Part 8

Kaikki tämä oli sangen epätyydyttävää. Jos tyttö oli orjuudessa syntynyt, oli Zenon parasta lähettää Arethusa Pesarolle niinpiankuin venetsialainen laiva lähtisi matkalle, sillä hänellä ei ollut vähintäkään aietta tuhlata rahojaan hyödyttömiin yrityksiin vapauttaa orjia, jotka lain perusteella pidettiin tilaansa syntyneinä. Heidän asemansa oli epäilemättä onneton, mutta he olivat siihen tottuneet, eikä kukaan ollut silloin uneksinutkaan ihmisen synnynnäisestä vapauden oikeudesta, yhtä tai kahta paavia ja kiihkoilijaa lukuunottamatta, joita oli pidetty haaveilijoina. Zenosta, joka oli aikansa lapsi, tuntui yhtä järjettömältä, että jokaisen pitäisi syntyä vapaaksi, kuin teistä tuntuisi, että jokaisen pitäisi syntyä englantilaiseksi herttuaksi, Tammanyn esimieheksi, suureksi oopperatenoriksi tai valtakunnan kruununperilliseksi. Sitäpaitsi, milloin oli kysymyksessä kaunotar, varsinkin jos se myytiin Venetsiaan, oli orjuudessa lievikkeitä, kuten Zenokin tiesi. Arethusa saisi elää yltäkylläisyydessä; pian hänestä tulisi myöskin todellinen määrääjä Marco Pesaron taloudessa, kuten suosikki-orjat hyvin yleisesti olivat omistajiensa palatseissa. Heillä ei ollut vielä sitä suunnatonta vaikutusvaltaa Venetsiassa, minkä he saavuttivat seuraavalla vuosisadalla, mutta heidän valtansa oli jo kasvamassa tuhoisasti.

Zeno ei epäröinyt kauan; hän ei tehnyt sitä koskaan; ja tehtyään päätöksensä hän käski noutaa toisen Arethusan tytöistä.

"Mikä on nimesi, lapsi?" kysyi hän, tarkastellen tytön jokapäiväisiä kasvoja ja älykkäitä silmiä.

"Julia, teidän Jaloutenne", vastasi tyttö. "Jos suvaitsette", lisäsi hän arasti, ikäänkuin puolittain odottaen, että Zeno tahtoisi kutsua häntä joksikin muuksi.

"Julia", toisti Zeno, painaen nimen muistiinsa, "ja miksi kutsutte emäntäänne?" kysyi hän äkkiä.

Tyttö joutui ymmälle kysymyksestä.

"Hänen nimensä on Arethusa", vastasi hän, hetken mietittyään.

"Sen tiedän. Mutta kun puhut hänelle, miksi kutsut häntä silloin? Kun hän antaa sinulle määräyksen, kuinka vastaat hänelle? Et kai sano: 'Kyllä, Arethusa' tai: 'Ei, Arethusa', vai kuinka? Hän ei siitä pitäisi."

Julia hymyili ja pudisti päätään.

"Me kutsumme häntä kokónaksi", vastasi hän, "Eikö se ole kreikkalainen sana, joka tarkoittaa nuorta ylhäistä naista, teidän Jaloutenne?"

"Kyllä", sanoi Zeno, "se on kreikkalainen sana ja merkitsee nuorta ylhäistä naista. Mutta Arethusahan on vain orja niinkuin tekin. Miksi kutsutte häntä arvonimellä? Mikä saa teidät luulemaan, että hän on ylhäinen nainen?"

"Hän on toisenlainen orja. Hän maksaa paljon kultaa. Sitäpaitsi, jollemme kutsuisi häntä kokónaksi, niin hän ehkä vetäisi meitä tukasta tai kynsisi kasvojamme. Kuka tietää? Me olemme vain oppimattomia pikku tyttöjä, mutta niin paljon se suuri neekerinainen siellä orjavankilassa kuitenkin opetti meille."

"Vai niin, vai opetti hän teille käyttäytymistä?" Zeno hymyili sitä ajatellessaan.

