Part 5

"Mikä sitä on täyttäessäkään, valmiille kun pääsee."

"Vaan siitä Istolan ukosta puhuakseni", sanoi Miinakin, "niin ihmeitä se oli tehnyt. Liitossa tuo lienee ollutkin itse paholaisen kanssa. Nehän sitä hakivat taikojaan tekemään ympäri pitäjän kuin parasta pappia ja kierrättivät maita mantereita. Vaan anna olla, kehen se suuttui, heti kosti. Mitenkä kävi Anna Kattaiselle, joka ukon sianruokakassan löysi ja omalla siallaan sen syötti. Lapsen jalkoihin tuli siankarvoja ja se röhki kuin sika. Oli ukko Annalle vaan niinikään sanonut, että kyllä sen muistat."

"Ja mitenkäs kävi Reetalle", jatkoi Liisa, "joka ukon temppuja pilkkasi eikä uskonut taikoja. Kun hän pyhänä kirkkoon meni ja keskelle kirkkoa menikin ja istuutui penkin päähän, niin näkee hän yhtäkkiä, että kirkon lattia lainehtii vettä. Vesi kohoaa ja kohoaa. Reetta nousee penkille, nostaa hameitaan ylös, vaan vesi nousee yhä ylemmä. Silloin paiskautuu Reetta uimaan. Vaan eihän siinä mitä vettä ollut, se oli tietty. Olin minäkin kirkossa silloin, ja kuiva oli pyhän temppelin lattia kuin poutainen maantie. Vaan se Reetan silmiin vettä kuvasti. Ranteensa se Reetta hypätessään siinä taittoi, puhumattakaan siitä häpeästä kirkkoväen nähden ja ennen kaikkea siitä ajallisesta vahingosta, mikä sen kautta tuli, että Aaro jätti hänet, kun luuli pahan ruvenneen pieksämään häntä. Vaan ei se ruvennut. Ei se sen koommin ole rietas henki Reetassa käynyt."

"Juttuja ne ovat", sanoi Jussi.

"Juttuja", sanoi pappi.

"Vaan olipa Reetta nähnyt unenkin ennen, että riesa se niihin hänen asioihinsa tulee."

"Mitäpä unista", sanoi Eveliina ja katsahti Jussiin päin.

"Mitäpä niistä", sanoi Jussi.

"Ette usko, vaan on niistä taikaa", sanoi Liena leikatessaan leipää lapsille. "Taika niistä on. Jokaisen asian edellä kulkee enne. Sillä jokaisella ihmisellä on suojelushenki, joka käy levottomaksi tulevan tapauksen ennakolta nähdessään, uskon minä sen."

"Joutavia."

"Vaikka joutavia. Kyllä näin unta monta ja ennettä monta, ennenkuin miesvainaja täältä läksi. 'Nyt tapahtuu jotakin', sanoin minä."

"Ainahan sitä jotakin tapahtuu."

"Ja aina Lienalle kuitenkin."

"On niistä taikaa", sanoi Filemoni suu täynnä leipää ja piimää. "Ei tämä Liena nyt tyhjää. Kertoopahan nyt niistä, niin näkevät."

"Kuljin tuota Kurkikorven tietä karjan hakuun, niin sakeimmassa korvikossa karjapolkua kulkiessa kuuluu kankaan helskyntä korviini. 'Kukas siellä korvessa kangasta kutoo', ajattelin. 'Jos väärin kuulen', ajattelin. Kuulostan. Yhä se vaan helskää, helskää särkyvällä äänellä, niinkuin kangas jo loppumaisillaan olisi. 'Ei tämä taida olla tavallisen kankurin kudontaa', joksahtaa mieleeni. 'Näkymättömät taitavat tässä kutojat olla. Kenenkähän kankaan loimet tässä nyt loppuaan tekevät', ajattelen itsekseni, ja korven äänettömyys puristaa niin sydäntäni, että siihen paikkaan nääntyä olen. Koetan astua eteenpäin. Vaan niinkuin jokin näkymätön käsi olisi minua pidättänyt, en askeltakaan enää eteenpäin pääse. 'Kotoas se kudonta nyt kuuluikin', tuntuu kuin joku olisi sen vierelläni sanonut. Jalkani jähmettyvät, en liikkumaan pääse. 'Miehesi elämänloimet ne loppuaan lähenevät', sanoo sama ääni. Ja minä ponnistin ja ponnistin, että irti paikaltani pääsisin, käännyin ja juoksujalassa hengästyneenä kotiin tulen. Ja mitäs. Mies makaa täällä jo paareilla. Terve oli, kun läksin, ja nyt jo laudalla. Hirsi oli niskaan tuolla riihirakennuksella pudonnut. Vaan katua oli ehtinyt ja kauniisti eronnut. Jäipä sinä iltana karja minulta hakematta."

