Part 6

Huomasi sen Pietarikin, ettei hän vielä sillä puhepäällä ollut, jolla joskus. Silloin sillä puhetta riitti asiasta mistä tahansa. Kansa saarnauttikin hänellä silloin usein, ryyppypalkallakin. Hänelle saivat nauraa ja ivatakin häntä, hän itse ivasi mukana. Mutta vissiin määrään aina. Jos häntä pahasti loukattiin, muisti hän sen selvänä ja karttoi taloa. Kaikki tiesivät hänen tapansa ja kohtelivat häntä aina sen mukaan, oliko hän selvä vai ryypyksissä ja minkä verran ryypyksissä.

Roikka-Pietari nousi, katsoi ikkunasta, katsoi ovesta pihalle, kaatoi sitten taas kuppeihin, ja he ryyppäsivät. Sitten löi Pietari korkin lekkeriin, pani sen heinien alle vasuun ja vei sen kätköönsä. Pappi nousi lähteäkseen.

"Tulehan toisen kerran. Iltasella tai huomenna. Tai eläs, mennään huomenna yhtenä sen Jutan mökille. Mennään, pakana vie. Siellä saa rauhassa olla. Siinä on naisihminen, jota et hävetä tarvitse. Järki sillä on selkeä kuin tuo paras viina. Eikä se tyhjää intoile, ihan on tavallisen mieshenkilön veroinen."

"Lähdetään vaan. Minä tässä Mäellä huomiseen iltaan jos pysähtyisin, niin huomisiltana jos lähdet, lähde, niin samalla näiltä main katoan."

"Ja hyvin on herttaisa se Jutta näin vanhaksi ihmiseksi", supatti Pietari.

"Kyllä tunnen, herttaisa se on."

"Kuuluit tuntevan, he-he-hee." Hän lähensi suunsa Nymanin korvan juureen ja kuiskasi:

"Se on minun vaimojani sekin Jutta, he-he-hee."

"Kuului olevan."

"Se on minusta luonnonmukaisempaa, että useampia niitä olla. Kaksi olen niitä aina pitänyt. Ja sitä tässä olen ajatellut, että kun eivät perustaksi sitä panneet, että edes useampi noita --."

"Onhan niillä Turkissa."

"Vai on Turkissa. Oikeinko ovat järjestelleet sen mukaan?"

"Oikein ovat järjestelleet."

"He-he-hee. Katsopas, kun huomasivat. On siinä monta hyvää puolta. Täällä ne eivät huomaisi."

"Ei uskonto salli."

"Muuttaisivat uskontoa."

"Muuttuvaistahan se on uskontokin."

"Sitä minä, että niin se on."

"Vai ei se siihen Turkin suuntaan tule. Ei käy päinsä."

"Vaan ei. Vaan kuuluipa jollakin keisarillakin näin ikään olleen."

"Onhan sitä."

"Niin että sitä minä ihan keisarillisesti, he-he-hee."

"He-he-hee, mikäs siinä on elellessäkään. Kun et huutele."

"On niillä vähä vihiä, vaan en tunnusta. Vaimoväki, se on niin turhanpäiväistä."

"Elä tunnusta. Pakkoko sinun on tunnustaa."

"Ei pakkoa vähääkään. Vaimoväki, tosiaankin, se tahtoo olla lyhyttä, mitä tuli siihen asioiden yleissilmäykseen, olen minä sen merkille pannut."

"He-he-hee, niin ne ovat. Mitä ne ymmärtävät, niillä kun on omat puuhansa aina."

"Hee, niin se on. Siihen se supistuu, jotta ei omaa kättä pitemmälle, ei omaa nurkkaa etemmälle se ajatus ulotu Otteljaanallakaan, tuota. Niin ettei niiltä se asioiden yleissilmäys synny."

"Vai ei synny."

"Ei synny, nainen on nainen, mitä heistä kannatti puhua, he-hee."

"He-he-hee."