"Hän sai meidät itkemään hyvin usein, mutta se oli meidän omaksi hyväksemme", vastasi tyttö, varhaisvanhalla filosoofisuudella. "Meistä on maksettu hyvä hinta ja meillä on hyvä isäntä ja me olemme yhdessä, kaikki sen vuoksi, että palvelimme taitavasti kokónaa yhden illan ja aamun."

"Yhden illanko?" kysyi Zeno hämmästyneenä.

"Hänet tuotiin orjavankilaan vasta eilen illalla, teidän Jaloutenne."

"Mihin aikaan?"

"Se oli kolmas tunti pimeäntulosta, sillä musta nainen lähetti toiset nukkumaan heti kuin hänet oli tuotu."

Zeno ajatteli tätä tiedonantoa hetken aikaa.

"Sano hänelle", virkkoi hän, "että minä syön illallista hänen kanssaan tänään. Ei muuta."

Julia, joka oli pitänyt käsiään kunnioittavasti edessään, teki pienen kumarruksen, kääntyi nopeasti ja juoksi pois, jättäen talon isännän mietteisiinsä. Hän tapasi Zoën yhä istumassa ikkunan ääressä, ja herkulliset ruokalajit, jotka Lucilla oli ottanut vastaan siselöidyllä pronssitarjottimella ja asettanut hänen viereensä, olivat koskematta.

"Isäntä käski minun sanoa, että hän syö illallista teidän kanssanne tänään, kokóna", sanoi Julia.

Zoë liikahti hieman, mutta hillitsi itsensä eikä virkkanut mitään, vaikka puna nousi hänen kasvoilleen ja hän kääntyi kokonaan poispäin tytöistä, jotteivät he sitä näkisi. He seisoivat hiljaa pitkän aikaa, odottaen.

"Ettekö haluaisi syödä jotakin?" kysyi Julia arasti jonkun ajan kuluttua. "Te ette ole syönyt mitään sitten eilis-illan, ja silloinkin vain vähäisen."

"Muistaakseni minä söin kaikki makeiset", vastasi Zoë, kääntyen ja hymyillen hiukan muistellessaan tyttöjen kauhistusta.

Tunnit kuluivat eikä mitään tapahtunut. Jonkun aikaa päivällisen jälkeen Zoë näki yläikkunastaan Zenon tulevan talosta ja laskeutuvan marmoriportaita kauniiseen venheeseen, joka odotti rannassa. Hänen astuessaan venheeseen Zoë vetäytyi kauas taaksepäin ikkunasta, jottei Zeno katsahtaisi ylös ja näkisi hänen olleen katselemassa häntä. Hän kuuli Zenon äänen tämän antaessa määräystä molemmille soutumiehille. Heidän aironsa painuivat veteen hiljaa loiskahtaen, ja kun Zoë jälleen katsoi ylös, soutivat he venhettä pois vastavirtaan, Blachernaen palatsia ja Makeaa Vettä kohti.

Syötyään herkullisinta ruokaa mitä koskaan olivat maistaneet, niin paljon etteivät enää enempää jaksaneet, olivat palvelijatytöt kyyhähtäneet yhdessä matolle vähän matkan päähän emännästään ja nukkuivat sikeästi. Talon varjo piteni, kunnes se vietti oikealla kädellä marmoriportaiden yli tyveneen veteen, ja Peraan ja Galataan kohdistuva kirkas auringonpaiste alkoi muuttua kullankarvaiseksi; samalla tavoin sulattimessa valkoisen hehkuvaksi kuumennettu kulta alkaa jäähtyä, käy kellerväksi ja punajuomuiseksi.

Kun päivä himmeni purppuraiseksi autereeksi ja ilma kävi viileämmäksi, heräsivät molemmat tytöt yht'aikaa, hieroivat silmiään ja ponnahtivat paikalla jaloilleen. Zoë ei ollut edes huomannut heitä, mutta juuri silloin airojen tasainen loiske kuului jälleen, ja hän näki venheen palaavan takaisin, mutta ilman Zenoa. Hän katsoi uudelleen ollakseen varma, että se oli sama venhe, ja toivon säde välähti hänen mielessään kuin suvisalama. Ehkäpä Zeno oli muuttanut mielensä eikä tulisikaan -- tänä iltana.

