Part 10

»No niin, olen aina ajatellut, että olisi paljon edullisempaa kulkea yhteen suuntaan jotakin päämaalia kohti, vaikkapa sinne olisi kymmenen tuhatta mailia. Voi näet sattua vesi vastaan yhtähyvin kulkiessa suoraan eteenpäin kuin ympyrässäkin kiertäessä.»

»Oikein», sanoi Denton.

»Arvelen siis, että teemme viisaimmin jos seuraamme rannikkoa etelään ja pyrimme Mulegeen.»

»Kuinka kaukana se on?» kysyi Schwartz.

»En oikein tiedä, mutta arviolta kai noin kolmen ja viidensadan mailin välillä.»

Silloin hän kävi synkäksi ja puheli itsekseen kovasta ajasta, mikä hänellä oli edessään. Sellainen on saksalaisten tapa. He aivan säikähtävät alussa kun pitäisi kestää jotakin raskasta ja olisivat valmiit kuolemaan ennemmin kuin lähtisivät yrittämään. Mutta kun he pääsevät alkuun, niin käyttäytyvät he yhtä miehuullisesti kuin muutkin.

Me teimme selvityksen muonavaroistamme. Se osoittautui käsittävän kolme lampaan luuta. Täysinäinen kahvipannu oli ollut tulella, mutta tuo roisto oli potkaissut sen kumoon lähtiessään. Papukattila oli siinä vielä, mutta jollakin tavalla me saimme päähämme, että se oli myrkytetty, joten jätimme sen paikalleen. En käsitä nyt miten me saatoimme olla niin höperöitä — jos hän olisi ollut myrkkymies, niin olisi hän koettanut sitä jo varemmin, — mutta silloin se tuntui varsin luonnolliselta. Ehkäpä aamulliset kauhu-työt, harmaan hauraat vuoristot, auringon aavemaisen kellertävä loiste, ehkäpä myös ulapalla raivoavat vaahtopäät ja myrskyksi yltyvä tuuli, joka tuntui puristuvan läpi ruumiimme ja puhaltavan tyhjäksi sielumme, ehkäpä ne kaikki heikensivät arvostelukykyämme. Oli miten oli, joka tapauksessa jätimme täyden aterian papupataan.

Enempää viivyttelemättä lähdimme sitten taivaltamaan saman harjanteen poikki, jota aamulla olin alkanut kiivetä. Schwartz vitkasteli tympeänä kuin nupupää lehmä, mutta onnistuimme kuitenkin saamaan hänet mukaan. Vuoren harjalla otimme suunnaksemme erään toisen poukaman. Olimme jo päättäneet pysytellä lähellä rantaa osaksi tasaisempien maitten vuoksi, osaksi myös siinä toivossa, että sattuisimme näkemään jonkun kalastaja-aluksen. Schwartz mutisi jotakin, että oli liian pitkä matka seuraavaan poukamaankin ja tahtoi välttämättömästi levätä eräällä kalliolla. Denton ei sanonut mitään vaan nosti hänet kauluksesta pystyyn sellaisella voimaila, että saksalainen antautui ja seurasi mukana.

Laskeuduimme laaksoon, kompastelimme vierinkiviröykkiöihin ja aloimme kahlata nilkkoja myöten pehmeässä hiekassa, joka peitti salvia-ruohoa harjaksina kasvavan alangon. Schwartz seurasi nyt uskollisesti, mutta oli jäänyt meistä neljä-, viisikymmentä jalkaa. Meillä oli aika kiusa alituisesta katselemisesta taaksemme, tietääksemme tuliko hän ensinkään perässä.

Äkkiä näytti hän katoavan kokonaan.

Denton ja minä kiiruhdimme takaisin ja tapasimme hänet nelinkontin salvia-heinässä kynsimässä hiekkaa kuin mielipuoli.

»Tällä paikalla ei voi olla vettä», sanoi Denton, »hän on varmaankin menettänyt järkensä.»

