Part 6

"Koska silloin, jos tällainen jälkeläinen on olemassa, en minä peri miljoonia, vaan hän; ja silloin on edullisinta hänelle, eikä minulle, toimittaa herra Fauville ja hänen poikansa pois tieltä."

"Luonnollisesti, luonnollisesti," mutisi herra Desmalions. "Mutta tämä uusi jälki on joka tapauksessa..."

Rouva Fauville astui sisään ennen kuin hän oli puhunut loppuun.

"Olkaa hyvä ja istukaa, rouva," sanoi prefekti äärimmäisen kunnioittavasti, "ja suokaa minulle anteeksi, että aiheutin teille hirveän mielenliikutuksen. Mutta aika on kallista ja meidän on tehtävä kaikkemme, että ne molemmat uhrit, joiden kuolemaa te itkette, tulisivat kostetuiksi niin pian kuin mahdollista."

Kyyneleet juoksivat vielä kauniista silmistä ja hän sammalsi nyyhkyttäen:

"Jos poliisi tarvitsee minua, herra prefekti..."

"Niin, asia koskee muutamia selityksiä. Teidän miehenne äiti on kuollut, eikö niin?"

"Aivan niin, herra prefekti."

"Olenko oikeassa sanoessani, että hän oli Saint-Etiennestä ja että hänen tyttönimensä oli Roussel?"

"Kyllä."

"Elisabeth Roussel?"

"Niin."

"Oliko miehellänne muita veljiä tahi sisaria?"

"Ei".

"Siis ei ketään Elisabeth Rousselin jälkeläistä ole elossa?"

"Ei."

"Mutta Elisabeth Rousselilla oli kaksi sisarta, eikö niin?"

"Niin."

"Ermeline Roussel, vanhempi, matkusti ulkomaille eikä hänestä kuultu sen enempää. Toinen, nuorempi..."

"Toinen oli nimeltään Armande Roussel. Hän oli minun äitini."

"Mitä? Mitä te sanotte?"

"Sanoin, että äitini tyttönimi oli Armande Roussel ja minä menin naimisiin serkkuni, Elisabeth Rousselin pojan kanssa."

Tämä ilmoitus vaikutti kuin salamanisku. Hippolyte Fauvillen ja hänen poikansa Edmondin kuoleman jälkeen siirtyi Cosmo Morningtonin perintö toiselle haaralle, Armande Rousselin jälkeläisille ja tätä haaraa edusti nyt rouva Fauville!

Poliisiprefekti ja tutkintotuomari vaihtoivat katseita ja molemmat silmäsivät vaistomaisesti don Luis Perennaan, joka ei liikuttanut lihastakaan.

"Eikö teillä ole mitään sisaria tahi veljiä, hyvä rouva?" kysyi prefekti.

"Ei, herra prefekti, minä olen ainoa lapsi."

Ainoa lapsi! Toisin sanoen, nyt kun hänen miehensä ja poikansa ovat kuolleet, tulevat Cosmo Morningtonin miljoonat ehdottomasti ja kiistämättömästi hänelle, yksin hänelle.

Ahdistava ajatus vilahti poliisin edustajien mieleen vaikuttaen ikäänkuin painajainen ja he eivät voineet vapautua siitä: tuo nainen, joka istuu heidän edessään, oli Edmond Fauvillen äiti. Herra Desmalions suuntasi katseensa Luis Perennaan, joka kirjoitti muutamia sanoja kortille ja jätti sen prefektille.

Herra Desmalions, joka oli vähitellen saanut takaisin sen kohteliaan käytöksen, jolla hän oli kohdellut don Luisia eilen, luki sen, mietti hetken ja teki sitten rouva Fauvillelle seuraavan kysymyksen:

"Kuinka vanha oli poikanne Edmond?"

"Seitsemäntoista vuotias."

"Te näytätte niin nuorelta..."

"Edmond ei ollut minun poikani, vaan poikapuoleni, mieheni ja hänen ensimmäisen vaimonsa poika."