XII

He naurahtelivat ja erosivat kättä lyöden porstuassa. Kun Nyman kohosi takaisin Koppelmäelle, oli maailma kultainen, elämä taas ihana, niin että olisi tehnyt mieli hihkaista ilosta. Niin oli komeatakin tämä luonto, jonka Luoja luoduilleen oli luonut, niin oli rikasta elämä väreistä ja vivahduksista, että sitä katsellessa huumasi. Ja kuitenkin selvää ja tajuttavaa. Tarvitsiko kysyä, mitä on ihminen ja mitä elämä, kun sen näitä ihmisiä ja itseään katsellessa selvään näki ja tunsi. Tarvitsiko täällä vaeltaessaan mistään tuskastella, kun tuskastelemisen syytä ei missään ollut.

Hän hymähti ajatellessaan sitä pienuutta, johon ihminen ajatuksensa heikkouden tähden aina eksyy. Kuin säälien ajatteli hän itseään ja kaikkia niitä, jotka joskus tuskalla kuormansa kantavat. Eikö hän usein ajatellut itsestään, että hän oli hylky, kuin tuulten ajelema pursi meren aavikolla. Ja ikää oli. Vaan ei viisautta. Ja eikö hän joskus hukkaan mennyttä elämäänsä itkenytkin. Niin, niin. Niinkuin mitään itkeä tarvitseisi tahi katua, kun astuu tietä, jota on syntynyt astumaan ja jolta ei poiketa voi. Katua? Niinkuin ei hautaa kohti kaikki kulkisikaan. Ja niinkuin ei levossa siellä sovintoa löytyisikään.

Ja sitä lepoa ajatellessa tuntui ihanimmalta. Tämä maailma oli silloin kuin kultainen paratiisi, elämä siinä kuin ihana uni, joka ihanampaan uneen loppui. Ja joka askel, jonka kulki, askel sitä ihaninta kohti.

Ja kevyeltä tuntui siinä kulkiessa taas. Askeleet kevyitä, kevyitä, niinkuin ei hän maassa kulkisikaan. Hän katseli taivaan sineä, katseli maan vihreätä. Hänen katseensa oli avonainen ja kirkas kuin lapsen, ja hänen sielunsa nuori, niinkuin vuosikymmenien painoa ei hartioilla olisikaan eikä hapsissa talvien lunta.

XIII

Miehet olivat jo vetäytyneet pientareelle heinäntekoon. Viikatteet välähtivät ja heinää kaatui. Naiset kulkivat jäljessä haravoiden.

Pihassa askartelivat Liena, Loviisa ja Eveliina. Uuni lämpesi ja Loviisa hieroi tuvan pöydällä leipää.

"Ohkolassakos käytiin", kysyi Loviisa papilta.

"Sielläpä käytiin."

"Vaan mihinkähän se meidän yksi asiamies jäi", sanoi Loviisa Eveliinalle. "Se Annastiina, kovin se kauan viipyy, kunhan ei olisi tielle uupunut."

"Silloin se oli tuolla ahon kohdalla, kun minä tänne tulin", sanoi pappi.

"Kun lähetinkin."

"Tuollahan tuo jo näkyy saunassa puuhailevan", sanoi Eveliina ikkunasta katsoen.

"Menepäs Eveliina sinne sauna jo panemaan lämmitä."

Loviisa katsoi Eveliinaan, vaan Eveliina ei kuullut, hän katseli ikkunasta vain ulos.

"Minä sanoin", sanoi Loviisa, "että jos Eveliina menisi sinne saunalle päin, jos se Annastiina pahoin voipi."

Eveliina läksi.

Kohta ilmestyi Annastiina saunan ovelle sylissään käärö. Tasaisesti kohosi hän mäkeä ylös ja silmäsi kannettavaansa. Eveliina juoksi puolitiessä vastaan, puhui jotakin, löi käsiään yhteen, puhui taas ja löi käsiään yhteen. Yhtenä tulivat he tupaan.

"No sieltähän se asiamies tulee", sanoi Loviisa.

"Taisipa Annastiina löytää jo löydettävänsä", sanoi Liena.

"Siinä se nyt on."

"Poikako on vai tyttö?"

"Poika toki."

"Kun Annastiina ei apulaista hakenut", torui Loviisa.

"Tämä yksin oli kaikki toimitukset toimitellut."

