisi jalkansa, ja sitä en toivoisi, vaikka olisi kyseessä tusina hevosvarkaita."

"Mikä hänen tarkoituksensa sitten oli"? kysyi Betty.

"No, ei kait muu kuin päästää vapauteen vankimme", nauroi Brannon ilottomasti. "Hän puhui jotakin laista — nähtävästi ajatteli hän, ettei meillä ollut oikeutta hirttää Artwelliä. Minä katsoin hänet teräväpäiseksi naiseksi, joka on kehittänyt sangen pitkälle periaatteitaan — nimittäin periaatetta ottaa sen mitä haluaa."

"Missä se tapahtui, Brannon?"

"Noin sataviisikymmentä mailia Willetistä itään. Olimme ajaneet Artwelliä takaa kolme päivää ja saimme hänet kiinni pari mailia rautatien pohjoispuolella. Aioimme käyttää lennätinpylvästä hyväksemme, mutta emme tahtoneet lähettää Artwelliä korkeuksiin valmistautumattomana. Hän näytti tarvitsevan sangen paljon valmistelua. Annoimme hänelle aikaa ja leiriydyimme rautatien varteen sekä asetimme vahdin. Luulenpa, että meidän olisi pitänyt pitää hieman kiireempää, mutta sinähän tiedät kuinka asia on."

"Niin", Bettyn ääni oli matala. Josephine luuli huomaavansa siinä jonkinlaista helpotusta ja oli sanomattoman kiitollinen. Näytti siltä kuin olisi Betty, huolimatta ensi sanoissaan ilmenneestä pettymyksestä ollut iloinen siitä, että Artwell oli päässyt livistämään.

Josephinen kasvot punoittivat häpeästä ja hämmingistä — häpeästä sen vuoksi, että hän niin kauan oli jäänyt kuuntelemaan keskustelua, johon hänellä ei ollut mitähän oikeutta, ja hämmennyksestä sen vuoksi että hän tiesi, että hauen heti täytyi ilmaista itsensä.

Mikään muu menettely ei olisi sopinut Bettyn kaltaiseen nähden. Ja mitä kauemmin hän viivyttelisi, sitä syvemmäksi kasvaisi hänen syyllisyydentuntonsa.

Tarvittiin harvinaista rohkeutta vapaaehtoisesti lyöttäytyä mustatukkaisen miehen seuraan tällä hetkellä. Useimmat naiset olisivat viivytelleet ja keksineet jonkin syyn jättääkseen vaikean hetken toiseen tilaisuuteen. Mutta Josephine teki päätöksensä silmänräpäyksessä. Huulet varmasti yhteenpuristuneina, silmät loistaen päättäväisyyttä ja leuka kulmikkaana, joka saattoi tehdä niin peloittavan vaikutuksen, ilmestyi hän oveen suoraryhtisenä ja uhmaavana.

Brannon näki hänet ensin, sillä Betty katsoi muualle. Josephine oli odottanut, että hän olisi huudahtanut voimakkaasti tai ainakin näyttänyt joitakin merkkejä hämmästyksestä tai levottomuudesta.

Mutta mitään sellaista ei näkynyt. Ulkonaisesti ei Brannonissa voinut huomata mitään mielenliikutusta. Ei ainoakaan lihas värähtänyt eikä väri hänen kasvoillaan vähintäkään vaihtunut. Ja hänen silmissään, jotka jo ensi tapaamisessa olivat olleet niin lujat, oli nyt niin syvä katse, ettei Josephine ensinkään pystynyt sitä käsittämään.

Yhdestä seikasta pääsi hän kuitenkin heti selville, katsoessaan Brannonia, nimittäin siitä, ettei tämä aikonut tuntea häntä tai ettei hän ainakaan ilmaisisi tuttavuuttaan Bettylle.

Betty, joka tunsi Brannonin paremmin kuin tämä aavistikaan, oli huomannut muutoksen hänen olennossaan. Hän oli koko ajan pitänyt häntä silmällä ja hän oli heti käsittänyt sen, mikä Josephinestä näytti niin arvoitukselliselta. Hän tiesi että jokin huvitti Brannonia.

Hän kääntyi ja näki Josephinen, huomasi hänen kalpeutensa ja leukansa kulmikkuuden. Hän huomasi myös sotaisan ilmeen Josephinen silmissä.

Mutta hän salasi huomionsa hymyyn ja kumarrukseen.

