Part 9

Zoë oli kiitollinen, mutta hän luuli Zenon ehkä koettavan saada hänet ilmaisemaan syntyperänsä. Orja ei koskaan ottaisi isäntänsä kättä tuttavallisesti omaansa; Zoë tiesi orjien tavat, sillä niitä oli ollut monta hänen kasvatti-isänsä talossa, ja hän kosketti Zenon sormenpäitä omillaan ja vetäen kätensä pois painoi käsiselkänsä huuliaan vasten. Tämä teko sai Zenon hiukan hämilleen, sillä se suoritettiin täydellisesti, kaikella syntyperäisen orjuuden kunnioituksella.

"Te ette ollut kauan Rustanin talossa, vai kuinka?" kysyi hän, näyttämättä panevan suurta merkitystä kysymykselle, sillä hän toivoi yllättävänsä hänet arvaamatta.

Jos Zoë sanoisi totuuden, jonka hän tiesi jo ennakolta, osoittaisi hän hämmästystä ja ahdistaisi häntä uudella kysymyksellä. Jos tyttö vastaisi vastoin totuutta, saisi hän siitä sen verran tietoa hänen luonteestaan vastaista tarvetta varten. Nopea-älyisenä Zoë ei tehnyt kumpaakaan.

"Herrani suvaitsi huomauttaa hetki sitten, että orjan valaa ei ole koskaan uskottava", sanoi hän. "Lakihan on, että orjaa on kidutettava, kun hänen on todistettava oikeudessa, eikö niin?"

"Luulen sen niin olevan", vastasi Zeno hymyillen. "Mutta te olette täysin turvassa! Minähän kysyn teiltä vain, kuinka kauan olitte Rustanin talossa."

"Yhden yön ja osan päivää", vastasi Zoë hetken perästä.

Zeno oli hämmästyvinään.

"Niin lyhyen ajan! Silloin hän kai osti teidät vasta eilen?"

"Eilen illalla."

"Ja keneltä? Tahdotteko sanoa minulle sen?"

Zoë mietti hetkisen ja sitten hymyili.

"Kyllä, Minä voin sanoa teille sen. Hän osti minut eräältä Konstantinopolin ylhäiseltä naiselta, jonka kanssa minut kasvatettiin mitä läheisimmässä tuttavuudessa. Hän on juuri minun ikäiseni ja me olemme hyvin yhdennäköiset."

"Ymmärrän", sanoi Zeno täydellisesti pettyneenä ja puhuen miltei itsekseen. "Tyttöparka! Sama isä, otaksuttavasti -- siitä tuo --"

Zoë painoi silmänsä alas ja katsoi mattoon.

"Niin -- koska olette sen arvannut, herra. Meillä oli sama isä, vaikka emme koskaan tunteneet häntä. Hän kuoli ruttoon, kun me olimme muutaman kuukauden vanhoja."

Zeno oli täysin tyytyväinen tähän loogilliseen selitykseen, joka selitti täydelleen Zoën ylimysmäisen kauneuden, hänen käytöksensä ylhäisyyden ja kaikesta hänen esiintymisestään ilmenevän hienon kasvatuksen, samoinkuin sen pelottomuudenkin, joka oli saanut hänet kääntymään häntä vastaan ja sanomaan, että hän vihasi häntä. Ainoa seikka, jota hän ei ymmärtänyt, oli se, että Zoë oli hymyillyt kertoessaan. Mutta hän arveli, kuten täysin mahdollista olikin, että valtiattaren ja hänen orjaksi-syntyneen siskonsa välillä oli saattanut olla kateutta ja ehkä vihaakin, eikä hän tahtonut vielä tällä haavaa kysellä sen tarkemmin, koska kaikki oli hänelle niin selvää. Sellaiset luonnottomat teot eivät olleet harvinaisia kaupungissa, joka oli puolillaan orjia. Zoën emäntä oli arvattavasti myynyt hänet suuttumuksen puuskassa, tai ehkä harkinnan jälkeen ja tahallisella julmuudella, tai ehkäpä ahneudestakin, ostaakseen itselleen helminauhan.