"Eihän sitä kerinnyt siinä. Kiirettä on monenlaista, vaan kiirettä oli sekin kiire. Kiirepä tälle pojalle tuli", sanoi hän ja katseli hellästi lastaan ja puheli sille, "niinhän pienelle tuli."

"Taitaapa olla ylpeä löydöstään vielä."

"Mikä ettei."

"Pulska onkin poika."

"Pulska on."

Siinä ihastelivat kaikki lasta.

"Siunaus se on", sanoi pappi.

"Mikä lienee."

"Pientareella sen isä on", sanoi Loviisa Eveliinalle, joka läksi Jussia hakemaan.

"Antaa olla", sanoi Annastiina, "mikäpä hätä tuolla, ehtiihän tämän saaliin nähdä sittenkin". Vaan hänen suunsa vetäytyi hymyyn ja ikkunasta kurkisteli hän nähdäkseen, missä se Eveliina jo juoksi.

Loviisa pesi taikinasta kätensä ja jätti leipomisen kesken. Ja jo kohta oli musta kahvipannu leimuavalla valkealla.

Annastiina antoi lapsen Lienalle ja kohenteli karsinanurkassa olevaa sänkyänsä. Arkustaan otti hän puhtaan lakanan, levitti sen vuoteelle, pani tyynyyn puhtaan päällisen ja nosti poikansa sille.

"Rupea vaan itse viereen", sanoi Loviisa.

"Ehtiipähän tässä."

"Se tuo oikea työihminen on luja", sanoi Liena, "luja ja kova kuin timantti, kuin paras timantti."

"Tule vaan timanttikin tänne", sanoi pappi ja istuutuen sängynlaidalle puheli lapselle, niinkuin se olisi jotakin ymmärtänyt. Annastiina penkoi vielä kirstuansa, otti sieltä kahvipussin ja palan sokeria ja antoi ne Loviisalle.

"Ei mitenkään", sanoi Loviisa, "talon tarpeista toki kahvit."

"Ottakaa, että pojasta mies tulisi", sanoi Annastiina.

"No, olkoon sitten. Vaan hyvä ihminen, ala käydä pitkällesi."

"Ei tuosta mitään tiedä", sanoi Annastiina, jonka hiukan kalvahtaneet kasvot säteilivät salaista iloa.

Kuitenkin pani hän päälleen uuden, valkean yöröijyn ja painautui vuoteelleen. Ja pappia liikutti, kun hän katseli heidän onneansa ja sitä puhtautta ja terveyttä, joka heistä hohti.

Kun Jussi tuli tupaan, naurahti hän hyvillään ja katsoi Annastiinaan. Ja molemmista tuntui, kuin eivät he koskaan ennen niin onnellisia olisi olleet. Jussi kumartui katsomaan lastaan ja hänen sydämeensä virtasi outo lämpö. Mutta hän tunsi olevansa hämillään ja hän tunsi itsensä neuvottomaksi niin pientä ihmistä katsellessaan.

Ja itse avuttomana kuin lapsi, katsoi hän Annastiinan kirkkaisiin ja onnellisiin silmiin.

"Niin pieni ihmisenalku", sanoi hän.

"Kyllä se siitä kasvaa."

Ja paksulla sormellaan nykäisi Jussi kömpelösti lapsen pehmeätä poskea.

"Tepukka, tepukka."

Annastiina nauroi ja laski kätensä suojelevasti lapsen pään yli. Ja Jussi katsoi ihaillen häntä. Siinä oli ihminen tuossa Annastiinassa, sillä oli ihmisen luonto ja sydän. Paremmaksi ei toveri voinut tulla. Sopipa hänen, Jussin, nyt lähteä elämää taivaltamaan sellaisen vaimon rinnalla. Olisi vaan hänessä miestä. Hänestä oli niin outoa, melkein juhlallista kaikessa tässä. Hänen oma ihmisarvonsa ikäänkuin kohosi. Hän ei ollut paljas renkimies enää, vaan perheen isä, vaimonsa apu ja turva, niinkuin tuo vaimo puolestansa oli hänen apunsa ja turvansa. Ja kalliilta tuntui hänestä se ihminen, se hänen elämällensä vasta sen arvon antoi. Eipä hän ollut ennen tuota ajatellut.