"Jo", sanoi hän, "tahdon esittää sinut Mr Neal Brannonille, meidän karjatalomme esimiehelle."

"Minä tapasin Mr Brannonin muutama päivä sitten", sanoi Josephine varmalla äänellä. "Ja ellen erehdy, kertoi hän juuri siitä sinulle. Estin hirttämisaikeen, joka ei olisi ollut lainmukainen, ainakaan minun mielipiteeni mukaan."

"Jo! Ethän tarkoittane — — —."

"Aivan varmasti", keskeytti Josephine hänet töykeästi. "Minä olen se tyttö, joka puolustaa erästä aatetta — nimittäin aatetta ottaa sen mitä kukin haluaa." Hän katsoi suoraan Brannonia silmiin.

"Siunatkoon" huudahti Betty, "mitä ihmettä, en osannut ajatellakaan — —" Hän vaikeni ja katsoi vuoroon Brannoniin ja vuoroon Josephineen.

Brannonin silmissä näki hän huumorin välähtävän, kun taas Josephinen silmissä näkyi raivon selvät merkit. Silmänräpäyksessä asettui hän vieraansa puolelle.

"Brannon", sanoi hän vakavana, "ole hyvä ja toimita asia, josta äsken oli kysymys!"

Brannon kumarsi, hyppäsi takaisin satulaan ja ratsasti pois. Hän oli jo karja-aitauksen luona kun Betty kääntyi ystävänsä puoleen.

"Kerro minulle siitä, Jo", kehoitteli hän ystävällisesti.

"Niin", sanoi hän sitten, kun Josephine oli kertonut tarinansa, "sen täytyi tietenkin tuntua sinusta julmalta ja raakamaiselta, enkä ymmärrä muuta kuin että olit vallan oikeassa ryhtyessäsi estämään sitä. Luultavasti olisin tehnyt samalla tavalla, jos olisin sattunut olemaan paikalla. Mutta Brannon sanoi sinulle totuuden. Laki lakina on näillä seuduilla vain pilaa. Laista ei täällä kannata puhuakaan. Sitä laiminlyödään aina kun se vain ei ole vahingoksi. Mies, joka varastaa hevosen, tietää varsin hyvin, mikä kohtalo häntä odottaa, jos hän joutuu kiinni. Hän kärsii tavan vakiinnuttaman rangaistuksen. Se ei ole murha tavallisessa merkityksessä, koska sen täkäläinen lakikirja sallii. Brannon ei katsonut asiaa samoilla silmillä kuin sinä, vaikkakin hän epäilemättä aavisti mitä tunteita se sinussa herätti. Ja mahdollisesti hän lisäksi ärsytti sinua nauramalla sinulle hiljaisuudessa, kuten hänen tapansa on. Brannon on todellinen mies, Jo."

Hän tuuppasi Josephineä vakuuttavasti kylkeen ja taputti häntä sitten punoittavalle poskelle.

"Älä rohkenekaan olla pahoillasi siitä", varoitti hän. "Olen iloinen, että asia sai sellaisen käänteen. En ollut käskenyt Brannonia hirttämään Artwellia, vaikkakin tiesin, että Brannon varmasti aikoi saada hänet käsiinsä. Ja jos ensinkään tunsin mitään mielenliikutusta Artwellin kohtaloon nähden, niin oli se tylsää alistumista niihin tapoihin, joilla tällä seudulla sellaiset asiat suoritetaan. Mutta minä olen oikein iloinen. Jo, todellakin iloinen siitä, että pelastit Artwellin. Pääasia on, että hän on paikkakunnalta hävinnyt, sillä sitä me toivoimme. En usko, että hän enää on vaivaava meitä. Lyön vaikka vetoa, että Brannon on samaa mieltä. Istu nyt kiikkutuoliin, kunnes olen hakenut hevoset tänne. Emme anna sellaisten pikkuasioitten turmella ratsastusretkeämme."

Myöhemmin, istuessaan Chesterfieldin vakavassa, luotettavassa satulassa, Bettyn saattamana, joka taas ratsasti virmalla raudikolla, tunsi Josephine olevansa suuresti hämmästynyt ystävänsä hellävaraisesta Brannonin arvostelusta.

Bettyn mielipiteet tuntuivat hänestä sangen venyviltä, varsinkin siinä, että hän saattoi arvostella suosiollisesti Satan Lattimeria aivan samoilla perusteilla kuin Brannoniakin.

