Part 23

Teko ei kaivannut mitään selitystä, sillä nuori vallananastaja oli itse määrännyt mykät afrikalaiset isänsä vartijoiksi edellisen yön hälyytyksen jälkeen. Keisari katsahti tytön kauniisiin valkeihin kasvoihin, mutta hän otti kirjeen sotilaan teräskypäristä, aukaisi sen laskoksista ja luki sen nopeasti, ojentaen sen sitten vieressään olevalle ministerille, joka luki sen myös. Hän katsahti jälleen Zoëhen, mutta tämän kauneus oli nyt kaikki yht'äkkiä mennyt hänen silmissään. Tyttö oli yksi noita epäsikiöitä, jotka lakkaamatta punoivat juoniaan häntä vastaan, hänen valtaistuintaan ja henkeään vastaan; hän oli yksi noita tuhansia, joiden hän joka yö pelokkaissa unissaan näki hiipivän kimppuunsa silloinkuin hän oli yksinään ja avutonna, sokaistakseen ja surmatakseen hänet ja kantaakseen hänen kruunatun isänsä valtaistuimelle ylhäällä olkapäillään. Vaikka Zoë olisi ollut ihana kuin itse Afrodite juuri kevättuulen esiinpuhaltamana meren vaahdosta, niin Andronikukselle hän olisi ollut vain yksi niitä lukemattomia pahoja olentoja, jotka alati miettivät hänen tuhoamistaan. Mutta tämä olento oli hänen vallassaan. Hän istui ratsunsa selässä ja katseli tyttöä, ja hänen veltot huulensa vetäytyivät hymyyn; mutta yhä vielä olivat tytön kasvot ylpeät, ja halvassa sinisessä orjanpuvussaan hän kohtasi hänen katseensa ylväästi kuin nuori jumalatar.

"Kuka lähetti sinut tuomaan tätä?" kysyi Andronikus syvän äänettömyyden vallitessa, ja joka mies kuunteli tytön vastausta.

"Koska olette lukenut sen, niin tiedätte", vastasi Zoë, eikä hänen äänensä värähtänytkään.

"Varo sanojasi! Missä on tämä venetsialainen, tämä Zeno?"

"En tiedä."

"Varo sanojasi, vielä kerran! Minä kysyn, missä hän on?"

Zoë oli vaiti hetkisen, ja vaikka hän ei siirtänyt katsettaan nuoren keisarin kasvoista, kuulosti hän kiihkeästi etäistä ääntä, jota ei kuulunut.

"Minä en tiedä missä hän on", sanoi hän vihdoin, "mutta luulen teidän saavan nähdä hänet ennen pitkää, sillä hän on tulossa tänne."

"Tänne?" Andronikus hämmästyi kovasti. "Tänne?" toisti hän kummissaan.

"Niin, tänne", vastasi Zoë, "ja pian. Hänellä on täällä asioita toimitettavana tänä iltana."

"Tyttö on hullu", sanoi keisari, katsoen ministereihinsä.

"Aivan hullu, teidän korkea majesteettinne", lausui toinen.

"Ilmeisesti poissa järjiltään, teidän korkeutenne", säesti toinen. "On parasta puhkaista hänen silmänsä ja päästää hänet menemään."

Se joka oli ensiksi puhunut, liehivä kreikkalainen, viittasi lähellään olevalle upseerille, ja upseeri antoi määräyksen vieressä odottavalle esijuoksijalle. Tämä juoksi paikalla sisään palatsin suuresta avoimesta ovesta. Missä Andronikus oli, sieltä ei kiduttaja koskaan ollut kaukana.

"Ja sanohan", kysyi keisari ilkeästi hymyillen, "mitä mahdollista asiaa voi venetsialaisella kauppiaalla olla täällä tähän aikaan päivästä? Suvaitsisitko sanoa sen meille?"

"Asia, joka on pian suoritettu, jos Jumala suo", vastasi Zoë.

Hän ei voinut siirtää katsettaan miehestä, joka oli murhauttanut Mikael Rhangaben, ja vaikka hän liesikin mihin vaaraan hän saattoi itsensä, jollei hän voittanut aikaa, oli oikeudenmukaisen koston jano hänessä liian voimakas, niin ettei hän voinut hillitä sanojaan, ja Andronikus kuuli hänen nuorekkaassa, heleässä äänessään soinnun, joka iski kauhun hänen sydämeensä.

