Part 11

Sitten hän kertoi, että hänen veljensä pian palaisi, että he olivat hyvin köyhiä ja että hän oli pahoillaan kun ei heillä ollut lihaa tarjota. He olivat niin köyhiä, ettei heillä ollut muuta kuin kalabashia, eräänlaista meloonimuhennosta. Puhuessaan hommaili hän koko ajan astioittensa parissa. Seuraavan minkä muistan oli, että istuin lattialla, suuri kalabash-kulho jalkojeni välissä.

Omituista kyllä, ei minulla ollut suurtakaan mielenkiintoa tuohon muhennokseen. Maistoin sitä, tuumin hetkisen ja maistoin taas. Vähitellen olin tyhjentänyt astian. Alkoi hämärtää. Tulin hyvin uniseksi. Eräs mies tuli sisään, mutta olin liian tylsä kohdistaakseni häneen vähääkään huomiotani. Kuulin ääniä. Sitten minua nostettiin ja kannettiin johonkin ulkohuonerakennukseen ja pantiin turkisten päälle makaamaan. Tunsin peiton painon ylläni. — — —

Heräsin yöllä. Huomatkaa, etten kahteen viikkoon oikeittain ollut nukkunut nimeksikään ja kuitenkin heräsin muutaman tunnin kuluttua. Ja ajatelkaa, huolimatta pitkästä paastostani en tuntenut vähääkään nälän tunnetta syödessäni kalabashia. Mutta nyt minulla oli huutava nälkä. Pojat, te tiedätte mitä nälkä on. Se tekee kipeää. Ja koko loppuyön makasin valveilla ja pureskelin lähelläni riippuvan kuormasatulan raakanahkaisia hihnoja.

Seuraavana aamuna tuli nuori mexikolainen sisarineen aikaisin luoksemme, tuoden lisää kalabashia. Kävin sen kimppuun kuin raivoisa eläin, olisin piehtaroinut siinä, niin innokas olin syömään. He seisoivat ja katselivat minua ja arvatenkin Schwartzia myöskin, vaikka minä olin välinpitämätön kaikista muista, paitsi itsestäni. He vilkaisivat toisiinsa silloin tällöin, vaihtaen säälin silmäyksiä.

Kun olin lopettanut syömisen, ilmoitti nuori mies, että he olivat päättäneet tappaa härän, jotta voisivat antaa meille lihaa. He olivat hyvin köyhiä, mutta Jumala oli lähettänyt meidät heidän luokseen. — — —

Ymmärsin kaiken vasta jälestäpäin. Silloin en kuullut muuta kuin sanan »lihaa». Minusta tuntui kuin olisin voinut syödä härän kokonaan, nahkoineen, sorkkineen ja rasvoineen päivineen. Oli todellakin onni, ettei heillä ollut heti lihaa. Jos heillä olisi ollut sitä, niin me varmaankin olisimme tappaneet itsemme sillä. Otaksun, että tuo kalabash-muhennos oli sopivinta meille silloisessa tilassamme.

Mexikolainen meni haeskelemaan hevostaan. Minä kutsuin tytön takaisin.

»Kuinka pitkältä on Mulegeen?» kysyin häneltä.

»Kymmenen mailia», vastasi hän.

Me olimme siis päässeet hyvin lähelle päämaaliamme ja Denton oli ehkä pelastanut nahkansa.

Mexikolainen lähti ratsastaen matkaan. Tyttö ruokki meitä kalabashillaan ja me odottelimme.

Yhden aikaan päivällä ratsasti joukko miehiä mäen yli. Kun he tulivat lähemmä, saatoin erottaa Dentonin etumaisena. Se mies oli karaistua terästä.

He olivat tulleet rantaa pitkin, tavanneet meidän jälkemme, siinä missä olimme poikenneet sovitusta suunnasta ja löytäneet meidät. Denton oli onneksi tavannut ystävällisiä ja ymmärtäviä ihmisiä.

