Part 12

Silloin keskipäivän aikaan — se oli sinä päivänä kuin he lopettivat työnsä — istuimme Tusky ja minä tavallisuuden mukaan poltellen piippua, kun näimme kukkulan yli nousevan pölypilven ja korviimme kuului heikko sihisevä ääni. Kanat olivat kokoontuneet poppelien alle päivän helteestä suojaan, eivätkä olleet millänsäkään. Sitten kuulimme torven äänen taas heikosti, mutta selvemmin.

»Honk! Honk!» pani se ja joka kananpää kohosi pystyyn ja kuunteli tarkkaavasti.

Honk! Honk! kuului yhä selvemmin ja lähempänä. Silloin tulla tupsahti mäen takaa esille automopiili, huutaen voimakkaasti joka jysäyksellä.

»Pysäytä ne! Pysäytä ne», huusin Tuskylle, lentäen tuolini yli, hypähtäessäni pystyyn.

Mutta se oli liian myöhäistä. Rakkaat, uskolliset kanani syöksyivät portista ulos ja juoksivat huimasti, mutta turhaan tavoittaessaan autoa. Viimeinen, mitä niistä näimme oli tomupilveen häipyvät hämärät olennot, jotka kolmenkymmenen maiIin tuntinopeudella juoksivat mäkien taakse katoavan koneen perässä.

Se oli kaikki mitä sillä hetkellä näimme.

Siinä kolmen tienoissa palasi ensimmäinen horjuen ja ontuen kotiin, sen siivet roikkuivat, suu oli ammollaan ja silmät kuumuuden sokaisemat. Iltaan mennessä oli neljätoista palannut. Kaikki muut olivat kokonaan kadonneet, emmekä nähneet niitä enää koskaan. Arvelen, että ne juoksivat, kunnes saivat auringonpiston ja kuolivat tielle.

Kanojen opettamiseen menee pitkä aika, mutta vielä pitempi menee niitten totuttamiseen pois oppimastaan. Tämän jälkeen kulki noita heidän automopiilejään päivittäin pari kolmekin ohitsemme, kaikki huutaen vimmatusti torvillaan ja nostaen helvetillisen tomupilven mennessään. Ja joka kerta lähtivät neljätoista Honk-honk-kanaani niitten perään, aivan kuin olin opettanut niitä tulemaan jyville. Niistä ei enää yksikään kuollut, mutta siitä tuli niille mitä parhain treenaus. Jonkun ajan kuluttua ne oikein iloitsivat siitä. Kun tarkemmin ajattelette asiaa, niin ei kanoilla juuri olekaan paljoa huvitusta eikä vaihtelua elämässään. Matojen etsintä, heinäsirkkojen takaa-ajo ja kuljeskelu savikolla, siinäpä heidän pääasiallisimmat ilonsa ovatkin.

Niitä oli tosi ilo nähdä, kun ne pääsivät oikein leikin juoneen. Joka aamu vaelsivat ne tiellä olevalle mäentöyräälle ja odottivat siinä kärsivällisesti, kunnes joku kone tuli. Haltioituneina kaakattaen ja levittäen puoleksi siipensä, lähtivät ne kuin kilpa-ajohevoset, silmät palavina otteluun. Alempana olevassa käänteessä kääntyivät ne takaisin. Sitten keskusteltuaan siitä hieman kiihkeässä äänilajissa, rauhoittuivat ne ja odottivat seuraavan tuloa.

Muutaman kuukauden tällä tavalla treenattuaan, olivat ne aivan erinomaisia. Minulla oli eräs kaksivuotias kukko, joka teki viisikymmentä neljä mailia tunnissa tuollaisen kuusikymmenhevosvoimaisen Panhandlen perässä. Kun ei autoja ruvennut tulemaan kyllin usein, alkoivat ne kaikki ajaa takaa arojäniksiä. Siitä ei ollut paljoakaan iloa. Lyhyen, tulisen alkujuoksun perästä painautuivat arat jänikset pelokkaina maahan ja Honk-honk-rotu pani tanssiksi niitten ympärillä.

Meidän karjatalomme alkoi niihin aikoihin tulla oikein tunnetuksi autoilijain keskuudessa. He rupesivat laskemaan koneittensa nopeutta kana»voiman mukaan. Muutamat heistä tulivat aina Los Angelosta saakka meidän maantiellemme koettamaan uutta konettaan, voidakseen käyttää Honk-honkkeja nopeusmittareinaan. Me veloitimme heitä hieman siitä ja kun sitten järjestimme karjatalolle kievarin ja kapakan, niin veteli toimemme oikein hyvin. Meidän ei enää tarvinnut jatkaa tuota teeskenneltyä puutarhatyötämme. Iltasin istuimme ulkosalla ja kerroimme juttuja ja minä kehuskelin kanojani. Ne vietävät kokoontuivat siihen ympärillemme kuuntelemaan. Tietysti ne mielellään kuulivat veisattavan ylistysvirsiä itsestään. Uskokaa pois, kyllä ne ymmärsivät. Ainoa syy kanojen tai muitten eläinten älyn puutteesen on se, että niillä ei ole tilaisuutta laajentaa kokemuspiiriään.

Niin, me panimme toimeen kilpajuoksuja niiden kesken. Joku meistä piti yhtä tai kahta kanaa kiinni kalkkiviivan takana ja toinen puhalsi torveen sadan jardin tai puolen mailin päässä riippuen siitä oliko kysymyksessä pika- tai kestävyysjuoksu. Me pidimme kirjaa tuloksista, löimme vetoja ja panimme merkille huippusaavutukset. Kun asia tuli tunnetuksi, teimme rahaa kuin roskaa.

* * * * *

Vieras keskeytti äkkiä kertomuksensa ja rupesi käärimään palturia.

»Mikä teidät sai lopettamaan sen sitten?» uskalsi joku hämärän hiljaisuudesta.

»Ylpeys», vastasi vieras juhlallisesti. »Hengen ylpeys.»

»Kuinka niin?» uteli Charley hetken perästä.

»Kanat», jatkoi vieras hetken kuluttua, »seisoivat ympärilläni ja kuuntelivat kun kehuin miten mainioita lintuja ne olivat, kunnes ne ylpistyivät. Ne eivät tahtoneet olla missään tekemisissä toisten kanojen kanssa, joita olimme hankkineet ravinnoksemme, vaan seisoskelivat ikävystyneen näköisinä, kun ei mitään kilpailuja pantu toimeen. Ne alkoivat tulla aivan samanlaisiksi kuin nuo neljäsataa, joista sanomissa luitte. Se oli yhtenäistä kilpa-ajoa, heinäsirkkatanssiaisia ja kanojen iltapäivä-retkiä. Ne tulivat toimettomuutta rakastaviksi ja ylpeiksi, aivan kuin ihmiset. Sitten seurasi rotuitsemurha. Ne alkoivat tuntea itsensä siinä määrin ylhäisiksi, että näet kieltäytyivät enää munimasta.»

Kukaan ei rohjennut sanoa mitään.

»Windy Billin käärme —», alkoi kertoja sukkelasti.

»Vieras», keskeytti Windy Bill painolla, »mitä tuohon käärmeeseen tulee, niin pyydän teitä ymmärtämään, että vuosien kuluessa ja arvostelukykyni kasvaessa olen tullut siihen käsitykseen, että se olikin tavallinen onkimato!»