Tytöt muistuttivat häntä isännän viestistä, ja hän antoi heidän pukea hänet uudelleen iltaa varten. He järjestivät hänen tukkansa ja kiersivät siihen helminauhoja, joita he olivat löytäneet santelipuisesta lippaasta pukeutumispöydältä. He ottivat vaatteita vaatekaapeista, ihmeen hienosti ommeltuja liinavaatteita, vaaleita silkkejä ja vienon sinervää hopealangoin kirjailtua samettia. Ja tehtyään parhaansa he pitivät kahta kiillotettua metallipeiliä hänen edessään ja takanaan, jotta hän voisi ihailla itseään. He olivat sytyttäneet useita pieniä lamppuja, jotka olivat asetetut täyteen kuntoon, sillä ulkona oli jo pimeä, ja he olivat kuluttaneet kaksi tuntia Zoën koristeluun. Ja hän hymyili ja taputti heidän poskiaan ja sanoi heitä taitaviksi tytöiksi, sillä hän oli varma, että Zeno oli muuttanut aikomuksensa. Hän ei tulisi hänen luokseen tänä iltana.

Mutta juuri kuin hän toisti näitä sanoja itsekseen, tuli Zeno äänettömästi lämpimän lampunvalon läpi ja seisoi hänen edessään, ja hänen sydämensä lakkasi sykkimästä.

Ensi kertaa ratkaisevan askeleen ottamisen jälkeen hän tunsi tekonsa koko kantavuuden ja merkityksen. Hän oli todella orja, ja hän oli yksin isäntänsä kanssa.

VII LUKU.

"Pelkäättekö minua?"

Zeno lausui kysymyksen lempeästi, sillä väri oli paennut Zoën kasvoilta, ja katse, jonka tyttö loi häneen, oli säikähtynyt tuijotus. Hän oli kerran nähnyt samanlaista kauhua pelästyneen peuran silmissä, ikäänkuin himmeä opaali olisi häivähtänyt sen silmien editse.

Zoë ei vastannut, mutta hän liikahti vaistomaisesti, ikäänkuin vetäytyen kokoon, ja käänsi olkapäänsä häntä kohti. Zeno kuuli hänen hengittävän kiivaasti.

Zenon tunne oli tällöin aivan uutta hänelle; sillä sangen usein hän oli taistelussa nähnyt vahvojen miesten kalpenevan edessään, juuri silloin kuin he tunsivat, että hän käytti miekkaa mestarin tavalla ja aikoi surmata, mutta hän ei ollut koskaan elämässään nähnyt naisen häntä pelkäävän. Hänen niukassa kokemuksessaan he olivat aina näyttäneet iloitsevan siitä, että hän oli heitä lähellä ja puhutteli heitä. Senpävuoksi, kun hän näki Zoën pelästyvän, hän ei tiennyt mitä tehdä tai sanoa, ja hän toisti älyttömästi kysymyksensä:

"Pelkäättekö minua?"

Zoë upotti pienet kyntensä kämmeniinsä ja katseli ympäri huonetta ikäänkuin apua etsien; mutta molemmat palvelijatytöt olivat hävinneet heti kuin isäntä oli astunut huoneeseen, sillä niin oli heidän harjoittajansa heille opettanut. Zoë oli aivan yksin sen miehen kanssa, joka oli ostanut hänet.