Sanoimme jäähyväiset mexikolaiselle tytölle. Sain Schwartzin antamaan hänelle yhden kultarahoistaan.

Mutta Denton ei malttanut odottaa hetkeäkään enää. Hänellä oli sellainen hoppu takaisin kaupunkiin, ettei meidän auttanut muu kuin hoippuen käydä hänen tuomiensa hevosten selkään ja lähteä mukaan.

Jäimme kolmeksi viikoksi Mulegeen. Niin pitkä aika meni ennenkuin olimme syöneet itsemme entiselleen. Rouva, jonka luona asuin, valmisti erästä ruokalajia karitsan lihasta ja keitetyistä oliveista. —

Niin, syötyäni aina itseni täyteen kaulaa myöten, olin tunnin kuluttua taas niin nälkäinen, että kuljin ympäri taloa etsien uutta syötävää.

Päästyämme hieman voimiimme puhelimme sangen paljon asiastamme. Minä olisin tahtonut tehdä pienen matkan Guyamaan tavatakseni mahdollisesti Kätevän Salomonin siellä, mutta Denton huomautti, että Salomon varmasti oli laskenut juuri niin ja oli pitänyt tarkan huolen siitä, ettei hän ainakaan siellä ollut tavattavissa. Hänen ajatuksensa oli se, että tekisimme viisaammin, jos hankkisimme itsellemme veneen ja muutamia astioita vettä ja lähtisimme hakemaan tuota aarretta, jonka sattumalta olimme löytäneet. Denton kertoi, että ajatus palata takaisin ja tuoda tullessaan kaikki dinerot aarrepaikalta oli pitänyt häntä pystyssä koko matkan aivan samoin kuin toivo päästä tilinteolle Andersonin kanssa oli ylläpitänyt minua. Schwartz sanoi, että kun hän kerran oli kantanut raskaan kultakuormansa yhden päivän, niin oli hän päättänyt kantaa sen perille asti tai sitten menehtyä. Sen vuoksi oli hänestä tuntunut niin vaikealta heitellä niitä.

Satamassa oli iso joukko kalastajaveneitä ja me vuokrasimme niistä yhden sekä miehen sitä kuljettamaan, miltei pilkkahinnasta viikolta. Suuntasimme keulamme pohjoiseen ja kuuden päivän perästä olimme poukamassamme taas.

Voitte uskoa, että se näytti merkilliseltä. Siellä oli yhä hiiltynyt nuotiomme ja kahvipannu makasi yhä kyljellään. Otimme hetkeksi lakit päästämme Billy rukan haudalla ja sitte kiipesimme vierinkivirinnettä ylös, kantaen lapioitamme ja hakkujamme, sekä purjekangas-pussejamme, joilla meidän piti kuljettaa aarteemme.

Ei ollut vaikea löytää hiekkanummea. Mutta tullessamme sille, huomasimme, että se oli päästä päähän pengottu ja kaivettu. Siellä täällä oli hajallaan puupalasia ja kolme tyhjää laatikkoa, joista kannet oli särjetty. Kätevä Salomon oli käynyt siellä ennen meitä.

Palasimme veneellemme sydän kipeänä. Kukaan ei puhunut sanaakaan. Astuimme veneeseen ja käskimme mexikolais-miehemme ohjata sen Yumaan. Siihen meiltä meni toinen viikko. Me olimme kaikki synkkiä, mutta Denton pahimmin. Sittenkään, kun olimme tulleet takaisin kaupunkiin ja aloittaneet tavallisen elämämme taas, ei hän vain päässyt entiseen uomaansa. Hän näytti tulleen aivan synkkämieliseksi ja kuljeksi vain ympäri kuin kananpoika jyvän haussa. Se kummastutti minua, sillä en voinut uskoa, että rahan menetys olisi murtanut hänet niin täydellisesti. En luule, että meistä kukaan otti sellaisia asioita kovin vakavalta kannalta.

Eräänä iltana otin hänet syrjään ja tarjottuani hänelle pari whiskyä, tutkiskelin häntä hieman.