"Hän ei ole hullu!" huudahti hän äkillisen levottomuuden valtaamana. "Hän tietää jotakin! Pankaa hänet puhumaan!"

Sanat eivät vielä olleet ehtineet hänen huuliltaan, kun esijuoksija palasi, ja hänen perässään tuli toinen mies kulunutta nahkapussia kantaen. Hän oli hyvin pitkä, laiha ja kumara, hänen kasvonsa olivat kuin ruumiin, eikä hänen silmissään ollut eloa. Zoë ei nähnyt häntä, mutta hän tuli ja seisahtui hänen taaksensa, likelle neekeriä, ja kopeloi pussiaan; ja joka taholla ympärillä hohtivat henkivartiain univormut hämärässä veripunaisina.

"En pelkää puhua, koska kerran olen joutunut kiinni", sanoi Zoë, vastaten keisarin sanoihin, "ja mitä sanon, on totta. Sillä mitä olette velkaa minulle, sen olette velkaa monen monille muille, ja sen velan nimi on veri!"

"Hän houraa!" huusi Andronikus epävakaisella äänellä.

"Ei, minä en ole hullu", vastasi Zoë puhuen kuuluvasti ja selvästi. "Teidän tilinne on kaivannut selvitystä jo kahden vuoden ajan, ja vielä tämän tunnin kuluessa tulee mies vaatimaan sen suoritusta, ja te saatte maksaa kaikki, sekä muille että minulle, tahdoittepa tai ette!"

"Kuka on tämä ihminen?" kysyi keisari, mutta hänen poskensa olivat nyt vaaleammat.

Ei äännähdyskään rikkonut hiljaisuutta, ja nahkapussia kantava mies hiipi vähän likemmäksi avutonta tyttöä, ja afrikalaisen ote hänen ranteistaan kävi tiukemmaksi. Jostakin pihamuurien ulkopuolelta kuului hevosen hirnunta, rikkoen hiljaisuuden.

"Kuka on tämä tyttö, joka uhmailee minua omalla pihallani?" kysvi Andronikus uudelleen, kääntyen ministeriensä ja upseeriensa puoleen.

Lieheänaamainen kreikkalainen kumartui satulassaan nuorta keisaria kohti kuin heittäytyen maahan hänen eteensä, ja hän puhui hyvin matalalla äänellä.

"Teidän majesteettinne olisi parempi antaa repäistä kieli hänen suustaan, ennenkuin hän sanoo enemmän."

"Kuka hän on, sanon minä?" huusi valtias äkkiä raivostuen, niinkuin pelkurit voivat tehdä.

Ei kukaan puhunut. Kalmankasvoinen mies hivuttautui lähemmäksi Zoëta, tähyten elottomilla silmillään hänen piirteitään. Muurin takana kaukana näkymätön hevonen hirnahti uudelleen. Oli jo pimeämpi, mutta ylt'ympärillä hehkuivat henkivartiain univormut yhä punaisina kuin veri.

Sitten tuli vastaus. Kiduttajan vääristyneet huulet liikkuivat hitaasti ja sanat tulivat niiden välistä ohuella, käreällä äänellä, joka oli kuin teilirattaan narina.

"Hän on Mikael Rhangaben tytär."

"Protosparthoksen?" Keisarin ääni vavahti taaskin.

Kalmankasvoinen mies nyökkäsi kaksi kertaa myöntävästi, ja hänen ohuet huulensa vääntyivät ilkeästi, kun Zoë käänsi silmänsä häneen.

"Minä näin tytön vankilassa noutaessani hänen isäänsä mestattavaksi", sanoi hän.

Luisevalla kädellään, joka oli kyhmyinen ja hänen kamalan työnsä saastuttama, hän taittui tytön hienopiirteiseen leukaan, pakottaen hänet kääntämään kasvonsa suoraan häntä kohti; ja Zoë värisi kiireestä kantapäähän hänen kosketuksestaan. Mies tunsi hyvin tuon kouristuksen-omaisen väristyksen, joka karmi uhria hänen ensi kertaa siihen koskiessaan; hän saattoi tuntea sen sormissaan niinkuin soittoniekka tuntee kielten värinän; se oli hänelle tuttu, niinkuin kalamiehen kädelle vavan värinä ja jännitys kalan tarttuessa koukkuun; ja hän hymyili kolkosti.