»Mikä nyt on kyseessä Schwartz?» kysyin minä.

Vastaukseksi väistyi hän hieman syrjään ja näytti hiekasta esiinpistävän puulaatikon kulmaa.

Silloin me kävimme hänen avukseen ja viiden minuutin kuluttua olimme kaivaneet esille koko laatikon.

Se ei ollut varsin iso, mutta se oli lukittu. Pari hyvää rantakiveä selvitti pian sen asian ja me kohotimme kantta. Se oli reunojaan myöten täynnä kultarahoja, järjestelemättöminä, lähes kaksi bushelia.

»Siinä on nyt aarre», huudahdin minä. Niin se varmasti olikin, ainakin osa. Me tarkastimme koko laatikon, mutta emme löytäneet siitä muuta kuin kultarahoja. Koristukset ja jalokivet puuttuivat.

»Ehkä ne ovat jossakin toisessa laatikossa», sanoi Denton.

Schwartz tahtoi ryhtyä kaivamaan ympäristöä.

»Siitä ei lähde mitään hyvää», sanoin minä. »Meillä on määrätty työmme ja sillä hyvä.»

Denton oli samaa mieltä. Me olimme kumpikin vanhoja tekijöitä näissä asioissa ja olimme aikanamme kärsineet sekä janoa, että nälkää ja muisto niiltä ajoilta ei ollut omiaan herättämään aarteen himoa.

Mutta Schwartz oli aivan rahahullu. Jos olisimme jättäneet hänet yksin, niin hän varmasti olisi jäänyt hiekka-alangolle kuolemaan kuten Bill parkakin. Meidän täytyi väkipakolla viedä hänet pois ja siinäkin onnistuimme vasta kun olimme antaneet hänen täyttää taskunsa pullolleen kultakolikoilla.

Noustessamme seuraavaa rinnettä ylös katsoi hän vähäväliä taakseen ja puhui huokaillen kuinka rikollista oli jättää kolikot sinne.

Meille oli onni, että oli talviaika. Emme olisi kestäneet kuutta tuntia tätä vuoden aikaa. Siitäkin huolimatta kuumensi aurinko noitten kirottujen vuoristojen saven ja kivenmukulat. Me astelimme eteenpäin myöhäiseen iltaan asti, vuoren rinnettä ylös ja toista alas, loppumattomiin. Auringon laskiessa pääsimme toiselle meren poukamalle, jossa heittäydyimme veteen vaatteinemme päivinemme ja tunsimme itsemme suuressa määrin virkistyneiksi. Luulen, että ihminen sitenkin imee itseensä hyvän annoksen vettä. Joka tapauksessa se näytti auttavan.

Meillä oli nyt kova nälkä. Kulkiessamme rantaa pitkin koetimme keksiä kuorieläimiä tai kyyhkysiä tai mitä vain eteen sattuisi, mutta siellä ei ollut mitään. Schwartz tahtoi väkisinkin, että lepäisimme siinä yhden yön, mutta Denton ja minä tunsimme asiat paremmin.

»Kuulehan Schwartz», sanoi Denton, »sinä et näy käsittävän, että me nyt olemme kilpasilla ajan kanssa ja että sinä olet oikein aito hullu kun kannat tuollaisia taakkoja vaatteissasi.»

Ja niin me jatkoimme matkaamme koko yön.

Se oli kaameaa kulkua, voin vakuuttaa teille. Kuu paistoi kylmänä ja kalpeana yli kuolleen ja kuivan seudun. Kuumia henkäyksiä nousi auringonpaahtamilta kiviltä ja rinteiltä. Varjot nousivat mustina kivien takaa kuin salaperäiset eläimet. Päästyämme hopeahohteisen vuorenharjanteen yli vaivuimme äkkiä synkkään pimeyteen toisella puolella. Siellä haparoimme ja kompastelimme louhikossa jonkun minuutin ja aloimme sitten laskeutua jyrkkää savikkoa. Se oli pelottavaa työtä ja vuorenhuiput näyttivät aina vain olevan mailien päässä. Aamulla näytti siltä kuin emme olisi paljoakaan edenneet. Samat oudon näköiset vuoret kohottivat teräviä huippujaan jotenkin samoille paikoille kuin illallakin.

