Part 7

"Kylläpä te puhelette, Alexandre! Se koskee minua sadan miljoonan edestä. Jos Perenna ei seiso paikallaan, siepataan ne sata miljoonaa minun nenäni edestä. Ja se olisi sitä suututtavampaa, kun minä nyt ensi kerran voin ansaita muutamia kunniallisia lantteja."

"Entä jos teidät vangitaan?"

"Ei käy päinsä. Minä olen kuollut."

"Lupin on kuollut. Mutta Perenna elää."

"Kun he eivät ole vanginneet minua tänä päivänä, niin voin olla rauhallinen."

"Se on vain ajankysymys. Ja tästä hetkestä alkaen on ankarat määräykset. He aikovat ympäröidä teidän talonne ja pitää tarkkaa vahtia sekä päivällä että yöllä."

"Erinomaista! Minä olen aina öisin tuntenut pelkoa."

"Mutta herra jumala, mihin te luotatte?"

"En luota mihinkään, Alexandre. Olen varma. Nyt olen varma siitä, että he eivät rohkene minua vangita."

"Luuletteko te Weberin kursailevan teitä?"

"En välitä hituistakaan Weberistä. Ilman määräystä ei Weber voi tehdä mitään."

"Mutta he antavat hänelle määräyksen."

"Niin, määräyksen vakoilla minua, mutta ei määräystä vangita minua. Poliisiprefekti on joutunut kanssani tekemisiin siten, että hänen on pakko pitää minua selkänsä takana. Ja sitten on tämä asia: koko juttu on niin kauhea ja monimutkainen, että te, salapoliisit, ette saa sitä ikinä selväksi omin neuvoin. Ennemmin tahi myöhemmin te tulette hakemaan minua. Sillä ei ole olemassa ketään muita kuin minä joka saattaisi taistella sellaisia vastustajia vastaan; ette te, eikä Weber, eikä kukaan muukaan tovereistanne. Minä odotan käyntiänne, Alexandre."

* * * * *

Seuraavana päivänä tutki asiantuntija hampaiden jäljet molemmissa omenissa ja totesi myöskin sen tosiasian, että jäljet suklaapalassakin olivat samat.

Vuokra-ajuri tuli ja todisti erään naisen, jättäessään oopperan, vuokranneen hänet ja käskeneen ajaa suoraan Avenue Henri-Martin kadun päähän ja lähteneen siellä ajurista.

Avenue Henri-Martin kadun päästä on vain viiden minuutin matka Fauvillen taloon.

Ajuri asetettiin vastakkain rouva Fauvillen kanssa ja tunsi tämän heti.

"Mitä hän oli tehnyt täällä talon lähistöllä yhden tunnin?"

Marie Fauville vietiin etsivään osastoon, hänen nimensä merkittiin luetteloihin ja hän nukkui sen yön Saint-Lazare-vankilassa.

* * * * *

Samana päivänä kun sanomalehdet alkoivat julkaista yksityiskohtia tutkinnosta, mm. hampaidenjäljistä, käytti kaksi johtavaa päivälehteä, vaikkakaan he eivät vielä tienneet, kuka nimen oli alkuunpannut, kertomustensa otsikkona don Luis Perennan lausumia kauheita sanoja:

_Tiikerinhampaat_.

V LUKU

Rautaesirippu

Arsène Lupinin historian kertominen on joskus epäkiitollinen tehtävä syystä, että kaikki hänen seikkailunsa ovat yleisölle osaksi tutut ja ovat aikanaan tulleet monien innokkaiden muistiinpanojen kohteeksi, niin että hänen elämäkertansa kirjoittaja on pakotettu, koettaessaan luoda valoa sellaiseen, joka ei ole tunnettua, tekemään selkoa alusta alkaen ja yksityiskohtaisesti kaikesta siitäkin, joka jo ennestään tiedetään.