"Vai niin, Edmond Fauville..." mutisi prefekti, mutta ei täydentänyt ajatustaan.

Parissa minuutissa oli koko tilanne muuttunut. Tuomarien silmissä ei rouva Fauville enää ollut leski eikä äiti, jota mihin hintaan hyvänsä oli säästettävä. Hänestä oli äkkiä tullut nainen, jota asianhaarat pakottivat heitä kuulustelemaan.

Poliisiprefekti jatkoi:

"Tunnetteko tämän turkoosin?"

Hän otti kiven ja tarkasti sitä näyttämättä vähintäkään hämmästyksen merkkiä.

"En", sanoi hän. "Minulla on vanhanaikainen turkoosikaulanauha, jota en koskaan käytä, mutta sen kivet ovat suurempia eikä mikään niistä ole näin säännöttömästi muodostunut."

"Me löysimme sen tuosta kaapista", sanoi herra Desmalions, "se kuuluu sormukseen, joka on erään tuntemamme henkilön oma."

"Silloin teillä täytyy olla se henkilö käsissänne", sanoi hän innokkaasti.

"Hän on täällä", sanoi prefekti osoittaen don Luisia, joka seisoi hiukan syrjässä eikä senvuoksi ollut herättänyt rouva Fauvillen huomiota.

Rouva säpsähti nähdessään Perennan ja huudahti nopeasti:

"Tämä herra oli täällä eilen illalla! Hän puhui mieheni kanssa... samoinkuin tämäkin herra", sanoi hän Mazerouxista. "Teidän pitää kuulustella näitä herroja, kysyä heiltä minkä vuoksi he olivat täällä. Tehän ymmärrätte, jos turkoosi kuuluu toiselle heistä..."

Salaviittaus oli suora, mutta kömpelö ja se lisäsi Perennan lausumattoman väitteen merkitystä:

"Turkoosin otti minulta joku, joka näki minut eilen ja halusi minua vahingoittaa. Paitsi herra Fauvillea ja etsivää komisariota näki minut vain kaksi henkilöä: palvelija Silvestre ja rouva Fauville. Kun Silverstre on epäilysten ulkopuolella, minä väitän rouva Fauvillen ottaneen turkoosin ja panneen sen kaappiin."

Herra Desmalions kysyi:

"Saanko nähdä kaulanauhanne, hyvä rouva."

"Tietysti. Se on muiden koristeitteni joukossa kaapissani. Menen hakemaan sen."

"Älkää vaivautuko. Tunteeko kamarineitinne kaulanauhan?"

"Aivan hyvin."

"Siinä tapauksessa herra Mazeroux sanoo hänelle mitä haluamme."

Ei puhuttu sanaakaan Mazerouxin poissaollessa. Rouva Fauville näytti vaipuneen suruunsa. Herra Desmalions piti häntä silmällä.

Komisario tuli takaisin hyvin suuren, erilaisia jalokivikoteloita ja irtonaisia jalokiviä sisältävän rasian kanssa.

Herra Desmalions otti kaulanauhan, tutki sitä ja huomasi, että kivet todellakaan eivät muistuttaneet turkoosia, eikä niistä puuttunut yhtään. Mutta nostaessaan kahta muuta koteloa saadakseen otsakoristeen, jossa myös oli siniset kivet, teki hän hämmästyneen liikkeen.

"Mitä avaimia nämä ovat?" kysyi hän osoittaen kahta aivan samanlaista avainta kuin puutarhanoveen kuuluvat olivat.

Rouva Fauville oli aivan tyyni. Lihaskaan hänen kasvoissaan ei värähtänyt. Mikään ei todistanut pienintäkään mielenliikutusta tämän löydön johdosta. Hän sanoi ainoastaan:

"En tiedä. Ne ovat olleet siellä kauan."

"Mazeroux", sanoi herra Desmalions. "Koettakaa niitä tuohon oveen."

Mazeroux teki niin. Ovi avautui.

"Niin", sanoi rouva Fauville, "nyt muistan... mieheni antoi ne minulle. Ne olivat hänen omien avaintensa kaksoiskappaleet."