Olimme päässeet pahimmasta nälän tunteesta ja vaikka olimmekin peräti kuivia, emme kuitenkaan sanottavasti vielä kärsineet janoa. Denton sattui tällöin näkemään kalakoukku-kaktuksen ja me aukasimme sen ja pureskelimme sitä. Niissä on tahmea, kosteahko sisus, joka ei varsin sammuta janoa, mutta estää kuitenkin kokonaan kuivumasta ja lentämästä ilmaan.

Koko sen päivän vaelsimme tavallista tahtiamme. Se oli kovaa työtä, mutta me olimme jo tulleet sille asteelle, jolloin kaikki on epämieluista, mutta käy kuitenkin koneellisesti.

Omituista kyllä, kävi Schwartz nyt edellä. Minusta näytti kuin olisi hän käyttänyt enemmän voimaa kuin oikeastaan oli tarpeen sillä hetkellä, aivan samoin kuin ihminen juoksee nopeammin juuri ennen voimien lopullista herpautumista. Tunnit kuluivat ja siitä huolimatta ei hän näyttänyt enemmän väsyneeltä kuin me muutkaan.

Me pidimme tarkasti silmällä kaikkia, mikä vain olisi kelvannut ruuaksi, mutta ei näkynyt muuta kuin sisiliskoja ja sarviniekkoja kilpikonnia. Myöhemmin olisivat ne kyllä kelvanneet, mutta silloin emme enää olleet niitten asuinmailla. Taas tuli ilta. Juuri auringon laskun aikaan piehtaroimme taas merivedessä ja pureksimme taas kaktusta. Kuun noustua jatkoimme vaellustamme. En aio kertoa teille kuinka kuoleman väsyneitä me olimme. Mehän olimme aika sitkeitä ja voimakkaita, sillä kukin meistä oli tottunut kovaan elämään, mutta kolmannen päivän perästä, mitään syömättä ja ilman tippaakaan vettä rupesi kulku käymään työlääksi. Olimme tulleet sille asteelle, että meillä täytyi olla joku syy miksi koettaa päästä läpi, sillä siihen ei enään riittänyt elämisen halu. Ihminenhän välistä joutuu siihen tilaan, että hän ennemmin kuolee kuin jää elämään. Minä tiedän, että minua ylläpiti ainoastaan harras toivo saada maksaa velkani tuolle Andersonille ja luulen että Dentönin laita oli sama. Schwartz ei puhunut mitään, painoi vain edellä selkä vääränä ja vaatteet heiluen ja pullistellen kullan painosta.

Me kuljimme tavallisesti koko yön, sillä silloin oli viileää ja lepäsimme pari tuntia keskipäivällä. Se oli kaikki lepo, mitä nautimme. En voi sanoa kuinka nopeasti kuljimme, se menee yli ymmärrykseni. Mutta arvatenkin me matelimme sangen hitaasti eteenpäin sen jälkeen kun voimamme ensin rupesivat väsymään. Lähtiessä oli minulla aina tapana koota ajatukseni suurella vaivalla, katsoa missä olimme ja sen mukaan määrätä maa-merkki jonkun matkan päässä ja sitten unohtaa kaiken muun paitsi sitä. Sitten taas taivaltamaan tuntematta ja tietämättä muuta kuin hiekkaa, savea ja rinteitä jalkani alla, kunnes olin päässyt maamerkilleni. Sitten selvittelin taas päätäni ja otin uuden merkin. Mutta Schwartzin hahmoa en saanut näkyvistäni, sillä hän astui aivan minun olkapääni edessä. Hänen kasvonsa olivat aivan vääntyneet, mutta muistan miettineeni, että näytti siltä kuin hän kärsisi enemmän sielullisesti kuin ruumiillisesti ja kuitenkin painoi kulta hänen taskuissaan hänen selkänsä koukkuun.