Ja kun Jussi istui siinä sängyn laidalla, laskeutui hänen kätensä Annastiinan kädelle.

"Onpa nyt ohi sekin", sanoi hän.

"Ohi on."

"Sitä ei toinen kykene siinä auttamaan."

"Mitäpä siinä kykeneisi. Eikähän siinä mitä."

"Siitä olisi nyt kohtapuoleen vihitettäväkin."

"Mikä, vihittää kun sattuu." Annastiina katsoi iloisesti Jussin rehellisiin, sinisiin silmiin.

"Kun sinä kerran tämmöisille puuhille rupeat."

"Vasta tämä oli ensimmäinen."

"Ja sitä olisi sinne mökille kaikenlaista puuhattava."

Liisa Laatikko ja Miina Mälli tulla hyypersivät pientareelta ja päästelivät päällyshameensa helmoja alas, joita työssä pitivät nostettuina hameenkauluksen alle.

"Mitäs nyt Jussi tuumii, kun lapsilliseksi tuli?"

"Sitä, että silkkihuivin ja sormuksen se Annastiina ansaitsisi."

"Onpa pulska poika", sanoi Liisa. "Ihan on oikeista rakennustarpeista tehty, isänsä näköinenkin on."

"Pulska on", sanoi Miina. "Kelpaapa suurempana vaikka rosvojoukkojen päälliköksi. Ensi vuonna näillä ajoin se on Loviisallakin."

"Tokko lienee."

"Niin pitää Luoja huolen sukukunnastansa", huokasi Liena. "Siunattu on maa hänen hyvyydellänsä."

XIV

Itse ukko Koppelmäkeläinen, joka ikkunastaan oli nähnyt Annastiinan saunasta tulon ja jota Annastiinan reipas olento miellytti, tuli tupaan perustelemaan asiaa.

"Ka, pappiko se on", sanoi hän papin nähtyään, "terve, terve."

"Terve, terve."

Ukko oli vanha, seitsemissäkymmenissä, tukka oli jo valkea. Pää kumarassa kulkea köpysti hän huononlaisesti, sillä jalkoja oli kolotellut ja vanhuuden heikkous jo vaivasi. Hän oli tulinen ja kiivas, kun hän suuttui, väet pelkäsivät häntä. Vaan hyvällä tuulella ollessaan laski hän leikkiä aina. Ja aina oli hänellä talon naisväessä omat suosikkinsa, jotka ymmärsivät hänen heikot puolensa ja ystävällisellä ja varovaisella leikinlaskulla saivat ukon pahat tuulet kääntymään. Ja viimeiseksi oli Annastiina erityisesti miellyttänyt häntä. Kun hän alituisen kolotuksensa tähden oli käynyt kärttyisemmäksi, oli Annastiina ainoa, joka ei koskaan häntä pakoon juossut.

"Nyt ne heinämiehelle ihmeet tuli", sanoi hän Annastiinalle nauratellen.

"Ihmekö tämä on? Eipä ole taittu ennen nähdäkään, että ihminen ihmisestä syntyy", sanoi Annastiina.

"Niin se on aina tänne maailmaan ilmaantunut ja niin se ilmaantuu vastakin", sanoi Miina.

"Eikä sille mitään taida", sanoi Liena.

"Vaan olisi tuossa vähä taidettavaa. On tuo vähä ikävä, kun tuo noin ennen vihkimistä sattuu. Jo tuota isäntäväen tähdenkin tuon verran katsastaisi --", sanoi Liisa Laatikko, jolla oli hiukan taipumusta ulkokullaisuuteen ja joka nytkin isäntään katsoi arvokkaana.

"Taitaapa tässä ihan nenän alla hurskaus haista", sanoi ukko. "Loviisa, kahvittelepas sinä joukot." Ja kävellen siinä puhui hän: "Jussi, eiköhän tuota piennarta toisinakin päivinä ennättäisi. Olisikoon tuo nyt noin talo tyhjä, jotta tuota nyt tuolla tavalla mennä pitäisi. Sanopas, että jättäkööt." Ja kävellessään siinä tuli hän ja katsoi lasta, ja kun toiset eivät huomanneet, pisti hän kymmenmarkkasen Annastiinan kouraan ja rypisti otsaansa. Sitten kääntyi hän ja mennä köpitti ovelle.