»En välitä kolikoista vähääkään», purki hän mieltään. »Mutta tuhannen tulimmaista, ajattelehan, kuinka tuo roisto piti meitä oikein mallinmukaisina hölmöinä, ja kuinka oikeassa hän otaksumisessaan oli. Hänen näet ei tarvinnut muuta kuin purjehtia näkyvistämme niemen taakse. Hän tiesi, että me lähtisimme maitten poikki kulkemaan, niinkuin me teimmekin. Meidän ei olisi tarvinnut tehdä muuta kuin maata alallamme ja odottaa häntä. Sillä hänen täytyi tulla takaisin. Ja kun hän olisi astunut maihin, olisi tullut meidän vuoromme toimia.»

»Se onkin kaikki, mitä siitä asiasta on kerrottavaa», lopetti Colorado Rogers hetken vaiettuaan — »paitsi, että siitä saakka olen etsinyt häntä ja kun kuulin laulettavan tuota laulua, niin luulin, että olin saanut hänet käsiini.»

»Ettekö ole sen koommin tavannut häntä?» kysyi Windy Bill.

»Kerran», naurahti Rogers partaansa, »kymmenen vuotta sitten. Se oli Tusconissa. Olin erään varastohuoneen takaosassa kun etuovi aukeni ja tuo mies astui sisään. Hän pysähtyi pienen sikarilaatikon ääreen oven suussa. Melkein yhdellä loikkauksella olin hänen niskassaan. Paiskasin hänet takaapäin suulleen maahan ennenkuin hän arvasikaan, mikä hänen kimppuunsa oli hyökännyt, sain tukevan otteen hänen niskatukastaan ja aloin jyskyttää hänen kasvojaan kovaan lattiaan. Sitten huomasin äkkiä, että hänellä oli kaksi kättä. Hän oli luonnollisesti väärä henkilö.

»Oh, suokaa anteeksi», sanoin minä ja painuin ulos takaovesta.

Kuudestoista luku.

HONK-HONK ROTU.

Oli sunnuntai karjatalolla. Aivan kuin ihmeeksi oli ilma kaunis, tuulimyllyt pyörivät, suot olivat kuivuneet, lihaa oli riittämiin, hevoset olivat pysyneet koossa, lyhyesti sanoen, meillä ei ollut mitään tekemistä. Sang oli antanut meille leipävanukasta, jossa oli oikein rusinoita seassa, me lisäsimme siihen — sitä oli kokonainen pesuastiallinen — muutaman naulan sokeria, säilykepapuja, soodapiskettiä ja muuta makoista, sitten sijoituimme piippuinemme pajan varjoon, josta saatoimme seurata korppien toimia karja-aitauksen savivallilla. Joku kertoi jutun korpeista. Siitä puhe siirtyi käkeen ja siitä kalkkarokäärmeisiin. Ne herättivät Windy Billin juttelemaan.

»Käärmeistä puhuen», sanoi Windy, »muistan kun saivat käärmeitten isoisän kiinni, oikein pääisännän heistä Leadissa Block Hillissä. Olin pahanen poika silloin. Se ei ollut niin turkasen pitkä, mutta se oli enemmän kuin jalan vahvuinen. Muistutti aivan tammipölkkyä. Tervilliger Smith niminen mies sen otti kiinni. Hän nimitti tuon ukkokäärmeen Clarenceksi ja sai sen niin kesyksi, että se seurasi häntä kaikkialle. Eräänä päivänä vanha P.T. Barnum kulki siellä päin ja tahtoi ostaa käärmeen — hän tarjosi Tervilligerille siitä tuhat dollaria. — Mutta Smith ei tahtonut erota siitä millään muotoa. Vihdoin järjestettiin asia siten, että Smith saattoi seurata näyttelyn mukana. He näyttivät Clarencea suuressa laatikossa tavaravaunussa, mutta lopulta Mr. käärme ikävystyi siinä määrin oloonsa, että jyrsi itselleen reijän laatikkoon ja lähti siitä hakemaan kaipaamaansa isäntää. Juuri kun se oli päässyt puolimatkaan tavaravaunun ja tupakkavaunun välillä, katkesi vaunujen kytkin — juuri jyrkimmällä kohdalla Custerin ja Rocky Pointin välillä. No, mitäpä siinä. Mr. käärme kietoi pääpuolensa toisen jarrun ympäri ja häntäpuolensa toisen ympäri ja piti siten junaa yhtenä aina nousun loppuun saakka. Mutta se joutui venyttämään itseään siinä työssä niin paljon, että se täytyi senjälkeen ilmoittaa boa constrictoriksi näyttelyissä.»