Kaikenlaisia sekavia ajatuksia pyöri hänen aivoissaan, kun Zeno istuutui tuolille sohvan viereen. Hän ihmetteli, mitä tapahtuisi, jos hän kertoisi Zenolle tarinansa muutamin sanoin ja vetoaisi hänen jalomielisyyteensä. Hän arvasi, että Zeno oli hyväntahtoinen, ainakin toisinaan. Mutta ehkä hän oli uuden keisarin ystävä ja hänelle tuottaisi huvia tietää ostaneensa Mikael Rhangaben tyttären. Tai hän lähettäisi ehkä noutamaan Rustanin ja vaatisi purkamaan kaupan, ja Rustan veisi hänet takaisin kerjäläiskortteliin ja pakottaisi kyria Agatan antamaan takaisin rahat. Zoë tiesi samalla vähän ja paljon Konstantinopolin maailmasta, mutta yhdestä seikasta hän oli varma, ja se oli se, että armoa tai lempeyttä ei kenenkään hänen nimeään kantavan tarvinnut odottaa niinkauankuin Andronikus hallitsi Blachernaessa.

Hänen isäntänsä läsnäolo peloitti häntä, mutta hän pysyi täysin urheasti päätöksessään. Vaikka kuolema olisi astunut hänen silmäinsä eteen, ei se olisi saanut häntä tekemään mitään, mistä ne, joiden tähden hän oli myynyt itsensä, joutuisivat kärsimään.

Zeno istui hiljaa ja katseli häntä. Hänestä tuntui, että tyttö oli paljon kauniimpi kuin hän ensin oli oivaltanutkaan. Hänen nojautuessaan sivuttain isoja tyynyjä vastaan, kääntäen kasvonsa pois hänestä ja olkansa häneen päin, oli hänen poskensa ja kaulansa piirteissä niillä paikoin missä se yhtyi korvaan, samoinkuin pienissä untuvaisissa kiehkuroissa hänen hiusrajassaan, jotakin, joka sai Zenon veret liikkeelle vasten hänen tahtoaankin. Ja tulipa paholainen kuiskaamaan hänen mieleensä, että tyttö oli hänen persoonallista omaisuuttaan yhtä hyvin kuin hänen hevosensa, talonsa ja kauppavarastonsa. Italiassa olivat lait orjiin nähden kylläkin epävarmoja, mutta Konstantinopolin laista ei ollut epäilystäkään. Orja Arethusa, joka painoi niin ja niin monta talenttia ja minaa ja jolla oli niin ja niin monta tervettä hammasta ynnä muita hyviä puolia, oli Carlo Zenon ehdotonta omaisuutta. Hän olisi voinut surmata hänet, jos olisi halunnut, millä tavalla hyvänsä, eikä laki olisi nimittänyt sitä murhaksi. Olisi ollut yhtä orjaa vähemmän, ja hän olisi heittänyt kaivoon neljäsataa kultatukaattia; mutta siinä olisi ollut kaikki.

Zoë näytti hänestä maailman kauneimmalta olennolta, eikä paholainen esittänyt että hän surmaisi hänet; ei suinkaan.

Pitkän aikaa olivat mies ja hänen orjansa ääneti ja tuskin liikahtivatkaan, eikä kumpikaan heistä jälkeenpäin unohtanut noita minuutteja. Kumpikin kamppaili ajatuksissaan jotakin vastaan, mikä tuntui mahdottomuudelta, sellaiselta, mitä ei ikinä voisi tehdä. Jalosyntyinen tyttö oli äidin tähden, joka ei ollut hänen äitinsä, ja veljien tähden, jotka eivät olleet hänen vertaan, päättänyt olla loppuun saakka se, miksi hän oli saattanut itsensä heidän henkensä pelastamiseksi, sen kauppiaan kuuliainen orja, joka oli maksanut hänet kullassa. Se oli pahempaa kuin kuolema, mutta jollei hän siitä kuolisi, niin täytyisi hänen kokea se loppuun saakka, jottei se hyvä, minkä hän oli tehnyt, raukenisi jälleen tyhjiin.

Mies, jolla oli täysi laillinen oikeus häneen ruumiin ja hengen puolesta ja jonka lämpimän nuoren veren hänen kauneutensa sai niin syvälti liikkeelle, päätti vastustaa ja olla olevinaan ikäänkuin hän ei olisikaan toisen valtias. Hänen laihat kasvonsa olivat verraten levolliset tyvenessä lampunvalossa, niinkuin ne olisivat olleet riehuvan taistelun keskelläkin; mutta sisällä oli hänessä sellaista, mitä hänen ei tehnyt mieli toiste tuntea ja ehk'ei antaa muidenkaan tietää hänen koskaan tunteneen.

