Part 8

Hän kulki jalan pitkin avenue de Madridia ja kääntyi bulevardi Richard-Wallacelle, vastapäätä Boulognen metsää. Mazeroux seisoi odottamassa häntä pienen puutalon ulkopuolella, joka oli erään pihan sisässä, naapuritalojen korkeiden muurien välissä.

"Onko tämä numero kahdeksan?"

"On. Mutta sanokaa minulle, kuinka..."

"Odottakaa hiukan, ukkoseni, antakaa minun vetää henkeäni."

Hän henkäsi pari kolme kertaa syvään.

"Herra jumala, niin ihanaa päästä jälleen vauhtiin!" sanoi hän. "Olin todellakin jo ruostumassa. Kuinka hauska seurata niitä roistoja! Vai niin, te tahdotte, että minä kertoisin teille --? Kuulkaa nyt, Alexandre, ja painakaa sanani mieleenne. Kun joku henkilö valitsee kirjaimia postiosoitteekseen, ei hän ota niitä umpimähkään, vaan aina sillä tavoin, että kirjaimet muodostavat johtolangan sille, joka on kirjeenvaihdossa hänen kanssaan, niin että tämä helposti voi muistaa todellisen osoitteen."

"Ja tässä tapauksessa?"

"Miehelle, joka tuntee Neuilly'n ja Boulognen metsän ympäristöineen niin hyvin kuin minä, pistivät nämä kolme kirjainta heti silmään, erikoisesti W, ulkomaalainen kirjain, englantilainen kirjain. Niin että minä heti näin nuo kolme kirjainta oikeilla paikoillaan. Näin B sanassa 'bulevardi', R ja englantilaisen W:n 'Richard-Wallacessa'. Siinä on teille arvoituksen ratkaisu."

Mazeroux näytti vähän epäilevältä.

"Ja mitä te luulette?"

"En luule mitään. Minä katselen ympärilleni. Rakennan suunnitelman ensimmäiselle perustalle, joka tarjoutuu, todennäköisen suunnitelman. Ja teen sen johtopäätöksen... sen johtopäätöksen... teen sen johtopäätöksen, Mazeroux, että tämä on kirotun salaperäinen kolo ja tämä talo... vaiti! Kuulkaa!"

Hän työnsi Mazerouxin pimeään soppeen. He olivat kuulleet oven sulkemisesta johtuneen melun.

Askeleet lähestyivät yli pihan. Veräjän lukko kitisi. Joku tuli ulos ja kaasulyhty valaisi hänen kasvonsa.

"Peijakas", mutisi Mazeroux, "se on hän".

"Luulen teidän olevan oikeassa".

"Hän se on, isäntä. Katsokaa mustaa keppiä ja valkoista koukkua. Ja silmälaseja... ja partaa? Minkälainen veitikka olettekaan, isäntä!"

"Rauhoittukaa ja seuratkaamme häntä".

Mies oli mennyt bulevardi Richard-Wallacen yli ja kääntyi bulevardi Maillotille. Hän kulki sangen nopeasti vastatuuleen ja heilutti reippaasti keppiään sekä sytytti sitten savukkeen.

Maillot bulevardin päässä meni hän läpi tullista ja oli nyt sisällä Pariisissa. Ceinture-asema oli aivan vieressä. Hän meni sinne, ja yhä noiden kahden seuraamana, nousi Auteuiliin menevään junaan.

"Tämä on hauskaa", sanoi Mazeroux. "Hän tekee täsmälleen samoin kuin neljätoista päivää sitten. Täällä hänet huomattiin."

Mies meni nyt ohi linnoitusten. Neljännestunnin kuluttua hän oli perillä bulevardi Suchetilla ja melkein heti sen talon luona, jossa herra Fauville ja hänen poikansa olivat tulleet murhatuiksi.

Hän kiipesi ylös linnoituksen muurille vastapäätä taloa ja seisoi siellä muutamia minuutteja liikkumattomana, kasvot taloon käännettyinä. Sitten jatkoi hän matkaansa, meni La Muetteen ja sukelsi Boulognen metsän hämäryyteen.

