Part 3

Tällaisissa mietteissä eikä suinkaan levollisin mielin kirjuri kulki avoimen paikan poikki ja tuli kujalle. Hän oli otaksunut sen johtavan bukaralaisen korttelin jatkoon, mutta huomasi kohta erehtyneensä. Vielä tänäänkin voi ihminen asua vuosikausia Konstantinopolissa tuntematta likimainkaan sen joka kolkkaa, ja Omobono huomasi olevansa sellaisessa kaupunginosassa, jota hän ei ollut koskaan nähnyt. Se oli raunioina ja kuitenkin se oli asuttu. Harvassa talossa oli ovea, tuskin ainoassakaan ikkunassa luukkuja, ja ohikulkiessaan hän näki että moneen alakerran huoneeseen valo tuli ylhäältä, alas romahtaneen lattian ja ylempänä olevan särkyneen katon läpi. Kuitenkin oli jokaisessa raunioituneessa asumuksessa ja melkein joka ovella joku ihminen, ja kaikki olivat kammottavan näköisiä. Kaikki olivat puetut ryysyihin, jotka vaivoin pysyivät koossa, ja jotkut saivat tuskin säädyllisesti verhotuksi itsensä. Yksi oli sokea, toisella ei ollut käsiä taikka jalkoja, joku oli inhottavan taudin syömä -- monet olivat vain vähäisten ryysyjen verhoamia luukasoja ja ojensivat likaiset luurankokätensä almua saadakseen, kun siististi puettu kirjuri lähestyi. Omobono jäi hetkeksi seisomaan älytessään olevansa kerjäläisten kaupunginosassa, missä enemmän kuin puolet kaupungin haudan partaalla hoippuvista vaivaisista etsivät suojaa taloista, jotka kauan sitten ristiretkeläisten ryöstäessä Konstantinopolia oli hävitetty ja poltettu ja joita sen koommin ei oltu koskaan korjattu paremmin kuin puolikuntoon.

Kirjuri seisoi paikallaan, sillä sellaisen kurjuuden paljouden näkeminen koski häneen kipeästi, ja vielä kipeämmin koski häneen se, ettei hänellä ollut kuin muutama pieni lantti pussissaan. Nuo köyhät poloiset saisivat ne kaikki, yhden erältään, mutta niitä oli kuitenkin kovin vähän niin monille.

Ja silloin, ottaessaan esiin pienen pronssirahan, hän kuuli ääniä, joiden kaltaisia hän ei ollut koskaan ennen kuullut; niinkuin monia satoja kärsimyksen huokauksia yhdessä henkäyksessä; ja toisekseen kuin monien hiljaisten, raukenevien äänien kuolinrukouksia; ja taas toisekseen kuin vienoa, toivotonta valitusta; ja kaikessa tuntui säälittävä heikkouden ja tuskan värinä, joka liikutti kirjuria sydänjuuriin saakka. Hän voi tehdä niin kovin vähän, ja hänen täytyi mennä eteenpäin, sillä hänen asiansa oli kiireellinen, ja ihmiset olivat yhtä kurjia yhdellä ovella kuin he olisivat seuraavallakin, niin että oli parempi olla antamatta kaikkia rahojaan heti. Hän pisti yhden sinne toisen tänne kuihtuneisiin käsiin ja kulki nopeasti eteenpäin, tuskin uskaltaen vilkaista kasvoihin, joita ilmestyi avonaisiin oviin ja murtuneisiin ikkunoihin. Kuitenkin hän katsahti sisään siellä täällä, melkein vasten tahtoaan, ja hän näki näkyjä, jotka saivat kylmät väreet karmimaan selkää, näkyjä, joita minäkin olen nähnyt, mutta joita minun ei tarvitse kertoa. Ja niin hän kulki edelleen, kääntyen kirkonvartijan neuvojen mukaan, kunnes näki pitkän, laihan miehen, jolla oli yllään ruskeasta kankaasta tehty, halvalla ketunnahalla reunustettu kaapu ja päässään matala, lieritön karvalakki. Hän puheli vanhan kerjäläisvaimon kanssa ja hän oli selin, niin että Omobono saattoi nähdä vain että hänellä oli pitkä musta parta, mutta hän tunsi hänet Rustaniksi, bukaralaiseksi kauppiaaksi. Talo, jonka edustalla he seisoivat, näytti hiukkasen paremmalta kuin muut kadun varrella olevat. Suurissa alakerran ikkunoissa oli luukku-pahaiset, jotka kuitenkin olivat auki. Oli myöskin ovi, joka oli raollaan, ja kynnykseltä oli koetettu kaapia pois mutaa. Sillä katu oli kostea ja liejuinen kevätsateista, mutt'ei muuten likainen. Mitään ruoanjätteitä ei sillä ollut, ei edes kaalinvartta tai vaalennutta luuta; sillä luut voidaan jauhaa hienoksi kivien välissä ja syödä veden kanssa, ja kaalinvarsi on puoli ateriaa nälistyneelle ihmiselle.