Vihdoin, kummastellen hiljaisuutta ja puolittain uskoen ja hartaasti toivoen, ettei Zeno enää ollut huoneessa, Zoë käänsi päätään. Zenon silmät olivat häneen kiinnitetyt, mutta niissä oli jotakin, mitä Zoë ei voinut pelätä.

"Sanokaa minulle kuka te olette", sanoi Zeno tyynesti.

Kaikista kysymyksistä vähimmän oli Zoë odottanut tätä, joka Zenon mielestä tuntui niin luonnolliselta. Zoë odotti tuokion, ennenkuin puhui.

"Oletteko tyytymätön, herra?" kysyi hän hillityllä äänellä. "Onko bukaralainen pettänyt teitä?"

"Ei! Mikä ajatus!"

"Silloin te tiedätte mikä minä olen, enkä minä voi sanoa teille sen enempää, herrani. Voiko orjalla olla sukujuurta?"

"Minä en usko, että te olette syntynyt orjaksi", sanoi Zeno, kallistuen hiukan eteenpäin ja katsoen häntä silmiin.

Hetkisen kuluttua Zoën luomet painuivat alas hänen katseensa edessä, mutta hän ei puhunut mitään.

"Eikö teillä ole mitään sanottavaa?" kysyi Zeno, pettyneenä hänen äänettömyydestään.

Jälleen valtasi Zoën kiusaus kertoa Zenolle kaikki, koska tämä puhutteli häntä niin ystävällisesti; mutta hän ajatteli yhä sitä, mitä saattoi tapahtua kyria Agatalle.

"Minä olen teidän ostettu orjanne", sanoi hän melkein heti. "Minulla ei ole sanottavana mitään muuta."

"Mutta onhan teillä ollut äiti?"

"En ole koskaan tuntenut häntä."

"Entä isänne sitten?"

"En ole tuntenut häntäkään."

Zeno ei aina ollut kärsivällinen, edes naistenkaan kanssa, eikä ollut mitään syytä minkävuoksi hänen pitäisi olla pitkämielinen omaan omaisuuteensa nähden.

"Minä en usko teitä", sanoi hän kyllästyneellä äänellä, ja hän nousi ja alkoi astella huoneessa.

Nyt sattui niin, että Zoë oli kyennyt vastaamaan Zenon kahteen viime kysymykseen täysin totuudenmukaisesti, sillä hänellä ei ollut vähäisintäkään muistoa omasta isästään ja äidistään, jotka olivat kuolleet ruttoon hänen ollessaan kolmen kuukauden vanha.

"Minä vannon kaikkien pyhien asiain nimessä, että se on totta", sanoi hän, seuraten Zenoa silmillään.

Zeno teki kärsimättömän eleen.

"Orja ei voi tehdä valaa", vastasi hän töykeästi.

Zoë kohotti heti kaunista päätään ja hänen silmänsä hehkuivat; mutta Zeno ei nähnyt sitä, sillä hän oli kävellessään kääntynyt häneen selin, ja hetkistä myöhemmin Zoë otti jälleen äskeisen alistuvan asentonsa.

Zeno seisahtui lähelle ovea ja löi käsiään yhteen; molemmat palvelustytöt tulivat esiin.

"Tuokaa illallinen", sanoi Zeno.

Kun he menivät täyttämään käskyä, tuli Zeno takaisin ja istui jälleen sohvan viereen. Hänen ja Zoën välissä oli juuri parhaiksi tilaa pienelle pöydälle. Tytöt tulivat takaisin ja palvelivat heitä, mutta kumpikin oli vaiti. Zeno valmisti itselleen salaatin valmiiksi tuoduista aineksista, ja kun se oli valmis, antoi hän siitä vähän Zoëllekin. Zoë oli tarkannut hänen menettelyään, sillä italialainen tapa oli hänelle outo eikä hän ollut koskaan tiennyt miten salaatti laitettiin. Zeno kaatoi kreikkalaista viiniä hänen lasiinsa, hienotekoiseen valkoiseen Murano-pikariin, jonka kannan ympärillä oli vaaleita sinisiä viiruja. Mutta Zoë ei syönyt eikä juonut.

