Part 7
Sauna rannalla oli musta ja matala. Kota oli harvalautainen ja, paitsi muuripataa, oli siinä pienempi keittosija. Itse sauna oli ikivanha ja eräistä nurkkaraoista kiilsi Luojan kirkas päivä. Ikkunan neljästä pienestä ruudusta oli kaksi rikki, toinen oli tukettu rievulla, toinen käytetyllä vastalla. Lauteet olivat neljän maahanlyödyn ja jo kaatuvan pölkyn varaan poikkihirsille lyötyjä palkkeja. Pölkynpäihin penkeiksi lyödyt laudat samoin kuin hirsiset vesikaukalotkin kiilsivät mustuuttaan. Niiden puupinta oli kyllästynyt kovaksi noesta ja vedestä. Siltaa, muutamia notkuvia lautoja, oli lattiana vain saunan etu- ja keskialalla. Paljasta maaperää olivat peränurkat ja lauteiden alus, jonne käytetyt vastat viskattiin. Sinne maaperään olivat ne vuosikymmeniä mädänneet ja maatuneet. Ja kun ylhäältä tuleva vesi piti sitä kosteana, kohosi sieltä hyvää onkilieroa, kun vain sormellaan tonkaisi.
Sauna oli jo hiilloksella, vaan oli vielä kitkerää savua täynnä. Tynnöri oli kodan nurkassa, ja siihen laittoi pappi hauteen Lienan kanssa. Pohjalle pantiin kappa suolaa, muuripadassa keitettiin katajaa, männynkerkkää, suokanervaa, laukkaheinää ja koivunlehtiä. Muurahaissäkki upotettiin pataan ja kiehutettiin muun riistan kanssa. Kun vesi oli ruskeaa ja tuoksuvaa, kannettiin se tynnöriin, joka peitettiin säkillä.
"Pitäisi siinä nyt makua olla."
"Niin tuo on mustaa ja väkevää kuin paras olut", sanoi Liena.
"Juoksepas pihaan ja käske nyt tänne vanhaa isäntää."
Liena läksi ja kohta tulla kyhnysteli isäntä saunaan.
"No, kastaudupas nyt", sanoi pappi.
"Olisikoon tuota."
Hän riisuutui ja kohosi tynnöriin.
"Polttaapa se."
"Istu, istu, sanomalehtipoika, kuumempi se on kuumemmissa paikoin."
Pappi köytti säkin tynnörin päälle niin, että isännän pää jäi vain näkyville. Siinä sitä hikosi ukko niin, että norona juoksi hiki pitkin kasvoja ja tippui säkille.
"Onpa tässä näköä ja makua, oh-hoh."
"Pitäisi olla. Joko se typertää?"
"Mitä tehnee, heh-heh."
"Niinhän sinä olet kuin mikä Jobi säkissään, vaikka et maailman murheista tiedä."
"Taitaa se äskeinen viinatilkkanen kovin, tuota, tärkeäksi itsensä tehdä, siltä se nyt tunnusteleiksen, kun se päähän tässä kohoaa."
"Ruusutpa on jo pojan poskilla. Nouse pois, jos siltä tuntuu. Jo tuota tuleekin neljännestunti. Nouse pois ja pue yllesi se kuin puettava on, näin sanon minä."
Ukko vetäisi vaatetta ylleen ja hiukan hoiperrellen läksi mennä köppäisemään pihaan ja painui kamariinsa. Kylläpä se luonnon ottikin. Oli se mies tuo pappi. No, jopa ihan väsyksiin raukaisi, eto laitos. Ja ukko painui kyljelleen ja nukkui heti nahkastensa alle.
XVII
Kun pappi oli istunut itsekin tynnörissään, tuli hän tupaan. Huimasi se hänenkin päätään, ihan siihen paikkaan typersi kuin paraskin viinalöyly. Penkille se pitkälleen veti.
Loviisa veti rieskoja uunista ja Liena auttoi häntä.