"Toimeen... ja pelkäämättä!" sanoi don Luis ja kiiruhti käyntiään.

Mazeroux pidätti hänet.

"Mitä te tarkoitatte?"

"Otamme luonnollisesti hänet kiinni. Meitä on kaksi ja suotuisampaa tilaisuutta emme voi toivoa."

"Se on mahdotonta."

"Mahdotonta? Pelkäättekö? No, silloin teen sen yksin."

"Kuulkaa, isäntä, te ette voi olla tosissanne."

"Miksi en olisi tosissani?"

"Koska miestä ei voi vangita ilman syytä."

"Ilman syytä? Tuollaista roistoa! Murhaajaa! Mitä te vielä haluatte?"

"Koska häntä ei ole tavattu itse teossa, tarvitsen jotain, jota minulla ei ole."

"Mitä?"

"Vangitsemismääräyksen. Sitä minulla ei ole."

Mazeroux'n äänensävy oli vakava ja vastaus näytti don Luis Perennasta niin lystikkäältä, että hän purskahti nauruun.

"Vai niin, teillä ei ole vangitsemismääräystä? Poika parka! No, minä näytän teille tarvitsenko minä mitään vangitsemismääräystä."

"Te ette näytä mitään", huudahti Mazeroux ja tarttui seuralaisensa käsivarteen. "Te ette koske tuohon mieheen."

"Saattaisi luulla hänen olevan teidän äitinne."

"Kas niin, isäntä..."

"Mutta kuulkaa, te pienet, kirotut kunnianmiehet", sanoi don Luis suuttuneena, "jos me annamme tämän tilaisuuden luiskahtaa käsistämme, ei toista milloinkaan tarjoudu."

"Hyvin helposti. Hän menee nyt kotiinsa. Minä ilmoitan poliisikomissariolle. Hän soittaa puhelimella päällikölle ja aamulla varhain..."

"Ajatelkaa, jos lintu on silloin lentänyt?"

"Minulla ei ole vangitsemismääräystä."

"Haluatteko, että valmistan teille sellaisen, pässinpää?"

Mutta don Luis hillitsi vihansa. Hän ymmärsi, että kaikki hänen todistuksensa pirstoutuisivat komissarion itsepäisyyteen ja että Mazeroux, jos niin vaadittaisiin, ryhtyisi vielä puolustamaankin vihollista häntä vastaan. Hän sanoi sen vuoksi opettavaisella äänellä:

"Te ja aasi olette yhtä kuin kaksi aasia, ja aaseja on yhtä monta kuin miehiä, jotka koettavat toimittaa poliisin tehtäviä paperilapuilla, allekirjoituksilla, vangitsemismääräyksillä ja muulla roskalla. Poliisin tehtävät suoritetaan nyrkkivoimalla. Kun te tapaatte vihollisen, niin iskekää häntä, muuten joudutte vaaraan iskeä tyhjään. Hyvää yötä. Minä menen nukkumaan. Soittakaa minulle, kun järjestelynne ovat kunnossa."

Hän meni kotiinsa raivoissaan, kyllästyneenä seikkailuun, jossa hän ei saanut vapaita käsiä ja jossa hänen täytyi melkein taipua toisen tahdon, tahi oikeammin sanoen, heikkouden alle.

Mutta herätessään seuraavana aamuna hän oli niin innokas näkemään poliisin ottavan ebenholtsikeppisen miehen kiinni, että hän pukeutui niin pian kuin mahdollista.

"Jos en minä tule avuksi", ajatteli hän, "he antavat vetää itseään nenästä. He eivät ole sellaisen tehtävän tasalla."

Samalla soitti Mazeroux hänelle ja pyysi saada puhua hänen kanssaan. Hän ryntäsi puhelimeen, jonka entinen omistaja oli laitattanut ensimmäiseen kerrokseen, pimeään pikku huoneeseen, jonne saattoi käydä vain työhuoneen kautta. Hän väänsi sähkön palamaan.

"Tekö se olette, Alexandre?"