"Pappi, tulehan tänne", sanoi hän mennessään. "Ja tuopas Loviisa kahvit tänne."

XV

Isännän kamari oli porstuan pohjassa. Paljon ei hän enää sieltä viime aikoina liikkunut. Yksin soikin. Ikkunan alla siellä oli pöytä ja kaksi tuolia sen molemmin puolin. Toisella seinällä oli sänky, jossa oli vanhoja nahkasia peitteenä, toisella oli lahvipiironki ja raudoitettu kirstu. Ovenpielessä oli vielä lyhyt penkki.

Sama oli huoneen järjestys ollut silloin, kun hän naimisiin meni, sama koko hänen ikänsä, lahvipiironki vain oli hänen nuorena ollessaan hankittu. Samoilta ajoin olivat seinät, joissa oli sinikuvioinen rappaus, ja ne todistivat, että oli tässä kamarissa iloisinkin mielin asustettu, jos sitä nyt jo kauan kylmillään olikin oltu.

Ja kylmillään oli oltu sen tähden, kun se naiminenkin, joka myöhäisemmällä iällä tuli tehdyksi, ei ollut sattunutkaan sopuisa. Sotkuinen oli ollut kuin pahainen lankavyyhti. Lieneekö se yleensä, ettei sitä toisen kanssa olemisiin oikein totu, vai lieneekö ollut, ettei se vain tässä erikoisessa tapauksessa luonnistunut. Se toinenkin kun sattui sellainen, ettei verille oikein käynyt. Sitä joskus vaimonkaan sydäntä et arvaa, ennenkuin sen olet läheltä nähnyt. Kun se ärsyttämään paneikse, helvetiksi se kodin laittaa. Etkä arvaa sitä pahuutta, jota omassa povessasi aina rauhassa ruokit, ennenkuin sen pohjattomuuden olot itsellesi näyttävät.

Mutta vaikka hän oli nyt jo näin kylmilleen ja vanhaksi tullut ja teettänyt jo arkkunsakin, joka liiterin ylisillä odotti häntä, ei hän poismenoistaan surrut. Ainahan hän oli tiennyt, että sen piti tapahtua kerran kuitenkin. Ei sitä säikähtää tarvinnut, eikä odottaakaan ansainnut. Olisiko tuo niin tärkeä ja mahtava tapaus tässä luomakunnassa ollut, että yksi poistui, toinen sijaan tuli.

Kun pappi oli istuutunut pöydän toiselle puolelle, aukaisi isäntä lahvin, otti sieltä pullon viinaa ja kaksi vanhaa hopeapikaria.

"Kun tähän satuit. Kovin tuota oletkin poissa pysytellyt."

Otettiin siitä tuliaisryyppy.

"Mitenkä ne ovat sinun jalkasi? Kolotellutko niitä oli?"

"Vähä se on suonessa sitäkin pitänyt."

"Kuule. Otapas nyt koetteeksi tuotakin: Pane muurahaisia pulloon, korkita se, pane pullo lämpimään uuniin. Seisokoon siellä yön. Kun se on jäähtynyt, voitele ja hiero sillä. Koetahan. Käske vaikka Lienan aamulla muurahaisia hakea."

"Ei sitä pakanaa pyhänä."

"No, minä sitten."

"Taikako sillä on, että se pyhänä?"

"Voipihan sen tänäkin iltana. Pois tästä ajattelin --."

"Ei niistä puheita, että pois. Ei ollenkaan. Et tästä jouda. Kuului Loviisalla kattila tahi mikä pannu tinattava olevan. Ja tuo on, tuota, tuo minun kelloni seisotellut, jotta katselepas sen sisälmyksiä, mitä, sydänvikako tai muu katari sitä vaivaa."

"Pitääpä katsella."

"Vai oliko sinulla tärkeämpiä tilauksia, kun pois."