"Niin se jäi", sanoi Filemoni. "Jäi se sinä iltana. Kuin hullu tämä metsätieltä juoksi. Niin, niin se oli, kyllä muistan."

"Niin että eikös ole vaan ihmisen elämänkin langoilla omat helskyttäjänsä, jotka paremmin asiat näkevät kuin ihminen kuolevaisen sammuvilla silmillä. Ja eikös ole vaan niin, että se syvemmin kuin ihminen asiat tuntea voipi. Niinpä se särkyvällä äänellä silloin kutoa riskutteli. Totta tuo oli pahoillaan itsekin, kun tässä näin käydä piti, että leski turvattomaksi jättää ja lapset hoivattomiksi. Vaan mikä on ylempänä säädetty, ennenkaikkea hänenkin täyttää pitää, eikä katsoa sitä, mikä meistä ihmisistä oikeammalta näyttää."

"Ja olihan se nähnyt", sanoi Filemoni, "Turulan Annakin unta, kun lapset hukkuivat tuonoissa vuonna. Otapas, Liena, ja kerro, tuota, siitä, sinä kun paremmin muistat."

"Sattuuhan sitä ennettä", sanoi Jussi, "jos enteeksi sen ottaa. Voihan se olla tikan nakutus tai muu, joka Lienan korviin korvessa kankaan helskynnäksi kuvittelihe."

"Voihan se olla. Vaan tunteehan sen tikan toki."

"Otapas, Liena, ja kerro se Annan uni", sanoi Filemoni uudelleen ja viittasi puukkonsa päällä Lienalle.

"Edellisenä yönä, ennenkuin ne lapsensa hukkuivat, oli Anna nähnyt unta. Oli ollut olevinaan outo, kuulas järvi, jota sanoi soutaa lirkutelleensa. Ja kun oli katsonut pohjaan, niin siellä näki kaksi lasta leikkimässä. 'Kas, Anna ja Paavali', sanoi unissa sanoneensa, kun tunsi lapset omikseen. Vaan nämä viittasivat kädellään hänelle, että pysyä hiljaa. Samassa kolahti vene kivelle, ja hän oli herännyt. Päivällä unohti hän unen, vaan muisti sen, kun lapset hankkiutuivat ongelle. 'Elkää nyt menkö', sanoi hän sanoneensa. 'Mitä varten', olivat kysyneet. 'Jos tulee myrsky', oli sanonut. Lapset olivat nauraneet, päivä kun oli ollut kirkas ja tyyni. 'Hulluhan minä olen', sanoi Anna ajatelleensa, vaan kuitenkin oli vellonut niin sydänalassa ja pakannut vaan mieleen, että jospa ne nyt viimeisen kerran näen. Oli antanut vielä lähtiessä suuret voileivät ja maitoa. Lattialla olivat syödessään istuneet ja nauraneet, että äiti pitää nyt heitä hyvänä, voita kun kakulle oikein pani, 'luulipa varmaan viimeistä palaa antavansa'. Ja eikös antanutkin. Sinne ne lapset jäivät. Myrsky kohosi ja hukutti ne. Eikös oma kohtalonsa heitäkin voimakkaammin vetänyt, kun äidin kielto ei auttanut. Ja eikös kohtalon kutoja levoton ollut, kun unenkin äidille näytti."