Molemmat, oli hän sanonut, olivat todellisia miehiä. Ja samassa hengen vedossa oli hän maalannut kuvan, joka oli mitä elävin vastalause sanomalleen, varsinkin mitä Lattimeriin tuli.

"Raakalainen" oli yksi niistä maininnoista, jotka hän oli kankaalleen kiinnittänyt kuvatessaan hänen luonnettaan. "Hän on paholainen", oli hän lisännyt siihen. Ja sitten seurasi "Hän on kaunis, pelottavan, synkän kaunis... häikäilemätön, hymyilevä piru... olisi voinut olla merirosvo."

Ja sitten "Hän on mies, Jo, joka tuuma hänessä on miestä ... hän pystyy hallitsemaan. He ovat kaikki todellisia miehiä" (täten oli hän vetänyt Whitmanin ja Brannonin samaan joukkoon), "komeita miehiä, voimaa ja tarmoa uhkuvia, tulta ja terästä. Minä pidän heistä, Lattimeristäkin, vaikka hän ei epäröisi ryöstää ja viedä naista vuoristoon."

Josephine ei oikein tiennyt ymmärsikö hän lopultakaan Bettyä ensinkään. Täytyikö hänen otaksua, että Bettyn ihanteet olivat täysin ristiriidassa koko sivistyneen maailman omaksumien ihanteitten kanssa, ihanteitten, jotka aika oli osoittanut kestäviksi ja jotka johtivat koko inhimillisen elämän kulkua. Vai pitikö hänen uskoa, että Betty, huolimatta luettelemistaan Lattimerin vähemmän ihailtavista luonteen puolista, oli havainnut hänessä ominaisuuksia, jotka oikeuttivat hänet vaatimaan itselleen "todellisen miehen" nimen.

Entä Brannon sitten? Bettyn mukaan oli hänkin "todellinen mies." Oliko hän samanlainen kuin Lattimer? Ja oliko Betty jättänyt mainitsematta hänen miellyttäviä tapojaan vain sen vuoksi, että hän oli hänen isänsä karjatalon esimies?

Vai oliko ehkä Brannon toisenlainen? Josephine ei sitä uskonut. Hän oli vakuutettu siitä, että Brannonin pelottavan tyynen, teräksen kaltaisen ulkokuoren alla piilotteli monenlaisia hurjia ja paheellisia mielitekoja, jotka vain odottivat aikaansa päästäkseen puhkeamaan ilmi.

Senkö vuoksi Josephine oli niin utelias noihin miehiin nähden, senkövuoksi hänen mielensä tällä hetkellä valtasi halu jäädä Bettyn karjataloon, nähdäkseen kuinka Brannon paljastaisi itsensä ja näyttäytyisi siksi villi-ihmiseksi, jollaiseksi hän tiesi hänet?

"Betty", sanoi hän hetken kuluttua, tämän vaiettua ja kun hevoset astuivat käyden korkeassa sacaton ruohossa laajan alanteen pohjassa, "kuinka vanha Brannon on?"

"Kaksikymmentä seitsemän vuotta", vastasi Betty. Pitkien silmäripsiensä alta katsoi hän Josephineen ja hänen huulensa puristuivat omituisesti, aivan kuin hän olisi koettanut tukahuttaa jotakin levotonta ajatusta.

"Hän näyttää vanhemmalta", huomautti Josephine hetken vaitiolon perästä.

"Niinkö luulet?" kysyi Betty tyynenä, heittäen nopean silmäyksen ystäväänsä.

"Luulen, että ilma ja aurinko ovat saaneet hänet niin ruskeaksi ja raa'an näköiseksi ja kova elämä kait on tehnyt hänen silmänsä niin järkkymättömän lujiksi. Minä vihaan häntä, Betty."

"Ohhoh" vastasi Betty ylimalkaisesti.

Josephine ei huomannut ivallista hymyä hänen huulillaan.

Viides luku.

Josephine oli Whitmanin mökistä tuonut vaikutelman, joka kiusasi häntä öin ja päivin seuraavan kahden viikon ajan — sen nimittäin, että seudun karuus vain lisäsi Mrs Whitmanin hentoutta.

Mrs Whitman oli Ben Whitmanin äiti, yhden niistä kolmesta, joita Betty oli ylistänyt ensimmäisinä päivinä hänen tulonsa jälkeen Lawsonin karjatalolle. Hän oli hento, murhemielinen nainen, joka kantoi sairautensa stoalaisella tyyneydellä. Kahteen vuoteen hän ei ollut astunut jalallaan Whitmanin karjatalon seinien sisäpuolelta ja hänen tervetulon toivotuksensa Josephinelle oli ollut liikuttavan sydämellinen, samoin kuin hänen pyyntönsäkin, että hän uudistaisi käyntinsä "hyvin pian."

