Part 2

Mutta näihin vastalauseisiin ja huudahduksiin on kertojalla monta vastausta valmiina. Ensiksikin, kukaan ei ollut uneksinutkaan ihmisoikeuksista vuonna 1376; ja toiseksi, valkoinen orjakauppa oli melkein yhtä tuottavaa Venetsialle siihen aikaan kuin se on vuonna 1907 erinäisille suurille valtioille, jotka kertoja voisi mainita nimeltä, mutta sillä oli se etu, ettei siinä ollut mitään tekopyhää salakähmäisyyttä ja että se oli edellytetty kansainvälisissä sopimuksissa, huolimatta paavista, joka tuomitsi sen vääräksi; ja kolmanneksi, sankarit ovat aina sankareita sankarillisiin tekoihinsa nähden, mutta jokapäiväisessä elämässään he ovat hyvin suuresti muiden samansäätyisten ja samanaikaisten ihmisten kaltaisia, niinkuin tulette pian huomaamaan, jos luette "pelottoman ja moitteettoman" ritari Bayard'in elämäkerran, hänen Uskollisen Palvelijansa kirjoittaman; sillä tuo uskollinen olento merkitsi muistiin joitakin tuon oivallisen ritarin tekoja, jotka nykyaikainen elämäkerrankirjoittaja olisi jättänyt kokonaan pois, mutta jotka eivät olleet sen häpeällisempiä miehelle 1500:n tienoissa kuin juopuminen oli häpeällistä 1700:n tienoissa tai kuin miljoonaa suurempien summien varastaminen on häpeällistä meidän päivinämme; neljänneksi ja viimeiseksi, jos Zeno olisi hyveellisesti kieltäytynyt ostamasta orjaa Marco Pesarolle, ei siitä olisi syntynyt tarinaa kerrottavaksi, ja tämä on kertojan omasta mielestä mainio todiste.

Zenon ajatukset siirtyivät pian pois Pesarosta ja tämän kirjeestä ja lähtivät seuraamaan entistä Venetsian-aikuista elämänjuoksua, kunnes se johti hänen sielunsa jokapäiväisen elämän sokkeloista kauas merentakaiseen unelmien maahan. Ja hänen unelmiensa kehto oli tyyni ja kimmeltävä vedenkalvo, mistä upeat palatsit kohosivat purppuran- ja kullankarvaisen auteren läpi iltataivasta vasten. Laguunin yli kantautui San Giorgion vanhain heleäin kellojen soitto, ja Venetsian syvempiääniset kellot kumahtelivat vastaan. Samassa lehahti iltatuuli huokumaan mantereelta käsin ja hengähti äänettömästi istrialaisten värjättyihin purjeisiin, jotta alukset alkoivat liikkua kuin taikavoimasta, lipuen ulos merelle yksi erältään vienolla, matalalla kohinalla, joka kuului vain lyhyen tuokion, niinkuin naisen käden pyyhkäistessä silkkivaatetta.

Pelkkä Venetsian muistaminen sai sen näkynä ilmestymään hänen sielunsa silmien eteen; sillä hän rakasti synnyinkaupunkiaan enemmän kuin hän koskaan vielä oli naista rakastanut, ja paljon enemmän kuin omaa henkeään. Kun hän saattoi muistella Venetsiaa, kunnes laguunin laaja pinta näytti leviävän Kultaisen Sarven syvempien ja tummempien vetten ylle, ja kun hän saattoi kuvitella olevansa kotona, oli hän sanomattoman ja tyvenen onnellinen eikä olisi vaihtanut unelmaansa mihinkään todelliseen, paitsi sen omaan vastineeseen.

II LUKU.