Edessämme muuttui seutu yhä vuorisemmaksi, ja kun tulimme yhä heikommaksi, näytti siltä kun työ olisi käynyt ylivoimaiseksi. Kahdeksantena päivänä jäivät kaktusten kasvumaat jälkeemme ja jouduttuamme korkealle kallioseudulle olimme eristetyt merestä. Ensi kertaa rupesi kieleni turpoomaan hieman. Kaktus oli estänyt sen tähän saakka. Dentönin lienee ollut asia samalla tavalla, sillä hän katsahti minuun ja kohotti leikkisästi toista silmäkulmaansa.

Schwartzin oli ilmeisesti vaikea hoitaa peräsintä. Minun täytyy sanoa, että hän oli toimittanut sen hyvin tähän saakka, mutta nyt saatoin huomata, että hänen voimansa alkoivat loppua, sisustaan huolimatta. Hän tiesi sen hyvin itsekin, sillä kun sinä päivänä lepäsimme puolen päivän aikaan, otti hän kaikki kolikot taskustaan, asetti ne riviin ja laskettuaan pani ne takaisin, mutta sitten hän otti pari kourallista ja heitti ne niin kauas kuin jaksoi.

»Liian raskasta», mutisi hän itsekseen, mutta enempää hän ei saanut heitetyksi. Koko sen yön vaelsimme korkeuksissa. Arvatenkin koetimme pitää jonkinlaista yleissuuntaa, mutta en tiedä miten lienee ollut. Yhtäkaikki huomasin äkkiä katsovani parinkymmenen jalan korkuisen jyrkänteen reunalta syvyyteen. Aivan allani näin tähtien valossa — kuu ei vielä ollut noussut — valkoisen maan loistavan. Jollakin ihmeellisellä tavalla muistui heti mieleeni eräs pieni polku kallion alla Texasissa.

»Tässä on polku», ajattelin enemmän kuin puoleksi mielettömänä. »Minäpä seuraan sitä».

Ainakin toinen puoleni ajatteli sillä tavalla. Toinen puoleni oli järkevä ja tiesi paremmin asian, mutta pysytteli ikäänkuin syrjässäkatsojana, ilkkuakseen epäonnistumistani. Liu'uin nopeanlaisesti jyrkännettä alas valkealle viivalle ja todellakin, sehän oli polku. Silloin mieletön puoleni nauroi järkevälle. Kuljin polkua parikymmentä askelta ja jouduin pimeään kallion alla olevaan onkaloon ja siinä näin jalan laajuisen lähteen silmän. Sanotaan ihmisen usein juovan itsensä kuoliaaksi, pitkällisen janon jälkeen. Voi olla, mutta minä en tappanut itseäni, vaikka imin itseni niin täyteen kuin suinkin voin. Ehkäpä tuo kaktusten pureskeleminen oli auttanut hieman. Niin hyvä herra, on vallan ihmeellistä kuinka tuo vesi virkisti minua. Hetkistä aikaisemmin olin vähällä tulla umpihulluksi ja nyt tunsin itseni yhtä selväpäiseksi kuin lakimies.

Huusin Dentonin ja Schwartzin paikalle. He joivat itsensä myöskin täyteen. Sitten me lepäsimme. Kyllä oli vaikea jättää lähde —.

Ah, meidän täytyi se tehdä.

Olisimme varmaan kuolleet nälkään sen ääressä. Polku oli riistapolku, mutta siitä ei ollut meille mitään hyötyä kun ei meillä ollut aseita. Kuinka me kaipasimmekaan kahvipannuamme, jolla olisimme voineet ottaa vettä mukaamme. Me täytimme lakkimme reunoja myöten ja kannoimme niitä kolme tuntia ennenkuin vesi rupesi vuotamaan läpi. Silloin meidän täytyi juoda se, pelastaaksemme saaliimme.