"Se olikin silloin rajumyrsky", sanoi Loviisa.

"Äkkiä se puhalsi."

"Ja sinä vuonna oli kaikin puolin oudot olot. Kesäkuussa lunta vielä, ja myöhä talvi, niin että joulun alla veneellä soudettiin."

"Maailman loppuahan ne silloin odottivat", sanoi Jussi.

"Ei olisi ihme ollutkaan", sanoi Liena, "jos se olisi tullut. Vaikka niinhän sitä sanotaan virsikirjassa sen ajan tuntomerkeistä, että:

"Pasuunat silloin pauhaavat Maan lavian kaikiss' ääriss'."

"Ja tähdet taivaalla tanssivat", sanoi Jussi.

"Elä ivaa", varoitti Liena.

"Oliko se virnistystä ja ivaa", sanoi Filemonikin, "jos ne siihen luokkaan sanasi laskeutuvat, varo, poika. Nolosti se sinulle silloin käypi, tuota, sinä päivänä, jolloin -- sanopas sinä Liena, mitenkä se virren värssy kuuluu."

"Eikös että:

"Hyvilt' sitten hyljätään, Pariin pahain teljetään, Sielu parka paiskataan, Helvetin järveen heitetään",

lausui Liena kitisevällä äänellään. Ja huokaistuaan jatkoi hän, niinkuin itsekseen muistellen:

"Koska sitt' pirut näkeepi, Kuin hänt' piinat käkeepi, Suruuns raukka raukenee, Kivuss', vaivass' vaikenee."

"Vaan kuuluupa olevan noitakin", sanoi Filemoni, "jotka eivät kuulu uskovan koko noita tarinoita. Kuuluvat pääperustajankin viralta panneen. Ei muka perustajaa, joka perustuksen tälle perustukselle laski. Johan sen sanoo järkikin, että on sitä perustuksella perustajansa ollut."

"On niitä", sanoi pappi. "Paljonpa niitä onkin."

"No kauankoon tuo antaa noiden teuskaroida, ihankoon rankaisematta tuo noiden käyskennellä antaa ja hyppiä nenänsä edessä."

"Se pitkämielisyydessään jos ensin katsastaa niiden menoa ja sitten vihansa ruoskalla lyö", arveli Liena.

"Vaan, tuota", jatkoi Filemom, "mikähän se nostatti heissä sen kapinanhengen, että, tuota väitäpäs, ettet muka usko olevan sitä, jonka selvästi näet ja tiedät olevan. Kielläpäs, elä enempää eläkä vähempää kuin oma, tuota, oma Luojasikin."

"Se ihmisen ajatuksen korska", sanoi Liisa Laatikko.

"Ja totta se tuo pimeyden ruhtinas kylvää kylvettäviään."

"Ja tämä aika on sille otollinen."

"Kun tässä ylönsyömisessä ja muussa hekumassa eletään", sanoi Filemoni ja puraisi parin tuuman paksuista kuivaa palastaan. "Vaan ei ihminen ole kuin ihminen, vaikka ikänsä voita söisi", jatkoi hän. "Ja jos et sitä ennen huomaa, niin huomaathan sen sitten, kun pääsi on paareilla."

"Sitä minäkin", sanoi Jussi. "Sillä, olen minä sen verran nähnyt, että voipi sitä näin ylevästi syödä, vaan syömättäkin toimeen tulee."

"Niin se on. Ja olen minäkin sen verran nähnyt, että voipi sitä näin elää, vaan elämättäkin toimeen tulee."

"Elä virnistele, Jussi, totta sinä tuon nyt havaitsit, jotta minä tuota syönnin komeutta ja sanalla sanoen tuota särpimen liiallista puolta ivalla käsittelin."

Loviisa nousi pois pöydästä. Kohta nousi naisia muitakin. Miehet ja Miina jäivät vain lopettelemaan syöntiään.