"Menkää", sanoi Zeno tytöille. "Minä kutsun teitä sitten."

Tytöt hiipivät pois äänettömästi. Zeno oli unohtanut tyytymättömyytensä ja tunsi jälleen Zoën läsnäolon.

"Teidän pitää syödä ja juoda", sanoi hän lempeästi. "Jos on jotakin, mistä pidätte, niin sanokaa. Te saatte sitä."

"Te olette ystävällinen", vastasi Zoë, mutta ei kohottanut kättään. "Minulla ei ole ruokahalua", lisäsi hän hetken perästä.

En tiedä mistä johtuu, ettei kukaan mies usko naista, kun tämä sanoo ettei hänen ole nälkä. Zenoa närkästytti, ja näyttääkseen tyytymättömyyttään hän alkoi itse syödä enemmän kuin häntä haluttikaan. Zoë katseli äänetönnä hänen tehdessään lopun toisesta linnusta ja kaikesta laittamastaan salaatista. Hän ei olisi ollut nainen, jos häneltä olisi jäänyt näkemättä, että Zeno tunsi samalla vähän arkuutta, niinkuin pelottomin ja tarmokkainkin mies usein tuntee naisen edessä, jota hän ei ymmärrä. Silloin tapahtui Zoën omassa tilassa muutos parempaan päin; hän hengitti vapaammin, hänen sydämensä löi tasaisemmin, paino, joka ahdisti hänen rintaansa lyijynraskaana juuri kurkun alla, keventyi. Kun nainen näkee, että mies on arka hänen seurassaan, on hän varma siitä, että tämä mies ennemmin tai myöhemmin tottelee hänen tahtoaan; ja vaikka hän joskus erehtyykin, niin useimmiten hän kuitenkin on oikeassa.

Zeno ei ollut koskaan ennen tuntenut arkuutta; mutta nyt, kun hän halusi puhua, ei hän löytänyt mitään sanottavaa, ja Zoë tiesi sen eikä auttanut häntä. Oli omituista, että pelkonsa hälventyessä Zoë alkoi pitää häntä kauniimpana kuin ensi näkemältä aamulla. Kun Zeno oli lopettanut ateriansa, joi hän vähän viiniä, laski lasin pöydälle ja katsoi Zoëhen vihaiseksi tarkoitetulla ilmeellä; sillä hän kaipasi jo sitä aikaa -- viisi minuuttia taaksepäin -- jolloin Zoë oli pelännyt häntä ja hän oli ollut tilanteen herra. Hän veti kulmansa ryppyyn, tiukensi huulensa ja tuijotti häneen, mutta hänen ihmeekseen ei tyttö näyttänytkään pelästyvän. Zeno oli hukannut langan tällä kertaa, ja tyttö oli löytänyt sen. Zoë vastasi hänen katseeseensa lievästi hämmästynein ilmein.

"Oletteko jo lopettanut illallisen!" kysyi hän vienosti.

Kepeä punastus kohosi Zenon ruskeille poskille hänen tuntiessaan arkuutensa kasvavan, mutta hän ei kääntänyt katsettaan Zoësta.

"Te ette näytä pelkäävän minua enää", virkkoi hän vastaukseksi.

"Onko minulla jotakin syytä pelätä teitä?" kysyi Zoë luottavalla äänellä.

Hän pani kaikki alttiiksi tällä kysymyksellä, tai ainakin luuli panevansa. Hän voitti. Zenon kasvot muuttuivat ja leppyivät, sillä vetoamalla hänen jalomielisyyteensä oli tyttö saanut hänet tuntemaan olonsa luontevammaksi.

"Ei", vastasi hän. "Te ette ole lainkaan vaarassa minun puoleltani. Sitäpaitsi", lisäsi hän hiukan väkinäisesti, "en ole vielä päässyt selvyyteen siitä, mitä minun on tehtävä teille."