Hullulle-Kallelle annettiin kokonainen rieska ja hän kuljetteli ja näytteli sitä muille. Joka lauantai-ilta sai hän oman rieskansa ja söi sen yhdellä ilta-ateriallaan. Se oli juhlaa se.
Miina ja Mooses olivat jo lähteneet mökilleen. Liisa oli jäänyt taloon yöksi. Hän keri lankoja, joita Loviisa oli antanut neulottaakseen vielä sukkia. Keriessään päivitteli Liisa Loviisan suurta myyniä, jota hän oli taas käynyt katselemassa ja laskemassa. Hän oli saanut lasketuksi kotvasen matkaa yli puolen sataa hametta ja nuttua, puhumattakaan kaikenlaisesta muusta tavarasta, jota Loviisa ja Kuuselan Karoliina olivat kilpaa kylällä teettäneet. Siten kun sitä läksi, ei ikinään enää tarvinnut rihmankiertämääkään itselleen kierrättää. Oli siinä lapsillekin vielä.
Jussi veisteli kätkyen jalkoja. Filemoni suutaroi pöytänsä ääressä. Eveliina oli lypsyllä tahi pihatöissä vielä.
"Taisipa pappi siihen nukkua", arveli Liisa.
"Niin näkyy nukkuvan."
"Taisivatpa maistaa hiukan."
"Kuka sanoi, että minä nukun", sanoi pappi ja pyörähti ylös. "Ja kuka sanoi, että maistanut olen. Näytänkö, kuka maistanut on. Kuljenko tuossa yhtä palkkia myöten. Liena, katso, että se menee suoraan, ja katso Filemon, ettei se mene väärään. Katsokaa kaikki minua ja vartioikaa minun askeleitani."
Hän kulki pitkin lattiapalkkia.
"Suoraan näkyy menevän."
"Sitä minäkin."
"Eipäs pastori olekaan saarnannut nyt", sanoi Liisa.
"Mitä minä sinulle saarnailemaan."
"Eipä taida valtakunta olla nyt tästä maailmasta."
"Siinä sinä, Jussi, oikean sanan sanoit." Ja hän kohotti äänensä: "Ei minun valtakuntani ole tästä maailmasta. En minä tiedä minne minä menen ja mistä minä tulen, en minä teistäni enempää tiedä kuin taivaan lintu, joka lentää, kun lentämään luotu on. Ketuilla ovat luolat ja taivaan linnuilla pesät, vaan ihmisen pojalla ei ole kuhun hän päänsä kallistaisi."
Oli hetken hiljaisuus. Liedellä porisi illallispata. Tuvan lämpimässä tuntui voimakas tuoreiden heinien tuoksu, sillä heiniä oli tuotu makuusijoiksi karsina- ja ovensuunurkkaan.
Ilta-auringon säteet värähtelivät ikkunan lahoisella vuorilaudalla, jossa kaksi kiiltävää kovakuoriaista matkasi ja painui puukoloihinsa.
"Painukaa pastorikin tuohon heinille", sanoi Liisa.
"Mitä minä siinä. En minä surkuillen sanonut, ettei minulla ole kuhun pääni kallistaisin. Iloiten minä sitä sanoin, ja riemuiten minun huuleni niitä sanoja lausui."
Hän kaivoi taskustaan piipun ja raapaisi tulta tulitikulla, vaan tuli sammui jo ennen kuin se piipun kohdalle ehti. Hän yritti uudelleen ja onnistui sytyttämään tupakan.
Liena, johon oli tarttunut jo hurskaus, kun ketun luolaa mainittavan kuuli, pani kätensä ristiin ja huokasi:
"Niin, niin."
"Mitä se Liena keskellä lattiaa huokailee", kysyi pappi.