"Vaan kun kuului", sanoi Miina, "kuului jossakin maakunnassa olevan sellainenkin tapa, että eletään kuin viimeistä päivää hekumassa ja muussa synnissä, ei rehellistä aviokauppaa käydä, sitä rakkautta vaan harjoitetaan ja se perustaksi pannaan. Ja ettei Herran kosto tässä ajallisessa eikä ikuisessa elämässä heitä kohtaisi, kuuluvat jollakulla mortviinillä itsensä ikuiseen uneen nukuttavan. Ja sitten kuuluvat toiset hyväkkäät ruumiin polttavan, sitomus kuului se olevan. Ja tuhka kuuluttiin kaiken maailman tuuliin hajoitettavan, ettet vaan tuosta sinä suurena käräjäpäivänä teoistasi vastaamaan nousisi."

"Ei ne itseään nukuta", sanoi pappi, "ruumis poltetaan hautaamisen sijasta".

"Vaan mitenkäs, tuota, käypi sitten sillä viimeisellä tuomiolla", kysyi Filemoni.

"Totta tuota Luoja neuvonsa pitänee", sanoi Liena.

"Totta tuo. Niin että jos tuuliin itsensä hajoittavat ja maahan jaottavat, niin on sitä konstinsa taas sillä kokoojalla, joka heidät tuhkasta ja tomusta kokosi kerran. Vaan suuri puuha siitä Herralle annaikse, se on tietty. Ihan koituupi toinen luomistyö. En minä Luojana tuota puuhaa suotta noiden tähden näkisi. Vaan nähtävähän se on, se on tietty, että sitten tietää 'pahat panna piinahan, hyvät ilo-siahan'."

"Vieläkö te syötte", sanoi Eveliina miehille. "Siunatkaa nyt jo itsenne toki."

"Elähän manaa palaa suusta", sanoi Miinan Mooses. "Hyväpä tuo tuli vuosi."

"Tarvitseekin", sanoi Eveliina.

"Minkä puolesta erittäin", kysyi Jussi.

"Tyttäretkin kun lähtevät talosta."

"Ne tyttäret ne kalliiksi tulevat."

"Ihmekö, kun ilmaiseksi talon hoitoa ikänsä pitävät, jos lähtiessä vähä saavat."

"Entäs pojat", sanoi Jussi, "eivät saa palkkaa penniäkään, niinkuin tuo Tanelikin, ensimmäisenä aina kuitenkin menee."

"Talot ja perut saavat. Oma on maapala aina jalkainsa alla. Vaan naisilla ei milloinkaan. Vieraaseen sukuun siirry aina."

"Vaan mielelläänpä lähtevät."

"Kun pakko on. Kun on mentävä, on mentävä."

"Kuka käski."

"Sitä minäkin", sanoi Filemoni.

"Totta tuolla lienee käskijänsä", sanoi Liisa. "Totta tuo lienee luomakunta neuvojansa tuolla tavalla pitänyt pitempiä olemisiaan ja lisääntymisiään varten, kun menohalun kerran ihmiseen istutti. Tuosta näen omasta kohdastani. Kudoin ennen kangasta ja hieroin nuorra ollessani. Elin niinkuin paraassa pappilassa. Vaan eläs, kun huilasi. Ei muuta kuin lähde miehen matkaan äläkä perustele sen pitemmältä, elä edes sitä, onko mies terve vai eikö. Kohta oli köyhyys kintereillä." Hän sattui katsastamaan Loviisaan ja muisti, että Loviisa oli morsian, niin jatkoi; "Vaan mikäs, siinäpähän on mennyt! Mennä sitä pitää, kun on aika. Mitä sitä itsensä säästelemisestäkään lähtee."

"Sitä minäkin", sanoi Eveliina.

"Mennä vaan, kun on meno työnä", sanoi Jussi.

"Mennä vaan ilomielin", sanoi Miinan Mooses ja nousi ylös pöydästä. "Minäkin kun tämän Miinan otin, jo oli hyvillään." Hän katsoi Miinaansa nähdäkseen, oliko se sillä päällä, että leikinlaskua suvaitsi. Miina, joka istui vielä Hullun-Kallen kanssa pöydässä ja imeksi luita, ei ollut kuulevinaankaan.

"Jo oli hyvillään, kun minä sen otin."