Juuri sen vuoksi olen pakotettu vielä kerran puhumaan siitä äärettömästä hälinästä, jonka nämä huomiota herättävät rikokset aiheuttivat Ranskassa, Euroopassa ja koko sivistyneessä maailmassa. Yleisö kuuli itse asiassa puhuttavan yhdellä kertaa neljästä murhasta, sillä Cosmo Morningtonin testamentin yksityiskohdat julkaistiin kaksi päivää sen jälkeen. Ei ollut epäilystäkään, etteikö sama henkilö ollut murhannut Cosmo Morningtonia, päällikkö Vérot'ta, insinööri Fauvillea ja hänen poikaansa. Sama henkilö oli tehnyt nuo kauheat puremat ja näin ollen huolettomuudella, jossa näkyi kohtalon kostava käsi, jättänyt jälkeensä langettavan ja musertavan todistuksen itseään vastaan, todistuksen, joka sai ihmiset vapisemaan ikäänkuin he olisivat vapisseet kauhean todellisuuden edessä, tiikerinhampaiden edessä!

Ja keskellä tätä mieshukkaa, tätä kauhean murhenäytelmän kauheinta hetkeä, sukeltaa pimeydestä ihmeellinen olento. Sankarillinen seikkailija, varustettuna hämmästyttävällä älyllä ja vaistolla, oli muutamassa tunnissa selvittänyt sotkeutuneen vyyhdin, arvannut Cosmo Morningtonin murhan, selittänyt, että päällikkö Vérot on murhattu, ryhtynyt itse johtamaan tutkimusta, luovuttanut oikeuden käsiin sen epäinhimillisen olennon, jonka kauniit valkoiset hampaat sopivat jälkiin niinkuin jalokivi sopii juotokseensa, vastaanottanut miljoonan frangin maksuosoituksen ja näytti nyt olevan suunnattoman omaisuuden oletettu perillinen.

Ja nyt heräsi Arsène Lupin jälleen elämään!

Sillä julkisuus ei antanut viedä niin helposti itseään harhaan, se julisti korkealla äännellä ja ihailtavalla vaistolla, että don Luis Perenna oli Arsène Lupin, jo ennen kuin tarkat tosiasioiden tutkimiset olivat millään tavoin vahvistaneet tätä otaksumaa.

"Mutta hänhän on kuollut!" väittivät epäilijät.

Johon toiset vastasivat:

"Niin, Dolores Kesselbachin ruumis löydettiin erään pienen huvilan savuavien raunioiden alta lähellä Luxemburgin rajaa, samoin kuin erään miehen ruumis, jonka poliisi päätti olevan Arsène Lupinin. Mutta kaikki todistaa, että koko näytelmä oli Lupinin järjestämä, joka määrätyistä syistä halusi tekeytyä kuolleeksi. Ja kaikesta näkyy, että poliisi hyväksyi ja vahvisti otaksuman hänen kuolemastaan vain vapautuakseen alituisesta vastustajastaan. Todistuksena meillä on luottamuksellinen ilmoitus Valenglay'lta, joka oli jo siihen aikaan pääministerinä. Ja sitten on meillä salaperäiset tapahtumat Caprin saarella, jolloin Saksan keisari ollessaan juuri hautautumaisillaan maanvieremän alle pelastui erään erakon avulla, joka saksalaisten tietojen mukaan ei ollut kukaan muu kuin Arsène Lupin."

Siihen vastattiin uudella väitteellä:

"Sangen hyvä, mutta lukekaa senaikuisia sanomalehtiä, kymmenen minuuttia sen jälkeen heittäytyi erakko mereen."

Ja vastaus kuului:

"Niin, mutta ruumista ei koskaan löydetty. Ja me tiedämme sattumalta, että eräs höyrylaiva otti ylös miehen, joka antoi heille merkkejä, ja että tämä höyrylaiva oli matkalla Algeriaan. Muutamia päiviä tämän jälkeen kirjoittautui don Luis Perenna muukalaislegioonaan Sidi-bel-Abbesissa."