Josephine oli luvannut tulla, mutta käynti oli lykkääntynyt yhä kun Betty Lawsonilla oli paljon työtä, liian paljon joutaakseen "vetelehtimään", kuten hän suoraan oli Josephinelle sanonut ja Josephine ei taas halunnut lähteä yksin matkaan.

Sillä Josephinen sydämeen oli hiipinyt uusi seudun kammo. Hän pelkäsi sitä julmaa voimaa, joka näytti ympäröivän hänet kaikkialla hänen liikkuessaan ja joka tuntui painostavan häntä jonkunlaisena oman heikkouden ja arvottomuuden tuntona.

Varsin omituista oli, että kun hän yritti selitellä tuota tunnetta ei hän tiennyt mistä aloittaa. Sillä hän tunsi, että kaikki minkä hän näki, kiusasi häntä julmalla raa’alla voimallaan. Karja, jonka hän näki, oli suurta, jäntevälihaksista, hurjasilmäistä ja ärtyisää, ja saattoi juosta yhtä kovaa kuin hevonen. Hevoset olivat sitkeitä, pörrökarvaisia, pahasisuisia petoja, jotka näkyivät iankaikkisesti vastustavan kaikkia hillitsemisyrityksiä. Miehet, joita hän oli nähnyt, olivat hiljaisia, tuiman näköisiä, itsetyytyväisiä, ja näyttivät täysin vastaavan seudun karuutta. Ahavoittuneine kasvoineen ja rauhallisine, vakaville silmineen näyttivät he pronssipatsailta joltakin esihistorialliselta ajalta. Ja joka miehellä oli kuolettava ase vyöllään eikä hän epäillyt että he joka hetki olivat valmiit sitä käyttämään.

Myrkyttävä elämä, joka täten oli joutunut Josephinen huomion esineeksi, oli täyttänyt hänet sellaisella kauhulla, ettei hän tohtinut tehdä kävelymatkojakaan mihinkään. Iljettäviä eläimiä, jotka matelivat, vääntelehtivät ja hyppelivät, oli tämäntästä sattunut hänen tielleen aivan odottamatta.

Matkallaan Whitmanin karjatalolle oli Betty näyttänyt hänelle muutamia seudun piileskeleviä asukkaita. Timanttiselkäinen kalkkarokäärme oli kiertynyt kokoon mesquitopensaan varjoon, skorpiooni taas erään kallion suojaan ja sarviniekka kilpikonna, harmaana, jäykkänä, kauhistuttavana oli silmiään räpäyttämättä katsellut hevosia, häpeämättömästi ja vihamielisesti.

Josephineä puistatti hänen seisoessaan tänä aamuna karjatalon alemmalla kuistilla, katsellen tomupilveä, joka tasaisesti kulki laakson suuntaa pohjoiseen. Pilven edessä kulkivat Lawsonin vankkurit ja niissä istui Betty Lawson ja eräs lehmäpaimen.

Betty oli matkalla Willetiin hankkimaan erilaisia tarveaineita.

Josephine oli kieltäytynyt lähtemästä matkaan sen vaivaloisuuden vuoksi. Sillä hänestä tuntui kuumuus, tomu, ja itse matkustaminen niin alkuperäisellä ajoneuvolla perin vastenmieliseltä. Ja Willet oli hänestä tuntunut mahdottomalta heti ensi silmäyksellä, hänen astuessaan junasta sen rappeutuneelle asemalle.

Mutta Bettyn lähdettyä vallitsi koko karjatalolla raskas yksinäisyyden tunne ja Josephine katui jo ettei ollut lähtenyt ystävänsä mukaan. Hän katseli vankkurien etenemistä katumuksen sekainen pelko mielessään ja mitä kauemmaksi ne häipyivät, sitä selvemmin hän tunsi, että hänen olisi pitänyt seurata Bettyä. Bettyn turvallinen läsnäolo oli aina vaikuttanut sen, että nuo uhkaavat ja lymyilevät vaarat näyttivät pienemmiltä ja epäoleellisilta ja Bettyn lähdettyä näytti vaaran lähestyminen olevan käännetyssä suhteessa hänen matkansa etenemiseen.