Huolimatta rukouksesta, jossa hän oli anonut päästä häntä vaivaavasta uteliaisuuden helmasynnistä; ei Omobono voinut olla astumatta hyvin kevyesti lähestyessään takaapäin bukaralaista, ja koska lieju oli tahmeassa tilassa, olematta kovaa tai niljakasta, eivät hänen raskaat kenkänsä synnyttäneet astuessa juuri enempää ääntä kuin kerjäläisen paljaat jalat. Tällä tavoin hän läheni, kunnes hän saattoi nähdä sisään avoimesta ikkunasta, ja hän seisoi hiljaa ja katsoi sisään, mutta sen näköisenä kuin olisi hän kohteliaasti odottanut, että Rustan kääntyisi ympäri. Vanha kerjäläisvaimo oli joko sokea tai piti hän soveliaampana olla kiinnittämättä bukaralaisen huomiota siihen seikkaan, että hyvinpuettu vieras mies seisoi muutaman jalan päässä hänestä. Molemmat puhelivat innokkaasti matalalla äänellä ja bukaran kielellä, jota Omobono ei vähääkään ymmärtänyt, ja kun hän oli päässyt täyteen varmuuteen, ettei hän voinut seurata keskustelua, suuntasi hän uteliaisuutensa tähystelemään mitä talon sisäpuolella tapahtui. Ikkuna oli alhaalla, koska se oli nähtävästi aikoinaan ollut myymälänä, missä sen haltija oli istunut itämaiseen tapaan puoleksi sisällä puoleksi ulkona, odotellen ostajia. Puolen minuutin aikana, mikä kului ennenkuin Rustan kääntyi ympäri, kirjuri ehti nähdä hyvän joukon.

Ensiksi sattui hänen katseensa ylöspäin kääntyneisiin naisen kasvoihin, naisen, joka varmasti oli vaarallisen taudin viimeisellä asteella, arvatenkin kuolemaisillaan. Hän oli joskus ollut kaunis ja oli hänessä vieläkin kauneutta, joka ei ollut yksinomaan lähestyvän kuoleman luomaa lempeää heijastusta. Kuihtunut ruumis oli peitetty tuntemattomiksi kuluneilla vaateryysyillä, mutta tyyny oli valkoinen ja puhdas. Hienopiirteiset kasvot olivat puhtaan vahan väriset, ja tumma, ohimoilta harmaantunut tukka oli huolellisesti kammattu otsalta sileästi taaksepäin. Naisen silmät olivat ummessa ja niiden ympärillä oli syvät kärsimyksen varjot, mutta hänen hennot sieraimensa värähtivät silloin tällöin hänen vetäessään henkeään, ja hänen kalpeat huulensa liikkuivat vähän ikäänkuin koettaen puhua.