Omobono oli vetänyt jalkaansa hyvin-rasvatut raakanahkaiset kengät, jotka ulottuivat puoliväliin hänen laihoja sääriään, ja pannut ylleen väljän ruskean viittansa, ennenkuin lähti ulos. Hänen sileätä harmaata päätään peitti pehmeä huopahattu, jonka lieri oli käännetty päälaen yli takaa, mutta vedetty pitkälle kärjelle edestä, ja oikeassa kädessään hänellä oli luja kornellipuinen keppi. Hän oli varovaisuuden vuoksi jättänyt kassa-arkkuun kukkaron, jossa oli hänen isännälleen kuuluvaa rahaa, ja hänellä oli vain muutamia omia pikkurahojaan repussa lautturin maksuksi, jos hän sellaista tarvitsisi, tai nälkäiselle kerjäläiselle annettavaksi. Niinkuin useimmat ihmiset, joiden ei ole onnistunut ansaita rahaa, oli Omobono hyvin säälivä köyhiä kohtaan eikä uskonut että kaikki kerjäläiset olisivat rikkaita, jos vain viitsisivät tehdä työtä. Mutta hän oli köyhä itsekin, ja hänen hyväntekeväisyytensä oli vaatimatonta laatua.

Carlo Zenon talon takana oli melko leveä katu, jolla aikainen kevätaurinko oli jo kuivannut mudan jokseenkin jähmeäksi pinnaksi. Mutta Omobono seurasi tätä kulkuväylää vain vähän matkaa ja kääntyi sitten kapealle ja likaiselle kujalle, joka vei toisille ja taas toisille kujille, jotka kaikki olivat ahtaen täynnä ihmiselämää, kaikki pimeitä ja likaisia, kaikki ruoanjätteiden saastuttamia, kaikki löyhkääviä itämaisen ruoanlaiton väkevästä hajusta, johon sisältyi kynsilaukkaa, käristettyä sipulia, hapanta kermaa, auringonkukkaöljyä ja paistettua lampaanlihaa, missä asui juutalaisia tai muhamettilaisia, -- tai paistettua kalaa, missä kristittyjä asui, koska oli perjantai.

Pienet puutalot, savun ja kuluneen talven kosteuden mustuttamat, ulkonivat tien yli niin että toisten kerrosten vastakkain olevat parvekkeet miltei koskivat toisiinsa. Jos rakennukset olisivat olleet korkeammat, olisi alempiin ikkunoihin päässyt tuskin ollenkaan valoa; nyt näki hyväsilmäinen ihminen juuri lukea keskipäivällä, jollei hän ollut liian perällä huonetta.

Omobono tunsi nähtävästi hyvin tiensä, sillä hän ei pysähtynyt taivaltaessaan tässä sokkelikossa, katsahti vain silloin tällöin joihinkin tuhruisiin kilpiin, joita riippui honteloista puisista parvekkeista tai puutangoista, joita hirsipuiden tavoin törrötti seinistä siellä täällä. Kävellessään oli hänellä päähuolena välttää törmäämästä yhteen vastaantulijain kanssa ja astumasta puolialastomien lasten päälle, joita kieri ja kirkui mudassa joka oven edustalla. Sillä kaikkialla oli lapsia, lapsia ja likaa, likaa ja lapsia, kaikki jokseenkin samanvärisiä noissa puolipimeissä kujissa. Melkein jokaisen avoimen oven ääressä homssuinen äiti hämmensi jotakin tummaa sekasotkua savisen hiiliastian päällä, tai paahtoi rasvaisia lampaanlihaviipaleita mustassa rautahaarukassa, tai käristi jotakin pahanpäiväistä kalaa kiehuvassa öljyssä. Kristityt naiset olivat kaikkein likaisimpia ja heidän lapsensa vähimmän terveitä ja enimmän laiminlyötyjä, sillä monella noista pikku ryömijöistä ei ollut rihmankiertämää yllään. Siisteimpiä olivat muhamettilaiset; heillä oli jo valloittajarodun ryhtiä ja itsekunnioitusta, ja he kohtelivat kreikkalaisia ja bukaralaisia naapureitaan äänettömällä ylenkatseella. Eikö sulttaani Amurad tuolla Aasian-puoleisella rannalla asettanut ja erottanut noita kurjia pieniä kreikkalaisia keisareita mielensä mukaan? Jos hän halusi, eikö hän voinut valloittaa Konstantinopolin ja panna kristittyjen veren valumaan Kultaiseen Sarveen virtana, joka punaisi Marmarameren aina Antigoneen ja Prinkipoon saakka?