Windy Billin kertomus uskollisesta ukkokäärmeestä palautti vanhan miehen mieleen seuraavan jutun: —

Niin, olen nähnyt ja kuullut asioita, joista toiset ovat aivan tavallisia, mutta toiset taas sellaisia, joita mielellään uskoisi, elleivät ne olisi niin suurenmoisia ja käsittämättömiä. Luonnontieto on aina ollut mieliaineeni ja kilpailutilaisuudet erikoinen iloni ja Windyn kertomus tuo mieleeni ainoan tilaisuuden, jolloin saatoin yhdistää huvin, mielityön ja liikeyrityksen yhtenäiseksi iloiseksi hummaukseksi. Se kävi seuraavasti.

Eräänä aamuna, muutama vuosi sitten, istuin Santa Barbaran rannalla ja odottelin päivän nousua ja tuumin, mitä tekisin vuoden palkallani, kun pieni vinosilmäinen pyöreänaama, suurine silmäkakkuloineen tuli luokseni ja painautui viereeni istumaan.

»Oletteko koskaan pysähtynyt ajattelemaan», sanoi hän työntäen lakkinsa takaraivolleen, että jos kaikki se hevosvoima, minkä nuo aallot kehittävät, keskitettäisiin yhdeksi tunniksi käyttämään pesukonetta, niin se riittäisi pesemään puhtaaksi sellaisen kaupungin kaikki paidat, jossa asuisi neljäsataatuhatta satakolmekymmentäkuusi henkeä.

»Enpä voi sanoa tehneeni sitä», vastasin minä, tarkastaen häntä syrjäsilmäyksin.

»Tosiasia joka tapauksessa», sanoi hän. »Ja onko koskaan johtunut mieleenne, että jos tavallisen iän eläneen miehen ravinto koottaisiin yhteen, vaatisi se junan, joka olisi kaksitoista mailia pitkä.

»Te teette minut oikein nälkäiseksi», sanoin minä.

»Ja eikö ole mielenkiintoista ajatella», jatkoi hän, »että jos koko ihmiskunnan vuoden kuluessa leikatut kynnenviillot koottaisiin yhteen ja pantaisiin hydrauliseen puristimeen, niin niistä kohoisi Keopsin pyramiidin korkuinen keko.»

»Kuulkaahan», sanoin minä, nousten seisomaan, »oletteko te koskaan pysähtynyt miettimään, että jos koottaisiin kaikki se kuuma ilma, jota te tuhlaatte, saattaisi sillä täyttää niin suureen ilmapallon, että se nostaisi sekä teidät että minut tuon palmupuiston yli tuonne viinatehtaan nurkalle?»

Hän ei sanonut siihen mitään, nousi vain ylös, käänsi minut mainittuun tehtaaseen päin ja käyden voimalla käsivarteeni, pakoitti minut kulkemaan mukanaan.

»Te ette juuri ole mikään uneksija, yhtäkaikki», sanoi hän, »mutta vähäpätöisissä asioissa näytte olevan hyvin päättäväinen.»

Istuuduimme pienten pöytien ääreen ja ystäväni tilasi olutta ja kananliha-voileipiä.