Sanat lausuttiin mitä luonnollisimmalla äänensävyllä ja ikäänkuin ei hänellä olisi ollut pienintäkään aavistusta hirveästä epäilystä, jonka kohteeksi hän alkoi tulla.

Ja tämä rauhallisuus oli mitä suurimmassa määrässä ällistyttävää. Oliko se todistus täydellisestä viattomuudesta tahi pirullisesta rikollisen viekkaudesta, joka ei joudu hämilleen mistään? Eikö hän ymmärtänyt mitään murhenäytelmästä, jota näyteltiin ja jonka päähenkilönä hän tietämättään oli? Tahi aavistiko hän sen hirveän syytöksen, joka vähitellen kietoutui joka puolelta hänen ympärilleen ja uhkasi häntä kauhealla vaaralla? Mutta kuinka hän oli siinä tapauksessa tehnyt itsensä syypääksi siihen kuulumattomaan erehdykseen, että oli säilyttänyt molemmat avaimet?

Joukko kysymyksiä kohosi kaikkien läsnäolijoiden mieleen. Poliisiprefekti ilmaisi ne seuraavasti:

"Tehän olitte poissa, hyvä rouva, murhan tapahtuessa?"

"Olin."

"Te olitte oopperassa?"

"Niin, ja sitten menin minä erään ystäväni, rouva d'Ersingerin kutsuihin."

"Veikö autonkuljettajanne teidät sinne?"

"Kyllä, oopperaan. Mutta lähetin hänet takaisin ja hän tuli hakemaan minua juhlan loputtua."

"Ymmärrän", sanoi herra Desmalions. "Mutta kuinka te tulitte oopperasta rouva d'Ersingerin luo?"

Rouva Fauville näytti nyt vasta huomaavan olevansa todellisen kuulustelun esineenä, ja hänen ilmeensä ja käytöksensä ilmaisivat jonkunlaista epävarmuutta. Hän vastasi:

"Otin ajurin."

"Kadulta?"

"Place de l'Operan luota."

"Kello kaksitoista?"

"Ei, puoli kaksitoista; minä poistuin ennen oopperan loppua."

"Teillä oli kiire ystävienne luo?"

"Niin, tahi oikeammin sanoen..."

Hän keskeytti, hänen poskensa olivat purppuranpunaiset, hänen huulensa ja leukansa vapisivat ja hän kysyi:

"Miksi teette minulle kaikkia näitä kysymyksiä?"

"Ne ovat välttämättömiä. Ne saattavat valaista sitä mitä haluamme tietää. Pyydän teitä senvuoksi vastaamaan niihin. Mihin aikaan tulitte ystävättärenne luo?"

"Tuskin tiedän... en pannut merkille aikaa."

"Ajoitteko sinne suoraan?"

"Melkein."

"Mitä sillä tarkoitatte?"

"Minulla oli hiukan päänsärkyä ja käskin ajurin ajamaan pitkin Champs-Elyséetä... ja Avenue du Bloisia... hyvin kauan... ja sitten jälleen Champs-Elyséetä."

Hän tuli yhä enemmän ja enemmän hämilleen. Hänen äänensä kävi epäselväksi. Hän painoi päänsä alas ja vaikeni.

Hänen vaikenemisensa ei kuitenkaan ollut mikään tunnustus eikä ollut mitään, joka olisi antanut aihetta luulla hänen masentuneisuutensa olevan muuta kuin surua. Mutta hän näytti niin väsyneeltä ja syrjästäkatsojat saivat sen käsityksen, että hän tunsi itsensä kadotetuksi ja luopui taistelusta. He tunsivat melkein myötätuntoa tätä naista kohtaan, jota vastaan kaikki asianhaarat näyttivät vannoutuneen, ja joka puolustautui niin huonosti, että kuulustelija epäröi kiusata häntä kauempaa.

Herra Desmalions näytti neuvottomalta ikäänkuin voitto olisi ollut liian helppo.