Sanomalehtijupakkaa tästä asiasta käytiin luonnollisesti hyvin varovaisesti. Kaikki pelkäsivät Lupinia, sanomalehtimiehet noudattivat jonkunlaista maltillisuutta kirjoituksissaan rajoittuen vertaamaan päivämääriä ja osoittamaan asianhaarojen yhteensattumisia varoen lausumasta ehdottoman varmasti, että Lupin piiloutui Perennan naamarin taa. Mutta muukalaislegioonan sotilaasta ja hänen käytöksestään Marokossa ottivat he täyden korvauksen ja kertoivat ihmeellisiä kuvauksia.

Majuri d'Astrignac oli puhunut. Muut upseerit ja Perennan toverit selittivät, mitä he olivat nähneet. Häntä koskevat lausunnot julkaistiin.

Mediounan luona oli adjutantti, kapteeni Pollex, tuominnut sotilas Perennan neljäksi vuorokaudeksi päävahtiin siitä, että hän iltahuudon jälkeen oli tunkeutunut vahtisotilaiden ohi ulos leiristä vastoin käskyä ja ollut poissa ilman lomalupaa kello kahteentoista asti seuraavaan päivään. Perenna, jatkoi raportti, tuli takaisin mukanaan väijytyksessä kaatuneen kersantin ruumis. Ja raportin syrjässä oli seuraava everstin lisäys:

"Komentava eversti kaksinkertaistuttua sotilas Perennan rangaistuksen, mutta mainitsee hänen nimensä päiväkäskyssä ja onnittelee sekä kiittää häntä."

Ber-Reshidin taistelun jälkeen, kun luutnantti Fardetin osasto pakotettiin vetäytymään takaisin nelisataisen maurilaisjoukon tieltä, pyysi sotilas Perenna lupaa saada suojella peräytymistä ryhtymällä hyökkäykseen.

"Montako miestä tarvitsette, Perenna?"

"En yhtään."

"Mitä? Ette kai aio suojella peräytymistä yksin?"

"Mitä iloa olisi kuolemisesta, jos toiset myöskin kuolisivat?"

Hänen pyynnöstään antoivat he hänelle tusinan kivääreitä ja jakoivat jäljellä olevat patruunansa. Hänen osalleen tuli seitsemänkymmentäviisi.

Osasto jatkoi matkaansa tulematta enää häirityksi. Kun he seuraavana päivänä palasivat vahvistunein voimin takaisin, näkivät he maurien loikovan maassa, mutta pelkäävän lähestyä Lupinin "linnoitusta". -- Maata peitti seitsemänkymmentäviisi kuollutta.

Ranskalainen joukko korjasi ne pois. He tapasivat Perennan makaamassa "linnoituksen" lattialla ja luulivat, että hän oli kuollut. Hän nukkui!

Hänellä ei ollut jäljellä ainoatakaan patruunaa, mutta kaikki hänen seitsemänkymmentäviisi kuulaansa olivat sattuneet.

Mutta se, mikä teki suurimman vaikutuksen yleisöön, oli kuitenkin majuri d'Astrignacin kertoma juttu taistelusta Dar-Dbibashin luona. Majuri kertoi, että se pataljoona, joka vapautti Fezin juuri sillä hetkellä, kun luultiin, että kaikki oli kadotettu, ja joka herätti sellaista huomiota Ranskassa, voitti ennen taistelun alkamista ja voittaja oli Perenna yksin!

Päivän valjetessa kun maurilaisheimot kokoontuivat rynnäkköön, vangitsi sotilas Perenna lassolla tasangon yli nelistävän arabialaisen hevosen, heittäytyi sen selkään ilman satulaa, ilman suitsia tahi mitään muutakaan ohjausvälinettä, takitta, hatutta ja aseitta. Valkea viitta liehuen ja savuke hampaiden välissä kiisi hän tiehensä kädet housuntaskuissa.