"Niin", sanoi hän, "hän se on." Ja hän nauroi.

Hän piti yhä kiinni Zoën leuasta ja huojutti hänen kaunista päätään oikealle ja vasemmalle.

Keisarin puhuttua ei ollut kuulunut mitään muuta kuin kiduttajan särisevä ääni, mutta nyt viilsi ilmaa loukatun tytön kiljahdus:

"Katala!"

Hänen pienet kätensä livahtivat äkkiä irti neekerin avarasta kourasta. Ennenkuin tämä sai hänestä kiinni, oli hän riuhtaissut itsensä erilleen molemmista miehistä ja iskenyt raivoisasti nyrkillään kiduttajan kelmeään naamaan; ja vaikka hän oli vain hento tyttö, antoi hänen vihansa hänelle miehen voimat, ja hänen nopeutensa soi hänelle arvaamattoman edun. Mies hoiperteli kolme askelta takaperin, ennenkuin saavutti takaisin tasapainonsa.

"Pitäkää häntä kiinni!" huusi Andronikus, sillä hän pelkäsi, että tytöllä voisi olla puukko vaatteisiinsa kätkettynä, ja hänen molemmat kätensä olivat vapaina.

Mutta vain hetkisen. Vaikka afrikalainen oli suuri kooltaan, oli hän ketterä, ja hän oli Zoën takana. Miltei ennenkuin keisari oli huudahtanutkaan, oli Zoë jälleen vankina, ja mies, jota hän oli lyönyt, oli hänen vieressään kuluneine nahkapusseilleen. Hän katsoi Andronikukseen odottaen käskyä ennenkuin ryhtyi toimeen.

"Pane hänet puhumaan mitä hän tietää", sanoi keisari, rauhoittuen jälleen, kun tyttö oli lujasti afrikalaisen suurissa kourissa.

Hän kallistui hiukan eteenpäin, kuullakseen paremmin sanat, jotka kipu kiskoisi Zoën huulilta, ja kreikkalainen ministeri asettui mukavaan asentoon satulassaan nauttiakseen harvinaisesta huvista nähdä kaunista ja ylhäistä tyttöä kylmäverisesti kidutettavan puolensadan miehen silmäin edessä. Muutamat henkivartioistakin tunkeutuivat liki toisiaan nähdäkseen; mutta heidän joukossaan oli joitakin, jotka olivat palvelleet Rhangaben komennossa, ja nämä katsahtivat toisiaan silmiin ja virkkoivat sanoja miltei kuiskaavalla äänellä, mikä yhdessä paisui matalaksi muminaksi, samanlaiseksi kuin hiljaisina öinä meren rannalla juuri ennenkuin pakovesi kääntyy vuokseksi.

Auringonlaskun rusotus oli himmennyt, mutta vielä oli siksi valoisaa, että saattoi hyvin nähdä tumman mustelman kiduttajan kalmankelmeässä naamassa sillä kohtaa, mihin Zoë oli kaikin voiminsa iskenyt.

Mies aukaisi vanhan nahkapussinsa ja hänen tahraiset kätensä kopeloivat sen sisällystä, rautoja, jotka olivat ruskeita mutta ei ruostuneita, ruoskansiimoja, joihin oli palmikoitu rautalankaa, sekä kummannäköisiä kapineita, joissa oli hyvinvoideltuja, helposti kiertyviä ruuveja.

Mutta kaikki nämä hänen kyhmyiset sormensa hylkäsivät. Hän tunsi jokaisen kosketukselta. Ne olivat varsin hyviä tavallisille orjille, tai ehkä petollisille hankitsijoille, tai vieläpä valehtelevalle hovimiehellekin. Korkeasyntyiselle neito-uhrille hänellä oli paljon hienompi ja valitumman pureva ase kuin yksikään noista kapineista, ja hän tallensi sitä kalliina aarteena, luovuttamatta sitä koskaan luotaan päivällä tai yöllä; sillä se oli lähetetty hänelle hyvin kaukaa etelästä suuriarvoisena lahjana; ja se oli elävä ja tarvitsi hänen ruumiinsa lämpöä lakkaamatta, ettei se kuolisi. Mutta pussissa oli jotakin siihen kuuluvaa, mikä täytyi löytää ennenkuin se voitaisiin ottaa pienestä hopealankahäkistään kalmannaamaisen miehen povelta.