»Kananpoikaset», sanoi hän, katsahtaen voileipään, »maksavat täällä dollarin kappale ja ovat sangen harvinaisia. Oletteko koskaan pysähtynyt ajattelemaan, kuinka suuren tulon kanat saattavat antaa pienellä pääomasijoituksella. Sanokaamme, että alatte esimerkiksi kymmenellä kanalla. Kukin niistä hautoo noin kolmekymmentä munaa, joista ehkä kuusi menehtyy lastentauteihin. Vuoden lopussa teillä on kahdeksankymmentä kanaa. Kahden vuoden kuluttua on tuo kanaparvi kasvanut kuudeksisadaksi kahdeksikymmeneksi. Kolmen vuoden perästä. — — —

Hänellä oli oikein lääkemiehen kieli! Kymmenen päivää myöhemmin, olimme hän ja minä täydessä työn touhussa eräällä vanhalla karjatalolla, joka oli viidenkymmenen mailin päässä kaikkialta.

Kun postivaunu kulki sitä tietä, käyttävät ihmiset sitä majapaikkana. Talolle näkyi tuhatkunta ruskeata mäkeä. Tie, joka näkyi kahden mailin neljän kyynärän, kahden jalan ja yhdentoista tuuman matkan, kulki aivan meidän editsemme. Se tuli eräältä kukkulan laelta ja katosi toisen kukkulan taakse. Tiedän tarkalleen sen pituuden, sillä mittasin sen myöhemmin pelin touhussa.

Talon ympärillä oli satakunta rautaverkko-aitausta, jotka olivat täynnä kanoja. Meillä oli kahta lajia. Se oli Tuscaroran työtä. Osakkaani kutsui itseään Tuscarora Maxillary. Kysyin häneltä, oliko se hänen todellinen nimensä.

»Se on todellisin pikku nimi, mistä ikänänne olette kuullut puhuttavan», sanoi hän. »Tiedän sen, sillä se on oma tekemäni — pidin sen soinnusta. Vanhemmilla ei ole mitään oikeutta antaa nimiä lapsilleen, eikä niiden sen vuoksi pitäisi tehdä sitä.»

No niin, kuten sanoin, oli kanoja kahta lajia. Toinen oli matalahko, raskasruumiinen, jolla oli höyhenet säärissä ja sääriäkin hyvin niukalti, nimeltä Cochin-China. Toinen taas oli korkea, naurettavan näköinen otus, joka oli koottu vain leveästä rinnasta ja hoikista koivista. Ne olivat noin puoli kolmatta jalkaa korkeita ja kun ne halusivat nokkia maata, niin niitten pyrstöhöyhenet osoittivat suoraan taivasta kohti. Tusky kutsui niitä japanilaisiksi tappelijoiksi.

»Paras puoli viimeksi mainituissa on se seikka, että niitten painosta on yhdeksänkymmentä prosenttia rintalihaa. Ajatukseni on, että jos saamme ne risteytetyiksi Cochinkiinalaisten kanssa, niin saamme niistä matalahkon, raskaspainoisen lajin, joka tuottaa runsaasti rintalihaa. Nämä japanilailaiset ovat liian pieniä, mutta jos saamme ne suurempiruumiisiksi ja lyhyempijalkaisiksi, niin olemme varmasti voiton puolella.»

Ajatus näytti minusta hyvälle, ja niin me aloimme niissä merkeissä. Teoria oli suurenmoinen, mutta se ei tahtonut tehota käytännössä. Ensimmäiset hautomistulokset kasvoivat suuri- ja korkeatekoisiksi Cochinkiinalaisiksi, joilla oli hoikat, lyhyet kaulat ja kolme jalkaa sääriä. Ne eivät ylettyneet nokkineen maahan ensinkään. Meidän täytyi tehdä niille erikoinen pöytä, jolta ne voivat syödä ja kun ne lähtivät itsekseen kuljeksimaan ympäri, täytyi niitten tyytyä pysyttelemään mäkien kupeessa tai pyydystää ilmasta hyönteisiä. Niitten rinta oli suurenmoinen, vaikka — »ja ajatteleppa noita sääriluita täyshoitolassa», sanoi Tusky.

