Part 24

Mutta Zeno ei tiennyt mitään Arethusasta, eilisestä orjastaan ja eilisillan jälkeisestä sydämensä valitusta, sillä tämän hurjan puolituntisen kiireessä ja touhussa ei Gorlias voinut kertoa hänelle mitään, paitsi että hän oli Gorlias eikä keisari, ja että asiakirja, jolla Tenedos luovutettiin Venetsialle, oli allekirjoitettuna hänen povessaan; ja Zeno otaksui hänen sepittäneen koko tämän ihmeellisen suunnitelman, joka näytti niin yksinkertaiselta niinpiankuin sitä alettiin toteuttaa. Arethusa, niin hän luuli, oli hyvässä turvassa kotona; unettomana, odotuksesta väsyneenä, levottomuudesta väräjävänä ehkä, mutta turvassa. Nyt, kun suuri työ oli tehty, kun Andronikus oli vangittu ja hänen isänsä Juhana palautettu valtaistuimelle, oli Carlo Zenon ainoana ajatuksena lähteä Konstantinopolista viipymättä, ennenkuin keisari ehti ottaa takaisin sanansa ja peruuttaa Tenedoksen luovutuksen. Sillä Zeno ei luottanut itämaisiin ruhtinaisiin ja pelkäsi kreikkalaisia silloinkin kuin he lahjoja tarjosivat. Nopealla venetsialaisella laivalla ja hyvän tuulen avulla voisi tuolle halutulle saarelle ehtiä kahdessa päivässä, jopa vähemmässäkin; sen käskynhaltija oli aina ollut sydämessään uskollinen Johannekselle ja tottelisi sen asiakirjan määräystä, jonka Gorlias oli pistänyt Zenon käteen tornissa, ja jos kerran Pyhän Markuksen viiri kohotettaisiin linnoituksen harjalle, oli varsin vähän mahdollista, että kukaan vihollinen kykenisi riistämään sitä sieltä alas.

Sentähden, juuri kuin sotilaat olivat nostamassa Johannesta ratsulta kantaakseen hänet valtaistuinsaliin hurjalla riemulla, laskeutui Zeno nopeasti satulasta, raivautui pois tungoksesta ja oli juuri rientämäisillään porttia kohti, kun Gorlias tapasi hänet jälleen.

"Arethusa pyytää teitä tulemaan luokseen", sanoi Gorlias.

"Minä olen menossa -- --?"

"Ei. Hän on täällä. Tämä oli kaikki hänen suunnittelemaansa; hän pani sen takia henkensä vaaraan, me myöhästyimme joitakin minuutteja, ja häntä on kidutettu. Tulkaa joutuin!"

Zenon kasvot muuttuivat. Gorlias näki sen, nyt etäällä olevien soihtujen himmeässäkin valossa. Se oli samanlainen muutos, joka nähdään mestarimiekkailijan kasvoilla, kun hän tekee mielessään surmapäätöksen, siihen saakka vain puolustauduttuaan, koska hänen vastustajansa on yrittänyt käyttää jotakin halpamaista, murhaavaa miekkailutemppua. Mutta Zeno ei virkkanut mitään, astellessaan joutuisasti seuralaisensa rinnalla. Gorlias oli löytänyt Zoën ja vienyt hänet tornin alempaan huoneeseen, jonka vahdit olivat jättäneet tyhjäksi. Kapteenin vaimo oli seisonut ovella, uskaltamatta mennä ulos puolihullaantuneiden sotilasten sekaan. Hänen olisi voinut käydä huonosti heidän käsissään, jos hänet olisi satuttu juuri sillä hetkellä tuntemaan keisarin vanginvartijan vaimoksi. Senvuoksi hän oli seisonut holvikäytävässä katselemassa ja kuuntelemassa, ja Gorlias oli antanut Zoën puolipyörtyneenä hänen hoiviinsa siksi aikaa kuin hän meni hakemaan Zenoa.

Vaimo oli ottanut tytön polvilleen kuin lapsen, istuen itse seinää pitkin kulkevalle kapealle kivipenkille, sillä huoneessa ei ollut minkäänlaisia huonekaluja. Zoën pää lepäsi rotevan naisen olkapäällä, ja nainen silitteli ja taputteli hellävaroin hänen ruskeaa tukkaansa ja tuuditti häntä sivuttain polvillaan, lastenhoitajien tapaan. Hän ei tiennyt mikä asia oli, mutta hän tunsi tytön samaksi, joka oli tuonut sanan ja otettu kiinni oven edustalla.