"Niin se on, että kyllä Luoja pitää huolen luoduistansa. Katsoit sinne tahi katsoit tänne, ihmisasuntoja näet", ja silmätessään Ohkolaan päin, ajatteli hän, että myöhäänpä ne taas Ohkolassa leipovat, kun vasta nyt tupa lämpiää, vaan ääneen lausui hän: "Vaan ei niin pientä piippua, ettei siitä savu kohoaisi ylös taivaalle ja kiittäisi kaiken antajaa."
"Niinkuin tästä minunkin piipustani ylös savu kohoaa ja kiittää taivasten tekijää."
Vaan yhtäkkiä nousi puna hänen kasvoilleen. Hänen silmänsä loistivat, ja katse oli selvä ja kirkas. Hän kohosi ylös penkille seisoalleen ja seisoi hetkisen äänetönnä.
Jussi naurahti, vaan Filemon nousi ylös ja vaimot vetäytyivät karsinapuolelle paremmin kuunnellakseen saarnaa.
Ja papillisen syvällä ja kauniilla äänellään alkoi hän lämpimästi ja harvaan:
"Kiitä Herraa minun sieluni ja ylistä Hänen nimeänsä kaikesta siitä, mitä Hän tehnyt on. Minun sydämeni ajattelee kauniin laulun: minä veisaan elämän iki ilosta, minun sanani ovat jalon elämän ylistys ja kiitos. Sela!
"Kuulkaat minua kaikki kansat ja iloitkaat kanssani maan asuvaiset, sillä minun sanani vuotaa sydämeni yltäkylläisyydestä, ja sieluni riemuitsee sydämeni ajatuksista, jotka maasta ylös kohoavat kuin savupatsaat selkiälle taivaalle.
"Kuulkaat minua kaikki kansat ja painakaat mieleenne nämä sanat:
"Ei sinun pidä anoman sitä, joka sinusta hyvältä näyttää, ei sinun pidä pyytämän sitä, joka sinulle helpotuksen tuottaa.
"Sillä mitä on sinun ruumiisi? Vaan hajoava hiekka. Ja sinun henkesi? Vaan haihtuva usva. Mitä ovat sinun tuskasi muuta kuin silmien sokeutta, ja sinun elämäsi vain sammuva liekki.
"Sukukunnat vaihtuvat sinun jälkeesi, ja ei sinun ääntäsi kuulu, maailmat syöksyvät radoiltansa, eikä sinun tuhkaasi kukaan tunne.
"Iloitse siis ihmisen lapsi ja tyydy siihen osaasi, joka sinulle annettu on. Eikö ollut sama, jos sinä purppuralla puetettu olit ja sinun nimesi yli valtakuntien kuului, tahi eikö sinun nimeäsi kukaan tiennyt ja maantiekö oli kotipaikoistasi parhain?
"Ja ellen sitä tajuaisi, koettele minua, Herra, lyö minua vihasi kirvelevällä ruoskalla. Ja vaikka minun vereni sadoista haavoista kuiviin juoksisi, ja minun huuleni helpotusta sinulta tuskissani huutaisi, elä kuule minun ääntäni, elä kirvoita minun kipujani, vaan lyö minun ruumiini tuskien polttavilla veripaiseilla, siksi kunnes valitukseni vaikenevat.
"Ja kun olen repinyt päältäni ihmisyyden korskavaatteet ja alastonna ja piestynä edessäsi seison, enkä tunne sitä maata, jossa asun, eivätkä minun heimoni tunne minua, vaan vieraaksi olen tullut veljilleni ja oudoksi äitini lapsille, niin auki ovat silloin sieluni portit kunnian kuninkaan sisälle käydä, ja puhdas on ajatukseni ja vapaa on minun sydämeni riemuitsemaan sinun töistäsi ja iloitsemaan sinun käsialoistasi.
"Ja minä näen maailmat kuin tomupallot kierivän sinun jalkojesi juuressa, muotoaan muuttavan ja häviävän. Taas syntyvän ja häviävän.
"Rannattomat avaruudet soivat sinun kunniaasi, ja äärettömyyden loputtomat meret ylistävät sinun töittesi ihanuutta.