Tähän saakka asiat eivät olleet niinkään huonolla kannalla. Tusky ja minä ruokimme niitä tavallisesti kahdesti päivässä. Sitten me huvittelimme katselemalla noitten leikkisäin eläinten hyppelemistä edestakaisin verkko-aitauksessaan pyydystäessään heinäsirkkoja ja Tusky kuvitteli mitä tapahtuisi, jos joku pöllöpää kokoisi niitä muutamia koriin tai rautatievaunuun tai muuhun sellaiseen. Siinä me juuri osoitimme tietämättömyytemme kanakysymyksessä.

Eräänä kesäisenä päivänä otin kiinni tusinan verran kananpoikia, suljin ne häkkeihin ja ajoin rautatielle tehdäkseni ensimmäisen kanakauppani. En saanut niitä ensin sullotuksi häkkeihin, mutta sitten kun olin kääntänyt häkit kyljelleen, kävi se päinsä, vaikka myönnänkin, että se näytti hieman hullunkuriselta. Asemalle oli juuri saapunut noita turisterijunia ja turisterit laahasivat edestakaisin asemasillalla ja olivat nauttivinaan Kalifornian lämpimästä auringosta. Eräs vanha, harmaaviiksinen maankiertäjä astui rouvineen minun luokseni ja katseli häkin raoista eläimiäni. Hän suoristi selkänsä äkkiä, kuin olisi joku pistänyt häntä tulikuumalla hiilihangolla.

»Vieras», sanoi hän pelokkaasti kuiskaten, »mitä nuo ovat?»

»Nehän ovat kananpoikasia», sanoin minä.

Hän katseli niitä vielä kerran pitkään.

»Martta», sanoi hän sitten vanhalle rouvalleen. »Tämä riittää! Me tulimme Iowasta katsomaan Kalifornian ihmeitä, mutta minä luulen, että emme tarvitse tämän kummempaa. Jos nämät ovat kananpoikasia, niin minä en tahdo nähdä Kalifornian suuria puita.»

No niin, minä möin ne kaikki ja sain dollarin ja kaksi senttiä kappaleelta, joka oli enemmän kuin olin odottanutkaan ja sain vielä lisätilauksenkin. Noin kymmenen päivän perästä sain tilauspaikasta kirjeen.

»Palautamme yhden teidän Taito- ja Voimakanoistanne, siinä yhä näkyvine hampaanjälkineen», sanottiin kirjeessä. »Älkää lähettäkö niitä enää meille, ennenkuin ne lakkaavat pyydystämästä heinäsirkkoja. Hammaslääkärien tulot alenevat.»

Kirjeen mukana tuli jäännös yhdestä kananpojasta. Tusky ja minä, hyvin pahastuneina, keitimme sen illalliseksi. Se oli sitkeä, se on totta. Me tuumimme sitten, että se ehkä maistuisi paremmalle paistettuna ja panimme sen pannuun koko yöksi. Se ei tullut vähääkään paremmaksi. Silloin asia tuli mielenkiintoiseksi. Tusky ylläpiti tulta ja minä kokosin pihkapuuta. Me paistoimme sitä kolme päivää ja kolme yötä yhtämittaa. Sen ajan kuluttua oli se jonkin verran kalvennut ja rääsyinen, mutta vieläkin se voitti kolmivuotisen auringossa kuivatun lihan kiinteydessä ja muissa lohduttomissa luonnon voimissa. Me hautasimme sen sitten ja vetäydyimme takapihalle lepäämään. Siellä meillä oli miellyttävä maisema silmäimme edessä ja sen hauskuutta lisäsi neljäsataa heinäsirkkoja huimassa temmellyksessä metsästävää kananpoikaa.

»Meidän täytyy lopettaa tämä», sanoin minä.

»Emme voi», myhäili Tusky.