Sitten Zeno tuli, ja samassa hetkessä hän oli Zoën vieressä; nojaten toisella polvellaan kivipenkkiin hän kumartui alas ja nosti ihanan pään omalle käsivarrelleen.

Zoë tunsi hänen kosketuksensa, käänsi kasvonsa ylöspäin suurella ponnistuksella, sillä hänen voimansa olivat ihan lopussa, ja hänen silmäluomensa, jotka olivat olleet vain puoleksi sulkeuksissa niinkuin kuolevalla, värähtivät ja avautuivat, ja hetken verran hänen silmänsä loistivat kirkkaina. Hänen äänensä kuului Zenon korviin kuin jostakin kaukaa, melkein toisesta maailmasta.

"Pelastettu! Ah, Jumalalle kiitos! Se maksoi vaivan!"

Sitten hän pyörtyi kokonaan Zenon syliin, mutta Zeno tiesi ettei se merkinnyt kuolemaa, sillä hän oli nähnyt monta hengenlähtöä, ja merkit olivat hänelle tutut.

Hän otti Zoën kokonaan syliinsä ja kantoi hänet keveästi ulos avoimesta ovesta, missä Gorlias odotti; ja Gorlias tiesi sen vanhan laiturin, missä Vito odotti veneineen vähän matkaa tornista alaspäin, ja hän auttoi venemiestä soutamaan heidät kotiin.

Näin päättyi tuo pitkä päivä, josta oli niin vähällä tulla Zoën viimeinen, ja Zenonkin; ja kun Zoë jälleen avasi silmänsä ja huomasi makaavansa omalla sohvallaan lamppujen vienossa loisteessa, ja katsoi Zenon huolehtiviin, rakastaviin kasvoihin, hälveni kaikki väsymys hänen omilta kasvoiltaan, ja hetkisen hän tunsi itsensä voimakkaaksi kuin äsken levolta heränneenä; sitten hän ojensi ylös molemmat kätensä, vaikka vasemman käsivarren nostaminen teki hyvin kipeää, kiersi ne Zenon kauniin ruskean kaulan ympäri ja veti hänet likelleen sanaakaan sanomatta.

Sitä kesti vain hetken. Hänen voimansa uupuivat jälleen, ja Zeno tunsi hänen pienten kättensä herpaantuvan; siksi hän polvistui sohvan viereen ja laski poskensa Zoën pieluksen laidalle, niin että saattoi katsella häntä silmiin, ja he hymyilivät molemmat; ja Zenon hymy oli huolestunut, mutta Zoën tyytyväinen. Zeno ei tiennyt mitä he olivat hänelle tehneet, mutta hän oli varma siitä, että Zoë tarvitsi hoitoa.

"Sinä kärsit", sanoi Zeno. "Mitä minä teen? Lähetänkö hakemaan lääkäriä?"

"Ei. Ole minun luonani. Anna minun katsella sinua. Muuta en tarvitse."

Zoën puhe tuli lyhyinä, lempeinä lauseina, niinkuin suutelot puoliunisilta huulilta, kun on pieni uinahdus joka lauseen välillä. Mutta vielä hänen uneen vaivuttuaankin Zeno oli yhä polvillaan hänen vieressään, ja aika ajoin Zoën ruumis vavahti ja hän veti äkkiä syvään henkeään, ikäänkuin hänen karsimansa tuska olisi uudelleen vihlaissut häntä, vaikkakin enemmän muistona kuin todellisena kärsimyksenä.

XX LUKU.

Zeno poistui hänen luotaan sittenkuin hänen hengityksensä oli käynyt rauhalliseksi, käskettyään molempien nuorten tyttöjen valvoa vuorotellen hänen vieressään, tai ainakin panna nukkumaan hyvin lähelle häntä siltä varalta että hän heräisi ja kutsuisi heitä. Zeno oli itsekin väsymyksen ja nälän uuvuttama, sillä hän ei ollut pannut suuhunsa mitään edellisenä iltana Zoën luona syömänsä illallisen jälkeen. Hän meni alakertaan omiin huoneisiinsa, minne Vito oli laittanut hänelle ruokaa ja viiniä, joita hän oli pyytänyt Gorliaksen nauttimaan seurassaan. Mutta tuo entinen tähtienselittäjä oli mennyt, ja talon isäntä söi ja joi yksinään sinä iltana, hymyillen aika ajoin muistellessaan kuivassa vesisäiliössä viettämiään pimeitä tunteja, ja antaen Vitolle määräyksiä matkaa varten, jolle oli lähdettävä huomenna, jos mahdollista. Ja Vito esitti hänelle seikkaperäisen kertomuksen kaikesta mitä hänen poissaollessaan oli tapahtunut.