Omobono kulki yhä edelleen, pujotellen eteenpäin niin hyvin kuin taisi, ja ihmisten kiinnittämättä häneen paljonkaan huomiota. Hän ei ollut suinkaan kaupungin köyhimmässä korttelissa, eikä kukaan kerjännyt häneltä hänen kulkiessaan ohi. Jos hän ajatteli jotakin muuta kuin miten varoa astumasta jonkun lapsen harottavalle säärelle tai käsivarrelle, niin hän kiitti taivasta ja pyhimyksiä siitä, että hän oli syntynyt venetsialaiseksi ja pesty ja lähetetty kouluun pienenä ollessaan kuten ainakin kristitty poika, sen sijaan että olisi ensin nähnyt päivänvalon tai sen nimellisen jonkin Konstantinopolin syrjäkadun varrella.

Hän kääntyi vielä yhden kulman ympäri, tullen kujalle, joka oli vieläkin kapeampi kuin ne joita hän siihen saakka oli kulkenut, mutta melkein autio ja paljon valoisampi, koska sen toista puolta reunusti vain kymmenen jalan korkuinen muuri, jossa ei ollut kuin yksi pieni ovi. Pitkin muurin harjaa oli kaikenlaisia teräviä ruostuneita raudankappaleita ja suuret määrät särkyneitä saviastioita sovitettu muurilaastiin ilmeisesti tarkoituksella tukahduttaa kaikki ylikiipeämisen aikeet, joko sisältä tai ulkoa käsin. Portti itse oli hyvässä kunnossa ja se oli hiljan sivelty tervalla ja karkealla hiekalla kosteudelta suojelemiseksi. Tuuman pituinen, reunoilta kulunut vaakasuora rako ja toinen pystysuora jalkaa ylempänä osoittivat, että siinä oli kaksi persialaista lukkoa, joihin avaimet usein pistettiin.

Omobono koputti tervattuun oveen keppinsä raudoitetulla päällä ja kuunteli. Hän erotti joukon rupattelevia tyttöjen ääniä, ja muudan lauloi hiljalleen jollakin kielellä, jota hän ei ymmärtänyt. Hän koputti uudelleen, ja hetkisen kuluttua äänet äkkiä vaikenivat ja hän kuuli raskaitten tohvelien lopsahtelua kosteilla laakakivillä, kun joku tuli avaamaan.

"Kuka koputtaa?" kysyi syvä ja karkea naisääni sisäpuolelta kreikaksi, mutta omituisesti murtaen.

"Venetsialainen, jolla on asiaa arvoisalle Karaboghazdzhille", vastasi Omobono rauhaarakentavalla äänellä.

"Mille Karaboghazdzhille?" tiedusteli ääni epäluuloisesti.

"Rustanille", selitti Omobono lempeästi.

Hänen äänestään nainen arvattavasti päätteli, että jos pyrkijä tuli joissakin häpeällisissä aikeissa, olisi hänessä tälle vastinta enemmän kuin tarpeeksi. Ovi aukeni lukkojen ensin vähän kalistua ja kirahdettua, ja Omobono hätkähti vasten tahtoaankin. Naisessa oli todellakin riittävästi vastinta hänelle tai mille muulle miehelle hyvänsä, jonka saattoi odottaa ovelle kolkuttavan. Ei ollut ihme, jos venetsialainen kirjuri hiukan perääntyikin ja epäröi ennenkuin ryhtyi uudelleen puhumaan.