"Sinä annoit elämän ja kuoleman. Ja sinun antisi kaikki ovat hyvät. Minä odotin ja pelkäsin pimeyttä, ja sinä annoit valkeutta. Minun silmäni eivät nähneet totuutta ja tuntoni ei tajunnut elämän suurta lahjaa. Sinä avasit minun silmäni näkemään ja taivutit minun tuntoni tajuamaan: Että kaikki, joka on, on turhuus, ja kaikki, jota ei ole, on turhuus. Sela!
"Kuulkaat minua kaikki kansat ja iloitkaat kanssani maan asuvaiset. Sillä minä saarnaan teille sanoja, niinkuin hyviä metsikanoja, ja minä veisaan teille virsiä, niinkuin mustia seinähirsiä, ja minun sanani pitää kieriskentelemän teidän sydämissänne niinkuin kuusen kävyt kallioilla."
Hän silmäsi kuulijoitaan. Siinä seisoivat uunin kupeella Hullu-Kalle, joka kuunteli suu auki, Filemon Vehviläinen lenkalla säärin, Liisa Laatikko ja Liena seisoivat kädet ristissä ja vedet silmissä niinkuin ainakin sanaa kuunnellessa.
Ja pappi jatkoi:
"Otetaanpas nyt siitä virrestä ja värssystä että: 'Oi sinä suruinen Suomenmaa', ja lauletaan se sillä nuotilla, että: tra-tralla-trallala-tralla-laa", rallatteli hän.
Jussi naurahteli, vaan eukot paheksuivat mielessään. Harvoin jätti pappi saarnansa sopimattomasti keskeyttämättä. Vaan joskus sattui se. Ja saarnasi hän niinkin, että sai miehetkin itkemään, kun kadotuksen vaivoista puhui ja sitä lakipuolta paukutteli. Olisi siitä pappi tullut, arveli vaimoväki, kun lisää olisi lukenut vielä, ja kun pöntöstä se olisi oikein pudotellut, olisi sitä kelvannut kuulla. Sellainen messuäänikin kun sillä oli. Olisi siitä pappi tullut, jos ei pahahenki olisi sitä noin valtoihinsa saanut.
XVIII
"Sauna on valmis", sanoi Eveliina tuvan ovelta.
"Eikös ne saarnamiehetkin saunaan tule", kysyi Jussi.
"Otettiin kylpy jo."
"Jahvetti, joudu pois."
Siitä läksivät Taneli, Jussi, Jahvetti, Filemoni ja Hullu-Kalle. Rivissä kulkivat kaitaa saunapolkua, jonka molemmin puolin viljapellot lainehtivat. Taivaan rannan taakse oli jo päivän kultainen kiekko painumassa. Taivas hohti väreissään. Ilkamoistenlahdesta kohosi Käärmetsaari kuin satulinna.
Siinä saunan edustalle riisuuduttiin ja sisään käytiin. Jokainen kantoi itse vastansa, ja lauteille mentyä tuprahteli löyly äkäisesti kiukaalta, kun Kalle sinne vettä kapalla iski. Kuului vaan ähkettä, vastojen räiskettä ja joku yksinäinen huudahdus:
"Lyö enemmän."
"Elä pakanaa."
"Anna tulla."
Kalle löi. Kilvan hakkasivat miehet kesäistä ruumistansa, niin että ähke vain kuului. Eipä parempaa syntisen ruumis kaivannut hellepäivän ja työn jälkeen. Ihan se elähdytti ja veret virkeästi liikkeelle sai. Ja sitä oli taas kuin uudestaan syntynyt, kun kylmän vesikapan sen löylyn jälkeen päällensä kaatoi.
XIX
Kun vaimoväet menivät vuorostansa saunaan ja Eveliina vielä meni aittaansa asioilleen, ilmestyi Jahvetti siihen aitan ovelle huivi kädessään.
"Hyvää iltaa", sanoi hän ja hankasi punaista niskaansa.