"Kukahan tuo otti", sanoi Miina.

"En minä olisi muuten ottanutkaan", jatkoi Mooses, "vaan kun kaloja sain sinä kesänä niin paljon, etten itse siivoamaan kerinnyt. Ja sitten oli tämä Miina sievoinen ihminen siihen aikaan." Miina väänti suutaan. Ikänsä oli hän ollut sama, rokonarpinen ja litteä kuin lauta.

"Ja tukka tällä oli paksu, paksu kuin tuo miehen käsivarsi. Vaan sen tämä möi laukkuryssälle viidestä markasta, pakana. Vaan sanoipa laukkuryssäkin, ettei sellaista tukkaa ollut koko Suomessa ennen nähnyt. Vaan ei tästä ollut sen pitäjäksi, poishan tämä sen möi."

"Sanopas samalla, mitä varten möi."

"Sanotaan, sanotaan, kun keritään. Tämä häähousut siitä minulle lahjoitti."

"Ja miksi, sanopas miksi. Kun ei ollut sulhasmiehessä itsessään housun hankkijaa. Eihän tuota housuttoman kanssa olisi ilennyt vihillä seisoa."

"Niin, mammaseni, seisoipa housuissa tahi housuitta, kun on näin sortti poika vietävänä", Mooses kohotti housujaan siinä Miinan edessä. "Otettava se semmoinen poika on. Pane sinäkin se mieleesi, Eveliina."

"Pannaan."

"Ja minulla oli Muona-Pekan uusi vilttihattu käsissä, ja sitä pyörittelin, kun sakastissa vihillä seisottiin, ja lumpeenkukka oli rinnassa. Ja mammalla oli emäntävainaan sormukset ja silkki lainassa, muistatko, mamma?"

"Olehan vöhnimättä."

"Ja korppukahvit oikein tämä vihiltä tultua minulla juotatti. Ja korput olivat suuria kuin tuo leivän puolikas. Vaan eipä ole niitä korppuja sen koommin enää näkynyt."

"Totta tuota et liene enää ansainnut."

Miina nousi ylös, keräsi pöydältä likaiset astiat ja meni kotaan pesemään niitä. Liisa korjasi ruoanjätteitä ja Eveliina pyyhki pöydän.

"Vaan taitaa tuo Mooses olla tosiaankin tyytyväinen", sanoi Eveliina.

"Mitä varten tyytymätön? Jos minä olen työssä topakka", hän oli heikko ja siksi saamaton, "niin on mamma sitäkin topakampi. Jos mamma ymmärtää asiat hyvin, minä sitäkin paremmin", hän naurahti itsekin omille myönnyttelemisilleen. "Ja näin on niin hyvä olla. Miksi toraella? Mitä se velvoittaa? Se sokaisee silmät, korvat."

"Hyvä on sanakin aikanansa", ilvehti Eveliina.

"Ilmaan sanakin sopii", sanoi Mooses. "Ja annanpa uhallakin, kun tässä rupesin viisauttani latelemaan, annanpa lihallakin sinulle sen neuvon, Jahvetti, että leikkauta sinä aikanaan tuo tukkahapsikkosi lyhemmäksi. Minulta tämä temppu unehtui."

"Ha-ha-haa, vai unehtui", nauroi Eveliina.

"Taisitpa saada sen tuta."

X

Oli jo väki vähitellen vetäytynyt tuvasta pihamaalle ja miesväki heittäytynyt ruokalevoilleen pihapientareelle. Siinä auringon hellittävässä lämmössä kellottelivat he rentoina, ruumis valtoinaan maata pitkin. Hattu oli useilla suojana niskassa. Aurinko lämmitti raatanutta selkää, jossa liivin selustan alta näkyi paksua pellavapaitaa. Liinahousunlahkeet sukelsivat paksuihin ja savisiin pohjapieksuihin. Pian turrutti auringon lämpö, ja untapa vetivät he pitkissä kuorsauksissa.