Nainen oli suunnattoman suuri, punatukkainen, keltaiseen puettu neekeritär, tinkimättä kuusi jalkaa pitkä anturattomissa tohveleissaan, ja hänen mustat käsivartensa, jotka olivat paljaat kyynärpäiden yläpuolelle, olivat jäntereiset ja vankat kuin konsanaan jonkun kalastajan tai kantajan. Hänen paksut huulensa olivat jonkinlaisessa julmassa irvistyksessä, joka päästi näkyviin kaksi riviä hampaita, teräviä ja valkoisia kuin haikalan. Hänen tukkansa oli varmaankin värjätty juuri sinä päivänä, sillä se liekehti punaisena kuin tuli ihan juuria myöten, ja se törrötti melkein suorana hänen mustalta kiiltävältä otsaltaan ja ohimoiltaan. Hänen tarkastellessaan Omobonoa jokseenkin halveksivasti kiireestä kantapäähän, välkähtelivät hänen sysimustain silmäinsä valkuaiset suorastaan kammottavalla tavalla. Hänellä oli yllään sinisestä pumpulivaatteesta tehdyt, avarat, nilkasta kootut kreikkalaiset housut ja keltainen vanulla täytetty nuttu, joka riippui polvien alapuolelle väljissä poimuissa niinkuin jonkinlainen hame, mutta sopi tiukasti hänen suunnattomille hartioilleen. Tämä vaatekappale oli höllästi vyötetty hänen valtavan vyötärönsä kohdalta punaisella vaatevyöllä, jossa hänellä oli asestuksensa, mihin kuului kelpo kookas arabialainen puukko, pää luusta ja tuppi pronssista, sekä pieni ruoska, jonka muodosti leveä, litteä, virtahevosen vuodasta oleva hihna lyhyessä tammivarressa.

Tämä peloittava ilmiö seisoi pienessä esikäytävässä pitäen ovea auki ja irvistäen Omobonolle. Hän oli sulkenut takanaan olevan toisen oven ennenkuin avasi ulommaisen, sillä orjakauppiaan liiketaloa hoidettiin nähtävästi hänen kauppatavaransa turvallisuutta silmälläpitäen.

"Ja mitä tahdotte Rustan Karaboghazdzhista näin myöhään iltapäivällä?" tiedusti neekeritär. "Kuka te olette?"

"Minä olen vain kirjuri", vastasi Omobono anteeksipyytävällä äänellä ja väristen hiukan viittansa sisässä, kun peloittava naishirviö kurotti päätään. "Minä olen messer Carlo Zenon kirjuri, rikkaan venetsialaisen kauppiaan, joka pyytää minua sanomaan isännällenne --"

"Isännälleni!" keskeytti musta nainen pilkallisesti nauraen. "Vai isännälleni!"

"Minä -- minä otaksuin --" änkytti Omobono anteeksipyytävästi.

Neekeritär siirtyi hiukan ja laski toisen valtavan kätensä lanteelleen, samalla kuin antoi toisen hitaasti liukua ylös ovenpieltä pitkin, kunnes se oli hänen päänsä yläpuolella. Siinä asennossa hän näytti jättimäiseltä.

"Tarkoitatte miestäni", sanoi hän, näyttäen kaikki hampaansa. "Rustan Karaboghazdzhi on minun mieheni. Ymmärrättekö?"

"Kyllä, kokóna -- tuota -- kyria, piti sanomani -- kyllä, tietysti! Olisin heti arvannut teidät talon emännäksi, jollette olisi alentunut avaamaan itse ovea, kyria."

"Ja mitenkäs karjan kävisi", kysyi neekeritär keikauttaen päätään takanaan olevalle pihalle päin, "jos tallin ovi olisi orjan huostassa? Jos teidän isäntänne --" hän venytti noita kahta sanaa halveksivasti -- "haluaa ostaa meiltä, on hänen tultava tänne ja valittava itse."