"Niin, isäntä. Olen eräässä kahvilassa lähellä Richard-Wallace bulevardin taloa."

"Miten on miehemme laita?"

"Lintu on vielä pesässä. Mutta tämä onkin viimeinen hetki."

"Todellakin?"

"Niin, hän on koonnut tavaransa. Hän lähtee aamupäivällä."

"Mistä sen tiedätte?"

"Naiselta, joka siivoaa siellä. Hän on äskettäin sinne tullut ja päästää meidät sisään."

"Asuuko mies yksin?"

"Asuu, nainen laittaa hänen ruokansa ja menee iltaisin kotiin. Ei kukaan käy hänen luonaan, lukuunottamatta erästä hunnutettua naista, joka on ollut siellä kolme kertaa. Taloudenhoitajatar ei ole voinut nähdä miltä nainen näytti. Mies tekeytyy tiedemieheksi, joka lukee ja kirjoittaa aina."

"Onko teillä vangitsemismääräys?"

"Kyllä. Tulemme käyttämään sitä."

"Minä tulen heti."

"Ei, se ei käy päinsä. Meillä on mukanamme Weber. Mutta asiasta toiseen, oletteko kuulleet uutisia rouva Fauvillesta?"

"En."

"Hän koetti tehdä yöllä itsemurhan."

"Mitä? Koettiko hän tehdä itsemurhan?"

Perenna oli päästänyt kummastuksen huudon ja hämmästyi kovin kuullessaan melkein samassa toisen huudon ikäänkuin kaikuna takanaan. Päästämättä puhelintorvea kääntyi hän ja näki neiti Levasseurin seisovan vaalein ja epätoivoisin kasvoin kappaleen matkan päässä takanaan työhuoneessa. Heidän silmänsä kohtasivat. Hän aikoi puhutella neitiä, mutta tämä vetäytyi syrjään jättämättä kuitenkaan huonetta.

"Minkä vuoksi hän kuunteli?" ihmetteli don Luis. "Ja miksi tuollainen kauhistunut ilme?"

Sillä välin jatkoi Mazeroux:

"Hänhän sanoi aikovansa ottaa itseltään hengen."

"Mutta miten?" kysyi Perenna.

"Sen kerron teille toisen kerran. Ne huutavat minua. Mitä teettekään, niin älkää tulko tänne, isäntä."

"Kyllä, minä tulen", vastasi don Luis päättävästi. "Vähin minkä voin tehdä, on olla mukana loppuselvityksessä, koska olen löytänyt jäljet. Minä pysyttelen taka-alalla."

"Kiiruhtakaa sitten. Ryhdymme hyökkäykseen kymmenen minuutin kuluttua."

"Olen luonanne ennen sitä."

Hän pani nopeasti pois kuulotorven ja kääntyi lähteäkseen pienestä puhelinhuoneesta. Melkein samassa hetkessä hän paiskautui vastakkaiselle seinälle. Ollessaan juuri astumassa ulos oli hän kuullut jonkun irtoavan yläpuolellaan ja oli tuskin ehtinyt hypätä taapäin pelastaakseen musertumasta rautaesiripun alle, joka putosi hirveällä räminällä hänen eteensä.

Vain sekuntti ja tuo raskas esine olisi murskannut hänet. Hän oli kuullut sen suhisevan ohi päänsä. Milloinkaan ennen hän ei ollut kokenut niin hirveää kauhun tunnetta.

Silmänräpäyksen kestäneen todellisen kauhun jälkeen, jonka aikana hän seisoi kivettyneenä, pyörremyrskyn raivotessa hänen aivoissaan, hän sai takaisin kylmäverisyytensä ja heittäytyi estettä vastaan. Mutta hänelle selvisi heti, että se oli voittamaton. Siinä oli paksu metalliseinä, jota ei oltu tehty yhteenniitatuista rautalevyistä, vaan valetusta raudasta. Molemmin puolin, sekä ylhäältä että alhaalta, oli se ilmanpitävästi uurteisiinsa sovitettu.