Tyttö ei tarjoutunut kertomaan enempää, mutta hän katsoi syrjään omistajastaan ja näytti ajattelevan menneisyyttään, niinkuin hän todella tekikin, vaikka se olikin perin toisenlainen kuin se, jonka Zeno mielikuvituksessaan hänelle sepitti.

Zeno puolestaan kuori miettiväisenä toisen pähkinän ja katsahti häneen silloin tällöin, varmana siitä, että tiesi totuuden, ja aprikoiden mitä hänen oli tehtävä ja varsinkin mitä hän todella halusi tehdä. Hän oli luullut tytön kärsineen suuren vääryyden ja oli maksanut suuren summan korjatakseen tuota vääryyttä, miltei empimättä, koska hänen luonnossaan oli auttaa jokaista ahdingossa olevaa, ja koska hän, joka ei pitänyt lukua hengestään eikä jäsenistään hyvän asian puolesta taistellessaan, ei ollut koskaan pitänyt lukua sellaisesta tavarasta kuin kullasta senkaltaisessa tapauksessa.

Mutta nyt oli kaikki selvää. Tyttö oli orja, kaikista näennäisyyksistä huolimatta. Hän ei ollut kärsinyt mitään vääryyttä; hänen hymynsä oli ilmaissut Zenolle, että muutos hänen elämässään ei ollut vienyt suurempaan onnettomuuteen. Että takaisin Rustanille lähettäminen peloitti häntä, oli varsin luonnollista; elettyään arvatenkin aina hienosti siinä suuressa talossa, jossa hän oli syntynyt, oli hän varmasti tuntenut orjavankilan likaisuuden ja alhaisuuden, huolimatta siitä erikoisesta huolenpidosta, mikä oli tullut hänen osakseen hänen kauneutensa ja arvonsa takia. Lisäksi ei hänellä todennäköisesti ollut paljon todellista tunnetta, käytöksestään huolimatta; harvoinhan orjanaisilla sitä on.

Mitä hänen oli tehtävä tytölle? Zeno oli pikemmin intohimoinen kuin aineellinen tai nautinnonhaluinen; hän oli niinmuodoin optimisti ja idealisti naisiin nähden, sekä täynnä epämääräistä uskoa rakkauden romanttiseen puoleen. Hän ei olisi voinut todenteolla rakastaa orjatyttöä, vaikka tämä olisi ollut kuinkakin kaunis, sillä hänelle oli mahdotonta kiintyä yksinomaan kauneuteen. Ainoastaan vertaiseensa hän saattoi sopeutua, eikä hän voinut koskaan välittää kauan tai uskollisesti kenestäkään itseään alempana olevasta. Kahdenkymmenen iässä hänen nuoruutensa olisi kuohahtanut yli partaan viikoksi tai kuukaudeksi; mutta hän läheni kolmeakymmentä, hänen kolmeenkymmeneen vuoteensa oli ahdettu monen uskalikon täyden eliniän teot, ja hänen luonteensa oli kovettunut jalompaan kaavaan kuin hänen varhainen nuoruutensa oli lupaillut. Hän ei tahtonut tehdä ketään naista leikkikalukseen nyt; ja kun ei hän sitä tahtonut, niin hän halusi tietää, mitä hänen oli tehtävä Zoëlle, kun tämä nyt oli hänen.

Tässä häilyvässä mielentilassa hän nousi ylös lähteäkseen Zoën luota, siinä enemmän tai vähemmän varmassa aikeessa, ettei tapaisi häntä ennenkuin olisi päässyt johonkin päätökseen hänen tulevaisuudestaan; sillä kaikesta huolimatta hän kuitenkin tunsi vetoa tyttöä kohtaan, ja hänen poskensa ja kaulansa piirre pään ollessa puolittain poispäin käännettynä oli hienon ja harvinaisen kaunis. Seisoessaan lyhyen hetken Zoën vieressä hän tunsi, että jos vielä jolloinkin elämässään alentuisi ottamaan naisen leikkikalukseen, tarkoituksettomasti, typerästi, halveksittavasti, niin se lelu olisi tämä Arethusa, jonka hän oli ostanut lurjusmaiselta bukaralaiselta kauppiaalta.