Nyt kun vaara oli ohi Zoëhen nähden, oli Zeno ylen onnellinen. Sisimmässään oli tuo soturi inhonnut sitä rauhallista kauppiaan elämää, jota hän oli suvainnut viettää enemmän kuin kaksi vuotta, ja mielikuvituksessaan hän piteli jo käsillään peräsintä, suolaiset pirskeet kostuttivat hänen kasvojaan, ja hänen laivansa viiletti vapaana ihmeellisiä seikkailujen saaria kohti.

Mutta niistä määräyksistä, joita hän antoi illallista syödessään, Vito ymmärsi, ettei hän aikonut lähteä yksin. Milloin ennen oli Carlo Zeno ottanut upeita mattoja, pehmeitä tyynyjä, hopeamaljoja ja hienoja ruoka-aineita mukaansa merelle, paitsi kauppatavarana, paaleihin sullottuna ja ruumaan ahdettuna? Telttavuode maalla, riippumatto merellä riittivät hänen mukavuudekseen. Vito painoi muistiinsa joka määräyksen, ja kun aika oli käsissä, ei hän ollut unohtanut mitään; mutta hän ei tehnyt kysymyksiä.

Varhain aamulla, saatuaan tietää Zoën vielä nukkuvan, Zeno lähti alas satamaan ja sai tietää, että Sebastian Cornerin laivan oli määrä lähteä matkalle seuraavana päivänä aamunkoitteessa, saman aluksen, joka oli tuonut Venetsiasta sen kirjeen, jonka johdosta hän oli tullut ostaneeksi Arethusan; aluksen, jossa Arethusa olisi lähetetty Marco Pesarolle, jollei Zeno olisi ajatellut asiaa tarkemmin, ennenkuin nosti ne kolmesataa tukaattia.

Sebastian Corner oli urhea laivanpäällikkö yhtä hyvin kuin liikemieskin, ja täysin luotettava; ja kun Zeno oli näyttänyt hänelle asiakirjan, jolla Tenodos lahjoitettiin Korkealle Tasavallalle, ei hän epäröinyt, vaan lupasi auttaa Carlo Zenoa saamaan tuon saaren haltuunsa kolmen päivän kuluessa, ennenkuin Johannes ehti muuttaa mieltään. Niin oli asia päätetty, ja Zeno lähti kotiinsa, ilmoittaen lähettävänsä matkatavaransa laivaan päivän kuluessa.

Kotiin tullessaan hän tapasi kirjurin odottamassa häntä valitusvirsineen. Omobono oli näöltään ja ololtaan kuin vanhahko kipeä lammas, ollen hyvin pahoillaan omasta puolestaan ja kauheasti huolissaan, ettei häntä vain moitittaisi siitä mitä oli tapahtunut, sekä samalla yhtä paljon peläten sitä, että saisi nuhteita liian paljosta puhumisesta. Hän oli suoriutunut rauhallisen elämänsä kauheimmasta koetuksesta hyvin urhoollisesti, niin hän uskoi; ja jos Zeno olisi nimittänyt häntä kaakattavaksi kanaksi sinä aamuna, olisi sen tuottama järkytys ehkä pannut sekaisin hänen päänsä ja varmasti murtanut hänen sydämensä.

Mutta Zeno oli saanut Vitolta selostuksen taloaan myllertäneistä tapahtumista ja tiesi, että Omobono oli tehnyt parhaansa, siihen katsoen mikä olisi voinut olla hänen pahimpansa, arkaluontoinen kun oli.

"Olet tehnyt oikein hyvin", sanoi isäntä. "Entisaikaan, Omobono, kunnioitettiin marttyyreinä niitä, jotka kuolivat uskonsa tähden, mutta niitä, jotka kärsivät ja jäivät eloon, pidettiin jälkeenpäin arvossa rippi-isinä. Se on nyt sinun asemasi."

Tämän tiedonpätkän oli Zeno hankkinut muiden samanlaatuisten ohessa odottaessaan pääsevänsä Patraksen tuomioherraksi. Omobonon sydän lämpeni kehuista.

"Ja rippi-isällä on se etu, herra, että hän on elossa ja voi vielä olla hyödyksi", uskalsi hän huomauttaa, vaikkakin hiukan arasti.

"Aivan niin", myönsi Zeno. "Elävä koira on parempi kuin kuollut leijona. Tarkoitan tietysti vahtikoiraa, Omobono", lisäsi hän hiukan kiiruusti, "uskollista vahtikoiraa."