Hän ohjasi suoraan vihollista kohti, nelisti heidän leirinsä läpi, ratsasti edestakaisin telttojen välissä ja jätti leirin samasta paikasta, josta oli sisäänkin ratsastanut.

Tämä aivan käsittämätön kuolonratsastus levitti sellaisen hämmingin maurien joukkoon, että heidän hyökkäyksensä kävi aivan laimeaksi ja voitto saatiin ilman vastustusta.

Nämä sekä lukemattomat muut esimerkit hullunrohkeasta sankarillisuudesta muodostivat nyt Perennan sankaritarun. Ne kuvasivat tämän salaperäisen olennon yli-inhimillistä tarmoa, ihmeellistä häikäilemättömyyttä, yllättävää mielikuvitusta, seikkailuhalua ja kylmäverisyyttä sekä suorastaan ruumiillista etevämmyyttä, joten oli mahdotonta olla pitämättä häntä Arsène Lupinina, mutta uutena, suurempana Arsène Lupinina, voittojensa kautta ihannoituna ja jalostuneena.

Eräänä aamuna neljätoista päivää bulevardi Suchet'illa tapahtuneen kaksoismurhan jälkeen oli tämä merkillinen mies, joka oli herättänyt niin suurta huomiota, ja josta kaikkialla puhuttiin kuten tarumaisesta olennosta -- eräänä aamuna oli don Luis Perenna pukeutunut ja tehnyt kierroksen talossaan.

Se oli tilava ja mukava talo 1700-luvulta pienen Place du Palais-Bourbonin varrella. Hän oli ostanut sen eräältä rikkaalta unkarilaiselta, kreivi Malonyilta täysin kalustettuna; hän sai hevoset, vaunut, auto samoinkuin kahdeksan palvelijaakin, vieläpä kreivin sihteerin, neiti Levasseurin, joka otti hoitaakseen taloutta ja lähettääkseen pois kävijöitä -- kiusanhenkiä, sanomalehtihaastattelijoita ja taide-esineitten kaupittelijoita -- joita talon loisto ja uuden omistajan rikkauden maine sinne houkutteli.

Lopetettuaan tallin ja vaunuvajan tarkastuksen kulki hän viistoon yli pihan, meni työhuoneeseensa, aukaisi ikkunan ja pisti ulos päänsä. Hänen eteensä aukeni vilkas näkymä koko place du Palais Bourbonilta.

"Oh, peijakas", sanoi hän, "nuo kirotut salapoliisit ovat vielä siellä. Ja niin on jo jatkunut neljätoista päivää. Nyt olen jo pian kyllästynyt tähän vakoilemiseen."

Hän istuutui tyytymättömänä silmäämään kirjeitään, repi rikki ne, jotka olivat henkilökohtaisia ja teki huomautuksia toisiin, jotka koskivat almunanojia tahi sisälsivät tapaamisia. Lopetettuaan hän soitti.

"Pyytäkää neiti Levasseuria tulemaan sanomalehtineen."

Neiti Levasseur oli ollut unkarilaisen kreivin esilukijana samalla kertaa kuin sihteerinäkin ja Perenna oli opettanut hänet poimimaan sanomalehdistä kaikki häntä koskevan ja joka aamu antamaan hänelle tarkan selonteon rouva Fauvillen asiasta.

Aina mustiin puettuna, omaten hyvin hienon ja miellyttävän ulkomuodon, oli heti alussa tehnyt Perennaan vaikutuksen. Hänellä oli hieno käytös, vakavat ja miettivät kasvot, joiden kautta oli mahdoton tunkeutua hänen sielunsa salaisuuksiin; kasvot olisivat vaikuttaneet kovilta, jollei niitä olisi ympäröinyt vaaleiden kutrien sädeloisto. Hänen äänensä oli pehmeä ja sointuva, ja Perenna kuunteli sitä mielellään ihmetellen usein, mitä tämä mahtoi ajatella hänestä, hänen elämäntavoistaan ja kaikesta mitä lehdillä oli sanomista hänen salaperäisestä menneisyydestään.