Hän löysi sen. Hänen tahraiset kätensä vetivät pussista esiin kuivan saksanpähkinän. Vyöllään olevan veitsen kärjellä hän halkaisi sen varovasti, kaivoi pähkinän pois toisesta kuorenpuoliskosta, viskaten toisen takaisin pussiin.

Kreikkalainen ministeri seurasi hänen toimiaan mitä syvimmällä mielenkiinnolla, mutta Andronikus naputteli maltittomana hansikoiduilla sormillaan satulansa korkeaa kullattua nuppia. Kuitenkin tapahtui kaikki hyvin nopeasti, ja vaikka päivänvalo oli himmennyt, oli sitä vielä riittävästi; ja odottaessaan keisari luki uudelleen Zoëlta pudonneen kirjeen.

Mutta Zoë katseli häntä tyynenä ja pelottomana ja valmiina katsomaan kuolemaakin silmiin, jos niin tarvittiin; hän aprikoi, millä tavalla Zeno menettelisi Andronikukseen nähden, kun kaikki tulisi tunnetuksi. Ja hän näki punaista hänen ympärillään ja takanaan ja vieressään aina hänen polviinsa asti, henkivartiain nuttujen punaa, jotka olivat kuin tulipunaisia läikkiä hämärässä ilmassa.

Vielä kerran hirnui levoton hevonen kaukana, ja toinen vastasi sille.

Silloin oli kiduttaja valmis. Hän otti veitsen ja viilsi sillä Zoën sinisen pumpulipuvun auki kaulan alta vasempaan olkapäähän ja pitkin kylkeä, ja Zoë koetti olla värisemättäkin, sillä vaikk'ei hän tiennyt mitä oli tulossa, hän tahtoi kuolla urhoollisena; ja kun hän olisi kuollut, tulisivat Zeno ja Gorlias ja kostaisivat hänen puolestaan. Kuolema oli vain kuolema, vaikka kiduttavakin, ja elämässä oli pahempaakin, jolta hän oli säästynyt.

Sitäpaitsi, jos hän kuolisi, tapahtuisi se hyvän asian vuoksi, yhtä hyvin kuin Zenon vapauttamiseksi. Sentähden hän nyt, kun ratkaisu oli tullut, katsahti viimeisen kerran Andronikuksen kasvoihin, velttohuulisiin ja julmiin, ja sulki sitten silmänsä ja rukoili Jumalaa, ettei hän horjuisi eikä lausuisi sanaakaan, joka voisi ehkäistä täyttymystä, jos se oli lähellä, niinkuin hän yhä toivoi.

Hän tunsi kolean ilmanhengen olkapäässään ja kyljessään, ja sitten painettiin jokin pieni ja kova esine hänen ruumistaan vasten juuri kainalon alle; ja kädet, jotka tuntuivat kovilta kuin sarvet, mutta olivat hirmuisen joutuisat ja taitavat, kietoivat siteen hänen ympärilleen vetäen sen kireälle, ja se piti esineen paikoillaan.

Mutta tuon esineen alla, joka oli saksanpähkinän kuoren puolikas, liikkui jotakin elävää hitaasti ympäriinsä. Mitään varsinaista kipua ei tuntunut aluksi, mutta Zoë tunsi, että tuo hidas ja hieno ärsytys voisi tehdä hänet hulluksi.

Sitten vihlaisi äkkiä hurja tuska hänen lävitsensä saattaen hänet vääntelehtimään vasten tahtoaankin, mutta monet kädet pitelivät häntä nyt kiinni, eikä hän voinut liikkua. Kauhea poraajakuoriainen oli alkanut kaivaa uomaansa hänen lihaansa saksanpähkinän kuoren alla.

Kalmannaamainen mies oli katsellut häntä tarkkaavaisena, ja kun hän näki hänen sävähtävän, kuului hänen nariseva äänensä keskeltä äänettömyyttä.

"Hän on puhuva ennenkuin ehditte laskea kahteensataan", sanoi hän.

XIX LUKU.