Seutu näytti olevan aivan ylösalaisin. Meidän täytyi nousta useita mäkiä erillämme välttääksemme vierittämästä kiviä toistemme päälle. Se oli väsyttävää. Näihin aikoihin rupesimme näkemään vuoripässejä. Ne tulivat tavallisesti aivan kallion reunoille saakka katsomaan meitä. Me heittelimme niitä kivillä siinä toivossa, että joku osuisi niitä otsaan, mutta luonnollisesti onnistumatta.

Veden hyväätekevä vaikutus kesti noin yhden vuorokauden. Sitten aloin taas nähdä näkyjä. Vähän väliä näin vettä joka kolossa ja otuksia jos minkälaisia seisoskelevan ympärilläni ja töllistelevän minua. Tiesin vallan hyvin, että ne olivat harhanäkyjä. Oikein ponnistamalla voin kääntää asiat taas oikealle tolalle. Tein sen aina silloin tällöin, vain ollakseni varma siitä, ettemme kulkeneet taaksepäin tai hakeakseni oikeata vettä. Mutta enimmäkseen se ei mielestäni maksanut vaivaa. Annoin näkyjen temmeltää mielinmäärin sekä sisälläni että ulkopuolellani. Tiesin voivani irtautua niistä milloin hyvänsä. Jos jouduin vallan suureen epätietoisuuteen asiain todellisuudesta, otin selvän siitä heittämällä kiviä näkyjä kohti. Todelliset eläimet lähtivät juoksemaan karkuun.

Aloimme nähdä viiliä hevosia ylängöllä. Eräänä päivänä sekä Denton, että minä näimme selvästi satulan jättämiä merkkejä eläimissä. Jos ainoastaan toinen meistä olisi nähnyt ne, niin ei se olisi paljoa merkinnyt, mutta me näimme ne molemmat.

Tämä rohkaisi meitä ihmeellisesti, vaikk'en käsitä miksi se sen teki. Olimme päässeet seudun korkeimman kohdan yli ja laskeuduimme jo jyrkännettä alaspäin. Denton ja minä olimme yhä johdossa, ajattelematta vähääkään peräänantamista, mutta Schwartz rupesi olemaan huonossa kunnossa.

En ottaisi kantaakseni kahtakymmentä naulaa sellaisessa maastossa, vaikka olisi ruokaa ja juomaa yllinkyllin. Schwartz horjuskeli eteenpäin ilman näitä. Koetimme puhua hänelle siitä, mutta hän ei saanut itseään irti kullasta yhdellä kertaa. Sensijaan heitteli hän niitä yhden kerrallaan, silloin tällöin. Joka uhrauksella näkyi hän piristyvän uuteen ponnistukseen. Kun suljen silmäni voin nytkin nähdä laajan, huikaisevan kellertävän seudun, savenharmaat vuoret ja meidät kolme vaivaloisesti hoippuvaa olentoa ja nuo kirkkaassa auringonhohteessa kiiluvat kolikot, kun ne toinen toisensa perästä lentää huristivat ilman halki.

Neljästoista luku.

PUREKSITTU SOKERIRUOKO.

Viisi vuorokautta meni seuraavalle vesipaikalle. Mutta ne olivat pahempia kuin edelliset kahdeksan. Me olimme kuitenkin niin onnekkaita, että lähteen lähettyvillä rantakivikolta löysimme kuivuneen hevoskallon. Se oli ollut siinä kauan, mutta siinä oli vielä kiinni muutamia kuivaneita lihassäikeitä. Se olikin ainoa ravinnoksi kutsuttava, minkä sitte kolmetoista päivää aikaisemmin syömämme aamiaisen olimme nauttineet. Olimme päässeet vuoristoketjun yli ja olimme taas rannikolla. Herra oli hyvä meitä kohtaan. Hän lähetti meille vettä, tuon hevosen pääkallon ja tasaisen, kovan rantamaan, jossa ei tarvinnut kiivetä eikä laskeutua. Ja kyllä me sen tarvitsimme, oh, minä vakuutan teille, että me sen tarvitsimme.