Hän heitti vaistomaisesti katseen Perennaan, joka ojensi hänelle paperilapun, jossa oli sanat:

"Rouva d'Ersingerin puhelinnumero."

Herra Desmalions mutisi:

"Niin, se on totta, heidän täytyy kai tietää..."

Hän astui puhelimen luo ja pyysi numeron 325 04 ja kysyi heti:

"Kuka puhuu? Hovimestari? Vai niin. Onko rouva d'Ersinges kotona? Eikö? Entä herra? Ei hänkään? No, ei tee mitään, te voitte sanoa minulle mitä haluan tietää. Minä olen Desmalions, poliisiprefekti, ja tarvitsen eräitä tietoja. Mihin aikaan yöllä tuli rouva Fauville teille? Mitä te sanotte? Oletteko siitä varma? Kello yksi? Ei ennen? Ja hän lähti --? Kymmenen minuutin kuluttua? Hyvä. Mutta oletteko varma, ettette erehdy hänen tuloajastaan? Minun täytyy tietää se ehdottoman varmaan, se on hyvin tärkeää. Te sanotte, että se oli kello yksi yöllä? Kello yksi yöllä? -- Hyvä on. Kiitos."

Kun herra Desmalions kääntyi, näki hän rouva Fauvillen seisovan vieressään silmissään mielettömän tuskan ilme. Kaikki läsnäolijat tekivät saman huomion. Heillä oli edessään joko aivan syytön nainen tai harvinainen näyttelijätär, jonka kasvot täydellisellä tavalla saattoivat näytellä viatonta.

"Mitä te tahdotte", sopersi hän. "Mitä tämä kaikki merkitsee? Selittäkää!"

Herra Desmalions kysyi aivan rauhallisesti: "Mitä teitte yöllä puoli kahdestatoista yhteen?"

Se oli pelottava kysymys asiain nykyisessä tilassa, kohtalokas kysymys, joka merkitsi:

"Jos te ette voi antaa tarkkaa ja totuudenmukaista selitystä tavasta, jolla vietitte aikanne murhan tapahtuessa, on meillä oikeus vetää se johtopäätös, että te ette ole tietämätön miehenne ja poikapuolenne murhasta."

Hän käsitti sen ja vaikeroi:

"Tämä on kauheata!... Kauheata!"

Prefekti toisti:

"Mitä te teitte? Siihen kysymykseen on helppo vastata."

"Oi," huudahti rouva Fauville valittaen, "kuinka te voitte uskoa? Ei, ei, se on mahdotonta. Kuinka te uskotte...?"

"Minä en usko vielä mitään," sanoi Desmalions. "Sitäpaitsi voitte te tuoda esiin totuuden yhdellä ainoalla sanalla."

Hänen huultensa liikkeistä ja päättäväisyydestä, jolla hän ojentautui, saattoi luulla hänen lausuvan sen sanan. Mutta äkkiä näytti kuin olisi hän tuntenut itsensä lamaantuneeksi, hän lausui muutamia käsittämättömiä tavuja ja vaipui tuolille antaen kuulua epätoivoisen huudahduksen ja nyyhkyttäen suonenvedon tapaisesti.

Tämä oli sama kuin tunnustus. Ainakin se oli samaa kuin ilmoitus, ettei hän voinut antaa hyväksyttävää selitystä, joka olisi tehnyt lopun kuulustelusta.

Poliisiprefekti poistui hänen luotaan ja puhui hillityllä äänellä tutkintotuomarin ja yleisen syyttäjän kanssa. Perenna ja Mazeroux jäivät kahden, toistensa viereen.

Mazeroux kuiskasi:

"Mitä minä sanoin? Tiesin, että te saatte sen selville. Oh, minkälainen mies te olette! Millä tavoin olettekaan kulkenut tietänne!"

Hän säteili ihastuksesta ajatellessaan, että hänen isäntänsä oli selviytynyt ja ettei tällä ollut enää hanhea kynittävänä hänen esimiehensä kanssa, tämän esimiehen, jota Mazeroux kunnioitti melkein yhtä paljon kuin isäntäänsä. Nyt oli kaikki sovittu, he olivat kaikki hyviä ystäviä ja Mazeroux huokasi helpotuksesta.