Kun pappi katseli ympärillään laajenevaa maisemaa, näytti kuin maassa makaavat miehet niinkuin työmuurahaisia tahi mitä pieniä kasvannaisia vain olivat siinä maan rehevällä povella. Sepä maanpovi se olikin heille kaikki kaikessa, sitä kyntö, siihen kylvö, siitä kasvu kaikenlainen. Irti siitä sitä ei ihminen ollut. Ryntäitään myöten sitä siinä kiinni oli. Niin olivat olleet heidän isänsä ja isiensä isät, niin olivat he ja heidän jälkeläisensä. Ja missä oli ihminen irti siitä?

Pihassa oli käynyt kaikki hiljaiseksi. Joku askarteli tuvassa, joku aitassa ja kodassa.

XI

Pappi läksi painumaan siitä hiljalleen alamäkeen Ohkolaan päin. Pieni Ohkolan mökki oli jonkun sadan askeleen päässä pienessä niementapaisessa llkamoistenlahden rannalla. Mökissä oli yksi tupa ja lautaporstua. Piha oli epäsiisti. Kaikki näytti olevan räntistynyttä ja osoitti suurta välinpitämättömyyttä tätä maallista olotilaa kohtaan.

Kun pappi astui sisään matalasta ovesta, löyhähti täälläkin vastaan kuuma, lauantaisen tuvan lämmin. Ohkonen itse makasi selällään peräpenkillä, jalat koukussa ja vanha sarkanuttu pään alla. Hän käänti vähän päätänsä, kun ovi narahti, vaan ei viitsinyt siitä ylös nousta.

"Päivää", sanoi tulija.

"Päivää", kuului vähän ajan perästä vastaus.

Pappi kävi istumaan sivupenkille ja pisti tupakaksi. Ohkonen lepäsi penkillään kuten ennenkin.

Tupa oli niin ahdas, että olisi melkein keskeltä lattiaa ylettänyt käsillään vastakkaisiin seiniin, ja oli niin matala, että miehen päälaki nyki katto-orsia. Uuni oli huono ja hajoamaisillaan. Lattia ja pöytä pinttyneitä.

Jo vihdoinkin suhahti yksi lapikas penkkiä vasten. Ja kohta toinenkin jalka ojentui, ja mies köllähti kuin köllähtikin siitä istualleen ja haukotteli. Sitten ruopaisi hän päätään ja jo retkahtivat kyynärpäät polvia vasten.

Ja kun hän nousi seisomaan, venyttelihe hän ja sitten tuli ja pistettiin kättä.

"Kuuluuko sitä mitä?"

"Mitäpä sitä", sanoi pappi.

"Niin, mitäpä sitä."

Taas venytytti niin.

"Ei ole vaimo kotona?"

"Tuonne pientareelle kaikki tästä läksivät."

"Omaan heinään?"

"Miten tuo lienee."

Istuttiin siinä. Ohkonen haukotteli ja ruopi korvallistaan. Pappi veteli piippuaan.

"Kuuma päivä."

"Kuuma."

Ulkoa kuului kopinaa. Hetkisen kuluttua astuu Kaisa nyytti kädessä sisään. Hän oli tällä välin käynyt kaikki tämän puolen mökit, samalla kun kerran täällä päin liikkui. Äänettömänä jäi hän seisomaan ovenpieleen ja katsoa töllötti suu auki, kun täällä muitakin vieraita oli. Kukaan heistä ei sanaakaan sanonut, niinpä tuo kuumakin oli.

Yhtäkkiä tulee Kaisa peremmä ja tökkäisee kättään papille.

"Päivää."

"Päivää."

Sitten Pietarille:

"Päivää."

"Päivää."

Ja käy sitten istumaan kolmannelle penkille. Siinä sitten istutaan, pappi tupakoiden, Pietari haukotellen ja eukko ristissä käsin huojutellen yläruumistaan.

"Kuuma on", sanoo vihdoin Kaisa.

"Kuuma", sanoo Pietari.

On taas äänettömyyttä.

"Sopii nyt heinää tehdä", sanoo sitten Kaisa.

"Sopii", sanoo Pietari.