Epäilen suuresti, että meistä kukaan olisi pystynyt ylläpitämään oikeata suuntaa, ellei meillä olisi ollut niin selvää ja loppumatonta tien viittaa kuin meri vasemmalla kädellämme. Tuskin tuntui tarpeelliselta enää terästää huomiokykyäni, mutta tein sen kuitenkin silloin tällöin kokeillakseni. Schwartz heitteli yhä kolikoitaan ja kerran sattumalta vilkaistessani ympärilleni näin Dentonin nostavan niitä maasta. Se hämmästytti minua hieman, mutta olin liian väsynyt, jotta olisin tullut uteliaaksi. Mutta tämän jälkeen, kun näin Schwartzin heittävän koneelliseksi tulleeseen tapaansa, koetin seurata kolikon lentoa ja näin Dentonin aina noppasevan sen maasta. Toisinaan löysi hän sen, toisinaan ei. Tovereitteni hahmot, kellanruskea rantahiekka ja sinivalkoinen meri vasemmallani ovat kaikki mitä voin muistaa, paitsi ehkä hetket, jolloin tulimme yhteen jakaaksemme jonkun kaktuksen. Jatkoin kulkuani ja tiesin että minulla oli täysi syy siihen, mutta näytti liialliselta ponnistukselta muistaa mikä se oli.

Schwartz heitteli kultarahojaan aivan kuin ihminen ottaa virkistysryypyn. Vähitellen, oikeittain ajattelematta asiaa, huomasin sen, ja ymmärsin t myös silloin miksi Denton aina noukki ne maasta ja Dentonin ymmärtäväisyys sai rajattoman ihailun virtaamaan sieluni läpi. Hän pelasti kolikot, pitääkseen Schwartzia jalkeilla. Viimeisen kolikon mukana olisi hänen tarmonsakin loppunut. Se tuntuu nyt omituiselta, mutta silloin näytti se aivan luonnolliselta ja asian laita oli todellakin niin.

Rannikkoa kulkiessamme menetimme kokonaan tiedon ajan kulusta. Ja pitkän ajan perästä, kun tulin taas jonkunlaiseen tajuntaan, huomasin, että Schwartz makasi pitkällään hiekalla ja Denton seisoi kumartuneena hänen ylitseen. Luonnollisesti me kukin olimme kaatuneet montakin kertaa, mutta olimme tähän saakka pystyneet nousemaan taas.

»Hänen voimansa ovat lopussa», kuului Denton sanovan.

Hänen äänensä kuului kuin mailien takaa, mutta kun vastasin, niin oma ääneni yhtä kaukaa tulevalta, mikä minua vielä enemmän hämmästytti.

Denton vetäsi taskustaan kourallisen kultarahoja.

»Näillä me ostamme vähän lisää kävelyä», sanoi hän vakavasti, »mutta ei paljon.»

Minä nyökkäsin päätäni. Tämä uusi, outo kaupanteko osoitti taas kullan valtavaa voimaa. Se oli yhtä selvää kaupantekoa, kuin olisi ollut kysymys tiilen ostosta.

»Minä menen eteenpäin», sanoi Denton, »ja lähetän vastaan apua. Tulkaa te perässä.»

»Mulegeen?» sanoin minä.

Tähän asti olimme pysyneet kutakuinkin järjissämme, koska asia oli vakava. Mutta nyt rupesin minä nauramaan. Ja niin teki Denton myös. Me vain nauroimme.

»Pitkä, pitkä matka Mulegehen on», sanoin minä. Sen päälle me nauroimme, kunnes kyynelet valuivat poskia pitkin ja meidän täytyi oikein tukea heikkoja sivujamme. Pian me vain läähätimme.