Zoë ojentautui istumaan suorana, toinen käsi pienen pöydän reunalla.

"Asianlaita on niin", jatkoi Zeno, "että minä en ostanut teitä itseäni varten."

Zoë teki äkillisen liikkeen istuessaan. Sitten hänen herkkäpiirteinen suunsa jäykistyi halveksivaan ilmeeseen.

"Siis tekin olette vain orjakauppias!" huudahti hän halveksivasti. Mutta Zeno nauroi jo sellaiselle ajatuksellekin, ja oli iloinen voidessaan nauraa. Se kevensi.

"Ei", sanoi hän, "en ole orjakauppias. Olen venetsialainen tukkukauppias, tietääkseni. Olen ollut myöskin soturi, ja vähällä oli minusta tulla palkkapitäjän haltija!"

"Pappi!" Zoën kasvot kuvastivat hänen inhoaan.

"Ei, sillä en ole koskaan astunut hengelliseen säätyyn", vastasi Zeno, saaden sitä enemmän itsevarmuutta mitä enemmän Zoë vihastui. "Mutta mitä teihin tulee, niin eräs ystäväni, rikas venetsialainen aatelismies, pyysi minulta sellaista palvelusta, että lähettäisin hänelle kauneimman orjan mitä Konstantinopolista voi saada hänen mainitsemallaan suurella rahasummalla. Itse asiassa --"

Mutta tässä hänen puheensa keskeytyi, sillä Zoë kääntyi hänestä pois ja upotti kasvonsa nahkaiseen tyynyyn. Hänen ruumiinsa vavahteli hiukan, ja Zeno luuli hänen itkevän. Zoë oli jo miltei tottunut Zenoon ja alkanut tuntea itsellään olevan jonkinlaista valtaa häneen; ja hän myönsi häveten, että Zeno miellytti häntä, vaikka hänen tarkoituksensa oli vihata häntä. Mutta ajatus, että Zeno oli ostanut hänet kuin jonkin tavara-erän ikään, lähettääkseen hänet kaukana olevalle tuntemattomalle miehelle, oli enemmän kuin hän ensi alussa jaksoi kestää. Sitäpaitsi, vaikka syömisen ajatuskin teki hänet pahoinvoivaksi, oli hän todella heikontunut ravinnon puutteesta, ja viimeksikuluneen vuorokauden aikana hän oli kokenut niin paljon kuin hänen luontonsa saattoi kestää murtumatta jollakin tavoin.

Zeno huolestui ja kumartui hänen ylitseen, jokseenkin kömpelösti, tahtoen viihdyttää häntä. Zoë käänsi kasvonsa häneen päin äkkiä, ilman varoitusta, ja Zeno näki, että hänen silmänsä olivat kuivat ja posket punoittavat.

"Venetsia on kaunis kaupunki", sanoi hän suostutellen. "Te tulette olemaan tärkeä henkilö ystäväni talossa -- hän antaa teille --"

"Milloin aiotte lähettää minut? Huomennako?" Tyttö oli saanut jossakin määrin takaisin mielenmalttinsa.

"Sanoinhan, etten ole vielä päättänyt, mitä minun on teille tehtävä", vastasi Zeno. "Rahat, jotka annoin bukaralaiselle, olivat omiani. Kenties pidän teidät sittenkin täällä."

Zoë inhosi häntä tällä hetkellä. Häntä halutti herjata häntä, lyödä häntä, ajaa hänet matkoihinsa. Hänen sanoissaan oli jotakin niin alentuvaa. Hän päättäisi mitä hänen on tehtävä hänelle! Hän kenties pitäisi hänet sittenkin! Hän oli maksanut hänet omalla rahallaan! Ei ollut mahdollista, että Zoë oli voinut pitää häntä kauniina, että hänen kasvonsa, käytöksensä tai äänensä olisivat edes hetkellisestikään voineet miellyttää häntä.

"Minä vihaan teitä!" huusi Zoë, purren hampaansa yhteen puhuessaan.