"Ei mitään uutta?" kysyi hän heittäen silmäyksen otsikkoihin.

Neiti Levasseur luki sen, mikä koski rouva Fauvillea ja don Luis huomasi, ettei poliisitutkinto ollut päässyt eteenpäin. Rouva Fauville noudatti ensimmäistä menettelytapaansa, itki, tekeytyi loukkaantuneeksi, näytti tietämättömältä niistä tosiasioista, joita kuulustelussa oli häntä vastaan ilmennyt.

"Sehän on naurettavaa", sanoi Perenna. "En ole milloinkaan nähnyt kenenkään puolustautuvan niin kömpelösti."

"Mutta jos hän on syytön?"

Tämä oli ensimmäinen kerta kun neiti Levasseur ilmaisi oman käsityksensä. Don Luis katsoi häneen hyvin kummastuneena.

"Te luulette siis hänen olevan syyttömän, neiti?" Neiti Levasseur näytti olevan vastaamaisillaan ja selittämäisillään tarkoituksensa. Näytti kuin riisuisi hän välinpitämättömyyden naamarin ja antaisi kasvojensa omaksua eloisamman ilmeen sisäisten tunteidensa vaikutuksesta. Mutta hän pidättäytyi selvästi ponnistaen ja sanoi vain:

"En tiedä. Minulla ei ole mitään mielipidettä?"

"Saattaa olla", sanoi Perenna tarkastellen häntä tutkivin ilmein, "mutta teillä on epäily, epäily, joka olisi sallittu, jos ei olisi rouva Fauvillen omien hampaiden jälkiä. Nähkääs, nämä merkit merkitsevät enemmän kuin tavalliset tuntomerkit, enemmän kuin rikoksen tunnustaminen. Ja niin kauan kuin hän ei voi antaa hyväksyttävää selitystä niistä..."

Mutta Marie Fauville ei antanut pienintäkään selitystä niistä, eikä mistään muustakaan. Toiselta puolen poliisin ei onnistunut löytää hänen rikostoveriaan tahi rikostovereitaan, ei myöskään ebenholtsikeppistä miestä kilpikonnanluisine silmälasisankoineen. Lyhyesti ja selvästi, ei pieninkään valonsäde ollut asiaa valaissut. Yhtä turhia olivat kaikki Victorin, Roussel-sisarusten serkun haeskelemiset, hänen, joka perisi Mornington-omaisuuden, ellei löytäisi muita läheisimpiä perillisiä.

"Siinäkö kaikki?" kysyi Perenna.

"Ei", sanoi neiti Levasseur, "vielä on kirjoitus Echo de Francessa."

"Minusta?"

"Niin luulen. Otsikko kuuluu. Minkä vuoksi ei _häntä vangita?_"

"Se koskee minua", sanoi Perenna nauraen.

Hän otti lehden ja luki:

"Minkä vuoksi ei häntä vangita? Miksi vastustetaan kaikkea järkeä ja pitkitetään luonnotonta tilannetta, jota ei yksikään kunniallinen ihminen voi ymmärtää. Siinä kysymys, jonka kaikki tekevät itselleen ja johon meidän tutkimuksemme antavat meille tilaisuuden vastata.

"Kaksi vuotta sitten, toisin sanoen, kolme vuotta Arsène Lupinin oletetun kuoleman jälkeen oli poliisi keksinyt, tahi luullut keksineensä, että Arsène Lupin itse asiassa ei ollut kukaan muu kuin eräs Floriani, Boisissa syntynyt ja sitten kadonnut tietymättömiin, ja sille sivulle, joka koski tätä Floriania, merkittiin sana 'kuollut' sekä lisäys: 'nimellä Arsène Lupin.'

"Saadakseen Arsène Lupinin nousemaan kuolleista tarvitaan siis vain vastaansanomaton todistus hänen olemassaolostaan, minkä ei luulisi olevan mahdottoman hankkia. Hallituskoneiston monimutkainen pyörä on asetettava käyntiin ja tutkinto asiassa toimitettava.