Zoë oli sulkenut silmänsä voidakseen paremmin kestää kipua, ja pienoinen veripisara valui hiljakseen hänen huulestaan, jota hän oli puraissut kidutuksen ensi hetkellä. Se piirsi ohuen, tumman viirun hänen suustaan alaspäin, hiukan vasemmalle puolelle, yli valkoisen leuan. Hän hengitti syvin ja vavahtelevin nyyhkäyksin yhteenpuristettujen hampaittensa välitse, mutta mitään muuta ääntä hän ei päästänyt noina hirmuisina sekunteina. Hän rukoili, että kuolema tulisi pian, mutta hän ei pyytänyt voimaa pysyä vaiti; sitä hänellä oli, Carlo Zenon tähden ja sen oikeudenmukaisen koston tähden, joka saavuttaisi Andronikuksen hänen kuoltuaan, jollei häntä vain varoitettaisi edeltäpäin siitä, mikä ehkä jo oli niin lähellä. Zoë luuli voivansa kuolla jo tuohon pelkkään tuskaan, hän oli varma, että hän pyörtyisi tajuttomaksi, jos sitä kestäisi vielä muutamiakaan hetkiä.

Keisari kumartui satulassaan nähdäkseen hänen tuskanvääristämät kasvonsa selvemmin tummenevassa hämärässä ja kuullakseen pienimmänkin sanan, minkä hän lausuisi; ja hänen veltot huulensa liikkuivat, sillä hän laski itsekseen, päästäkseen kahteensataan, jonka jälkeen tyttö ei enää kestäisi enempää, vaan ilmoittaisi hänelle mistä vaara uhkasi. Sillä kalmannaamainen mies tunsi ammattinsa ja hänen kokemuksensa oli ollut laaja ja pitkäaikainen, ja keisari tiesi ettei hän koskaan tehnyt erehdystä. Muuten, kreikkalainen ministeri hymyili pelkästä nautinnosta näkyä katsellessaan ja toivoi, että hänen herransa käskisi heidän ottaa tytön hengiltä hyvin hitaasti kiduttaen. Henkivartiatkin tungeksivat liki toisiaan nähdäkseen, mutta he eivät olleet nyt kaikki vaiti; sillä heidän joukossaan oli urheita miehiä, Mustanmeren takaisilta jylhiltä vuorilta olevia rajuja seikkailijoita, jotka eivät pelänneet Jumalaa, keisaria eikä ihmisiä; ja he eivät pitäneet siitä mitä näkivät, ja he sanoivat toisilleen sanoja vierailla kielillä, joita kreikkalaiset eivät ymmärtäneet.

Andronikus laski hitaasti kahteenkymmeneen, sitten vielä hitaammin neljäänkymmeneen, ja tytön kiivas hengitys ärsytti häntä.

"Puhu!" huusi hän, matalalla ja vihaisella äänellä. "Sano minulle missä vaara on, tai se elävä on syövä sinun sydämesi!"

Silloin tuli vastaus, mutta ei Zoën äänellä, eikä yhdellä äänellä, vaan monien voimakkaiden, syvien äänten kaiuttamana; ja vaikka sanat olivat sekavat, saattoi niistä joitakin erottaa varsin hyvin; ja ne ilmoittivat velttohuuliselle pelkurille, missä vaara oli, sillä se oli hänen kimpussaan.

"Johannes! Johannes hallitsee! Jumala ja keisari! Keisari Johannes!"