Omobonon olemus sinä aamuna ei muistuttanut lauman vartijaa, paimenen pörröistä ystävää. Ei vähääkään; mutta hän oli mielissään, ja kun hänelle sanottiin, että hänen oli käärittävä kimpsunsa kokoon ja valmistauduttava lähtemään Konstantinopolista tehdäkseen pienen matkan Venetsiaan, sai ihastus suorastaan hiukan punaa hänen harmaille poskilleen.

"Ja saanko kysyä, herra", aloitti hän, "miten menetellään -- --" hän pysähtyi ja katsahti merkitsevästi kattoon, osoittaakseen talon yläkerrosta, -- "neidin suhteen?" lisäsi hän, päättäen lauseensa viimeinkin.

"Hän lähtee mukaamme", vastasi Zeno lyhyesti.

"Kyllä, herra. Mutta saanko kysyä, tuleeko kuulumaan minun velvollisuuksiini vastata hänestä?"

"Sinun?" Zeno katsoi pikku mieheen peittelemättömällä hämmästyksellä.

"Tarkoitan, herra, messer Marco Pesaron puolesta. Minä olin ymmärtänyt -- --"

"Ei", sanoi Zeno, "sinä et ollut ymmärtänyt."

"Mutta olihan, herra -- --"

"Omobono, minä olen usein varoittanut sinua uteliaisuudestasi."

"Kyllä, herra. Minä rukoilen joka päivä voimaa sitä vastustamaan. Kuitenkin, vaikka tiedänkin sen synniksi, se joskus johtaa minut saamaan tietoa asioista, joista on hyötyä. Minä en luule, että jos te tietäisitte mitä minä tiedän, te pitäisitte mahdollisena lähettää -- --"

"Sinä puhut liian paljon", sanoi Zeno. "Jos sinulla on jotakin sanottavaa, niin sano se. Jollei sinulla ole mitään sanottavaa, niin älä sano mitään. Mutta älä jaarittele. Mitä sinä olet saanut tietoosi?"

Kun Omobonolta täten riistettiin pitkän tarinan kertomisen nautinto, koetti hän tunnontarkasti ilmaista tietonsa mahdollisimman harvoin sanoin.

"Neidin nimi ei ole Arethusa, herra. Ennenkuin hän möi itsensä Rustanille pelastaakseen omaisensa nälkään nääntymästä, oli hänen nimensä Zoë Rhangabe, Andronikuksen mestauttaman protosparthoksen tytär -- --"

"Rhangabe?" toisti Zeno, uskomatta häntä; sillä se oli ylhäinen nimi, ja on vieläkin.

"Niin, herra. Mutta sekään ei oikeastaan ollut hänen nimensä, sillä Rhangabe ja hänen vaimonsa olivat ottaneet hänet kasvatikseen, kun heillä ei ollut lapsia, mutta jälkeenpäin heille syntyi kaksi poikaa -- --"

"Hiiteen heidän poikansa!" keskeytti Zeno. "Kuka hän on?"

"Hänen oikea nimensä on Bianca Giustiniani; hän on syntyperältään venetsialainen, ja hänen isänsä ja äitinsä kuolivat täällä ruttoon kohta hänen syntymänsä jälkeen. Ymmärrättehän, herra, sellaisissa olosuhteissa, vaikka neiti kutsuikin itseään orjaksi, on messer Marco Pesaron antama tehtävä senluontoinen -- --"

"Omobono", sanoi Zeno, keskeyttäen hänet uudelleen, "toimita tänne pappi heti paikalla. Minä aion mennä naimisiin."

"Naimisiinko, herra?" pikku kirjuri oli ällistyksissään.

"Lähetä Vito hakemaan pappia!"

Ja ennenkuin Omobono ehti sanoa enempää, oli Zeno lähtenyt huoneesta.

Hän tapasi Zoën seisomassa avonaisen ikkunan ääressä, josta aamuauringon paiste virtaili vielä sisään. Zoën hiukset eivät olleet vielä kammatut, vaan valuivat silkkisinä aaltoina hänen harteilleen, vielä kylvystä kosteina. Hän oli hiukan kalpea, niinkuin pimeässä huoneessa puhjennut kukka, ja hänen pukunaan oleva karhea silkkivaippa, jonka hän oli vetänyt tiukasti ympärilleen, tehosti vastakohdallaan hänen hipiänsä väriä ja hienoutta sekä hänen herkän ja henkevän suunsa suloista raikkautta.

Zeno otti häntä kädestä ja katsoi häneen vakavana ennenkuin puhui. Vain kaksi yötä ja yksi päivä oli kulunut siitä, kun hän oli ymmärtänyt sen, mikä oli jo viikkoja piillyt hänen sydämessään. Sama totuus oli hiipinyt Zoënkin sydämeen, mutta hän oli tiennyt mitä se merkitsi.