Kurjan vuoteen ympärillä oli nuoria lapsia äänettöminä, laihoina ja ihmettelevinä, niinkuin lapset ovat, kun kuoleman suuri salaisuus on lähellä heitä ja he tuntevat sen. Heidän kurjista repaleistaan olisi tuskin voinut sanoa, olivatko nuoremmat poikia vai tyttöjä, mutta yksi oli paljon vanhempi toisia, ja Omobonon silmät kiintyivät häneen ja hän pidätti henkeään, jott'ei bukaralainen kuulisi ja kääntyisi ympäri, peittäen näyn ja rikkoen lumouksen.

Tyttö seisoi sairaan naisen toisella puolen, hiukan kumartuneena ja tarkastellen hänen piirteitään ääretöntä huolta ja surua ilmaisevin katsein. Ihmeen valkoinen käsi kosketti vuoteen kurjia peitteitä, pikemmin kuin lepäsi niillä, ikäänkuin olisi halunnut olla joksikin hyödyksi ja huojentaa nais-paran kärsimyksiä edes pienen rahtusen. Mutta kirjuri ei katsonut sen hienoja sormia, sillä hänen silmänsä jäivät kuin naulittuina tuijottamaan nuoren tytön kasvoihin. Ne olivat, laihat ja valkeat, mutta niiden piirteet olivat niin kauniit, ettei hän ollut koskaan nähnyt niiden vertaisia, ei edes Venetsiassa, kauniiden naisten kaupungissa.

Luulen että todellinen kauneus on kuvaamatonta; voitte kuvata jonkun kuvapatsaan muuttumattomat, virheettömät ulkopiirteet ihmiselle, joka on nähnyt hyviä kuvanveistoksia ja voi muistaa ne; voitte ehkä löytää sanoja kuvataksenne jonkun kuuluisan taulun hehkua, lämpöä ja syvää rakennetta, niin että sananne merkitsevät jotakin niille jotka tuntevat mestarin käsialaa; voittepa loihtia jonkunlaisen kuvan oppimattomienkin silmäin eteen. Mutta ei yksityiskohtainen kuvaus eikä hyvinsorvattu lause, ei ilmeikäs laatusana eikä henkevä vertaus voi ilmaista puoltakaan totuutta kauniista elollisesta olennosta.

Ja kauneinkin nainen on kaksinverroin kaunis, milloin ilo tai rakkaus tai suuttumus tai suru kohoaa hänen silmiinsä, sillä silloin hänen sielunsa on hänen kasvoissaan. Kun Omobono katseli ikkunasta kerjäläistyttöä tämän kumartuessa kuolevan äitinsä yli, hän tuskin näki posken täydellistä piirrettä, tummia ja pitkiä silmäripsiä tai syviä ruskeita silmiä -- lujaa ja pyöristyvää leukaa, tunteikasta suuta, jalopiirteisiä sieraimia tai mehevän-ruskeaa tukkaa. Hän ei voinut selvästi palauttaa mieleensä mitään noista yksityiskohdista muutamia minuutteja myöhemmin; hän vain tiesi nähneensä kerrankin sellaista, mistä hän oli kuullut puhuttavan koko ikänsä. Vasta sittenkuin hän yöllä unessa näki tytön kasvot -- uneksien, poloinen, että tämä oli hänen suojelusenkelinsä, joka tuli nuhtelemaan häntä hänen uteliaisuudestaan -- silloin vasta palasivat yksityiskohdat hänen mieleensä, ja ennenkaikkea tuo urhea ja tunteikas pikku suu, niin herkän naisellinen ja sentään niin voimakas, ja tuo posken kuvaamaton piirre silmän ja korvan välillä, ja pienen pään asento solakan kaulan varassa -- yksityiskohdat muistuivat silloin hänen mieleensä. Mutta ensi hetkellä hän näki vain kokonaisuuden ja tunsi että se oli täydellinen; sitten tytön silmät katsoivat häneen silmänräpäyksen ajan kuolevan naisen ylitse ja samassa bukaralainen kääntyi ja näki hänet ja astui nopeasti hänen luokseen, ja lumous särkyi.