"Mitä se Jahvetti nyt siinä liioittelee?"
"Sitä, että tuota, olisi asiantapaistakin, jos sitä kuka kuunnella kehtaisi. Se Jussi, näet, arveli, jotta mene vaan ja anna se huivi, jotta tarjoo tuota, eihän tuo elävältä syöne, sanoi."
Eveliinaa nauratti.
"Ei tiedä."
Ja Jahvettiakin nauratti, kun ei se Eveliina sen äkäisempi ollut. Ja hän ojensi huivia, vaan kun ei Eveliina ollut näkevinäänkään, pani hän sen ovenpieleen lattialle.
"Jos, tuota, minä saisin luvan tulla selittelemään tarkemmin näitä rakkauden asioita, niin minä jos koputan."
"Ei tarvitse."
"No ei, kun ei tarvitse."
Eveliinaa jo säälitti Jahvetin neuvottomuus ja hän sanoi:
"Kun Liisakin nukkuu täällä."
"Vaan jos tuota kuitenkin saisi luvan pestata, niinkuin on kansan tapa, niin tässä olisi raha. Sitä sitten olisi tuntokin niinkuin vapaa."
"Pane pois rahasi."
"En pane."
Hän pani kaksimarkkasen huivin päälle ja kaivoi sitten kukkaroaan.
"Vaan, jos, tuota, Eveliina ei suutu, niin tässä olisi kymmenmarkkanen vielä sitä hametta varten, ei sitä kihlarahoiksi muuten kymmentä, kun sitä vielä on vaan renkimies, vaan muuten minä, vaikka enemmänkin Eveliinalle antaisin. Se halu, tuota, on noussut palavaksi."
Jahvetti seisoi ulkopuolella ovenpieleen nojaten ja katseli uskollisena ja nöyränä Eveliinan liikuntaa.
Ja Eveliinaa liikutti, kun Jahvetti jo halustakin puhui. Niin se nyt kävi. Vaan haikeata se oli, ettei mennyt, niinkuin mennä piti. Ilottomaksi jäi elämä. Vaan minkä sille taisi. Toista se oli niiden, niinkuin Jussinkin, jotka omansa löysivät ja onnellisia olivat.
Hän katsahti Jahvettiin, se oli niin uskollinen ja rehellinen, ettei sitä väistää voinut. Hän kääntyi pois, seisahti keskelle lattiaa, pyyhkäisi kädellä otsaansa ja tuijotti hetken nurkkaan. Sitten naurahti hän. Juoksi pois. Ja Jahvetti jäi siihen ihmeissään.
XX
Kun väet kokoontuivat taas tupaan, nukkui pappi jo karsinapenkillä.
Jussi istui Annastiinan sängynlaidalla ja he juttelivat hiljaa Annastiinan kanssa. Lienan lapset istuivat ovensuupenkillä voileivät kädessä. Eveliina ja Loviisa kantoivat ruokaa pöytään.
"Pitäisi pappia herättää."
"Eiköhän ole parasta, että antaa nukkua", arveli Loviisa.
"Uni näkyy olevan miehelle tarpeen."
"Se ihminen ei elämästään välitä."
"Mitäpä siitä erittäin välittämään", sanoi Eveliina huolettomasti pudistaen päätään.
"Elä puhu, ennenkuin puut ovat reessä", sanoi Jussi.
"Enhän minä sitten puhua jaksa, kun kuorma on vedettävänä", nauroi Eveliina.
"Eveliina se vaan nauraa", sanoi Liisa.
"Ha-ha-haa, mikä tässä itkeä kannattaisi."
Kun pappi kuuli kirkasta naurua, heräsi hän, käännähti, vaan putosikin penkiltä heinille istualleen.
"Oh-hoh, taisin nukkua."
"Ha-ha-haa", nauroi Eveliina.
"Nukuitte", sanoi Liena, "tokko unta edes näitte?"
"Unta? Annas ollakaan. Näinhän minä."
"Mitä näitte?"