Hän oli vanki. Äkillisen raivon vallassa hän hakkasi nyrkillään rautaseinää. Hän muisti neiti Levasseurin olleen työhuoneessa. Jos hän ei ollut lähtenyt huoneesta -- ja sitä hän ei tapahtuman sattuessa varmastikaan ollut tehnyt -- täytyi hänen ehdottomasti kuulla tämä melu. Hän panisi tietysti toimeen hälytyksen ja tulisi apuun.

Don Luis kuunteli. Hän huusi. Ei vastausta. Hänen äänensä vaimeni seiniin, kattoon ja lattiaan; hän ymmärsi, että koko talo oli kuuro hänen huudoilleen.

"Mutta kuitenkin... kuitenkin... neiti Levasseur..."

"Mitä tämä merkitsee?" mutisi hän. "Mitä kaikki tämä tarkoittaa?"

Hän seisoi hiljaa ja liikahtamatta ajatellen tytön kummallista käytöstä, hänen pelästyneitä kasvojaan, hänen villejä silmiään. Ja hän rupesi kummastelemaan, mikä oli saattanut koneiston toimimaan, jotta pelottava rautaesirippu oli niin äkkiä ja säälimättömästi pudonnut alas.

VI LUKU

Ebenholtsikeppinen mies

Varapäällikkö Weber, ensimmäinen tarkastaja Ancenis, komissario Mazeroux, kolme tarkastajaa ja Neuillyn poliisikomisario seisoivat bulevardi Richard-Wallacen kadulla, talon nro 8, edessä.

Mazeroux katseli avenue de Madridille, josta don Luisin piti tulla ja alkoi kummastella, mitä oli tapahtunut, sillä puoli tuntia oli kulunut heidän puhelinkeskustelustaan, eikä Mazeroux keksinyt enää mitään veruketta asian viivyttämiseksi.

"On aika ryhtyä hyökkäykseen", sanoi Weber.

"Taloudenhoitajatar antaa merkkejä ikkunasta, että mies pukeutuu."

"Minkä vuoksi emme sieppaa häntä kun hän tulee ulos?" sanoi Mazeroux. "Se käy silmänräpäyksessä."

"Mutta jos hän livistää jonkun meille tuntemattoman käytävän kautta ulos?" sanoi varasalapoliisipäällikkö. "Meidän on oltava sellaisen veijarin kanssa varuillamme. Me vangitsemme hänet omassa luolassaan. Se on varmempaa."

"Mutta..."

"Mikä teidän on, Mazeroux?" kysyi Weber vieden hänet syrjään. "Ettekö näe, että väkemme alkaa tulla levottomaksi? He pelkäävät sitä lurjusta. On vain yksi keino, ja se on se, että heidät usutetaan hänen päälleen kuin hän olisi villipeto. Sitä paitsi asian pitää olla selvä kun prefekti tulee."

"Tuleeko hän?"

"Tulee. Hän haluaa nähdä tapauksen omin silmin. Koko juttu herättää hänessä tavatonta mielenkiintoa. Siis eteenpäin! Oletteko valmiina, hyvät ystävät? Nyt menen ja soitan."

Kello kilahti ja taloudenhoitajatar tuli heti avaamaan veräjän selko selälleen.

Vaikkakin määräys kuului, että mentäisiin aivan rauhallisesti, ettei vihollinen tulisi varoitetuksi liian pian, oli pelko kuitenkin niin voimakas, että syntyi yleinen rynnäkkö ja kaikki salapoliisit tunkeutuivat pihaan varustautuen taisteluun. Eräs ikkuna avautui ja joku huusi toisesta kerroksesta:

"Mitä tämä on?"

Weber ei vastannut. Kaksi salapoliisia, ensimmäinen tarkastaja, komisario ja hän itse menivät taloon toisten pysähtyessä pihalle tehdäkseen jokaisen pakoyrityksen mahdottomaksi.