"Tuon Roikka-Pietarin kanssa lupasin Jutan mökillä pistäytyä. Kuuluu siellä pannu tinattava olevan."

"He-he-hee, vai on pannu tinattava. Tinaa, veikkonen. Vaan onhan sieltä tie tänne takaisin, eihän tässä suurta ylämäkeä välillä tule. Jotta sitä tässä toki parisen viikkoa kuitenkin."

"Hätäkös tässä."

Vaan mielessään ajatteli pappi, ettei hän kahta viikkoa ole. Kunhan puolikin. Ryypätään tässä, ajatteli taas ukko, niin kyllä pysyt. Onhan tässä viinoja aluksi ja saadaanhan niitä lisää. Harvoinpa tuota juttutoveria enää sattuikaan, kun ei liikutuksi tullut eikä kirkollakaan vuosikausiin ollut käynyt. Ja ketäpä sitä olisi ollut sielläkään. Vaan tämä pappi se oli toista. Sitä kun oli vuosikymmeniä jo nähty ja veljeksiä oltu. Ja sitten se ei tungetellut toisten asioihin, kuunteli vain ja jutteli. Että oli, kuin ei hän olisikaan vieras ihminen, jota karttaa tuli ja jossa aina vihamiestä vaania piti, niinkuin aina jokaisessa sivullisessa. Niinpä tuota oli tullut tuohon kokemukseen hänkin, etteivät sitä ihmiset toistensa kieltä ymmärtäneet. Sivullisia oltiin. Sitä yhtä köyttä ei vedetty. Mitäpä sitä. Eipä sen koko ihmisyyden juuret syvällä olla tainneet. Mitä sitä vähä ajateltiinkin, pinnemmalta ajateltiin. Elettiin ja päiviteltiin. Vaan ei, jos kysymys tuli, että pysähtyä selvittelemään asioita. Vaikka se olisi kevennystä tuonut. Eikös sitä ajatuksen kautta ikäänkuin vapautunut jonkin painon alta. Sen painon, että oli vain ihminen, ja sen syyllisyyden, että ihmiseksi vain syntynyt oli.

Vaan lienee tuo pappi kierrellessään tuolla mietiskellyt sitä jos tätäkin. Poissa oli hänestä se oka, että pistää, poissa se tunto, että tutkimatta tuomita. Sitä kun kiertelee tuo ihminen, joko kiertelit ajatuksen maailmassa, tahi kiertelit näkevänä tässä näkyvässä, aina jotakin enemmän näit kuin se, joka paikoillaan pysyi.

"Niin se on, että et sinä tästä hevillä pääse."

"Jouti olla pääsemättä."

Kun Loviisa toi kahvia, sanoi pappi:

"Jos Loviisa käskee sen Lienan hakemaan muurahaisia jonkun puoli säkkiä, ja ottakoon niitä suokanervia ja kyllä se tietää, mitä siihen hauteeseen pannaan. Ja katsokoon, että muurissa on kuumaa vettä, niin minä tulen sinne kohta."

"Käsketään", sanoi Loviisa mennessään.

"Hauteitako vielä tänä päivänä tässä ajattelet rakennella?"

"Olisiko suotta koettaa?"

"Mitä tuota olisi."

He tekivät puolikuppiset.

"Eh-hee", sanoi ukko.

"Kambyses kuningas korkia Raittiin' riikin hyvin hallits'",

sanoi hän tavalliseen tapaansa, ja pappi jatkoi:

"Koht' kun viinall' karais kurkkua, Valtans' hän väärin vallits'."

Samoilla säkeillä olivat he alkaneet lukemattomat puolikuppisten ja ryyppyjen sarjat. Heille oli tullut tavaksi sanoa se, ja ne merkitsivät heille suurinta luottoa ja toveruutta.

"Eh-heh", nauroi ukko.

"Eh-heh", nauroi pappi.

Väriä oli kohonnut hiukan molempien vanhusten ryppyisille kasvoille. Ja silmissä oli vielä nuoruuden eloa ja vilkkautta.

"Tervautinkin tässä itseni kesäkuntoon."

"Niin kuuluit."

"Kuka se jo kieli?"