Rustan Karaboghazdzhi ojensi molemmat kätensä Omobonolle, ikäänkuin parasta ystäväänsä tervehtien, ja hän puhui sujuvalla italian kielellä. Hän oli vielä nuori mies, ei paljon sivu kolmenkymmenen, ja hänellä oli tummaveriset, suorapiirteiset kasvot, kylmät harmaat silmät ja uhkea musta parta.

"Mikä onnellinen sattuma on tuonut teidät tänne?" huudahti hän, vetäen samassa venetsialaista siihen suuntaan mistä tämä oli tullut. "Hyväonninen on todella perjantai, Venuksen päivä, koska se johtaa tielleni kunnianarvoisan ser Omobonon!"

"Ei se ole suinkaan mikään sattuma, kyrios Rustan --" aloitti Omobono.

"Kaksinkertainen onni siis, koska ystäväni tarvitsee minua", jatkoi bukaralainen vähääkään empimättä. "Mutta älkää kutsuko minua kyriokseksi, ser Omobono! Ensiksikään en ole kreikkalainen, ja toiseksi, kunnioitettu ystäväni, en ole mikään kyrios, vaan kaukana kotimaastani elävä mies-poloinen, joka koetan pitää sielua ja ruumista yhdessä muukalaisten keskellä."

Puhuessaan hän oli vetänyt Omobonon käsivarren kainaloonsa ja johti häntä pois talon luota huomattavan kiireesti. Venetsialainen katsoi taakseen ja näki vanhan vaimon hävinneen.

"Minulla on sana isännältäni", sanoi hän, "mutta ennenkuin jatkamme matkaamme, tahtoisin mielelläni --" hän epäröi ja pysähtyi Rustanin vastustuksesta huolimatta.

"Mitä tahtoisitte tehdä?" kysyi viimeksimainittu äkillisen tuikeasti.

Omobonon käsi kopeloi viimeistä pikku rahaa repusta.

"Haluaisin antaa pienen almun noille köyhille ihmisraukoille tuossa talossa", sanoi hän, kooten rohkeutensa. "Minä näin sairaan naisen -- hän näytti olevan kuolemaisillaan --"

Mutta Rustan tarttui häntä ranteeseen ja piteli sitä lujasti, ikäänkuin saadakseen hänen panemaan rahan takaisin, mutta hän hymyili samalla sävyisästi.

"Ei, ei, ystäväni", vastasi hän. "En olisi halunnut puhua siitä, mutta te pakotatte minut sanomaan, että minä olin siellä ennen teitä! Minä tunnen hiukan mielenkiintoa noita poloisia kohtaan, ja minä annoin juuri sen verran, että he tulevat toimeen viikon ajan, jolloin tulen uudestaan. Ei ole viisasta antaa liian paljon. Toiset kerjäläiset ryöstäisivät heidät, jos arvaisivat heillä olevan jotakin ottamista. Tulkaa, tulkaa! Aurinko laskee, eikä ole hyvä olla tässä kaupunginosassa näin myöhäiseen."

Omobono muisti kuinka kirkonvartija oli iskenyt silmää ja nauranut puhuessaan Rustanin kävelyistä tällä kaamealla kujalla, ja hän alkoi nyt tehdä kaikesta näkemästään ja kuulemastaan joukon sangen johdonmukaisia päätelmiä. Että Rustan oli suuri roisto, siitä hänellä ei ollut koskaan ollut epäilystä senjälkeenkuin hän oli tullut hänet tuntemaan, ja että hänen kotielämänsä ei ehkä ollut hänen makunsa mukainen, sen saattoi Omobono arvata nähtyään tuon punatukkaisen neekerittären, joka oli hänen vaimonsa. Ei mikään voinut olla luonnollisempaa kuin että bukaralainen, keksittyään tuon kauniin, puutteen näännyttämän olennon, jonka Omobono oli ensin nähnyt ikkunasta, punoisi juonia saadakseen hänet valtoihinsa omia tarkoituksiaan varten.