"Näin sellaista unta, että astuin taivaan kartanolle ja kolkutan taivaan kultaporttia.
"Ja kun Herra kysyy: 'Kuka se on', niin katso sanon minä: 'Minä olen Nymanni vaan.'
"Ja Herra sanoo: 'Tämä osasto on maalaisia varten.'
"'Maalainenhan minäkin olen. Sitä maita vaan minäkin mittelin. Tämä nuttu on vanhana ostettu.'
"Ja Herran kirkkaus lankiaa minun päälleni, kun hän portin ristikosta katselee minua ja arvelee: 'Taisit juoda?'
"'Herra, sinä tiedät kaikki, tiedät paremmin kuin minä. Ihanat olivat sinun luomakuntasi. Iloitsen sinun antimistasi. Minkä verran siinä syntiä tein, tiedät sinä yksin. Minä tiedän vaan, että kauniit olivat maat, jotka sinä asunnoksi meille annoit, ja hurskasta oli kansa.'
"Ja se kelpasi Herralle.
"'Tuolla on Filemoni Vehviläinenkin, minun ystäväni', sanon minä ja osoitan Filemonia, joka siellä portin takana kultakenkiä paikkasi.
"'Hän on hurskas mies', sanoo Herra.
"'Hän elikin paljaalla piimällä ja leivällä vaan.'
"Ja se oli otollista Herralle.
"'Jos hän vähän päällä eli, panen minä hänet paljon päälle. Hänestä tulkoon suutarien sekaköörin pääjohtaja!'
"'Ja tuolla on Liena', sanon minä."
"Taidat valehdella", sanoi Liena.
"Olit. Minä näin Lienan siivet olkapäillä ja silmälasit nenällä pitkän pöydän päässä veisaamassa suuresta virsikirjasta, ja enkeli kaatoi hänelle kahvia suureen kuppiin.
"Ja kun Herra näki, että pääenkelit olivat minun ystäviäni, aukesivat taivaan portit ja Herran kirkkaus lankesi minun köyhälle sielulleni. Ja Hänen äänensä oli kuin valtava virran pauhu ja Hänen vaatteensa valkeat kuin kohisevan virran kuohu, kun hän sanoi: 'Astu sisään, Nymanni.'
"'Kiitetty, kiitetty', huusin minä. Mutta minun ääneni sekaantui suutarien sekaköörin lauluun. Vaan salaa ajattelin siinä, ettei se liikaa ollut, jos vihdoin sinne jo pääsinkin. Enhän minäkään ihan ansiotta ole. Elinhän minä kuin mikä Jerusalemin suutari, ja eiköhän sitä alituista vaellusta ja kieltäymystä Hänenkin otolliseksi lukea pitäne. Vaan Herra näki minun sieluni läpi, äkkäsi sen sangen syntiseksi ja syöksi minut ikuiseen pimeyteen. Putosin alas, vaan kun havahdin, ajattelin: 'Kiitetty, kiitetty', sillä putosinkin tuosta penkiltä vaan. Mutta tämä uni oli kuitenkin vihjaus siitä, ettei viime koettelemuksessakaan saa langeta, vaan lujasti nöyryydestä kiinni pitää. Filemon ja Liena sen kestivät, vaan minä en."
"Se pastori laskettelee", sanoi Liena, vaan Lienaa pyrki naurattamaan, kun ajatteli, että hän siellä kuitenkin oli. Ja Filemonkin ruopaisi korvallistaan ja sylkäisi keskelle lattiaa.
"Taidat pilkata", sanoi.
"En", sanoi Nyman. "Niin on asiat."
"Mikä sinutkin siinä ylpeäksi teki?"
"No, se vielä viime tingassa viekoitteli se viekoittelija korskilla ajatuksilla, että pois puolelleen saisi."
"Ja sai kuin saikin?"
"Sai."
"Kun et arvannut luja olla."
"En arvannut."