"Hyvää yötä", sanoi hän, katsoen alas Zoën ylösluotuihin silmiin. "Jos tarvitsette jotakin, jos haluatte jotakin, niin lähettäkää hakemaan Omobonoa, ja te saatte sen. Hyvää yötä, Arethusa."

Tämä oli ensikerta, kun hän oli kutsunut Zoëta nimeltä, niinkuin hän sen tiesi. Hän ei edes ojentanut kättään. Zoë katsoi vakaasti ylöspäin.

"Mitä teette minulle?" kysyi hän hyvin levottomana, Zenon äkillisen lähdön hämmästyttämänä.

Hän oli silloin niin suloinen, että Zeno tunsi arvotonta halua ottaa hänet syliinsä vain hänen pelkän suloisuutensa takia, ja sulkea hänen surulliset silmänsä suudelmilla. Sen sijaan hän pudisti päätään ja kääntyi pois.

"En tiedä", sanoi hän puoliääneen. Hän saapui ovelle. "En tiedä", toisti hän, ikäänkuin pulma olisi ollut kovin vaikea ratkaista; ja hän meni ulos, kääntymättä katsomaan Zoëhen.

Niin päättyi ensimmäinen tunti, jonka orja vietti isäntänsä seurassa; ja Zenon mentyä tunsi Zoë itsensä äkkiä uupuneeksi, ikäänkuin käsinkamppailun jälkeen; ja omituista kyllä hän tunsi heti, että hän oli heikko ruoan puutteesta ja ettei syömisen ajatus enää ollut hänestä vastenmielinen. Puolittain häveten itseään hän vilkaisi oveen, josta Zeno oli hävinnyt, ikäänkuin olisi luullut hänen voivan tulla takaisin, ja kuunteli kuin odottaen kuulevansa hänen askeleensa. Sitten, kun ei nähnyt eikä kuullut mitään, hän alkoi syödä nopeasti ja miltei ahmien, ikäänkuin olisi tehnyt jotakin hiukan hävettävää, ja hän toivoi etteivät palvelijatytöt tulisi ja näkisi häntä.

Hän tuli pian kylläiseksi, sillä se oli ollut pikemmin hermojen tarvetta kuin muuta, ja jokainen nainen, joka lukee tätä, tietää täsmälleen miltä Zoësta tuntui, tai tulee ennen pitkää tietämään; sillä kaikessa mikä kuuluu elämän vaistopuoleen ovat naiset paljon enemmän toistensa kaltaisia kuin miehet; jotavastoin, johtuen siitä, ettei heitä ohjata, työnnetä eikä kiskota jonkun yhtäläisen oppikurssin läpi niinkuin useimpia miehiä, vaan jätetään ajattelemaan ja, ennen kaikkea, arvailemaan totuutta omin päinsä, he ovat paljon enemmän erilaisia katsantotavoiltaan. Tästä myös johtuu, miksi niin monet lahjakkaat miehet ja hyvin monet todella oppineetkin haluavat mieluummin puhella naisten kuin miesten kanssa; sillä miesten joukossa he kuulevat samoja asioita iänikuisesti, mutta naisilla on aina sanottavana jotakin uutta, mikä on imartelevaa, miellyttävää, huvittavaa tai ärsyttävää -- ehkä sen mukaan kuin he haluavat. Naisilla on myös eräänlainen valenöyrä, kerrassaan vetoava tapa kysyä suurelta mieheltä, kuinka on mahdollista että hän todella viitsii puhua tietämättömän pikku naisparan kanssa, kun hän voisi virittää muistettavan keskustelun toisen suuren miehen kanssa, joka puhuu toisen tietämättömän, sulosilmäisen naisparan kanssa toisella puolen huonetta. Täten opimme näkemään, että elämä on täynnä ristiriitaisuuksia.