Tultuaan tähän johtopäätökseen lempeä pikku kirjuri tunsi äkkiä sankarin veren sykkivän suonissaan ja hänen teki mieli tarttua Karaboghazdzhia kurkkuun ja pudistella hänet tunnottomaksi, epäilemättä lainkaan, etteikö asian oikeus ihmeen kautta antaisi hänelle tuohon yritykseen tarvittavia voimia. Hän alistui kylläkin poiskiidätettäväksi, koska hetki ei ilmeisesti ollut otollinen vaeltavan ritarin urotöihin; mutta kävellessään hän iski sauvaansa sisukkaasti tahmeaan mutaan ja piti suunsa tiukkaan puristettuna hyvinhoidetun harmaan partansa alla.

"Ja nyt", sanoi Rustan, päästäen kuin helpotuksen huokauksen, kun he saapuivat kirkon edustalla olevalle aukealle paikalle, "sanokaa minulle, mikä tärkeä asia on saanut teidät etsimään minut niin kaukaa, ja sanokaa myös, miten saitte tietää missä olin."

Tällöin Omobono äkkiä oivalsi, että hän oli johtopäätöksissään tehnyt jonkun suuren erehdyksen; sillä jos Rustan oli ollut kerjäläiskorttelissa sellaisissa tarkoituksissa kuin hän epäili, niin kuinka oli mahdollista, että hän olisi jättänyt minkäänlaista ohjausta vaimolleen ja kirkonvartijalle, jotta he löytäisivät hänet jonkun tärkeän asian vaatiessa? Aina armeliaisuuteen taipuvana Omobono päätteli heti johtuneensa tuomitsemaan Rustania väärin.

"Messer Carlo Zeno, venetsialainen kauppias, haluaa kovasti tavata teitä vielä tänä iltana", sanoi hän. "Hänen käytöksestään päättäen luulen, että asia ei siedä viivytystä ja että siltä voi olla teille hyötyä."

Rustan hymyili, taivutti päätään ja käveli nopeasti, mutta ei virkkanut mitään vähään aikaan.

"Tarvitseeko messer Zeno rahaa?" kysyi hän hetken perästä. "Jos niin on, niin pysähtykäämme asunnolleni, ja minä katson minkä vähäisen summan voisin luovuttaa."

Niin lempeä kuin Omobono olikin, pyrki suuttuneen halveksiva vastaus hänen huulilleen, mutta hän ehkäisi sen ajoissa.

"Isäntäni ei koskaan lainaa", vastasi hän äärettömän arvokkaasti. "Sen verran voin vain teille sanoa, että, mikäli tiedän, hän haluaa tavata teitä jonkun asian takia, jonka eräs Venetsiassa asuva ystävä on jättänyt hänen toimitettavakseen."

Rustan hymyili yhä miellyttävämmin ja käveli yhä nopeammin.

"Menemme siis suoraan messer Zenon taloon", sanoi hän. "Tämä on onnellisin päivä ostamiseen ja myymiseen, ja ehkäpä minulla on juuri mitä hän haluaa. Saamme nähdä, saamme nähdä!"

Omobonon hoikilla pikku säärillä oli kova työ pysytellessä bukaralaisen väsymättömän harppailun rinnalla, ja vaikka Rustan lausui silloin tällöin jonkun huomautuksen, saattoi kirjuri tuskin vastata hänelle hengästykseltään. Aurinko oli laskenut ja oli melkein pimeä, kun he saapuivat Zenon taloon ja kirjuri koputti isäntänsä yksityishuoneen ovelle.

III LUKU.