"Se nyt vaan oli kuvannollista koko juttu, kun se unessa näytettiin. Vaan niinpä, pahoin pelkään, se tapahtuu todellisuudessakin."
"Sitäpä minäkin arvelen, että niin se tapahtuu. Ja voi silloin sitä, joka alas syöstyksi tulee."
"Vähästä se näkyy riippuvan, ja se siitä viime hetkestä enimmän. Kun arvaisi oikean luonnon purra päälleen silloin ja lujana vaan puolestaan olla, tuntea vaan tiukasti, että ansiotta on ja että katuu tätä elämäänsä, niin mene tiedä, sinne ilopuolille sitä pääsisi. Vaan jos se viime tingassa minkälaisen kiusauksen eteen rakentaa, niin minkä taisit. Katsos nyt tuota Nymannia, sinne oli päästä, ja eikös synnillinen ajatus tule ja sieltä pois syökse."
"Vaan vippelkonstilla tämä sinne sisään tulikin", arveli Jussi.
"Sen vippelkonstia se oli koko juttu. Ei suinkaan se sitä unta siinä nähnyt", sanoi Liisa.
"Että etkö olisi sitä unta nähnytkään", kysyi Filemoni. "Tämä Liisa kun väittää, ettei sinussa ole miestä edes toden puhujaksi."
"Jopa herjaa", sanoi Jussi.
"Herjaahan kuin herjaakin."
Vaan pappi ei jaksanut vastata, hän oikaisihe heinille pitkälleen, huulet liikkuivat jotakin sanoakseen, vaan silmät painuivat kiinni. Hämärästi erotti hän vielä, että väet asettuivat jo illallispöytään. Sitten vaikenivat kaikki äänet. Hän nukkui siihen.
XXI
Kun hän heräsi, sarasti jo aamu.
Hän katseli ympärilleen ja huomasi, että hän nukkui heinillä tuvan lattialla. Tuonnempana nukkui Liena lapsineen sekä Hullu-Kalle, Filemoni makasi penkillään ja Jussi lattialla Annastiinan sängyn vieressä. Annastiinan valkea sänky, nuori äiti lapsineen, hellytti taas hänen sydäntään ja liikutti oudosti mieltä. Eikö siinä ollut itse pienen elämän salainen päämahti, sen tahto, sen tarkoitus, että kasvoit, kypsyit ja hedelmän kannoit. Sen ympärille punoutui muu, se tuhatvivahduksinen näkyvä elämä, joka niin raskaalta ja tarkoituksettomalta tuntui.
Pappi tunsi siinä, ettei hän ollut selvinnyt vielä eilisestä. Hän meni ulos selvitelläkseen raskasta päätään.
Päivä kultasi jo idän ääriä. Kirkkaana kuin luomispäivän ensi aurinko kohosi päivän kultainen kerä ja tervehti nukkuvaa maata. Sunnuntaihartaana seisoi luonto kirkkaassa aamujuhlassaan. Ei ääntä kuulunut vielä. Kaikki lepäsi. Korvet seisoivat äänettöminä, ja yön usva kohosi ja hiipi lahdelta metsän kätköihin.
Ihana oli maailma ja ihanalta tuntui elämä, joka luonnon povesta kohosi, sen ikuisen, muuttumattoman luonnon. Kuin satua sen parmahilla oli ihmisen elämä, kuin satua vuosisatojen ja aikojen leikki.
Korvet elpyivät. Jonkun linnun laulua kuului. Jo narahti ovikin pihassa. Hiljalleen hiipi Eveliina Jahvetin aitasta pihan poikki. Oman aittansa kynnykselle oven varjoon istuutui hän ja kääri punaraitaista hamettansa polvien ympäri. Hän katseli avuttomana ja ihmeissään nousevaa aurinkoa. Sen kirkkaus häikäisi häntä. Karkea paita valahti toiselta olkapäältä, kun hän kumartui, painoi päänsä alas ja itki kuin pieni, eksynyt lapsi, joka ei tiedä, missä koti on.