Tätä huusivat äänet portilta, kun joukot tulvivat pihaan, pyyhkäisten vahdit ja henkivartiat tieltään niinkuin tuulenpuuska pyyhkäisee kuivat lehdet. Vain yksi hengenveto ajatus- ja päätöksenteko-aikaa käytettävänään, tulipunamekkoiset henkivartiat syöksähtivät Andronikuksen ympärille kuin veriset aallot syvässä hämärässä, ja hän vaipui alas heidän sekaansa ja kuuli heidän vastaavan saapuvalle väkijoukolle: "Johannes hallitsee! Keisari Johannes!" Zoë kuuli huudon tuskiensa läpi ja unohti kivun hetkiseksi, ja samassa häntä kiinni pidellyt afrikalainen viilsi poikki kiduttajan siteen, tempasi pähkinänkuoren hänen kainalonsa alta elävine sisältöineen ja viskasi ne menemään; sillä hän oli nähnyt Andronikuksen vaipuvan alas ja tiesi, että nyt oli uusi herra vallassa. Silloin jotkut miehistä, jotka muistivat sen jälkeenpäin, näkivät kalmannaamaisen miehen konttaavan maassa etsien aarrettaan, joka voi saada sitkeimmänkin uhrin puhumaan ennenkuin ehti laskea kahteensataan; sillä hän palveli keisaria, olipa sitten keisarina kuka hyvänsä, niinkuin hän ja hänen isänsä ennen häntä olivat palvelleet jo useita. Ei kukaan surmannut koskaan kiduttajaa. Niinpä hän ryömi tallaavien jalkojen seassa nelinkontin tuntematta mitään, toivoen löytävänsä lemmikkinsä ja saavansa sen vahingoittumattomana takaisin povellaan olevaan häkkiin. Ja kun hän löysi sen pähkinänkuoresta, jossa se vielä oli, sen merkillisen onnen avulla, joka suojaa kaikkea pahaa, nauroi hän kuin mielipuoli ja pujahti henkivartiain säärien välistä nelinkontin ja juoksi palatsiin.

Zoë oli aukaissut silmänsä, ja tuska oli hävinnyt, jättäen vain tykytyksen jälkeensä, ja hän kokosi revityn vaatteensa kaulalleen toisella kädellään niin hyvin kuin taisi ja pujahti pois väen myllerryksestä; ja kaikista niistä, jotka tuon ensimmäisen huudon kuulivat, ainoastaan hän yksin tiesi, kuinka kansa saattoi hurrata vapautettua keisaria, kun Johannes vielä oli ylös torniin suljettuna ja kuuromykkien neekerien vartioimana; ja suunnitelmansa voiton riemussa hän unohti kaiken muun paitsi rakastamaansa miestä, ja hän oli nyt turvassa, siitä ei ollut epäilystäkään. Eikö hän ollut valtaanpalautetun Johanneksen ystävä? Sotilaat eivät uskaltaisi, henkeään peläten, pitää häntä nyt vankina tuntiakaan, hetkeäkään.

Ja tuollahan hän tosiaan ratsastikin väkijoukon eturivissä, keisari Johanneksen oikealla puolella. Zoë tunsi hänet, vaikka viimeinen harmaa valo oli häviämässä taivaalta. Hän olisi tuntenut hänet pimeässäkin, hänestä tuntui, että vaikka hän olisi ollut sokea, olisi hän tuntenut että hän oli lähellä; ja hänen ilonsa nousi hänen kurkkuunsa, kaiken kestetyn kidutuksen jälkeen, ja miltei tukehdutti hänet, niin että hän hoiperteli epävarmasti ja haukkoi henkeään.

Zeno oli keisari Johanneksen oikealla puolella, "Kauniin Johanneksen", jota kansa oli kerran rakastanut ja jota se oli nyt valmis rakastamaan uudelleen, maistettuaan niitä skorppiooneja, joilla Andronikus oli heitä kestinnyt. "Kaunis Johannes" komeine ruskeine partoineen -- jolle soihtujen valo nyt heijastui -- istui ratsun selässä, kultakangasviitta ympärillään ylt'yleensä kuin piispan kaapu, niin että se peitti hänen kätensä ja puolet ohjaksista kummallakin puolella, samoinkuin myöskin takaosan päästä ja suuren osan poskia; hänellä oli vielä korkea keisarillinen päähine, joka varjosti hänen silmiään. Kansa oli tuntenut hänet enemmän hänen komeasta parrastaan ja kultakangasviitastaan kuin kasvoistaan, mutta parrasta ei voinut erehtyä; ja sitäpaitsi, olihan hänen seurassaan miehiä, jotka viskelivät rahoja väkijoukkoon, ja ne rahat olivat hyviä. Mutta ne hänen kannattajansa, jotka olivat lähinnä häntä ja Zenoa, ja jotka ympäröivät heitä molempia puolustaakseen heitä, jos tarpeen olisi, olivat melkein kaikki merimiehiä, venetsialaisia laivanrakentajia ja veistämötyömiehiä, vaikka Toktamishin tatarilaiset olivatkin ihan heidän takanaan, kauheasti karjuen ja kolistellen pitkiä tupsuniekka-keihäitään toisiaan vasten tapansa mukaan, niin että niiden puuvarret pitivät yhtämittaista meluisaa kalsketta; ja muita sotilaita oli liittynyt heihin sadoittain, ja heidän perässään tungeksivat Konstantinopolin käsityöläiset, bulgarialaiset rautasepät, italialaiset kivenhakkaajat ja muurarit, maurilaiset asesepät ja Damaskon syyrialaiset miekkasepät, sisilialaiset köydenpunojat, persialaiset silkkikankurit, smyrnalaiset matonkutojat, aleksandrialaiset liinakankurit ja monet muut; ja joka miehellä, joka ei ollut sotilas, oli kädessään jokin aseentapainen --. vasara, moukari, tai matonkutojan sauva tai vain vankka kalikka. Ja he juoksivat, työnsivät ja painautuivat portista sisään, leviten jälleen pihalla, hurraten ja kirkuen Johannekselle kymmenellä kielellä yht'aikaa.