Zoë nukkui kymmenen tuntia unia näkemättä ja heräsi virkistyneenä ja levänneenä, ihmetellen kohta, minkätähden hänen mielentilansa oli niin suuresti muuttunut. Mutta Zeno oli sinä yönä rauhaton ja tyytymätön itseensä ynnä tekoonsa. Maatessaan valveillaan hän soimasi hetken mielijohteesta aiheutunutta tekoaan, mutta kun hän puoleksi tunniksi nukahti, kummitteli Zoë hänen unissaan. Useampia kertoja hän nousi ylös ja astuskeli paljain jaloin huoneensa marmorimosaiikkisella lattialla, ja hän työnsi auki ikkunaluukut ja katseli ulos. Yö oli tyyni ja selkeä, ja ilma oli melkein talvinen. Vasemmalle Peran korkeina törröttävistä rajapiirteistä loistivat pohjoiset tähtisikermät kirkkaina ja kylminä. Joka kerta kuin hän katsoi, ihmetteli hän otavan hidasta liikuntoa; sen seitsemän tähteä olivat suoraan pohjoisnavan kohdalla, sillä nyt oli kevät, ja ne näyttivät siirtyneen tuskin kämmenen leveyttäkään läntistä laskuaan kohti kokonaisessa tunnissa, hänen uudelleen katsoessaan. Aamun tullen hänen kasvonsa olivat vähän tavallista kalpeammat, ja hän tunsi olevansa huonolla tuulella.

Omobono arvasi sen vain hänen tavallistakin suuremmasta harvapuheisuudestaan, mutta se riittikin kokeneelle kirjurille, joka piti ihmeen tarkkaa vaaria, ettei puhunut, jollei Zeno häntä puhutellut, ja varsinkin, ettei maininnut sanallakaan yläkerrassa olevan naisten huoneiston olemassaolosta. Toisaalta hän taas oli odottanut, että, vaikka olikin sunnuntai, hänen isäntänsä olisi lähettänyt hänet nostamaan rahoja Cornerin pankkiirihuoneelta, kuten oli mainittuna Marco Pesaron kirjeessä, jonka sisällön Omobono tarkalleen tunsi. Mutta määräystä ei annettu, ja koska Zenon tapana ei ollut unohtaa yksityiskohtia eikä vitkastella liikeasioissa, alkoi Omobono ihmetellä niitä oli tapahtunut.

Maanantainakaan ei Zenon tuuli ollut muuttunut eikä hän lähettänyt rahoja perimään, ja kirjurin uteliaisuus kasvoi valtavasti; tiistaina se kävi jo miltei sietämättömäksi. Mikäli hän tiesi, ja hän tiesi jokseenkin kaiken mitä talossa tapahtui, oli Zeno käynyt yläkerrassa ainoastaan yhden kerran, lauantai-iltana, jolloin hän oli syönyt illallista Zoën kanssa, ja silloinkin hän oli viipynyt siellä vain tunnin. Sen jälkeen hän ei ollut edes kysynytkään orjaa, eikä kukaan ollut tätä nähnyt, paitsi nuo kaksi palvelijatyttöstä, jotka tulivat porrassiltamalle määrähetkinä aterioita vastaanottamaan, mutta eivät koskaan puhuneet miespalvelijoille. Kirjuri olisi voinut pyytää tavata Zoëta, tiedustellakseen tarvitsiko hän jotakin, ja Zoë olisi varmasti ottanut hänet vastaan; mutta Omobono pelkäsi tehdä sitä ilman määräystä, ja Zeno ei sitä antanut, ja hän olisi voinut tulla sisään juuri sillä hetkellä kuin Omobono oli siellä. Uuttera kirjuri joutui toisinaan hajamielisyyden valtaan työskennellessään kirjeittensä ja tiliensä ääressä ja tuijotti ulos ikkunasta, silitellen hyvinhoidettua harmaata partaansa hyvin miettiväisenä.