"Ne telkeävät hänet, vai kuinka?"

"Ei", sanoi Perenna. "Niillä ei ole riittäviä syitä voidakseen antaa vangitsemismääräystä."

"Mitä?" murisi Mazeroux harmistuneena. "Ei riittäviä syitä? Toivon kuitenkin, että te ette päästä häntä. Hän ei häikäillyt hyökätessään teitä vastaan. Kas niin, isäntä, antakaa hänelle matkapassi... sille pirulliselle naiselle!"

Don Luis oli yhä mietteissään. Hän ajatteli ennenkuulumattomia tosiasioita, jotka kokoontuivat joka puolelta rouva Fauvillea vastaan. Ja se ratkaiseva todistus, joka yhdistäisi kaikki nämä erilaiset tosiasiat, oli Perennan hallussa. Sen muodostivat hampaiden jäljet omenassa, joka oli pensaikossa puutarhassa. Poliisille se olisi yhtä hyvä kuin sormenjäljet, sitä enemmän, kun he saattoivat verrata jälkiä suklaapalaan.

Ja kuitenkin hän epäili. Hän keskitti koko huomiokykynsä ja silmäili naista puoleksi vastenmielisyydellä, puoleksi myötätunnolla, naista, joka kaiken todennäköisyyden mukaan oli murhannut miehensä ja poikansa. Antaisiko hän viimeisen iskun? Oliko hänellä oikeus näytellä tuomaria? Jos hän erehtyisi?

Sillä aikaa oli herra Desmalions tullut hänen luokseen ja ollen puhuvinaan Mazerouxille, kysyi itse asiassa Perennalta:

"Mitä te tästä ajattelette?"

Mazeroux pudisti päätään. Perenna vastasi:

"Arvelen, herra prefekti, että jos tämä nainen on syyllinen, puolustautuu hän viekkaudestaan huolimatta käsittämättömällä tyhmyydellä."

"Te tarkoitatte?"

"Tarkoitan, että hän on ollut, ilman epäilystäkään vain välikappale kanssarikollistensa käsissä."

"Yhden kanssarikollisen?"

"Muistakaa hänen miehensä huudahdusta eilen virastossanne: 'Oh, ne roistot! Ne roistot.' On siis ainakin yksi kanssarikollinen ja se on ehkä sama mies, joka oli läsnä Café du Pont-Neufilla päällikkö Vérot'n ollessa siellä viimeistä kertaa: mies punaisenruskeine partoineen ja hopeapäisine ebenholtsikeppineen. Niin että..."

"Niin että", täydensi herra Desmalions, "vangitsemalla rouva Fauville epäilyksenalaisena on meillä toivoa saada käsiimme hänen rikostoverinsa."

Perenna ei vastannut. Prefekti jatkoi miettivästi;

"Vangita hänet... vangita hänet... siihen tarvitsemme jonkun syyn. Ettekö ole löytäneet mitään aihetta?"

"En, herra prefekti. Tutkimukseni on ollut ymmärrettävästikin hyvin summittaista."

"Mutta meidän on ollut äärimmäisen tarkkaa. Olemme etsineet joka sopen huoneessa."

"Ja puutarhassa?"

"Siellä myöskin."

"Yhtä tarkasti."

"Ehkä ei. Mutta luulen..."

"Uskon päinvastoin, herra prefekti, että kun murhaajat liikkuivat puutarhassa, kun he tulivat ja menivät, on mahdollista..."

"Mazeroux", sanoi herra Desmalions, "menkää ulos ja tehkää huolellinen tarkastus."