"Ei, ei!" vastasi Omobono kiiruusti. "Tämä on eri asia. Minä luulen että se on jonkun ystävän antama tehtävä. Se on jotakin hyvin erikoista. Sen vuoksi pyydän, että saisin puhutella teidän miestänne, kyria."

Musta nainen oli kuunnellut tarkkaavaisesti.

"Tällä hetkellä", sanoi hän hetken mietittyään, "Rustan on hartaudenharjoituksissaan."

"En tahdo millään muotoa keskeyttää niitä", vastusti Omobono. "Minä voin odottaa --"

"Ei. Te tapaatte hänet luultavasti Pyhän Sergiuksen ja Pyhän Bakkuksen kirkosta. Jollei hän ole siellä, kysykää kirkonvartijalta missä hän on. Mieheni on hyvin hurskas; kirkonvartija tuntee hänet hyvin."

"Minä toivon", sanoi Omobono, jonka uteliaisuus vainusi jotakin salaperäistä, "ettei kirkonvartija luule minua joksikin tungettelevaksi vieraaksi ja lähetä minua ajamaan tyhjää takaa. Jos kyria antaisi minulle jonkun merkin, josta kirkonvartija tietäisi minun tulevan teidän lähettämänänne --"

Omobono pysähtyi tehtyään tämän ehdotuksen, toivoen suotuisaa vastausta. Jälleen mietti kookas nainen hetkisen ennenkuin puhui.

"Pyytäkää kirkonvartijaa neuvomaan teidät Rustan Karaboghazdzhin luo neljän varpaan ja viiden varpaan kautta", sanoi hän vihdoin. "Hän varmasti sanoo teille totuuden, jos pyydätte sillä tavalla."

"Neljän varpaan ja viiden varpaan kautta", kertasi Omobono. "Sitä en voi unohtaa. Kiitän teitä, kyria Karaboghazdzhi, ja jääkää hyvästi."

Neekeritär nyökkäsi ja näytti hampaitaan, mutta ei virkkanut enempää, vaan peräytyi ja sulki oven sen kauemmin odottamatta. Omobono seisoi hetken aikaa hiljaa, kuunteli raskaitten tohvelien lopsahtelua märillä laakakivillä ja poistui sitten melkein autiota kujaa pitkin, ihmetellen suuresti bukaralaisen kauppiaan makua siinä, että tämä oli nainut tuon afrikalaisen jättiläisen. Mutta pian alkoi hänen luontainen uteliaisuutensa askarrella vilkkaammin Rustanin vaimon antaman tunnussanan salaisen merkityksen pohtimisessa. Ja tätä arvoitusta miettien hän kulki kaupungin keskustan läpi, monen kapean ja mutkaisen kadun kautta, kunnes äkkiä päätyi leveälle valtakadulle, jonka varrella marmorirakennukset hohtivat ilta-auringon paisteessa ja ylellisesti puettuja kreikkalaisia vetelehti avaroissa esipihoissa ja komeissa pylvastöissä, keskustellen valtiollisista asioista yleensä ja naapuriensa asioista erikoisesti.

Omobono tallusteli eteenpäin, ohi avaran Teodosiuksen torin kulman, joka kerran oli ollut kaupungin vilisevän elämän keskustana, mutta oli nyt jätetty parkitsijain ja nahkurien huostaan, sillä toista päätä käytettiin teurastamona, eikä nahkoja tarvinnut raahata kauas muokattaviksi; hän asteli joutuisasti eteenpäin, seuraten vasenta sivua, ja oli pian taas kapeilla kaduilla, minne myöhemmin rakennettiin Suuri Basaari ja missä jo siihenkin aikaan persialaiset kauppiaat ja jalokivisepät, hienojen mattojen ja itämaantavarain myyjät, hajuvesikauppiaat, egyptiläiset kultasepät ja bukaralaiset rahanvaihettajat pitivät asuntoaan ja harjoittivat liikettään. Siellä Omobono vaihtoi silloin tällöin tervehdyksiä kaikkia kansallisuuksia olevien henkilöiden kanssa, paitsi genualaisten, ja viimeksimainittuja olikin vain hyvin harvoja nähtävissä, sillä he pysyttelivät omassa kaupunginosassaan Perässä, Kultaisen Sarven toisella puolen. Mutta Omobono ei pysähtynyt puhelemaan, ja kadut olivat täällä puhtaat ja hyvässä kunnossa eikä lapsia ollut nähtävissä, joten hän saattoi kävellä joutuin, tarvitsematta varoa joka askelta.