Mutta Josephine ei ollut mikään pelkuri, vaikkakin hymy, jonka hän tarjosi ympäristölleen, oli hieman kankea ja iloton. Pelkäämänsä vaarat mahtoivat sittenkin olla suuresti liioiteltuja, koskapa Bettykin niistä oli läpäissyt.

Hän hymyili jo iloisemmin. Talosta saattoi hän kuulla Chongin, kiinalaisen palvelijan kalistelevan kattiloitaan ja pannujaan. Ääni rohkaisi häntä, se käänsi hänen ajatuksensa pois satujen maailmasta ja kuvitelluista vaaroista. Chong oli ainoa ihminen, joka Bettyn vanhempien lähdettyä Itään oli elänyt hänen kanssaan karjatalon päärakennuksessa muutamia viikkoja ennen Josephinen tuloa. Ja ilmeisesti ei Bettyllä ollut aseita.

Mutta sittenkin tunsi Josephine omituista rauhattomuutta, joka oli melkein enteellistä. Hän oli peloittavan yksin, omituisen alakuloinen. Ja kuitenkin tiesi hän että Chong varmasti oli talossa ja että Brannon oli pienessä tupasessa — esimiehen tuvassa — joka oli noin sadan jalan päässä olevalla tasaisella paikalla, suoraan länteen siitä, missä hän seisoi, ja selvästi näkyvissä.

Brannon asui yksin esimiehen tuvassa — Betty oli sen kertonut Josephinelle — ja oli nyt siellä, sillä noin viisi minuuttia sitten oli hän akkunasta nähnyt hänen menevän sinne.

Ja hän oli varma siitä, ettei Brannon ollut mennyt ulos, sillä — hän myönsi sen punastuen — hän oli pitänyt silmällä ovea.

Hän tiesi, että miesten asumukset olivat tyhjät, sillä aamiaispöydässä oli Betty kertonut, että koko miehistö oli päivän nousussa lähtenyt muutamaksi päiväksi arolle, etelään, etsiäkseen vasikoita ja muuta karjaa, joka mahdollisesti oli merkitsemättä.

Betty ei ollut maininnut mitään siitä, että Brannon jäisi taloon. Josephine selitti asian siten, että jokin tehtävä oli viivyttänyt hänen lähtöään. Hän ihmetteli, tiesiköhän Betty, ettei Brannon ollut lähtenyt muitten miesten mukana.

Näissä mietteissään osui hänen katseensa miesten asumuksiin. Niitä oli kaksi, rakennettuina vierekkäin noin viidenkymmenen jalan päässä matalasta joesta, jonka karja-aitaus sulki osaksi sisäänsä. Matala, säännötön rakennus, jota käytettiin keittiönä ja ruokailuhuoneena, oli aivan asumusten ääressä. Kaikki kolme rakennusta olivat vajaan kahden sadan jalan päässä päärakennuksesta.

Kaksi kertaa oli hän jo aikaisemmin katsellut asuntorakennuksiin päin eikä ollut huomannut siellä mitään liikettä. Mutta nyt katsoessaan sinne, näki hän miehen tulevan nurkan takaa, katsovan hetkisen häneen ja sitten istuutuvan mukavasti asumusten seinustalla olevalle penkille.

Mies oli ilmeisesti ontunut aivan kuin hänen jalkansa tai reitensä olisi ollut loukkaantunut. Ilman ihmeellinen kuulakkuus vaikutti, että hänen kasvonsa selvästi näkyivät päärakennukseen saakka ja Josephine tunsi hänet samaksi tummaksi mieheksi, joka oli kuiskannut hänelle tuona päivänä radan varrella, samaksi mieheksi, joka oli auttanut häntä Les Artwellin vapauttamisessa.

Kuudes luku.

Vasta tuon tumman miehen nähtyään Josephine totesi, että ainakin osa siitä epämääräisestä pelosta, joka häntä oli: kiusannut Bettyn lähdettyä, oli johtanut siitä tietoisuudesta, ettei Brannon ollut mennyt muitten miesten mukana arolle. Mutta nyt hän tiesi, että hänen vaistomaisesti tuntemansa epäluottamus Brannonia kohtaan ja mahdollisesti hänen vihansa häntä kohtaan oli aiheuttanut sen alakuloisuuden, joka hänet oli vallannut. Muulla tavalla hän ei voinut selittää sitä helpotuksen tunnetta, jota hän tunsi huomattuaan ettei Brannon ollut ainoa mies karjatalolla.