»Emme voi. Se on synnynnäistä. Se on niissä alkuperäinen vaisto, aivan kuin äidinrakkaus lapsiinsa ja sitä ei voi poistaa! Jumalallinen kaitselmus on muodostanut ne erikoisesti heinäsirkkojen metsästystä varten, aivan kuin majava on luotu patojen rakentamista varten ja lehmäpaimen whiskyä ja faropeliä varten. Emme voi pidättää niitä siitä. Jos me eristämme ne vajaan, niin ne hyppisivät sielläkin kuviteltujen heinäsirkkojen tavoittelussa ja kuolisivat nälkään keskellä yltäkylläisyyttä. Jimmy, me taistelisimme kosmosta, ylisielua vastaan —.» Ah, hänellä oli mestarillinen puhetaito, tuolla Tuskyllä ja kun hän oikein kohousi kaunopuheisuuden lentimille, niin sai hän minut vaikenemaan kymmenessä minuutissa. Viidessätoista oli hän saanut minut vakuutetuksi siitä, että meiltä oli pohja luhistunut kanahommassamme. Luulen, että jos me olisimme sulkeneet kanat koppeihin, niin meillä ehkä — no niin, en tiedä sentään, Tuskyn puheessa oli paljon perää.

»Tuscarora Maxillary», sanoin minä, »oletko koskaan pysähtynyt tuumimaan sitä ihanaa ajatusta, että jos koko nykyisen ihmiskunnan käsittävä tyhmyys koottaisiin yhteen ja pantaisiin tuohon meidän viereemme, niin ensimmäinen, joka sattuisi paikalle ja näkisi sen, huudahtaisi: hei, sehän on Salomon.»

Me hylkäsimme heti kanojen pidon ansaitsemiskeinona, mutta emme kuitenkaan voineet jättää paikkaamme. Eihän meillä ollut paljon rahaa, mutta meitä miellytti laiskoittelu ja vähäinen puutarhanhoito ja meillähän oli aarteemme talon takapihalla, kuivalla savikolla — ymmärrättehän sen. Niinpä jäimme siihen ja jatkoimme noitten pitkäkoipisten kehittelyä huvin vuoksi. Minua huvitti katsella niitten leikkimistä pitkin mäkiä ja ruokin niitä kahdesti päivään kuten ennen.

Ja niin me Tuskyn kanssa elelimme kahden onnellisina kuin sorsat Arizonassa. Noin kerran kuussa kulki aina joku tietä pitkin. Sitä ei juuri voinut tieksi kutsua, paraasta päästä vain kuoppia ja töyränteitä, vaikka se kerran maailmassa oli ollut toisenlainen.

Elleivät kulkijat sattuneet olemaan ratsumiehiä tai rahdinvetäjiä, joilla ei ollut vähääkään jumalanpelkoa sielupahasissaan, emme joutuneet juttusille heidän kanssaan. Heillä oli liian paljon tekemistä kiroillessaan maantietä ja he olivat tavallisesti liian raivoissaan pystyäkseen rauhalliseen keskusteluun.

Eräänä vuoden alkupäivänä, kun liejusavikko vielä lisäsi tien viehättävyyttä, meni eräs automopiili siitä ohi. Se oli ensimmäinen, minkä Tusky ja minä niillä seuduilla näimme, joten lähdimme ulos katsomaan sen menoa. Tien epätasaisuuden vuoksi se näytti tärisevältä ja pilkulliselta eläväin kuvain näyttämöltä, kuulosti kuin hirmumyrsky, johon sekoittui tulva kiroussanoja ja haisi kuin helvetti suursiivouspäivänä.

»Nuo ihmiset eivät näy oikein nauttivan kauniista näköalasta», sanoi Tusky. »Luuletko, että tuo sininen savu tulee koneesta vai siinä olijoista?»

Tusky nosti nenäänsä ja haisteli tutkivasti.