"Annastiina tuo."

"Siinä se on tavallinen ihminen naishenkilöksi."

"On."

"Vaan sanopas, mikä se tuossa toisessa naisihmisessä miellyttää. Se on somasti rakennettu tuo ihminen. Et eläintä kummempi paljon ole. Ja jo on ero silläkin, mikä minkin verille käypi, että nuorenakin tuota halajan, tuota en."

"Mitäpä noita viitsi ajatella koko naisasioita, roskia koko jutut."

"Eh-heh, siinä olisikin sinulle niksi, ukko rukka. Minä, tuota, luulen, että siinäkin on luonnolla omat tarkoituksensa. Tuo Ohkonen, se ei välitä tämän maailman menoista, läpeensä on vetelys, vaan annas, kysymystä ei se sivu kierrä."

"Ei se kierrä."

"Vemmelpuu koko mies", jatkoi ukko. "Se ei uhannut tuomiolla mitään katuvansa."

"Mitäpä sitä katuisikaan."

"Niin se on, jotta olisit ajatellut aikanasi, eikö tuota aikaa siksi olisi ollut. Vaan, ajattelen, eikö tuo noinkin liene, että vasta tuo ihminen, joka sen solmun aukaisi, että mitäpä tästä koko roskasta, vasta se ihminen tunnossaan vapautui sen painon alta, että mikä on, se on, eihän se ole sinun syysi."

"Ja jos jonkin solmun aukaisi muka, aukaisi, sillä hyvä. Mitä viitsiä sitä ruveta puntaroimaan, mitä nyt jo auki siinä sait. Totta tuo jokin huvi täällä käydessä olla pitänee. Eikä tuo suurta olisi, jos tuota joutavaa ajattelematta olla saisi. Sitä aikansa terveenä vaan eläisi ja hyvästi, jo lähden tästä koko kylästä."

"He-he, sitä sinä sanelet. Jottako huvin päiten vaan käväiseisi, he, ja pois arkkuunsa painautuisi?"

"Mikä ettei. Kun on terve, huviltahan se tuntuu."

"Vaan kun et ole terve?"

"No, annat ajatuksen voittaa sairautesi. Jos et jaksa, huuda, huuda ja surkuile, tottapahan sekin kerran taukoaa."

"He-he."

"Että mitä tällä nyt väliä, huusitko vai olit huutamatta."

"Sitä toisen kerran puhut toista."

"Mitä tällä väliä, jos puhunkin. Mitä minä ajatella viitsin, kun tällainen pikari edessäni seisoo."

"Tyhjänäpä tuo seisoo. Annas, kun täytetään tuo edes."

"Kauanko se täynnä pysyy. Katsos nyt. Pohja näkyi vaan."

"He-he, olet sinä poika."

"Toista se oli nuorempana. Toisin sitä kestikin. Pois ovat nekin kultaiset ajat."

"Toista se oli. Vaan sen kultaiset ne lienevät sinullakin olleet."

"Elähän virka. Takaisin ottaisin."

"Joko ottaisit?"

"Ottaisin, vaikka en takaisin toivo."

"Lienee sillä yhtäkaikki vetonsa tuolla elämällä. Tuossa näet, ettei tämä tämän kummempaa ole, ja etkös vaan kiinni mielessäsi pidä. Eläkä juttua. Et sitä kuitenkaan arkkuun vaan painautuisi."

"Kun on terve."

"Totta tuo se lienee."

"Terveestä on se poislähtö luonnotonta."

"Vaan useinpa tuo sairaskin kiinni vaan tästä pitää."

"Sitä kun on käynyt sairaaksi vietiksi jo koko se elämänhalu", sanoi pappi, "kun on sitä eroajatusta karttanut ja se ajatuksen puoli on heikko. Ja eläpäs, kun sitten pelkäät sitä lepoa. Sitä synnintunnolla kun vielä pelotellaan."

"He-he, on se sitä. Vaan tarpeen se on se synnintunto. Kovin sitä väärin tekisivät."

"Mitä väärin? No, erehdythän sitä, se on tietty. Vaan nouse ylös ja karista vaatteistasi roskat. Mitä merkitystä sillä on, jos lankesit, vaan merkitys on sillä, minkälaiseksi langettuasi tulit."