Kohtaus tapahtui ensimmäisessä kerroksessa. Mies oli tullut alas täydellisesti puettuna ja hattu päässä. Weber karjui:

"Pysähtykää! Kädet ylös! Oletteko Hubert Lautier?" Mies näytti hölmistyneeltä. Viisi revolveria suuntautui häneen. Mutta hänen kasvonsa eivät kuvastaneet pienintäkään pelkoa, ja hän sanoi:

"Mitä te haluatte, hyvä herra? Miksi tulette tänne?"

"Olemme täällä lain nimessä määräyksellä vangita teidät."

"Vangita minut?"

"Vangita Hubert Lautier, osoite bulevardi Richard-Wallace nro 8."

"Tämähän on kauheata!" sanoi mies. "Tämä on uskomatonta! Mitä tämä merkitsee? Minkä vuoksi --?"

He tarttuivat hänen molempiin käsivarsiinsa hänen tekemättä vähintäkään vastarintaa ja työnsivät hänet suureen huoneeseen, jossa ei ollut muita huonekaluja kuin kolme tuolia, lepotuoli ja kirjojen peittämä pöytä.

"Kas niin", sanoi Weber. "Älkää liikahtako. Jos teette pienenkään liikkeen, saatte syyttää itseänne."

Mies ei tehnyt mitään huomautuksia. Kahden salapoliisin pitäessä häntä kauluksesta hän näytti tuumivan ikäänkuin ymmärtääkseen syyn salaperäiseen vangitsemiseensa. Hänellä oli älykkäät kasvot, ruskeanpunainen parta ja harmaansiniset silmät, jotka tuon tuostakin saivat kovan ilmeen silmälasien takana. Hänen leveät hartiansa ja väkevä niskansa todistivat suurta ruumiinvoimaa.

"Sidommeko hänen kätensä?" kysyi Mazeroux.

"Odottakaa vähän. Nyt tulee prefekti. Oletteko tutkineet miehen taskut? Onko hänellä aseita?"

"Ei".

"Eikä pientä pulloa, ei mitään epäiltävää?"

"Ei, ei mitään."

Herra Desmalions tuli ja pitäen silmänsä kiinnitettyinä vangin kasvoihin kuunteli vaieten Weberiä ja sai tietää kuinka vangitseminen oli suoritettu.

"Kelpo juttu", sanoi hän. "Tämä oli hyvä kaappaus. Nyt kun meillä on molemmat rikostoverit tallessa, täytyy heidän puhua ja asia saadaan selväksi. Vai niin, hän ei tehnyt vastarintaa?"

"Ei, herra prefekti, ei vähintäkään."

"Meidän on joka tapauksessa oltava varuillamme."

Vanki ei ollut sanonut sanaakaan, mutta näytti tuumivalta. Ymmärrettyään, että äskentullut ei ollut kukaan muu kuin poliisiprefekti, kohotti hän päätään, katsoi herra Desmalionsiin, joka sanoi:

"Otaksun, ettei ole välttämätöntä sanoa teille syytä vangitsemiseenne?"

Mies vastasi kunnioittavasti:

"Suokaa anteeksi, herra prefekti, mutta minun täytyy pyytää teitä ilmoittamaan se minulle. Minulla ei ole siitä kaukaisintakaan aavistusta. Teidän salapoliisinne ovat tehneet suuren erehdyksen, joka varmasti voidaan oikaista yhdellä sanalla. Sen sanan haluan kuulla, pyydän ehdottomasti saada sen tietää."

Prefekti kohautti olkapäitään ja sanoi:

"Teitä epäillään osallisuudesta insinööri Fauvillen ja hänen poikansa Edmondin murhaan."

"Onko Hippolyte kuollut?"

Huudahdus tuli vasten hänen tahtoaan, melkeinpä itsetiedottomasti, sydämestään liikutetun ja kovasti hämmästyneen miehen huulilta. Hänen hämmästyksensä oli merkillinen, hänen kysymyksensä, jonka kautta hän koetti uskotella olevansa tietämätön kaikesta, oli aivan odottamaton:

"Onko Hippolyte kuollut?"