Vielä eteenpäin ja yhä edemmäksi; poikki miltei klassillisen Konstantinuksen torin, ohi kukkulan, jolla pronssivöinen porfyyripatsas vieläkin seisoo, ja sen takaista rinnettä alas, kilpa-ajoradan oikealta puolen, bukaralaiseen kortteliin, joka erosi yhtä paljon hänen viimeksi sivuuttamastaan kuin tämä oli eronnut aikaisemmista. Sillä siihen aikaan, kuten nytkin, Konstantinopoli oli kokoelma eri kansallisuuksia, kieliä ja tapoja, ja niiden asumat korttelit olivat kuin eri kaupunkeja, toiset likaisia, meluisia ja epäterveellisiä, toiset loisteliaita ja upeita, toiset hiljaisia ja köyhiä, toiset unessa kaiken päivää ja humussa kaiken yötä, toiset äänettömiä kuin itse uni pimeäntulosta päivänkoittoon ja hälinää täynnä kaiken päivää liikehyörinästä tai käsityöläisten työkalujen lakkaamattomasta takomisesta ja kalkutuksesta.

Ennenkuin Omobono tuli sille pienelle aukeamalle, joka siihen aikaan ympäröi Pyhän Sergiuksen ja Pyhän Bakkuksen sekä Pyhän Pietarin ja Paavalin kirkkoja -- viimeksimainittu on nyt hävitetty -- toivoi hän sydämestään, että olisi vuokrannut hevosen, ja miehen jostakin kadunkulmasta; mutta hän unohti väsymyksensä saavuttuaan määräpaikkaansa, ja hän näki pienen vääräsäärisen kirkonvartijan hullunkurisen lyhyeen, nukkavieruun, musta- ja purppura-juovaiseen kauhtanaan puettuna seisovan erääseen pylvästön patsaaseen nojaten.

Omobono nousi kadulta kirkkoon johtavia leveitä portaita ikäänkuin aikeissa mennä sisään, mutta ehdittyään juuri kirkonvartijan kohdalle hän pysähtyi, ikäänkuin hetkellisestä mielijohteesta, ja teki tervehtivän eleen, hymyillen ystävällisesti.

"Ylistys olkoon Herralle", sanoi hän kreikkalaisen tavan mukaan.

"Herralle olkoon ylistys, aamen", vastasi kirkonvartija välinpitämättömästi, sillä sellainen oli tapa.

"Voisitteko sanoa minulle", jatkoi venetsialainen kirjuri, "onko kelpo mies kyrios Rustan Karaboghazdzhi tällä haavaa kirkossa hartaudenharjoituksissaan?"

Kirkonvartijalla oli täysin pyöreä pää, jossa oli kaksi hyvin pientä pyöreää silmää; sitäpaitsi oli hänen nykerönenänsä pää ihan pyöreä. Nyt hän nypisti huulensa suppuun tehden suunsakin pyöreäksi, ikäänkuin viheltämään valmistuen. Tieten tahtoen tai tiedottomasti hän tekeytyi hölmön näköiseksi ja heilutti hitaasti pallomaista päätään ikäänkuin ei olisi ymmärtänyt kysymystä.

"Kirkko on auki", sanoi hän viimein. "Voitte katsoa."

Omobono kiitti nyt itseään, että oli pyytänyt ja saanut tunnussanan, mutta hän aikoi olla varovainen sen käyttämisessä.