Torstaina vähän ennen puoltapäivää Zoë istui ikkunan ääressä, ja hän näki Zenon taas laskeutuvan portaita alas veden reunaan ja astuvan venheeseensä. Se oli nyt siinä aina, päivän koitteessakin, sillä senjälkeenkuin naisia oli tullut taloon, oli Zeno soudattanut itsensä toiseen paikkaan aamukylpyään varten. Tänään hän oli pukeutunut erittäin huolellisesti, arveli Zoë nähdessään hänet, eikä hän siirtynyt pois ikkunan äärestä niinkuin oli tehnyt ensi kerralla, vaan jäi paikoilleen, toivoen sydämessään, että Zeno katsoisi ylös ja näkisi hänet. Zeno ei kääntynytkään astuttuaan venheeseen, ja Zoën mielestä hän piti päätään kumarammassa kuin viimein ja katsoi alas, olkapäät kohotettuina kuin sellaisella, joka on päättänyt olla katsomatta oikealle tai vasemmalle. Sitten molemmat miehet soutivat venheen virtaa ylös, ja Zoë seurasi sitä katseillaan, kunnes hän ei enää voinut erottaa sitä monista muista, jotka liukuivat veden pinnalla palatsin suunnalla. Häntä halutti tietää, minne Zeno meni.

Zenon lähdöstä ei ollut kulunut vielä kymmentä minuuttia, kun esipihan portille toiselle puolen taloa tuli mies, joka kysyi kirjuria. Hän oli puettu yksinkertaisesti siistiin ruskeaan villakaapuun, joka riippui miltei maahan asti. Siinä oli väljät hihat, ja ne peittivät hänen yhteenliitetyt kätensä hänen seisoessaan odottamassa, samanlaisessa asennossa kuin munkit usein seisovat esimiehensä edessä tai lausuessaan ruokarukousta aterialle ruvetessa. Mutta mies ei ollut munkki, sillä hänellä oli leveä tummanpunainen nahkavyö, jossa oli tupellinen puukko, syyrialainen mustesarvi sekä pieni, lieriömäinen, taotusta vaskesta tehty kotelo, jossa hänen ruokokynänsä olivat. Päässä hänellä oli korkea, lieritön huopahattu, samanlainen kuin nykyaikaisilla dervisheillä.

Ovella katsoi orja häntä tarkkaavasti ennenkuin laski sisään. Hänen ilmeessään oli jotakin epätavallista, vaikka piirteet eivät olleetkaan erittäin selvästi ilmenevät, ja hänen kasvoillaan oli tuo itämailla niin tavallinen taikinamainen väri. Hänen silmänsä olivat ehkä hiukan pitemmät ja mantelinmuotoisemmat kuin tavallisen kreikkalaisen tai bukaralaisen, ja hän piti ne puoleksi suljettuina. Hänen harvassa mustassa parrassaan oli joitakin harmaita haivenia. Hänen sieraimensa olivat jyrkkäkaariset, mutta nenä ei ollut erittäin iso eikä selvästi kyömyselkäinen. Konstantinopolissa kylläkin jokapäiväinen kasvojenmuoto; mutta hänen ilmeessään oli jotakin liikkumatonta, mikä aiheutti orjassa rauhattomuuden tunnetta ja samalla alistuvaisuutta. Monia ja monenkarvaisia henkilöitä tuli kauppiaan taloon liikeasioissa päivän mittaan, ja yleisenä sääntönä oli lähettää heidät Omobonon luokse. Orjan tehtävänä oli pysyttää ulkona varkaat, kerjäläiset ja epäilyttävät oliot; hän astui syrjään, päästi vieraan pihaan, joka oli talon ja kadun välissä, ja sulki portin jälleen.