"Nyt näyttää siltä kuin pääministeri, herra Valenglay, samoinkuin poliisiprefektikin olisivat haluttomat ryhtymään tutkimuksiin, jotka jälleen voisivat aiheuttaa häväistysjutun, jota viranomaiset koettavat välttää. Herättää Arsène Lupin jälleen eloon! Alkaa taistelu tätä kolmasti kirottua lurjusta vastaan? Panna itsensä alttiiksi uusille nöyryytyksille ja masennuksille? Ei milloinkaan!

"Senpä vuoksi onkin edessämme se ennenkuulumaton, luvaton, käsittämätön, nöyryyttävä tilanne, että Arsène Lupin, saavuttamaton varas, hioutunut rikollinen, ryövärikuningas, murtovarkaiden ja veijarien keisari, on tilaisuudessa tänään, ei salaa, vaan koko maailman nähden, täyttämään pelottavimman työn, johon hän milloinkaan on ryhtynyt, elämällä virallisesti nimen varjossa, joka ei ole hänen, mutta jonka hän on kiistämättömästi tehnyt omakseen, rankaisematta syrjäyttämään neljä henkilöä, jotka seisoivat hänen tiellään ja antamaan vangita syyttömän naisen, jota vastaan hän on itse hankkinut vääriä todistuksia, lopuksi ottamaan kauheiden rikostoveriensa avulla haltuunsa Morningtonin sadan miljoonan perinnön.

"Tässä on muutamin sanoin tuo häpeällinen totuus. Se täytyy todeta. Toivokaamme, että se nyt, ollessaan kaikkien nähtävänä, vaikuttaa tapahtumien seuraavaan kehitykseen."

"Se vaikuttaa joka tapauksessa siihen tyhmyriin, joka tämän on kirjoittanut," sanoi Lupin irvistäen.

Hän lähetti neiti Levasseurin pois ja soitti puhelimitse majuri d'Astrignacille.

"Tekö se olette, herra majuri? Tämä on Perenna."

"No, mitä kuuluu?"

"Oletteko lukeneet Echo de Francen kirjoituksen?"

"Olen."

"Olisiko siitä teille liian paljon vaivaa, jos menisitte sen herran luo ja kertoisitte, että vaadin hyvitystä?"

"Ahaa, kaksintaistelu!"

"Niin, se on välttämätöntä. Nuo herrat kirjallisine ponnistuksineen ärsyttävät minua. Siitä täytyy tulla loppu. Tuo lurjus saa maksaa muiden puolesta."

"Niin, tietysti, jos te olette halukas..."

"Sitä juuri olen mitä suurimmassa määrin."

* * * * *

Keskustelut alettiin viipymättä. Echo de Francen toimittaja selitti, että kirjoitus on lähetetty nimettömänä, koneella kirjoitettuna ja että se oli painettu hänen tietämättään, mutta hän otti siitä vastuun.

Kello kolme samana päivänä jätti don Luis Perenna majuri d'Astrignacin, erään toisen upseerin ja lääkärin seuraamana talon place de Palais-Bourbonilla, ja ajoi Parc des Princesiin. Ne salapoliisit, jotka olivat saaneet tehtäväkseen vartioida häntä, seurasivat autolla.

Heidän odottaessaan vastustajan tuloa vei kreivi d'Astrignac don Luisin syrjään.

"Rakas Perenna, minä en tee teille mitään kysymyksiä. En halua tietää paljonko totuutta on kaikessa siinä, mitä teistä kirjoitetaan, ja mikä teidän todellinen nimenne on. Minulle te olette Perenna muukalaislegioonasta ja muusta en välitä. Teidän menneisyytenne alkoi Marokossa. Mitä tulee tulevaisuuteen, tiedän, että mitä tapahtuneekin ja kuinka suuri kiusaus lieneekin, on teidän ainoa päämääränne kostaa Cosmo Mornington ja suojella hänen perillisiään. Mutta on eräs toinen asia, joka huolestuttaa minua."