"Kiitos", sanoi hän kohteliaasti ja jatkoi kulkuaan kirkkoon.

Aurinko oli alhaalla ja loi runsaan valaistuksen avoimesta ovesta suoraan pyhitetyn kuorin ristikkoaitaan ja suljettuun porttiin, ja kullatut ja kiilloitetut tangot heijastivat ja hajoittivat lämpöisiä säteitä ikäänkuin kunniakehäksi näkymättömän korkean alttarin eteen. Omobono silmäili nopeasti oikealle ja vasemmalle kulkiessaan pilarien välitse, mutta ei nähnyt ketään. Kauempana hänen edessään avaran kattokuvun alla oli kaksi ruskeapukuista naista rukoilemassa, toinen polvillaan, toinen kasvoillaan itämaiseen tapaan, otsa painettuna marmorikivitystä vasten. Yhtään mieshenkilöä ei näkynyt.

Omobono valitsi puhtaan paikan, veti viittansa etuliepeet ylös ja laskeutui toiselle polvelleen. Hän teki ristinmerkin ja lausui lyhyen rukouksen.

"Oi Herra", rukoili hän, "suo valtaa ja kunniaa Korkealle Tasavallalle ja anna Venetsian voittaa genualaiset. Siunaa messer Carlo Zenoa, oi Herra, ja varjele hänet äkillisestä kuolemasta. Anna leipää köyhille. Anna Omobonolle voimaa vastustaa uteliaisuutta. Iankaikkisesta iankaikkiseen. Aamen."

Se ei ollut mikään erittäin kaunopuheinen pikku rukous eikä siinä ollut niitä määrämuotoisia anomus- ja hartauslauseita, joita hurskaat henkilöt käyttävät: mutta Omobono oli sommitellut sen itseään varten aikoja sitten ja luki sen joka päivä ainakin kerran, sillä se ilmaisi täsmälleen sen, mitä hän vilpittömästi toivoi ja tahtoi pyytää asianomaisella nöyryydellä; ja hän oli helmaviastaan huolimatta hyvä ihminen ja uskoi että hänen pyyntöönsä suostuttaisiin. Vielä ei Venetsia ollut saanut riemuita noiden viheliäisten genualais-koirien häviöstä, vaikka tuo kunnian päivä oli paljon lähempänä kuin itse venetsialaisetkaan uskalsivat toivoa. Mutta tähän saakka oli Carlo Zeno varjeltunut äkilliseltä kuolemalta huolimatta ilmeisestä taipumuksestaan taittaa niskansa milloin minkin päähänpiston takia Mitä muuhun tulee, oli Omobono useammin kuin kerran ollut välikappaleena pelastamassa köyhiä ihmisiä nälkäkuolemasta, vaikkakin saattaen itsensä jossakin määrin samalle vaaralle alttiiksi. Ja uteliaisuutensa oli hän saanut ainakin sen verran aisoissa pidetyksi, ettei hän koskaan lukenut isäntänsä kirjeitä ennenkuin tämä oli ne itse avannut, josta Omobonon kyllä jo kannatti kiittää. Yleensä ei hänen mielestään hänen pieni rukouksensa ollut mahdoton hyväksyä, ja hän käytti sitä joka päivä.

Hän jäi polvilleen hetkiseksi vielä sittenkin kuin oli päässyt sen loppuun, osaksi sen vuoksi, että häntä vähän hävetti sen lyhyys, vaikk'ei hän mitenkään voinut keksiä mitään siihen lisättävää, eikä hän halunnut ihmisten luulevan, että hän oli vailla hartautta ja lateli rukouksensa vain muodon vuoksi; sillä hän oli hyvin herkkä sellaisiin seikkoihin nähden, kaino kun oli. Ja osaksi hän jäi polvilleen hiukan pitemmäksi aikaa siksi, että kullattu ristikkoaita oli hyvin kaunis laskevan auringon paisteessa ja muistutti hänelle Pyhän Markuksen kirkon ristikkoaitaa, mikä luonnollisesti sai hänet ajattelemaan taivasta. Mutta hetken kuluttua hän nousi ja meni ulos.