Hän toisti kysymyksen käheällä äänellä, vapisten joka jäsenestään sanoessaan:

"Onko Hippolyte kuollut? Mitä te sanotte? Onko mahdollista, että hän on kuollut? Ja millä tavalla? Murhattu? Ja Edmond myöskin?"

Prefekti kohautti olkapäitään.

"Jo se, että te kutsutte herra Fauvillea ristimänimeltä, osoittaa, että te tunsitte hänet sangen läheisesti. Ja vaikka te ette olisikaan osallinen hänen murhaansa, on siitä puhuttu viimeisenä neljänätoista päivänä sanomalehdissä riittävästi, jotta teidän on täytynyt saada siitä tieto."

"Minä en lue milloinkaan sanomalehtiä, herra prefekti."

"Mitä? Ette kai väitä..."

"Se saattaa kuulua uskomattomalta, mutta se on täydellisesti totta, vietän työteliästä elämää, askaroitsen tieteellisissä tutkimuksissa suurelle yleisölle tarkoitetun teoksen parissa, enkä tunne pienintäkään mielenkiintoa muun maailman tapahtumiin. Kuka hyvänsä voi todistaa, etten ole lukenut ainoatakaan sanomalehteä moneen kuukauteen. Sen vuoksi voin täydellä syyllä sanoa, etten tuntenut Hippolyte Fauvillen murhaa."

"Mutta te tunsitte herra Fauvillen?"

"Tunsin hänet ennen, mutta me olimme riidoissa."

"Mistä?"

"Perheasioista."

"Perheasioista? Olitteko te sukulaisia?"

"Olimme, Hippolyte oli isäni serkku."

"Niin, mutta silloinhan... kas niin, selvittäkäämme tämä asia. Herra Fauville ja hänen vaimonsa olivat sisarusten lapset, Elisabeth ja Armande Rousselin. Nämä molemmat sisarukset olivat kasvaneet yhdessä serkkunsa Victorin kanssa."

"Niin, Victor Sauveraudin, jonka äidinisä oli Roussel. Victor Sauveraud meni ulkomailla naimisiin ja hänellä oli kaksi poikaa. Toinen kuoli viisitoista vuotta sitten; toinen olen minä."

Herra Desmalions hätkähti. Asia oli hyvin mielenkiintoinen. Jos mies puhui totta, jos hän todellakin oli tämän Victorin poika, jota poliisi oli tiedustellut, niin he olivat vanginneet Cosmo Morningtonin lopullisen perillisen, koska herra Fauville ja hänen poikansa olivat kuolleet ja rouva Fauville oikeastaan oli todistettu syylliseksi murhaan ja näin ollen kadottanut oikeutensa. Mutta miksi mies oli hetkellisessä hulluudessa vapaaehtoisesti luovuttanut tämän musertavan todisteen itseään vastaan?

Mies jatkoi:

"Ilmoitukseni näyttävät hämmästyttävän teitä, herra prefekti. Ne ehkä heittävät valoa siihen epäilykseen, jonka uhriksi olen joutunut?"

Hän puhui rauhallisesti, suurella kohteliaisuudella ja tavattoman sivistyneellä äänensävyllä, eikä hän näyttänyt silmänräpäystäkään ajattelevan, että hänen ilmoituksensa juuri vahvistivat niitä toimenpiteitä, joihin häntä vastaan oli ryhdytty.

Vastaamatta miehen tuumailuihin kysyi poliisiprefekti:

"Teidän todellinen nimenne on siis --?"

"Gaston Sauveraud."

"Miksi siis kutsutte itseänne Hubert Lautieriksi?"

Mies epäröi silmänräpäyksen, joka ei välttänyt niin terävänäköisen miehen huomiota kuin herra Desmalions. Hän horjui sinne tänne, hänen silmänsä kääntyivät syrjään ja hän vastasi:

"Se ei kuulu poliisiin, se koskee vain minua itseäni."

Herra Desmalions hymyili.

"Se on huono puolustus. Annatteko saman vastauksen kun kysyn teiltä minkä vuoksi elätte piiloutuneena, minkä vuoksi jätitte avenue du Roulen, jossa asuitte, antamatta uutta osoitettanne, ja minkä vuoksi otatte vastaan postinne vain kirjaimilla merkittynä?"