Zeno oli hänen lähellään, ja Zoë vetäytyi hänestä niin kauas sohvan tyynyjä vasten kuin saattoi. Zeno siirtyi jälleen tuolilleen, sillä hän näki kuinka vihoissaan Zoë oli. Hän oli tahallaan puhunut niinkuin Zoë olisi todella ollut vain orja, niinkuin hän väitti olevansa, ja vastoin luonnollista vaistoaan, joka vaati häntä kohtelemaan neitoa vertaisenaan.

"Tosiaankin", sanoi hän kylmästi, ja ottaen rikotun saksanpähkinän pöydältä alkoi kuoria esiin sydäntä, "eipä ole helppo tietää mikä teitä miellyttää. Te näytätte kauhistuvan Venetsiaan menon ajatusta ja raivostuvan tänne jäämisen ajatuksesta! On tietysti kolmaskin mahdollisuus. En tahtoisi lähettää ystävälleni orjaa, joka tyytymättömyydessään myrkyttäisi hänet ja hänen perheensä, enkä suinkaan tahdo pitää omassa talossanikaan sellaista, joka vihaa minua ja voi saada päähänsä leikata kaulani poikki nukkuessani. Ainoa, mikä jää tehtäväksi, on myydä teidät takaisin bukaralaiselle tappiolla. Olisiko se teistä mieleen?"

Zoë tunsi jälleen olevansa toisen vallassa.

"Te saitte minut luulemaan, että te olisitte minulle ystävällinen!" sanoi hän, ja hänen äänensä värähteli.

Zeno nauroi, sillä hän oli liian suutuksissaan leppyäkseen heti toisen nöyrtymisestä.

"Se ei estänyt teitä kuitenkaan sanomasta vihaavanne minua, hetki sitten", vastasi hän. "Teidän ei pidä odottaa minulta liiaksi kristillisiä hyveitä, sillä minä en ole pyhimys. En ole koskaan oppinut rakastamaan niitä jotka minua vihaavat!"

Zoë piti hänestä nyt enemmän. Kun Zeno heitti päätään hiukan taaksepäin, katsoen häneen puoleksisuljettujen luomiensa alla, silmäsi Zoë hänen ruskeaa kaulaansa, eikä hänelle tullut mieleen katkaista sitä, niinkuin Zeno oli viitannut. Mutta Zoë oli suutuksissaan itselleen siitä, että oli käynyt niin monen mieltymyksen ja vastenmielisyyden vaiheen läpi niin lyhyessä ajassa, sekä siitä, ettei hän tuntenut kevennystä kuullessaan puhuttavan pitkälle matkalle lähettämisestä, joka varmasti merkitsisi turvaa niin kauaksi kuin se kestäisi, ja kukaties vapautumisen mahdollisuuttakin. Hän ihmetteli myöskin, miksi hän ei enää halunnut suorastaan kuolla, kun kyria Agata nyt oli pelastettu. Hänen vastauksensa Zenon viime puheeseen oli nöyrä.

"Te saitte minut sanomaan sen", sanoi hän. "Olen pahoillani, herra."

"Olen ainakin tullut tietämään, että jäätte mieluummin tänne kuin palaatte takaisin Rustan Karaboghazdzhin ja hänen lempeän vaimonsa -- punatukkaisen kyyhkynsä luo!"

"Mihin hyvänsä mieluummin kuin sinne!"

Zoën ääni oli vakava, sillä sitä kohtaloa hän pelkäsi kaikkein enimmän, niin hyvin itsensä puolesta kuin senkin takia, että hän kuvitteli orjakauppiaan jollakin tavoin vaativan rahojaan kyria Agatalta. Zeno oli nähtävästi tyytyväinen hänen vastaukseensa, sillä hän katsoi häneen ystävällisemmin ja oli vaiti jonkun aikaa. Jälleen hän salli silmiensä ihastella hänen kauneuttaan.

"Minä en lähetä teitä takaisin", virkkoi hän viimein; ja hän ojensi kätensä Zoëta kohti, ikäänkuin antaen lupauksen vertaiselleen.