Yksi vapaista kotipalvelijoista, joista pari kolme oli aina valmiina, astui esiin -- vahvahartiainen venetsialainen nimeltä Vito, joka oli ollut merimies ja seurannut Zenoa monet vuodet. Hän tiedusteli vieraan nimeä ja asiaa.

"Minä olen Gorlias Pietrogliant", kuului vastaus. "Asiani kirjurille on kahdenkeskistä laatua."

Palvelija hävisi, palaten hetken perästä takaisin viedäkseen vieraan pohjakerroksessa olevan liiketoimiston yksityishuoneeseen, missä Omobono istui papereilla ja pergamenttiliuskoilla peitetyn korkean pulpetin ääressä.

Omobono ojentautui tuolillaan ja silmäili tulijaa kysyvin katsein, samalla kuin veti pois oikealta käsivarreltaan harmaan pumpulisen puolihihan, jonka hän pani päälleen aina ryhtyessään kirjoittamaan pitempään, jotta mustepilkut eivät tahraisi hienoa liinakalvosinta, joka juuri näkyi hänen nuttunsa tiukan hihan suusta. Hän oli huolellinen. Hän tähysti vierastaan terävästi, kunnes äkkiä huomasi tähystettävänsä katsovan vastaan hieman levottomuutta herättävällä liikkumattomuudella.

"Minä olen Gorlias Pietrogliant", sanoi vieras.

Omobono taivutti päätään kohteliaasti, ihmetellen mielessään, mahtaisiko hän kyetä toistamaan noin oudon muukalaista nimeä.

"Minä olen messer Zenon kirjuri", vastasi hän. "Mikä on asianne, herra Porlias Dietroplant?"

"Gorlias", oikaisi toinen, aivan tyynesti. "Gorlias Pietrogliant."

"Herra Gorlias -- suokaa anteeksi."

"Minä olen tähtienselittäjä", huomautti vieras, istuutuen korkealle, tuolille Omobonon sivulle ja vaipuen äänettömyyteen.

"Olette tähtienselittäjä", virkkoi kirjuri koetteeksi pitkän vaitiolon jälkeen, kun ei tiennyt mitä sanoa.

"Niin, kuten sanoin", vastasi Gorlias. Ja kotvaan ei vieläkään näyttänyt hänen mieleensä johtuvan, että mitään muuta olisi sanottava.

Oli jotakin niin oudon liikkumatonta hänen katseessaan ja yksitotista hänen äänessään, että Omobono alkoi pelätä hänen olevan mielipuolen, mikä kirjurin mielestä olikin jokseenkin samaa tähtienselittäjän kanssa, sillä venetsialaiset eivät milloinkaan ole olleet kovin herkkiä uskomaan tähtien vaikutukseen. Mutta vieras sai hänet pian unohtamaan epäluulonsa herättämällä eloon hänen uteliaisuutensa.

"Asia, jonka vuoksi olen tullut luoksenne, on hyvin arkaluontoinen", sanoi Gorlias, alkaen äkkiä puhua sujuvasti ja matalalla äänellä. "Minulla on syytä luulla, että sama asia on läheinen meille kummallekin".

"Onko?" kysyi kirjuri hieman hämmästyen.

"Luulen olevan. Luulenpa olevan, neljän varpaan ja viiden varpaan kautta!"

"Tuolla puolen veden", vastasi Omobono siekailematta, toivoen saavansa kuulla enemmän.

"Niin suolaisen kuin makean", vastasi Gorlias vuorostaan. "Näiden merkkien nimessä luotan uskollisuuteenne ja vaiteliaisuuteenne."

"Ehdottomasti", vastasi venetsialainen, joka oli varma vaikenemiskyvystään, mutta ihmetteli, mikä se asia mahtoi olla, jolle hänen uskollisuuttaan vaadittiin etukäteen. Hän toivoi sisässään, ettei hänen vieraansa vain aikoisi pyytää häneltä rahaa, sillä hänellä oli aavistus, että jokin kamala kohtalo odottaisi niitä, jotka kieltäytyisivät tekemästä palvelusta, kun sitä vaadittiin vetoamalla noihin salaperäisiin tunnussanoihin, joista hän oli nyt oppinut yhden lisää.