"Niin, herra prefekti, ne ovat yksityisasioita, jotka kuuluvat vain minulle. Teillä ei ole mitään oikeutta tehdä minulle näitä kysymyksiä."

"Juuri saman vastauksen saamme aina teidän rikostoveriltanne."

"Minun rikostoveriltani?"

"Niin, rouva Fauvillelta."

"Rouva Fauvillelta!"

Gaston Sauveraud päästi saman huudon, jonka hän oli antanut kuulua kuullessaan insinöörin kuolemasta ja hänen hämmästyksensä näytti vielä voimakkaammalta, sillä se muuttui tuskaksi, joka vääristi hänen kasvonsa tuntemattomiksi.

"Mitä?... Mitä?... Mitä sanotte? Marie!... Ei, sitä te ette tarkoita, se ei ole totta!"

Herra Desmalions katsoi tarpeettomaksi vastata, siksi hullua ja lapsellista oli tämä teeskentely olla muka tietämätön Suchet Boulevardin murhenäytelmästä.

Poissa suunniltaan, tuijottavin silmin mutisi Gaston Sauveraud itsekseen:

"Onko se totta? Onko Marie saman erehdyksen uhrina kuin minäkin? Ne ovat ehkä vanginneet hänet? Hän vankilassa?"

Hän kohotti uhkaavasti nyrkkiin puserretut kätensä kohti tuntemattomia vihollisia, jotka häntä ympäröivät, niille, jotka vainosivat häntä, niille, jotka olivat murhanneet Hippolyte Fauvillen ja luovuttaneet Marie Fauvillen poliisille.

Mazeroux ja ensimmäinen tarkastaja Ancenis tarttuivat karkeasti hänen käsivarsiinsa. Hän teki vastustusliikkeen ikäänkuin olisi tahtonut torjua hyökkäyksen. Mutta se oli vain ohimenevä tunne ja hän vaipui tuolille peittäen kasvot käsiinsä.

"Mikä arvoitus!" mutisi hän. "En ymmärrä... en käsitä..."

Weber, joka oli mennyt muutamia minuutteja aikaisemmin ulos, tuli takaisin ja herra Desmalions kysyi:

"Onko kaikki valmiina?"

"On, herra prefekti, olen antanut auton ajaa portille teidän autonne viereen."

"Montako teitä on?"

"Kahdeksan. Kaksi salapoliisia on juuri tullut toimistosta."

"Oletteko tarkastaneet talon?"

"Kyllä, herra prefekti. Mutta siellä ei ollut mitään mielenkiintoista."

"Hyvä on. Viekää hänet pois ja pitäkää tarkkaan silmällä."

Gaston Sauveraud meni rauhallisesti Weberin ja Mazerouxin välissä. Ovella hän kääntyi.

"Herra prefekti, kun te pidätte tutkimusta, pyydän teitä huolehtimaan makuuhuoneestani ja pöydällä olevista papereista. Siellä on piirustuksia, jotka ovat maksaneet minulle paljon työtä. Ja sitten..."

Hän epäröi nähtävästi hämillään.

"Niin, herra prefekti, minun täytyy sanoa teille... jotain..."

Hän etsi sanoja ja näytti samassa silmänräpäyksessä, kun hän ne lausui, pelästyvän niiden seurauksesta. Mutta hän kokosi äkkiä päättäväisyytensä.

"Herra prefekti... täällä talossa on pakka kirjeitä... joista olen huolissani enemmän kuin elämästäni. On mahdollista, että näistä kirjeistä, jos ne väärin selitetään, tulee ase minua vastaan, mutta se on yhdentekevää. Pääasia on, että ne tulevat varmaan talteen. Te saatte nähdä... ne sisältävät hyvin tärkeitä selityksiä. Uskon ne teidän hoitoonne... teille yksin, herra prefekti."

"Missä ne ovat?"