Komisario lähti. Perenna, joka jälleen seisoi jaloillaan, kuuli prefektin sanovan tutkintotuomarille:

"Jos meillä vain olisi yksi todistus, yksi ainoa! Nainen on nähtävästi syyllinen. Todennäköisyyssyyt häntä vastaan ovat liian suuret. Ja sittenhän ovat Cosmo Morningtonin miljoonat. Mutta toiselta puolen, katsokaa häneen... katsokaa, kuinka rehelliset hänen kauniit kasvonsa ovat, katsokaa kuinka ilmeisesti hän suree."

Rouva Fauville nyyhkytti silloin tällöin ja väänteli käsiään.

Mazeroux tuli takaisin. Herra Desmalions meni innokkaasti komisariota vastaan, joka näytti hänelle muuriköynnösten luota löytämänsä omenan. Perenna käsitti heti minkä tavattoman painon poliisiprefekti antoi Mazerouxin selityksille ja hänen odottamattomalle löydölleen.

Desmalions meni huoneen poikki rouva Fauvillen luo. Tämä oli ratkaisu. Hän epäröi hiukan kuinka aloittaisi loppukuulustelun ja kysyi sitten:

"Ettekö vieläkään halua sanoa meille kuinka käytitte aikanne yöllä?"

Rouva Fauville ponnistautui ja kuiskasi:

"Kyllä, kyllä... minä otin ajurin ja ajoin ympäri. Kävelin myöskin kappaleen matkaa..."

"Se on asianhaara, jonka helposti saamme todetuksi löydettyämme ajurin. Teillä on kuitenkin nyt tilaisuus haihduttaa sitä... valitettavaa vaikutusta, jonka vaiteliaisuutenne on meihin tehnyt..."

"Olen aivan valmis..."

"Asia on näin: se henkilö tahi ne henkilöt, jotka ovat rikoksen tehneet, näyttävät puraisseen omenaa ja heittäneen sen puutarhaan, josta se juuri löydettiin. Tehdäksenne lopun kaikista teitä koskevista olettamuksista, haluaisimme teidän tekevän samalla tavoin."

Rouva Fauville otti yhden kolmesta hedelmästä maljakosta, jonka prefekti hänelle ojensi ja vei omenan suuhunsa.

Tämä oli ratkaiseva tapahtuma. Jos merkit olisivat samanlaiset, olisi siinä todistus, varma ja vastaansanomaton.

Mutta rouva Fauville pysähtyi kuin olisi hänet äkkiä vallannut pelko. Pelko mistä? Pelko eriskummallisesta sattumasta, josta tulisi hänen turmionsa? Tahi pelko siitä, että hän tämän kautta antoi aseen itseään vastaan? Joka tapauksessa ei mikään ollut niin selvästi syyttävä kuin tämä viimeinen epäröinti, joka oli käsittämätöntä, jos hän oli viaton, mutta selvä kuin päivä, jos hän oli syyllinen.

"Mitä te pelkäätte, hyvä rouva?" kysyi herra Desmalions.

"En mitään", vastasi hän väristen. "En tiedä... pelkään kaikkea... kaikki on niin kauheaa..."

"Mutta vakuutan teille, että pyyntömme ei ole ollenkaan merkillinen ja sen täyttämisestä voi olla teille ainoastaan suotuisat seuraukset, siitä olen vakuutettu. Niin että jollei teillä ole mitään vastaan..."

Rouva Fauville kohotti kättään ylemmäksi ja ylemmäksi hitaudella, joka osoitti hänen levottomuuttaan. Ja kysymyksessä olevat asianhaarat loivat tämän murhenäytelmän yli todellista juhlallisuutta, joka vaikutti sydäntäsärkevästi.

"Entä jos minä kieltäydyn?" kysyi hän äkkiä.

"Teillä on täysi oikeus kieltäytyä", sanoi poliisiprefekti. "Mutta maksaako se vaivan? Olen vakuutettu, että teidän asianajajanne olisi ensimmäinen neuvomaan teitä..."

"Asianajajani?" sopersi rouva Fauville ja ymmärsi tämän vastauksen pelottavan tarkoituksen.