"Messer Carlo ei ole kotona", sanoi Gorlias. "Tällä hetkellä hän on messer Sebastian Polon talossa, joka haluaa naittaa hänelle tyttärensä. Hän ei palaa kotiin ennenkuin päivällisen jälkeen."

Omobono tuijotti puhujaan.

"Te tiedätte enemmän kuin minä", huomautti hän.

"Tietysti. Minähän olen tähtienselittäjä. Teidän hallussanne on talo ja kaikki mitä siinä on, ja palvelijat ja orjat pelkäävät teitä, koska olette herranne suosiossa, mutta he myös rakastavat teitä, koska olette heille ystävällinen. Sentähden, mitä hyvänsä te teette, se on heidän silmissään oikein. Yläkerrassa on kolme naisorjaa; yksi on Arethusa, toiset ovat nimeltään Julia ja Lucilla, ja he palvelevat häntä. Näettehän, että tiedän kaikki. Ja sen asian tähden, joka on meille kummallekin läheinen, on teidän nyt johdettava minut heidän huoneisiinsa, sillä minun on puhuttava hänen kanssaan, jonka nimi on Arethusa."

Omobono toivotti, että Gorlias olisi pyytänyt hänen nuttuaan tai rahojaan tai mitä hyvänsä hänelle kuuluvaa mieluummin kuin sellaista palvelusta; ja hän oli antamaisillaan kieltävän vastauksen, olipa rangaistus siitä mikä hyvänsä, kun valoisa ajatus välähti hänen mieleensä.

"On ainoastaan yksi ehto", vastasi hän, tuokion mietittyään. "Minun on oltava saapuvilla teidän puhuessanne hänen kanssaan."

"Siitä teidän ei tarvitse olla huolissanne", virkkoi Gorlias rauhallisesti. "Olen nähnyt sen huoneen, missä hän asuu, tähdistä saamani tiedon nojalla. Siinä on eteläpuolella pieni katettu parveke, joka on ulkopuolelta varustettu ristikolla suojaksi auringonpaisteelta. Siinä olen puhuva Arethusan kanssa, sillä välin kuin te seisotte oven luona ja pidätte meitä silmällä. Minä piirrän kuvioita ja näytän selittävän niitä hänelle, jotta orjatytöt luulisivat minun tulleen huvittamaan häntä asettamalla hänelle horoskoopin. Itse messer Carlollakaan ei olisi mitään sitä vastaan, ja Arethusa pankoon hunnun kasvoilleen, niin etten voi niitä nähdä."

Omobono mietti tuokion, mutta ei voinut nähdä mitään hyvää syytä, minkä vuoksi tuon pyynnön täyttämisestä olisi tullut kieltäytyä, kun taas toiselta puolen hän näki mahdollisuuden saada tietää enemmän tuosta salaisuudesta, joka kiinnitti hänen mieltään. Zoëhan oli kuiskannut hänelle ketjun toisen tunnussanan Rustanin talossa, ja Omobono oli melkein varma, että hän jollakin tavoin tietäisi myöskin muut, sekä kaikkien niiden merkityksen.

Molemmat miehet nousivat marmoriportaita ylös toiseen kerrokseen, ja Omobono kolkutti naisten huoneiston sisäänkäytävän ovelle. Kuului kevyttä tohvelien sipsutusta ja Lucilla avasi ovea juuri sen verran, että voi pistää päänsä ulos, sillä ei ollut vielä puolipäivä-aterian aika, ja hän ihmetteli mitä heistä tahdottiin.

"Käske emäntäsi hunnuttamaan kasvonsa, lapseni", sanoi Omobono. "Täällä on eräs kuuluisa tähtienselittäjä, joka on tullut ilmoittamaan hänelle hänen tulevaisuuttaan, auttaakseen hänen aikaansa kulumaan."

Lucilla katsahti Gorliakseen uteliaasti ja hymyili, näyttäen kaikki hampaansa.