"Mistäpä tiesit, miksi tulit."

"Tiesit, kun olit avonainen kirja itsellesi ja oikea tuomari teoillesi, vaan et toisten teoille."

"Puhu, puhu pukille. On sitä saanut koettaa jos jotakin. Ei käy päinsä. Sitä olet syytön liian usein itsesi edessä. Sillä sitä annatkin puhua sen puolen asiasta, jonka omilla silmilläsi näet ja joka sinusta oikealta näyttää. Sitä muuta et ymmärrä. Ja ihmissuhteissa on se niin, että väkivalta se vallitsee ja vahvempi oikean hallitsee. Minä tätä asiaa mittelin, mittelin vähä sen vaimovainaan aikanakin."

"Lienet mitellyt."

"Ja vaikka sitä ajattelin, että sitä pystyn oikeutta tekemään, niin mitenkäpäs pystyin. Se viha kun kyti ja kyti siinä mielessä, sitä vaan haudoin ja sitkeätä se oli. Ja vaikka mietiskelin, että koettelen tässä pysytellä selvillä päin ja että sitä, niinkuin sinä sanoit, avonaista kirjanpitoa harjoitella, niin, mitä, selväähän se oli, vaan ettäkö se olisi oikeata, siitä et itse vastata taida."

"Se näyttää toiselta nyt, se on tietty, sanotaanhan, että hauta kaikki sovittaa."

"Mitä tehnee. Ei tuota tiedä. Sitä ajattelen vieläkin, niinkuin silloinkin. Ja kun se vaimo tuohon vierelleni loppui, se halvaukseen loppui, ja minä sinä yönä kuulostan, että nyt se taisi loppu tulla, se kun pahasti korahteli, niin sitä siinä salaa ikäänkuin iloissani ilkuin, jotta loppupas siitä elämästä tuli kuin tulikin. Sitä kun odottelin jo vuosia, kun se huono jo oli ja se sydänvaivansa sitä vaivasi. Ja sitä tänne asti olen mielessäni sitä pientä iloa pitänyt, minkä vähä sitä nyt enää iloa pitää voipi, iloa pitänyt siitä, että loppupas tuli jo ennen minua. Niin, sovitusko lienee tuo vai muu. Vai osoittaisikoon tuo tuota, että ihminen on jo kypsä siihen avonaiseen kirjanpitoon. Mitä?"

"Niin --."

"Ja jos minä ennen lopuin, oli se toinen yhtä iloinen, jos uskalsi olla. Ja oli syytä ollakin. Sitä siitä näet vaan tämän ihmisyyden laadun. Ja luuletko sinä, että sitä siitä avonaisesta kirjastaan lukemaan kykeni, jos se aukaistuna ensikseenkin edessäsi oli. Ja jos sen luit, mitä omassa kirjassasi seisoi, niin eikö tuo ihmisluonto toisaalla tuon syvempi ja rikkaampi ollutkaan. Ja jos on, miten silloin sitä lukea taidat, kun omasi ahtaampi on. Niin että puheita ne ovat ne sanat, että tuomari olla voisit."

"Kovin sinä vakavasti sanella viitsit."

"Maksutonta huviapa tuo lienee -- he --."

"He-he. Elä tuota viljaa tuolla tavalla kaada, pöydälle kaadat."

"Anna mennä."

Ryyppivät siinä vanhat ystävykset ja kovin se vanhalle ruumiille hyvää tekikin. Olipa kuin kuivanutta ja käyttämätöntä konetta voidellut olisi, ja se läksi kuin läksikin liikkeelle entistä latuaan vielä.

"Ei, pois tästä jo pitäisi -- sitä haudettakin laittamaan lähteä. Katsoo Loviisa pitkään."

"Anna katsoa."

"Jos sinusta hauteen ottajaksi on?"

"Mikä ettei, ei sen puolesta. Eh-heh."

"Kun se on tehty, niin se on tehty."

Ja pappi läksi hiukan hoipertelevin askelin saunaan haudetta laittamaan.

XVI