»Pitkä, pitkä matka Mulegehen on», kuiskasi Denton ja taas me ratkesimme hillittömään nauruun. Ja kun me hieman tyynnyimme, niin toinen meistä aina kuiskasi:

»Ruusu, ruusu rannalla Ompi meidän Hannalla»,

lauloin minä ja hillitön nauru alkoi taas, kunnes jompikumpi vihdoin tuli järkiinsä. Välistä me hypimme sammakkoa pitkällään makaavan Schwartzin ympäri kuin intiaanit ja jatkoimme nauruamme. Jollakin ihmeellisellä tavalla me vihdoin saimme suunnitelmanne tehdyksi ja panimme kolikot Schwartzin taskuihin ja sanoimme hyvästit.

»Vanhat sukat, vanhat sukat. Hyvästi jääkää kuin kuihtuneet kukat»,

huusi Denton ja tanssi vääränä naurusta rannalta pois, häipyen hetken kuluttua jonkinlaiseen hämärään, joka minua nyt alkoi ympäröidä joka puolella.

Sitten potkaisin Schwartzia, hän tunnusteli taskujaan, heitti yhden kolikon menemään ja »osti vähän lisää kävelyä».

Enempää kuin viisikymmentä jalkaa en enää nähnyt eteenpäin. Sen takana oli kaikki harmaata sumua. Sen piirin sisäpuolella saatoin selvästi erottaa Dentonin jalanjäljet hiekassa. Jos väistyin liiaksi vasempaan, kuului laineiden loiske tuon sumun läpi. Jos taas menin oikealle tulivat vuoret vastaan. Mitä lähemmä niitä tulin sitä selvemmin näin ne, mutta koskaan en nähnyt niiden huippuja. Varsinainen ruumiillinen kärsimys alkoi hälvetä ja päässä tuntui ikäänkuin selkenevän.

Eräänä päivänä astelin ilman varsinaista aihetta suorissa kulmissa rantaa. Aivan eteeni sattui silloin palanen sokeriruohoa, jonka toista päätä oli pureksittu.

Tiedättekö mitä se merkitsi! Eläimet eivät leikkaa sokeriruokoja palasiksi eivätkä kuljeta niitä rannalle pureksiakseen niitä. Uutta voimaa virtasi uupuneisiin jäseniin ja tuo harmaa sumu ympärilläni oheni hetkeksi siinä määrin, että hämärästi saatoin erottaa kallioitten ääriviivat, ja myllertävän meren.

En ollut vähääkään nälkäinen, mutta pureksin sokeriruokoa ja pakoitin Schwartzin tekemään samoin. Kun kuljimme eteenpäin, pysyttelin aivan kallioitten kupeella, vaikka kulku olikin siellä vaivaloisempaa.

Muistan sen perästä vielä tulleen pimeän ja sitten kerran valkenevan, joten yhden yön ja päivän olisi täytynyt taas kulua, mutta en muista, olimmeko liikkeessä vai lepäsimmekö. Arvatenkaan emme tehneet paljoakaan taivalta, vaikka varmasti hoipertelimme eteenpäin päivällä, koska muistan nähneeni oman varjoni.

Puolen päivän aikaan, arvelen, tapasimme epäselvän polun, joka johti kallioitten väliseen solaan. Samanlaisia polkuja olimme nähneet vaikka kuinka paljon. Ne olivat tavallisesti villisian tekemiä, kun ne hakivat meren rannalle hylkimiä kaloja — toivon, että niillä oli parempi onni kuin meillä. Mutta keskellä polkua, aivan kuin viittana, oli toinen pureksittu sokeriruoko.

Viidestoista luku.

MELOONIMUHENNUS.