Kun oli jo aivan pimeä, tuli vanha vaimo takaisin tuoden jotakin piilossa resuisen hartialiinansa alla, ja Zoë veti kiinni lahonneet ikkunaluukut, jotka retkottivat saranain varassa, ja kiinnitti ne sisäpuolelta sateenvaalistamilla nuoranpätkillä, jotka oli solmittu puussa oleviin reikiin. Hän sulki myös oven ja pani puisen teljen sen poikitse. Tätä tehdessään hän kuuli Anastasian, kauempana kujan varrella asuvan halvatun mielipuolen, veisaavan jonkinlaista järjetöntä nälän litaniaa itsekseen pimeässä. Hän lauloi nääntyvän mielipuolen heikolla nenä-äänellä, joka kohosi kimakasti ja vaipui sitten soinnittomaan voihkimaan:

"Pyhä Äiti, lähetä meille vähän ruokaa, sillä meidän on nälkä!

"Kyrie Eleeison! Eleeison!

"Autuas Mikael Arkkienkeli, anna meille lihaa, sillä me näännymme! Eleeison!

"Oo autuas Kharalambos, taivaan rakkauden tähden, anna hiilillä paistettu karitsa ja hyvää leipää sen kanssa! Eleeison, eleeison! Meidän on nälkä!

"Pyhät marttyyrit Sergius ja Bakkus, armahtakaa meitä ja lähettäkää meille hyvältämaistuva lihakeitto! Eleeison! Öljyllä ja pippurilla höystetty lihakeitto! Eleeison, eleeison!

"Pyhä Pietari ja Paavali ja Sakarias, lähettäkää enkelinne tuomaan kalaa ja lihaa ja makeita keitettyjä kasviksia! Eleeison, me tahdomme syödä ja ravita itsemme ja nukkua! Eleeison! Kattakaa eteemme taivaalliset pöytänne, ja antakaa juodaksemme taivaallisen lähteen hyvää vettä!

"Oo, meidän on nälkä! Me näännymme! Eleeison! Eleeison! Eleeison!"

Surkea, mielipuolinen ääni kohosi vihlovaksi kiljunaksi, joka sai Zoën värisemään; ja sitten seurasi hiljainen, matala, heikko vaikerrus, kun hullu nainen lyyhistyi istuimelleen, uneksien kukaties, että hänen rukouksensa saisi vastauksen.

Zoë oli sulkenut oven, ja raunioituneessa huoneessa oli nyt vähän valoa; sillä Nektaria, vanha kerjäläisvaimo, oli ollut kyykkysillään nurkassa savivadin ääressä, missä oli muutamia kyteviä hiiliä tuhan alle haudattuna, ja hän oli puhaltanut ne hehkumaan ja saanut kuivan puusälön leimahtamaan liekkiin, ja sillä hän oli sytyttänyt tulen pieneen savilamppuun, jossa oli öljyn ja lampaantalin sekoitusta. Mutta hän asetti lampun kivilattialle siten varjostettuna, ettei ainoakaan säde voinut sattua oveen tai halkinaisiin luukkuihin, jottei joku myöhästynyt kerjäläinen näkisi ulkopuolelta valonhohdetta ja arvaisi siellä olevan jotakin saatavana sisäänmurtautumalla ja varastamalla. Sillä heitä oli vain kolme naista, yksi kuoleva, toinen hyvin vanha ja kolmas Zoë itse, sekä kaksi nuorta lasta, ja jotkut kerjäläiset olivat vankkoja miehiä, jotka olivat menettäneet vain toisen silmän tai kukaties toisen käden, joka oli hakattu poikki varkaudesta.

Lampun palaessa Zoë näki sairaan naisen olevan valveilla, ja hän kaatoi vähän maitoa Nektarian tuomasta pienestä ruukusta ja lämmitti sen hiilillä säröisessä kupissa ja toi sen sairaan huulille, tukien toisella kädellään hänen päätään tyynyn varassa. Ja sairas joi ja koetti hymyillä.