»Kyllä se johtuu niitten kiivaasta kielestä», sanoin minä. »Oletko koskaan pysähtynyt miettimään, että jos kaikki sanakirjan sanat asetettaisiin peräkkäin, niin ne ulottuisivat — — —.»

Mutta silloin huomasin jotakin messingille välkkyvää tiellä. Se näyttäytyi olevan käyrä torventapainen, jonka toisessa päässä oli kumipallo. Puristin palloa ja säikähdin sen päästämästä äänestä niin, että hypähdin parinkymmenen jalan korkeudelle.

»Se on pudonnut koneesta», sanoi Tusky.

»Oh, niinkö», sanoin minä, vieläkin hermot hieman epäjärjestyksessä törähdyksestä. »Minä luulin, että se oli kasvanut maasta niinkuin lakkisieni.»

Näihin aikoihin me hävitimme rautalankaiset kanatarhat, kun tarvitsimme lankaa muuhun. Nuo pitkäkoipiset hajaantuivat senvuoksi pitkin tasankoa hakemaan ravintoa. Kun ruokkimisaika tuli, sain niitä sitten huutaa, että keuhkot olivat revetä ja sittenkin sattui joskus, etteivät ne kuulleet minua ensinkään. Se oli vallan lohdutonta ja olin vähällä hyljätä ne kokonaan, mutta ne olivat tulleet minulle niin rakkaiksi, ettei minussa ollut miestä niitä lopettamaan. Tusky nauroi aina kuollakseen ponnistuksilleni saada ne kokoon. Hän tuli aina vartavasten ulos, piippu hampaissa iloitakseen kustannuksellani. Vihdoin minä raivostuin ja annoin hänen kuulla kunniansa.

»Oh», selitti hän, »minua vain huvittaa nähdä hölmömäisyys sinun lapsellisissa edesottamisissasi. Miksi et opeta niitä kuuntelemaan tuota messinkitorvea, ja säästä siten ääntäsi?»

»Tusky», sanoin liikutettuna, »joskus näkyy sinussakin järjen pilkahdus.»

No niin, alussa tekivät kanat kerrassaan kuperikeikkoja torven törähtäessä. Teillä ei ole aavistustakaan, kuinka hitaita kanat ovat oppimaan. Voisin kertoa teille paljonkin kanoista — esimerkiksi tuo juttu kukon kohteliaisuudesta on aivan väärä. Olen pitänyt niitä silmällä. Kun se löytää oikein runsaan saaliin, niin se nielee sen niin sukkelaan, että palat liukuvat kurkusta kuin kärppä aidan raoissa. Ainoastaan kun se löytää tuollaisen mitättömän, seisovassa pöydässä syötävän pika-aamiaspalan, kutsuu se koko kanaparven aterialle ja seisoo itse jalona ja uhrautuvana taampana. Se on sivuasia, mutta kahden kuukauden kuluttua sain ne opetetuksi niin, että kuullessaan torvestani honk-honk-törähdyksen, ne jättivät kaiken ja tulla vilistivät luokseni. Se oli suurenmoinen näky, kun ne joka haaralta loikkivat parinkymmenen jalan askelilla minua kohti. Olin oikein ylpeä niistä ja kutsuin niitä Honk-honk roduksi.

Me emme pitäneet enää muita ensinkään, sillä preeria ja metsäkissat olivat kopanneet ne saaliikseen. Ei ollut sellaista villikissaa tai preeriakoiraa, joka olisi pystynyt ottamaan kiinni Honk-honkkejani, ei hyvät herrat.

Me puuhasimme sen verran talolla, että harrastus pysyi vireillä. Sitten ylitarkastaja päätti panna maantiemme kuntoon, ja mikä on ihmeellisintä, hän teki sen myös. Se onkin ainoa puoli tässä jutussa, jota on vaikea uskoa, mutta pojat, teidän täytyy ottaa se toden kannalta. He kyntivät sen, päällystivät, silittivät ja jyräsivät sen ja kun he läksivät, oli meillä hienoin maantie koko Kalifornian valtiossa.