"Täällä on tosiaankin melko yksitoikkoista", huomautti hän ja hävisi, sulkien oven jälkeensä.

Heidän odottaessaan otti Gorlias avaran viittansa poimuista ison pergamenttikäärön, kehittäen sitä auki jalan tai parin verran, jolloin tuli näkyviin suuri joukko käsittämättömiä merkkejä ja kuvioita; samoin hän otti esiin ison messinkikompassin, liuskan padualaista liinapaperia, senkin kääröksi kierrettynä, sekä arabialaisen hopeasolkisen almanakan. Omobono seurasi näitä valmisteluja samalla kertaa uteliaana ja epäuskoisen huvitettuna, kunnes Lucilla avasi oven uudelleen ja johti molemmat miehet Zoën luo. Tähtienselittäjä teki esiin astuessaan kabbalistisia merkkejä oikealla kädellään, ikäänkuin piirtäen ilmaan oletettuja kuvioita ojennetulla etusormellaan. Zoën kasvot olivat kokonaan valkean harsohunnun kaksinkertaisten poimujen peitossa, mutta hän näytti katsovan tarkkaavasti tähtienselittäjää tämän astuessa häntä kohti.

VIII LUKU.

Zoë ja tähtienselittäjä istuivat katetulla parvekkeella, ollen kokonaan kirjurin näkyvissä, joka seisoi oven luona, teroittaen turhaan tarkkoja korviaan saadakseen siepatuksi jonkinkaan sanan heidän kuiskaten suoritetusta keskustelustaan. Tytöt oli käsketty pois. Silloin tällöin Gorlias puhui ääneen, viittoen kompassillaan kuvion eri osia, mutta se mitä hän sanoi, teki vain mahdottomammaksi arvata mitä hän kuiskaili. Zoë istui miltei liikkumatta, mutta hän oli raoittanut huntunsa poimuja sen verran, että hänen suunsa tuli näkyviin, ja kun hänen seuralaisensa oli puhunut jonkun aikaa, kumartui hän vastaamaan hänen korvaansa, ollen kuitenkin samalla viittaavanaan paperilla oleviin kuvioihin, ikäänkuin kysymyksiä tehden.

Pääsisältö siinä, mitä Gorlias hänelle puhui, oli se, että hän ja hänen ystävänsä olivat läheisesti kiintyneet erääseen valtavaan yritykseen ja olivat usein koettaneet saada urkituksi, olisiko Carlo Zeno halukas auttamaan heitä sen suorittamisessa, mutta ilman minkäänlaista menestystä, sillä Zeno joko ei ymmärtänyt tahi ei tahtonut ymmärtää. Messer Sebastian Polo, jonka talossa hän usein kävi, oli arka mies eikä hänelle voinut uskoa sellaista salaisuutta; sitäpaitsi hän halusi niin kovasti naittaa tyttärensä Carlo Zenolle, ettei hän varmastikaan olisi suonut tämän antautuvan mihinkään vaaranalaisiin yrityksiin.

Kaiken tämän Gorlias esitti hyvin selkeästi, ja Omobono olisi kummastellut saadessaan tietää, ettei hän ollut käyttänyt mitään tunnussanaa. Sitten Zoë kumartui kuiskaamaan hänen korvaansa.

"Mikä on Sebastian Polon tyttären nimi?" kysyi hän.

"Giustina", kuiskasi tähtienselittäjä. "Aurinko liki keskitaivasta", jatkoi hän ääneen, "ja kolmio-aspektissa Marsiin merkitsee kauniita hevosia ja palvelijaseuruetta." Hän alensi jälleen äänensä. "Hän on kolmenkymmenen ja on ollut isossarokossa", kuiskasi hän.

"Isäntä on ollut täällä vain kerran sen jälkeen kuin tulin tänne", sanoi Zoë, kumartuen jälleen puhumaan hänen korvaansa. "Minulla ei ole häneen mitään vaikutusvaltaa."