"Piilopaikka on helppo löytää. Tarvitsee vain mennä ullakolle minun makuuhuoneeni yläpuolelle ja painaa ikkunan oikealla puolella olevaa naulanpäätä. Se on tavallinen, turhanpäiväinen naula, mutta on yhteydessä kattoparrujen alla olevan piilopaikan kanssa."

Hänet vietiin pois kahden miehen välissä. Prefekti huusi heidät takaisin.

"Silmänräpäys. Mazeroux, menkää ullakolle ja tuokaa minulle kirjeet."

Mazeroux meni ja palasi hetken kuluttua takaisin. Hän ei ollut saanut vieteriä liikkumaan.

Prefekti käski ensimmäisen tarkastaja Ancenisin mennä Mazerouxin kanssa, viemään vangin mukaansa ja antamaan hänen näyttää kuinka piilopaikka avataan. Itse pysähtyi hän Weberin kanssa alas odottaakseen tuloksia ja tarkastellakseen pöydällä olevien kirjojen nimiä.

Ne olivat tieteellisiä kirjoja, joiden joukossa hän havaitsi kemiaa koskevat teokset: _Orgaaninen kemia_ ja _Kemia ja sen suhde sähköön_. Niiden lehdet olivat täynnä merkintöjä. Hän seisoi selaillen lehtiä kun luuli kuulevansa laukauksen. Hän ryntäsi ovelle, mutta ei ollut ehtinyt yli kynnyksen, ennen kuin portaissa kaikui pistoolinlaukaus ja hän kuuli tuskanhuudon.

Välittömästi kajahti kaksi uutta laukausta, joita säesti huuto, kamppailu ja vielä laukaus...

Reippaudella, jota ei olisi hänen kokoiseltaan mieheltä odottanut, ryntäsi prefekti Weberin seuraamana ylös portaita. Portaiden mutkassa, putosi horjuva mies hänen käsivarsilleen; se oli Mazeroux, joka oli haavoittunut.

Portailla makasi toinen ruumis, ensimmäinen tarkastaja Ancenis.

Heidän yläpuolellaan, pienessä avatussa ovessa, seisoi Gaston Sauveraud kasvoillaan villi ilme ja käsivarsi ojennettuna. Hän laukaisi viidennen laukauksen umpimähkään. Mutta nähdessään poliisiprefektin tähtäsi hän tähän.

Prefekti tuijotti pelottavaan pistoolin piippuun, joka oli suunnattu hänen päähänsä ja piti itseään menneenä miehenä. Mutta juuri samassa pamahti hänen takanaan laukaus, Sauveraudin ase putosi tämän kädestä ennenkuin hän oli ehtinyt ampua ja prefekti näki ikäänkuin unessa miehen, sen miehen, joka oli pelastanut hänen henkensä, hyppäävän yli ensimmäisen tarkastajan ruumiin, työntävän tieltään Mazerouxin ja ryntäävän eteenpäin salapoliisien seuraamana. Prefekti tunsi miehen: se oli don Luis Perenna.

Don Luis juoksi ullakolle, jonne Sauveraud oli vetäytynyt, mutta ehti vain nähdä tämän kiipeävän ikkunanlaudalle ja hyppäävän ulos kolmannesta kerroksesta.

"Onko hän hypännyt ulos?" huusi prefekti, joka ryntäsi sisään. "Silloin emme ikinä saa häntä elävänä."

"Ei elävänä eikä kuolleena, herra prefekti. Katsokaa, nyt hän nousee. Sellaiset miehet ovat erikoisen kohtalon huomassa. Hän suuntaa kulkunsa portille. Hän tuskin ontuu."

"Mutta missä on minun väkeni?"

"Ne ovat kaikki portaissa, sisällä talossa, jonne laukaukset ne houkuttelivat, ne hoitavat haavoittuneita..."

"Sellainen lurjus!" mutisi prefekti. "Hän on hoitanut pelinsä mestarillisesti!"

Gaston Sauveraud näytti todellakin pääsevän pakoon ehjin nahoin.

"Ottakaa hänet kiinni! Ottakaa hänet kiinni!" huusi herra Desmalions.