"Sanokaa se, herra majuri."

"Antakaa minulle kunniasananne, ettette tapa tuota miestä."

"Kaksi kuukautta lakanoiden välissä, sopiiko se?"

"Liian kauan. Neljätoista päivää."

"Myönnetään."

Molemmat vastustajat ottivat paikkansa. Toisessa hyökkäyksessä haavoittui Echo de Francen toimittaja rintaan ja kaatui.

"Oh, se oli teiltä pahasti tehty, Perenna!" murisi kreivi d'Astrignac. "Te lupasitte minulle..."

"Ja olen pitänyt lupaukseni."

Lääkärit tutkivat haavoittuneen. Sitten nousi toinen heistä ja sanoi:

"Tämä ei ole mitään. Kolmen viikon lepo vuoteessa. Mutta kolmasosa tuumaa syrjään ja hänestä olisi tullut loppu."

"Niin, mutta juuri se kolmasosa tuumaa puuttui", mutisi Perenna.

Yhä salapoliisien auton seuraamana palasi don Luis Faubourg St. Germainiin ja siellä sattui tapaus, joka aiheutti hänelle paljon päänvaivaa ja heitti omituisen valon Echo de Francen kirjoitukseen.

Pihallaan näki hän parin koiranpenikoita, jotka kuuluivat kuskille ja olivat tavallisesti tallissa. Ne leikkivät punaisella langalla, joka lakkaamatta tarttui kiinni sinne ja tänne. Vihdoin tuli paperi, jolle lanka oli keritty, näkyviin. Don Luis sattui juuri silloin menemään ohi. Hän pani merkille, että paperiin oli jotain kirjoitettu ja otti sen koneellisesti ylös katsellakseen sitä.

Hän säpsähti. Hän oli heti ensi riveistä tuntenut Echo de Francen kirjoituksen. Se oli kokonaan siinä, musteella kirjoitettuna viivoitetulle paperille poispyyhkimisineen ja lisäyksineen.

Hän huusi kuskia ja kysyi tältä:

"Mistä tämä lankakerä on?"

"Vaunuvajasta, arvelen minä. Se on kai ollut se pieni peijakas Mirza, joka..."

"Milloin lanka kerittiin paperiin?"

"Eilen illalla."

"Vai niin. Eilen illalla. Ja mistä saitte paperin?"

"Sitä en todellakaan voi sanoa. Halusin saada jotain keriäkseni sille langan. Otin tämän paperipalan vaunuvajan takaa mihin heitetään roskat lakaistavaksi illan tullen kadulle."

Don Luis jatkoi tutkimustaan. Hän kuulusteli tahi oikeammin pyysi neiti Levasseurin kuulustelemaan muita palvelijoita. Hän ei keksinyt mitään, mutta se tosiasia jäi jäljelle, että Echo de Francen kirjoituksen oli kirjoittanut joku, joka asui talossa tahi oli kosketuksissa talonväen kanssa.

Vihollinen oli muurien sisäpuolella.

Mutta minkälainen vihollinen? Mitä hän halusi? Vain Perennan vangitsemistako?

Koko jäljellä olevan osan iltapäivää oli don Luis levoton ja suuttunut salaisuuteen, joka ympäröi häntä, hermostunut oman toimettomuutensa vuoksi ja erittäinkin uhkaavan vangitsemisen vuoksi, joka tietenkään ei pelottanut häntä, mutta saattoi kuitenkin hidastuttaa hänen liikkeitään.