Sillävälin Nektaria levitti muut tuomisensa puhtaalle laudalle. Siinä oli pieni kaakku ruskeaa leipää ja kolme pientä öljyssä paistettua kalaa, jollaisia voi ostaa kadunkulmista, missä valmistetaan ruokaa kaikkein köyhimmille ihmisille. Molemmat lapset tuijottivat tuohon herkulliseen ateriaan nälkäisin silmin. He olivat poikia, vain seitsemän ja kahdeksan vuoden ikäisiä, ja heidän ryysynsä olivat sidotut heidän verhokseen kaikenlaisilla nuoranpätkillä ja liinansiekaleilla. Mutta he olivat aivan hiljaa eivätkä yrittäneetkään ottaa osaansa ennenkuin Zoë tuli pöydän ääreen ja taittoi ruskean leivän neljään yhtä suureen osaan valkoisilla sormillaan. Siten tuli yksi pala kummallekin pojalle ja yksi Nektarialle, ja yhden palan piti tyttö itse; mutta kalaa hän ei tahtonut ottaa, kun niitä oli vain kolme.

"Siinä on kaikki mitä sain ostetuksi sillä rahalla", sanoi Nektaria. "Maito on kovin kallista nykyään."

"Miksi annatte sitä minulle?" kysyi sairas nainen lempeällä ja heikolla äänellä. "Te ruokitte vain kuollutta, ja elävät tarvitsevat ravintoa."

"Äiti!" huudahti Zoë moittivasti, "jos rakastatte meitä, niin älkää puhukokaan poislähdöstänne! Bukaralainen on luvannut tuoda lääkärin teitä katsomaan ja antaa meille rahaa kaikkeen mitä tarvitsette. Hän tulee huomenna, varhain aamulla, ja te paranette ja jäätte elämään! Eikö ole niinkuin sanon, Nektaria?"

Vanha vaimo nyökäytti päätään vastaukseksi syödä mutustaessaan ruskeaa leipäänsä, mutta ei sanonut mitään eikä nostanut katsettaan. Oli äänetöntä jonkun aikaa.

"Ja mitä olet sinä luvannut bukaralaiselle?" kysyi äiti vihdoin, kiinnittäen surullisen katseensa Zoën kasvoihin. "Onko milloinkaan kukaan hänen heimostaan antanut kenellekään meikäläiselle mitään ilman korvausta?"

"En ole luvannut mitään", vastasi Zoë, kohdaten levollisesti äitinsä kiinteän katseen. Hänen äänensä vivahti kuitenkin hiukan väkinäiseltä.

"Ei mitään vielä", sanoi sairas. "Minä ymmärrän. Mutta se tulee -- se tulee liiankin pian!"

Hän käänsi poispäin tyynyllä lepäävän päänsä, ja viimeiset sanat ääntyivät tuskin kuuluvasti. Pienet pojat eivät niitä kuulleet eivätkä olisi ymmärtäneetkään; mutta vanha Nektaria kuuli ne ja viittoili Zoëlle. Viittaukset merkitsivät, että vähän myöhemmin, sittenkuin sairas olisi unenhorteessa, Nektarialla oli jotakin kerrottavaa; ja Zoë nyökkäsi.

Jälleen vallitsi äänettömyys, kunnes kaikki olivat lopettaneet syöntinsä ja juoneet vuorotellen savisesta vesiruukusta. Sitten he istuivat hiljaa ja äänettöminä jonkun aikaa, ja vaikka ikkunat ja ovi olivat kiinni, saattoivat he kuulla hullun naisen laulavan jälleen:

"Eleeison! Kattakaa taivaalliset pöydät! Eleeison! Me näännymme nälkään! Eleeison! Eleeison! Eleeison!"

Sairas hengitti hiljaa ja säännöllisesti. Pikku pojat tulivat unisiksi ja nuokkuivat ja kyyhöttivät toisiaan vasten istuallaan. Silloin vanha Nektaria otti lampun ja vei heidät puolinukuksissa pieneen perähuoneeseen jonkinlaiselle lautalaverille, jolla oli kuivia olkia vuoteena, ja laittoi heidät nukkumaan, peitellen heitä niin hyvin kuin voi; ja pian he olivat unen helmoissa. Hän palasi takaisin, varjostaen lamppua huolellisesti kädellään. Ja hetken perästä, kun sairaskin näytti olevan unessa, Nektaria ja Zoë hiipivät hiljaa toiseen päähän huonetta ja alkoivat puhella kuiskaillen.