Kirkonvartija seisoi vielä saman pylvään vieressä.

"Kyrios Rustan ei ole kirkossa", sanoi Omobono pysähtyen jälleen.

Taaskin näytti kirkonvartija aikovan mytistää huulensa renkaaksi ja tekeytyä älyttömän näköiseksi, ja kirjuri näki olevan ajan käyttää tunnussanaa.

"Minun täytyy saada tavata häntä", sanoi hän hiljentäen ääntään mutta puhuen hyvin selvästi. "Pyydän teitä neuvomaan minulle neljän varpaan ja viiden varpaan kautta, miten voin löytää hänet."

Kirkonvartijan kasvot ja käytös muuttuivat heti. Hänen pienet silmänsä tuikkivat älykkyyttä, suu levisi ystävälliseen hymyyn ja nykerönenä näytti teroittuvan kuin jäljille päässeen koiran kuono.

"Miksi ette sanonut sitä heti?" kysyi hän. "Rustan lähti kirkosta neljännestuntia ennen kuin te tulitte, mutta hän ei ole kaukana. Näettekö tuon kujan suuta tuolla?"

Hän viittasi sinnepäin.

"Kyllä", sanoi Omobono, "lähellä kulmaa."

"Niin. Menkää sille kujalle. Kääntykää ensi risteyksestä vasemmalle ja sitten toisesta taas oikealle. Ennenkuin olette ehtinyt kauas, tapaatte Rustanin kävelemässä edestakaisin."

"Kävelemässä edestakaisin?" kertasi Omobono, kummastellen miksi bukaralainen valitsisi iltakävelyään varten sellaisen paikan, kuin voi odottaa tapaavansa neuvotulla suunnalla.

"Niin." Kirkonvartija irvisti ja iski tietävästi silmää venetsialaiselle kirjurille. "Hän on hurskas mies. Kun hän on rukoillut rukouksensa, kävelee hän edestakaisin tuolla pikku kujalla."

Mies nauroi ääneen, mutta katsahti samassa taakseen nähdäkseen oliko kukaan kirkosta tulija kuullut sitä, sillä hän piti itsensä papillisena henkilönä. Omobono kiitti häntä kohteliaasti.

"Eihän se mitään ole", vastasi kirkonvartija. "Pelkkä ohjaus -- mitäs se on? Jos minä olisin pyytänyt teiltä kukkaroanne ja viittaanne neljän varpaan ja viiden varpaan nimessä, niin olen varma että olisitte antanut minulle molemmat."

"Tietysti", vastasi Omobono levottomasti, ymmärtäen että sellaista vastausta ilmeisesti odotettiin häneltä. "Tietysti olisin antanut. Ja hyvästi sitten vain, ystäväni."

"Hyvästi vain, ystävä", vastasi kirkonvartija.

Kirjuri poistui toivoen hartaasti, ettei vain kukaan tuntematon henkilö äkkiä puhuttelisi häntä ja vaatisi hänen viittaansa neljän varpaan ja viiden varpaan nimessä, ja hän ihmetteli mitä kummaa hänen olisi tehtävä, jos sellaista hänelle tapahtuisi. Hän oli ihan varma, ettei hän kykenisi salaamaan sitä tosiseikkaa, että hän tunsi tuon taikasanan, sillä hän ei ollut koskaan ollut taitava pettämisessä. Ja jos nuo sanat voivat saada silmänräpäyksessä kuuliaiseksi niin vastenmielisen henkilön kuin kirkonvartija ensin oli näyttänyt olevan, niin oli arvatenkin jokin kauhea rangaistus sen osana, joka ei tottelisi tuota valtakirjaa.