Kun hänelle kello kymmenen aikaan sanottiin, että eräs mies, joka sanoi nimekseen Alexandre, välttämättä halusi tavata häntä ja kun hän havaitsi Mazerouxin pukeutuneen tuntemattomaksi, heittäytyi hän tätä vastaan, ravisti ja huudahti:

"Vai niin, te tulette vihdoinkin! Mitä minä sanoin, te ette voi suorittaa mitään etsivässä osastossa ja silloin te tulette minun luokseni. Tunnustakaa se pölkkypää! Nyt te tarraudutte minuun kiinni? Oh, kuinka se on naurettavaa! Kas niin, laulakaa nyt. Herra jumala, kuinka tyhmältä te näytätte! Miksi ette vastaa? Kuinka pitkälle olette tulleet etsivässä osastossa? Sanokaa, kiiruhtakaa! Minä selvitän kaikki viidessä sekunnissa. Tehkää minulle vain parilla sanalla selko tutkimuksistanne, niin selitän teille kaikki käden käänteessä. No, te sanotte siis?"

"Mutta, isäntä!" sopersi Mazeroux aivan hölmistyneenä.

"Mitä? Pitääkö minun kiskoa sanat pihdeillä? Kiiruhtakaa! -- No, minä alan. Se koskee ebenholtsikeppistä miestä, eikö niin?"

"Niin".

"Oletteko löytäneet hänen jälkensä?"

"Olemme."

"Edelleen."

"Niin, asia on näin. Oli vielä muuan, joka huomasi hänet ylitarjoilijan lisäksi. Tämä oli eräs vieras kahvilassa ja hän meni ulos yht'aikaa meidän miehemme kanssa ja kuuli hänen kysyvän eräältä henkilöltä kadulla, missä lähin Metropolitaine-asema Neuilly'in oli."

"Mainiota! Ja Neuillyssä te saitte selon hänestä tiedustelemalla kaikkialta?"

"Sainpa tietää hänen nimensäkin: Hubert Lautier, avenue du Roule. Mutta sieltä hän oli muuttanut puoli vuotta sitten jättäen jälkeensä huonekalunsa ja ottaen mukaansa vain kaksi matka-arkkua."

"No... ja postikonttorissa?"

"Olemme olleet postikonttorissa. Eräs virkamiehistä tunsi hänet meidän kuvauksestamme. Miehemme tuli sinne joka kahdeksas tahi kymmenes päivä hakemaan postiaan, joka ei milloinkaan ollut suuri, yksi tahi pari kirjettä. Hän ei ollut nyt käynyt siellä pitkään aikaan."

"Oliko hänen nimensä kirjeissä?"

"Ei, vain kirjaimet."

"Muistivatko he, mitkä ne olivat?"

"Kyllä: B.R.W.8."

"Siinäkö kaikki".

"Siinä on ehdottomasti kaikki mitä olen keksinyt. Mutta erään tovereistani onnistui, kahden salapoliisin suorittaman tehtävän perusteella, todeta, että ebenholtsikeppinen mies kilpikonnanluisine silmälasineen tuli samana iltana, jolloin kaksoismurha tapahtui, Auteuilin asemalta ja meni Ranelaghiin. Muistakaa, että rouva Fauville oli samaan aikaan siellä lähistöllä. Ja muistakaa, että murha tehtiin noin puolenyön aikaan. Siitä vedämme sen johtopäätöksen..."

"Hyvä on; lähtekää!"

"Mutta."

"Kadotkaa!"

"Enkö tapaa teitä enää?"

"Kohdatkaa minut puolen tunnin kuluttua sen miehen talon ulkopuolella."

"Minkä miehen?"

"Marie Fauvillen rikostoverin."

"Mutta tehän ette tiedä..."

"Osoitetta! Annoittehan minulle sen itse: bulevardi Richard Wallace N:o 8. Menkää! Älkääkä näyttäkö niin tyhmältä."

Hän käänsi Mazerouxin ympäri, otti tätä olkapäästä ja työnsi ovelle jättäen hänet palvelijoille aivan hölmistyneenä.

Itse hän poistui muutamia minuutteja myöhemmin salapoliisit vanavedessään. Hän jätti nämä vartioon erään kerrostalon eteen. Itse hän poistui vaivihkaa talon takaovesta ja otti vuokra-auton Neuilly'in.