Olin sopinut Dentonin kanssa siitä, että pysyttelisin rannalla, mutta Schwartzin viimeisetkin voimat alkoivat huveta ja minulla ei ollut vähääkään tietoa kuinka pitkältä vielä oli Mulegeen, ja senvuoksi käännyin kulkemaan polkua. Me kiipesimme vuorelle, joka oli kymmenen tuhatta jalkaa korkea. Tarkoitan todella mitä sanon. Ja tiedän sen, sillä olen tehnyt sen ennenkin ja tiedän tarkalleen, miltä se tuntuu ja kuinka monta kertaa minun on sillä matkalla levättävä. Tiedän myös, kuinka pitkän ajan se ottaa sekä kuinka paljon voimia se kysyy. Nämä seikat ovat tarkkoja korkeusmittareita, joten vakuutan teille, että me kiipesimme niin korkealle. Todellisuudessa luulen, että kukkula oli pari sataa jalkaa, ellei vähemmän. Mutta mainitsemani sumun vuoksi en nähnyt sen huippua, joten harhakuvitelma oli täydellinen. Pääsimme huipulle iltapäivällä, sillä aurinko oli aivan vaakasuoraan meistä katsoen. Sen sijaan, että se olisi sokaissut silmiäni, näytti se vain selventävän niitä niin, että näin alapuolellani pienen savimajan, jonka takaa nousi savu ja näkyi läikkä viljeltyä maata.

No niin, horjuimme polkua alaspäin ja yhtämittaa mökkiin. Luulin ensin, että se oli tyhjä, mutta hetken kuluttua näin vanhan miehen kyyristyneenä eräässä nurkassa. Kun katsoin häneen kohotti hän sameat silmänsä minuun päin ja hänen päänsä heilui puolesta toiseen aivan kuin halvaantuneella.

Oli ilmeistä, ettei hän nähnyt minua, mutta jokin vaisto, joka ei vielä ollut hävinnyt, sai hänet kääntymään vierasta tulijaa kohti. Hurjasta janostani huolimatta oli minulla kuitenkin aikaa todeta, että edessäni olevan miehen tila oli vielä huonompi kuin minun.

Eräässä nurkassa oli vesiastia. Minä tyhjensin sen. Siinä oli paljon enemmän kuin mitä tarvitsin, mutta join vielä vaikka olin jo täysi ja liika valui suupielistäni lattialle. Olin kokonaan unohtanut Schwartzin. Ylellinen veden juonti teki minut hieman pahoinvoivaksi, mutta pidin sisälläni minkä olin niellyt ja luulen todella, että se imeytyi ruumiiseeni samoin kuin se tekee erämaan hiekassa pitkän kuivuuden jälkeen. Otin astian, täytin sen uudelleen ja annoin sen Schwartzille. Sitten tuntui minusta kuin kaikki edesvastuu olisi minussa herpautunut ja minut valtasi suunnaton raukeus. Tiesin, että tarvitsin ravintoa, mutta minulla ei ollut tarmoa ruveta etsimään sitä. Nurkassa kyyköttävä mies mutisi minulle jotakin hampaattomasta suustaan. Muistan ihmetelleeni, että näinkö tässä kaikessa rauhassa kuolemme nälkään yhdessä — Schwartz kultaraharippeineen, ikäloppu äijänkäppyrä ja minä. Mutta se ei minua vähääkään huolestuttanut.

Hetken perästä katosi valo silmistäni. Seuraavista hetkistä en tiedä mitään. Sitten tunsin, että joku oli tullut luokseni, polvistunut viereeni ja puhui helliä, sääliviä sanoja Mexikon kielellä. Nielasin jotakin kuumaa ja voimakasta. Hetken perästä palasin harhailuiltani muissa maailmoissa, nähdäkseni vierelläni kaksikymmenvuotiaan mexikolais-tytön.

Hän ei ollut mitään erikoista silmäruokaa, mutta minusta hän tuntui taivaan enkeliltä. Hänellä oli järkeä. Ei kyselyjä, ei mitään muuta kuin toimintaa. Ainoa minkä hän minulta kysyi, oli puhuinko espanjankieltä.