Päättäväisesti, villein ilmein, jotka vääristävät kasvoja suurten vaarojen uhatessa, teki hän äkkiä sen mitä he halusivat. Hän avasi suunsa. He näkivät valkoisten hampaiden kiiltävän. Yhdellä puraisulla kaivautuivat ne hedelmään.

"Kas tässä..." sanoi hän.

Herra Desmalions kääntyi tutkintotuomariin.

"Onko teillä omena, joka löydettiin puutarhasta?"

"Tässä se on, herra prefekti."

Herra Desmalions asetti molemmat omenat rinnakkain.

Ja ne, jotka tunkeutuivat hänen ympärilleen innokkaina näkemään, huudahtivat samalla kertaa.

Hampaiden merkit olivat täsmälleen samanlaiset.

Aivan samanlaiset! Ennenkuin he sanoisivat, että kaikki yksityiskohdat sopivat yhteen, että jokaisen hampaan jälki oli samanlainen, täytyi heidän odottaa asiantuntijan lausuntoa. Mutta mitään erehtymisen mahdollisuutta ei ollut.

Herrat eivät lausuneet sanaakaan. Herra Desmalions katsoi ylös. Rouva Fauville ei liikkunut, vaan seisoi kalpeana ja kauhusta suunniltaan. Mutta kaikki se kauhu ja mielipaha, jota hänen ilmeikkäät kasvonsa ja erinomaiset näyttelijälahjansa saivat aikaan, ei riittänyt kumoamaan sitä valtavaa todistusta, joka oli kaikkien edessä.

Molemmat jäljet olivat yhtäläiset! Samat hampaat olivat purreet molempiin omeniin!

"Hyvä rouva", alkoi poliisiprefekti.

"Ei, ei," huudahti tämä joutuen jonkunlaisen raivon valtaan. "Kaikki on vain erehdystä. Ette te kai aio vangita minua? Minut vankilaan! Sehän on hirveätä! Mitä minä olen tehnyt? Oh, minä vannon, että te olette erehtynyt!"

Hän tarttui molemmin käsin päähänsä.

"Sydämeni jyskyttää haljetakseen. Mitä tämä kaikki merkitsee? En ole tehnyt mitään pahaa. En tiedä mitään. Tehän kerroitte minulle aamulla... Mies raukkani... ja tuo rakas Edmond, joka piti minusta... ja jota minä rakastin! Minkä vuoksi minä olisin heidät tappanut? Sanokaa! Miksi ette vastaa? Eihän tehdä murhaa ilman syytä, eikö niin? Ettekö voi vastata?"

Hänet valtasi jälleen viha ja hän seisoi yhteenpuristettuine käsineen tuomariensa edessä ja huudahti:

"Te ette ole parempia kuin pyövelit... teillä ei ole mitään oikeutta kiduttaa naista tällä tavoin. Kauheata! Syyttää minua... vangita minut... turhanpäiten! Se on halveksittavaa! Sellaisia pyöveleitä! Ja erittäinkin te," sanoi hän kääntyen Perennaan, "te se olette -- niin, minä tiedän -- te se olette viholliseni. Oh, minä ymmärrän! Teillä oli omat syynne ollessanne täällä eilen illalla. Miksi ei teitä vangita? Miksi, vaikka te olitte täällä minä olin muualla, enkä minä tiedä mitään, ehdottomasti en mitään koko tapahtumasta. Minkä vuoksi ei teitä vangita?"

Viimeiset sanat sanottiin tuskin kuuluvasti. Hänellä ei ollut yhtään voimia jäljellä. Hänen täytyi istuutua.

Perenna meni hänen luokseen, kohotti hänen päätään, niin että kyynelten täyttämät kasvot näkyivät ja sanoi:

"Jäljet molemmissa omenissa ovat aivan samanlaiset. Ei ole senvuoksi epäilystäkään siitä, että molemmat eivät olisi teidän tekemiänne."

"Ei", sanoi rouva Fauville.

"_Kyllä_," selitti Perenna. "Se on tosiasia, jota on mahdoton kieltää. Mutta tuon toisen jäljen teitte te ensin, se tahtoo sanoa, teidän on täytynyt purra omenaa eilen, esimerkiksi..."