"Hän on parempi tänä iltana", sanoi tyttö.

Nektaria pudisti päätään epäilevänä.

"Kuinka voi kukaan parantua täällä, kun ei ole lääkkeitä eikä ruokaa eikä lämmintä?" kysyi hän. "Niin, hän on parempi -- hiukan. Se saa kuoleman tulon kestämään vain kauemmin."

"Hän ei saa kuolla", sanoi Zoë. "Bukaralainen on luvannut rahaa ja apua."

"Ilmaiseksiko? Hän ei anna mitään lahjaksi", vastasi Nektaria surullisena. "Hän puhui minun kanssani kauan tänä iltana kadulla. Minä rukoilin häntä antamaan meille vähän apua nyt, kunnes vaara olisi ohi, sillä jos te jätätte hänet, niin hän kuolee."

"Koetitko saada häntä uskomaan, että jos hän auttaisi meitä nyt, niin sinä houkuttelisit minut hänelle muutamien päivien perästä?"

"Kyllä, mutta hän nauroi minulle -- hiljaa ja viisaasti niinkuin bukaralaiset nauravat. Hän kysyi minulta, luulinko minä ruokittavan susia lihalla ennenkuin syötti asetettiin sudenkuopalle, johon ne aiottiin pyydystää. Hän sanoi suoraan, että jollette te saa tehdyksi päätöstä, niin emme saa häneltä muuta kuin kolme äyriä päivässä, ja jos äitinne kuolee, niin sitä pahempi; ja jos lapset kuolevat, niin sitä pahempi; ja jos minä kuolen niin sitä pahempi; sillä hän sanoo, että te olette vahvin meistä kaikista ja jäätte elämään meidän jälkeemme."

"Se on totta!" Zoë risti kätensä seinää vasten ja painoi otsansa niitä vasten, sulkien silmänsä. "Se on totta", toisti hän, puhuen yhä kuiskaamalla, "minä olen niin vahva!"

Vanha Nektaria seisoi hänen vieressään ja laski ryppyisen poskensa kylmää seinää vasten, niin että heidän kasvonsa olivat likitysten ja he saattoivat yhä puhella.

"Jos minä kieltäydyn", sanoi tyttö, mielenahdistuksesta väristen, "niin saan nähdä teidän kaikkien kuolevan silmäini edessä, yksi erältään!"

"Kuitenkin, jos jätätte äitinne nyt --" aloitti vanhus.

"Hän on jaksanut kestää paljon kovempaakin kuin minun menetykseni on", vastasi Zoë. "Isän pitkän vankeuden, hänen kauhean kuolemansa!" Zoë vapisi nyt kiireestä kantapäähän.

Nektaria laski kuihtuneen kätensä myötätuntoisesti hänen värisevälle olkapäälleen, mutta Zoë sai hillityksi itsensä hetkisen äänettömyyden jälkeen ja käänsi kasvonsa kumppaniinsa päin.

"Sinun täytyy saada hänet luulemaan, että minä tulen takaisin", kuiskasi hän. "Mitään muuta keinoa ei ole -- jollen myy sieluanikin. Se olisi todella hänen surmansa -- sitä hän ei jaksaisi kestää!"

"Ja etteivät minun vanhat luuni ole minkään arvoisia!" huokasi vanha eukko-parka. Hän tarttui Zoën risaisen hihan repaleisiin ja painoi ne huulilleen.

Mutta Zoë kumartui alas, sillä hän oli päätään pitempi, ja suuteli hellästi ryppyisiä kasvoja.

"Hst!" kuiskasi hän vienosti. "Sinä herätät hänet, jos itket. Minun täytyy se tehdä, Ria, pelastaakseni teidät kaikki kuolemasta, kun kerran voin. Jos odotan kauemmin, niin laihdun, ja vaikka olenkin niin vahva, voin tulla sairaaksi. Sitten en ole minkään arvoinen bukaralaiselle."