"Sinä säilytit salaisuutesi hyvin", sanoi Zeno -- "liiankin hyvin!"

Zoë pudisti päätään, luullen Zenon puhuvan hänen rakkaudestaan.

"Te tiesitte sen aikoja sitten", vastasi hän. "Ja mitä ette tiennyt, sen arvasitte. Te säilytitte oman salaisuutenne paljoa paremmin."

"Tein parhaani estääkseni itsenikin sitä tietämästä", sanoi Zeno, ymmärtäen mitä Zoë tarkoitti. "En kuitenkaan voinut salata sitä ainiaan! Mutta koska tiedämme rakastavamme, alkaa elämämme nyt tästä, ja yhdessä. Yhdessä, koska sinä pelastit minun henkeni -- minä tiedän kaiken, sillä minulle on kerrottu; ja niin on minun elämäni sinun ja sinun elämäsi on minun, koska olemme syntyneet yhtyäksemme, niinkuin haukat yhtyvät haukkoihin, kyyhkyset kyyhkysiin, satakielet satakieliin."

"Sanokaamme haukat!" nauroi Zoë. "Minä pidän enemmän rohkeasta linnusta!"

"Niin minäkin, -- ja siksipä, pikku Arethusa-haukkani, meidän täytyy lentää yhdessä turvallisempaan pesään, ennenkuin Toktamish tai joku muu barbaari panee toimeen vastavallankumouksen. Tuletko mukaani?"

Zoë hymyili ja laski kätensä hänen käteensä.

"Enkö ole teidän ostettu orjanne?" kysyi hän. "Minun on toteltava."

"Se ei riitä. Me olemme kristitty mies ja neito. Sinun on mentävä kanssani kunniassa minun oman kansani luo."

"Venetsialainen aatelismies ei voi mennä naimisiin orjan kanssa", huomautti Zoë, vaikka hymyillen.

Zeno nauroi onnellisena ja siirtyi etäämmälle hänestä.

"Venetsialainen aatelismies saa tehdä mitä hänen omat silmänsä hyväksi näkevät, paitsi kavaltaa maataan", sanoi hän. "Avioliittoon kuulutetaan ylkä nuorimies Carlo Zeno Venetsiasta ja morsian nuori neito Arethusa -- --"

"Rustan Karaboghazdzhin orjamarkkinoilta!" ehdotti Zoë, nauraen Zenon mukana. "Se on hieno liitto suuren dogin palatsiin, herra!"

"Oh, dogeistako puhut? Sittenpä panenkin sen kuulumaan toisella tavalla, niinkuin pappi kohta tulee sen sanomaan, sillä luulen, että hän odottaa jo alakerrassa, ja Omobono on opettamassa hänelle hänen läksyään."

"Kuinka panette sen kuulumaan?"

"Bianca Giustiniani, tahdotko ottaa tämän miehen aviopuolisoksesi?"

Zoën hämmästys oli suuri, ja hetkeen hän ei saanut sanaa suustaan.

"Tahdotko ottaa tämän miehen?" kysyi Zeno uudelleen, mutta lämpimämmin nyt ja likempänä Zoën huulia, vaikk'ei hän niitä nähnyt; sillä hän luuli näkevänsä Zoën sielun hänen uljaissa ruskeissa silmissään, ja mitä vastaukseen tulee, niin sen hän tiesi.

Jäljelläoleva osa Zenon elämäkerrasta, paljon sellaisen ohessa, mitä sadunkertoja on tässä tarinoinut, on luettavissa hyvin huonolla latinalla, hänen pojanpoikansa, Bellunon kunnon piispan Jacopon kirjoittamana: kuinka hän purjehti Dardanellien läpi ja pani täytäntöön keisari Johanneksen lahjoituksen ottaen Tenedoksen tasavallan haltuun; kuinka genualaiset koettivat kovasti ottaa sitä pois häneltä; ja kuinka hän taisteli kuin sankari ainakin, kourallisella miehiä suurta sotajoukkoa vastaan, ja ajoi heidät pois ja pelasti saaren; ja myöskin kuinka hän sai elää pelastaakseen heiltä itse Venetsiankin silloinkuin kaikki näytti olevan hukassa, ja mursi heidän valtansa ainiaaksi sen jälkeen; ja kuinka hän teki monta muuta suurta ja kunniakasta tekoa, kaikki sen jälkeen kuin hän oli ottanut Bianca Giustinianin vaimokseen.