Hän ei vähääkään luottanut Bettyn jotenkin liioiteltuihin Brannonin ylistyksiin. Hänen ei ollut koskaan ollut tapana hyväksyä ketään tuttavakseen tai ystäväkseen niin horjuvilla perusteilla eikä hänellä ollut aikomus tehdä sitä nytkään. Hän tahtoi itse valita ystävänsä omien arvosteluperusteittensa mukaan.

Tosin hänellä oli ennakkoluulonsa, se täytyi ottaa huomioon, mutta hän oli vakuutettu siitä, että huolimatta siitä epäedullisesta kuvasta, jonka hän Brannonista oli rautatien vierellä saanut, hän ei sittenkään olisi hänestä pitänyt. Hän oli varma siitä, ettei hän koskaan pitäisi hänestä eikä luottaisi häneen, sillä hän ei pitänyt miehistä, joilla oli levottomuutta herättävä tapa nähdä toisen läpi.

Alusta alkaen olivat Brannonin silmät loukanneet häntä. Ne olivat niin lujat ja teräksiset, niin ärsyttävän rauhalliset, niin selvästi ilkamoivat sinensä syvyydessä, että ne olivat hänessä nostattaneet voimakkaan vastustushalun. Hän oli varma siitä, että niihin kätkeytyi samoja villejä ja häikäilemättömiä mielitekoja, joita Betty oli hiljaisuudessa hänellekin omistanut, verratessaan häntä Satan Lattimeriin — seuraavassa henkäyksessä selittäessään, ettei Lattimer häikäilisi "ryöstää naista vuoristoon."

Tumma mies oli tehnyt häneen edullisemman vaikutuksen. Ennen kaikkea tuntui mies inhimillisemmältä. Siellä, rautatien varrella oli hän kuiskatessaan Josephinelle osoittautunut intohimoiseksi, mikä kuitenkin oli anteeksi annettavaa, sillä olihan Brannonilla aikomus hirttää viaton mies. Sitäpaitsi oli Brannon hänelle vastenmielinen ja se seikka näytti olevan omiaan liittämään hänet Josephineen.

Joka tapauksessa, jos hänen kerran oli luotettava aina-uskottavaan vaistoonsa, niin täytyi turvautua tummaan mieheen? Ei hän suinkaan aikonut heittäytyä varsin ystävälliseksi tummaa miestäkään kohtaan, mutta häntä vaivasi eräänlainen uteliaisuus, joka vaati tyydytystä. Ja niin hän arvelematta antautui mielijohteensa valtaan, astui kuistilta alas ja lähti käymään väenasuntoa kohti.

Tumma mies nousi seisomaan hänen lähestyessään. Hänen liikkeensä olivat kömpelöt, mutta Josephinen mielestä hän toimitti kumarruksensa melkoisella soreudella, varsinkin huomioonottamalla hänen kipeän jalkansa, joka oli paksussa siteessä ja joka ilmeisesti kieltäytyi kannattamasta hänen ruumiinpainoaan.

Hänen silmissään oli myös kunnioittava sävy ja hänen äänensä oli imartelevan nöyrä ja ystävällinen.

"Tekö se olettekin, ma'am", sanoi hän. "Minä luulin, että olitte mennyt Betty Lawsonin kanssa."

"Ettekö siis nähnyt minun seisovan kuistilla?" kysyi Josephine, sillä hän oli varma siitä, että mies oli nähnyt hänet.

"Vasta minuutti sitten", hymyili hän. "Tottahan toki. Mutta siihen saakka luulin, että olitte mennyt Bettyn kanssa. En nähnyt hänen lähtevän, vaikka tiesinkin, että hänen piti matkustaa. Olen oleskellut väen asunnossa hoitamassa jalkaani."

"Miten se loukkaantui?"

"Nyrjähti hevosta lassotessani tänä aamuna. En luule, että se on poikki — vääntyi vain pahasti, jotenka en voinut seurata muita miehiä. Pahaksi onneksi."

"Oletteko kuullut mitään Artwellista?" kysyi Josephine varovasti.

Mies nauroi leveästi. "Jo vain, Less on turvassa. Hän pyysi minua kiittämään teitä. Te teitte hänelle hyvän työn, ma'am. Artwell ei ole koskaan varastanut hevosta keneltäkään!" Hän katsoi Josephilleen tuikeasti, kysyvästi. "Ettehän ole kertonut Brannonille, että minä katkaisin Artwellin siteet?"

"Enhän toki"! selitti Josephine.