Sirkka laulaa uunin takana. Kissa oikaisekse pankolla ja hyppää alas. Ja pienen, lattialla olevan ikkunaruudunkuvan kohdalla väräjää ilma helteestä.

Eukko huojuttaa yläruumistaan ja miettii, olisikohan kysyä, onko Otteljaana kotosalla, vaan näkeehän sen kysymättäkin, ettei tässä Otteljaanaa ole. Sitten ajattelee hän, että mistähän kaukaa tuo vieras kotoisin on ja kenenkä poikia sieltä. Kysyttävä se olisi, sitten sen tietäisi, kun olisi oikein kysäistä, että 'mistä kaukaa se vieras on ja kenenkä poikia sieltä', vaan mitäpä heitä kyselemään, mitä se siitä paranee, outo kun on.

Siinä niiden ajatusten hitaasti päätä kierrellessä vierivät lyhyet hetket. Mitäpä hän tässä päiviään istumaan, ajatteli hän sitten, mitäpä se tästä parani tämä kylänkäynti, kun ei se Otteljaana tähän sattunut. Eiköhän olisi parasta, jos nousisi ja lähtisi. Niin sitä on tehtävä. Lähdettävä tästä on.

Vaan ei tullut vielä lähdetyksi. Sitä typertyi siihen paikkaan, kun niin kuumakin oli.

Siinä istui eukko ja huojutteli ruumistansa ja katsoa töllisteli pappiin. Ei pappikaan puhuttelemaan ryhtynyt. Mikäpä häntä vaivautumaan.

Roikka-Pietarin lapikkaan pohja suhahti lattiaa vasten. Eukko havahti ja nousi ylös, tökkäsi kättä Pietarille, tökkäsi papille ja pujahti ovesta ulos.

Sitten istuivat he kahden. Jo näytti Roikka-Pietari virkistyneemmältä. Kohosi siitä ylös, katseli ulos ikkunasta, katseli ovesta ja pujahti pois.

Kohta tuli hän takaisin ja toi pienen, heinillä täytetyn pärevasun sisään.

Taas katsoi hän ikkunasta, katsoi ovesta ja kaivoi sitten heinistä viinalekkerin.

Jo naurahti pappi, naurahti Pietarikin, ja yhteinen ymmärrys välähti heidän silmistään. Pietari kaatoi kirkasta nestettä kahteen rikkinäiseen kahvikuppiin.

"Ryypätkääpäs", sanoi.

"Kippis."

"Kippis."

"Tämä se on poikaa."

"Sitä parasta poikaa."

Kaatoi siitä lisää.

"Kun eukkoväetkin tästä pois sattuivat, ryypätkääpäs."

Siitä ryyppäsivät ja naurahtelivat keskenänsä. Roikka-Pietari, joka oli laiska ja veltto selvänä, vilkastui aina ryypyt saatuansa, oli kuin toinen ihminen.

"Markka tässä on tätä maallista", sanoi pappi ja pani rahansa pöytään. Pietari korjasi sen liivintaskuunsa ja sanoi, ettei olisi tarvinnut, että hän enemmän tarjouksen vuoksi ajattelikin, näin tuttuja kun oltiin ja sattumalta tuota viinaa kotiin sattui.

"Koko joukotko ne ovat siellä niityllä?"

"Koko. Minä sanoin Riikalle ja Otteljaanalle, että viekää pois lapsenne pientareelle, että tuossa vähä nukahdan, kuka niitä täällä katsoo. Niin sinne kaikki veivät. Ne ovat tuon pensaikon takana omassa heinässä. Uhittelivat tässä lehmän ostavansa, että ne heinät syödyksi tulisi, kun muu joukko ei heinää syö, he-hee."

"Sitä olitte syöneet entisen lehmän."

"He-he-hee, mikäs, syökööt kun tahtovat, ajattelin. Ja niin ne söivät. Tiukaksi väittivät sitä talvea. Tyttö tässä teki tytön, Otteljaana toisen ja pojan toveri pojan. Vaan kaunis lapsi on se Riikan tyttö, se kun sitä hepenissä säilyttelee."

"Sielläkö sekin on niityllä?"