Rouva Fauville sopersi:

"Luuletteko niin? Niin, voi olla, nyt muistan... eilen aamulla..."

Mutta poliisiprefekti keskeytti hänet:

"Se ei hyödytä mitään, hyvä rouva; olen juuri kuulustellut palvelijaanne Silvestreä. Hän osti itse hedelmät kello kahdeksan illalla. Herra Fauvillen mennessä vuoteeseen oli vadissa neljä omenaa. Kello kahdeksan aamulla oli niitä vain kolme. Se, joka löydettiin puutarhasta, on ehdottomasti neljäs, ja tämä neljäs omena merkittiin tänä yönä. Ja merkit ovat teidän hampaidenne tekemät."

Hän sopersi:

"Se en ollut minä... se en ollut minä... minä en ole tehnyt merkkejä..."

"Mutta..."

"En ole tehnyt merkkejä, sen vannon, niin totta kuin luulen tulevani autuaaksi. Ja minä vannon myöskin, että otan itseltäni hengen... tapan itseni mieluummin kuin menen vankilaan. Minä otan itseltäni hengen... otan hengen..."

Hän tuijotti suoraan eteensä. Hän teki äärimmäisen ponnistuksen noustakseen tuolilta. Mutta tuskin hän oli päässyt ylös, kun hän horjui ja kaatui pyörtyneenä lattialle.

Kun häntä hoideltiin, viittasi Mazeroux don Luisille ja kuiskasi:

"Lähtekää tiehenne!"

"Vai niin, määräys on peruutettu? Minä olen vapaa?"

"Katsokaa miestä, joka tuli sisään kymmenen minuuttia sitten ja puhelee nyt prefektin kanssa. Tunnetteko hänet?"

"Peijakas", sanoi Perenna heitettyään silmäyksen suurikasvuiseen, punahipiäiseen mieheen, joka ei irrottanut hänestä silmiään. "Peijakas, sehän on Weber, varapäällikkö."

"Ja hän on tuntenut teidät. Hän tunsi Lupinin ensi silmäyksellä. Ei ole mitään valepukua, jonka läpi hän ei näkisi. Se on hänen erikoisalansa. Ajatelkaa kaikkia niitä kujeita, joita olette tehnyt hänelle ja kysykää itseltänne, häikäileekö hän saadakseen kostaa teille."

"Luuletteko hänen puhuneen siitä prefektille?"

"Luonnollisesti hän on sen tehnyt ja prefekti on antanut määräyksen tovereilleni pitää teitä silmällä. Jos te pienimmälläkään tavalla näytätte haluavanne paeta, ottavat he teidät kiinni."

"Siinä tapauksessa ei ole mitään tehtävää."

"Ei mitään tehtävää? On vain johdettava heidän tarkkaavaisuutensa pois teistä ja tehtävä se heti."

"Mitä se hyödyttäisi, kun minä kumminkin menen kotiin ja he tietävät missä minä asun?"

"Mitä? Onko teillä rohkeutta mennä kotiinne kaiken tapahtuneen jälkeen?"

"Missä te haluatte minun nukkuvan? Sillan allako?"

"Mutta hitto vie, ettekö ymmärrä, että tämän jälkeen tulee aivan helvetillinen sekasorto ja että te olette sekaantuneet tähän yli korvien, niin että kaikki kääntyvät teistä pois?"

"Mitä sitten?"

"Antakaa koko asian mennä hiiteen."

"Ja Cosmo Morningtonin ja Fauvillien murhaajien?"

"Siitä saa poliisi huolehtia."

"Te olette aasi, Alexandre."

"Tulkaa sitten Lupiniksi jälleen, saavuttamattomaksi Lupiniksi, jota ei kukaan saa kiinni ja huolehtikaa itsestänne niinkuin ennenkin. Mutta taivaan nimessä älkää olko kauempaa Perenna. Se on liian vaarallista. Ja älkää sekaantuko julkisesti asiaan, joka ei koske teitä."