"Siellä. Sanoin, että mene vaan sinäkin sinne. Kaunistukseksi se sinulle on, että kotitöille vähä yrkenet. Eihän sinun pakko ole muuta kuin istut siellä nurmella ja päivää paistatat. Niittäähän se äiti. Vaan pulska ihminen on se Riikka."

"Onhan se."

"On. Ne Pietarin miehet olivat kovin sitä kosiskelleet."

"Kertoi tuo Liisa Laatikko, että niin olivat."

"Vai jo Liisa kertoi, he-hee. Uhkasi se Riikka, että hän lehmään rahat laittaa, kun tästä syksyllä lähtee. 'Jätä tänne tuo tyttösi', sanoin minä, 'niin on sievempi liikkuaksesi'. Sitä hän oli itsekin ajatellut, että jos olisi jättää. Ja tähän se jää. Siellä se on Justiinakin Pietarissa, vaan ei ole tullut tähän vielä lapsiaan laittamaan. Se on nöyrempi, että minä pahoin pelkään, ettei se ymmärrä olla päänä päsmärinä siellä Pietarissa, vähään se tyytyy ja miehen se ottaa. Vaan kuuluivat nämä maantytöt olevan siellä Pietarin kaupungissa kovin kysyttyä tavaraa. Kadehtivan kuuluivat Pietarin tytöt. Näitä kun vaatteilla komistellaan ja höyristellään ja kaikin puolin ravinnolla pöyhistellään, niin komioita, pakana vie, ovatkin katsella. Ryyppääpäs."

Ryypättiin.

"Tunsin minäkin ennen komian tytön", sanoi pappi, jota ryypyt virkistivät.

"Vai tunsit."

"Tunsin. Ihme se oli. Hieno ja kaunis. Sitä kelpasi aina katsella."

"He-he, vai kelpasi. Oliko morsian tuo, vai muuhun naisluokkaan kuuluva?"

"Muuhun luokkaan. Vaan hieno, hieno se siltä oli. Ja papin tyttö, usko pois."

"Papinhan tuota kuuluit sinäkin poika olevan."

"Mikä lienen."

"Ja sitä Ruotsin puolen peruja kuuluit olevan?"

"Niinhän ne väittävät."

"Mikä sinut tänne viskasi?"

"Mikä lienee viskannut. Sitä lienee isä kuollut ja tänne kasvatiksi aluksi tullut. Vaan mitäpä heistä, olkoot."

"Olkoot. Sitä olet sinä herrasperua ja herra aikanasi ollut, vaan olet nyt kuin tämä muukin talonpoika, mukava ja sopuisa vielä oletkin. Papiksiko sitä sinäkin ajattelit, kun papinkouluja kuuluit käyneen?"

"Vielä mitä."

"Niinhän ne sanovat, että kouluja se on käynyt."

"Lienen sitä jonkun luokan. Vaan pois haihtui ne maalliset, kun toisia teitä luisumaan rupesi."

"He-he, vai maalliset."

Nyman ei ollut vielä sillä asteella, että hän entisistä oloistaan puhua olisi viitsinyt. Ja mitäpä niistä. Kuin unta ne vain olivat, joku kouluvuosi kasvattiäidin luona ja tädin kuoltua -- mitäpä siitä. Oli hän aluksi kirjurina jossakin ollut. Ja sitten -- näin se kävi, tähän sitä tultiin. Kiertää maita mantereita, kun nälkä ja puute takaa ajoivat. Vaan mitä niistä, kun ei ottanut nälkää nälän, ei puutetta puutteen kannalta.

"Vaan se sivistys", sanoi Roikka-Pietari, "on kuitenkin sivullisesta komiata nähdä. Muodostupas ihmisolento, jos sillä puetettu olet, muodostupas kuin tuo paras paratiisin asukas komiaksi."

"Mitä vielä."

"Mitäkö? No, sanopas sinä, kun sen paremmin tunnet, mitä se sitten on?"

"Tyhjää se on, eikä mitään. Mitä se erityisesti olisi. Lakeerattu kenkä töppösen rinnalla."