Keisari Johannes istui aivan hiljaa ratsullaan viittaansa verhottuna, mutta Zeno ratsasti eteenpäin, kunnes oli ihan sen henkivartia-ryhmän vieressä, joka oli vetänyt alas Andronikuksen, ja hän kohotti kätensä huutaen miehille kieltäen heitä surmaamasta, äänellä joka kajahti yli hirveän melun; ja hän ehti juuri parhaiksi ennenkuin se oli myöhäistä, sillä häntä toteltiin vasta sittenkuin hän lupasi palkinnon.

"Kymmenen naulaa kultaa sille, joka ottaa Andronikuksen elävänä vangiksi!" huusi hän.

Sillä sen hinnan oli Andronikus määrännyt hänen päästään sinä aamuna, ja mikä riitti Zenolle, riitti keisarillekin. Niinpä puolikymmentä henkivartiaa raahasi miehen elävänä palatsiin, sitoen hänen kätensä lujasti selän taakse, riistäen hänen yltään jalokivet ja kullan, potkien hänet ovenvartijan majan takana olevaan pieneen salahuoneeseen, jonka oven he sulkivat. Siellä kyykötti kalmannaamainen mies pimeässä nurkassa puhallellen hiiliä hehkumaan saviastiassa, koska hänet voitiin pian kutsua uuteen työhön, ja jollei etikka ollut todella kiehuvan kuumaa, ei sen höyry sammuttaisi silmäin näköä. Lattialla maatessaan Andronikus saattoi nähdä hänet.

Mutta ulkona kasvoi myllerrys ja melu, kun kansaa työntyi avaraan pihaan tunkien takaapäin ennentulleita.

Sitten pihan kulmassa olevan tornin ovi aukaistiin sisältäpäin, ja afrikalaiset mykät tulivat ulos ja liittyivät toisiin sotilaisiin, ja korkealla olevasta ikkunasta kapteeni vaimoineen katseli alas, ja vaimonsa selityksien auttamana kapteeni ymmärsi, että hänen oli aika laskea vankinsa vapaaksi, jollei hän aikonut antaa väkijoukon repiä itseään kappaleiksi, vaikk'ei hän voinutkaan yhtään ymmärtää, kuka se oli, jonka hän näki hevosen selässä soihtujen valossa kultakaapuun puettuna, keisarillinen päähine päässään, sillä hän tiesi varsin hyvin, että niinkauankuin ylhäällä olevan vankihuoneen avain riippui hänen vyöllään, ei Johannes voinut päästä ulos. Väkijoukon huudosta ei kuitenkaan voinut mitenkään erehtyä, ja hänen vaimonsa hoputti häntä olemaan hukkaamatta aikaa.

Väkijoukko lainehti nyt tornia kohti, Zenon ja keisarin johtamana, jotka merimiehineen ja veistämötyöläisilleen pysyttelivät joukon eturinnassa voidakseen ensimmäisinä laskeutua ratsuiltaan ja mennä torniin, ja sitten merimiehet pidättelivät tungeksijoita, sanoen heille Johanneksen menneen vapauttamaan nuorinta poikaansa, ja ne kaksi miestä, joilla oli nuo suuret rahapussit, viskelivät runsaita kourallisia kansanjoukkoon, tehdäkseen heidän odotuksensa hupaisemmaksi.

Mutta kun Zeno ja keisari tulivat jälleen näkyviin, olivat Johanneksen kasvot kokonaan peittämättömät ja kultakangasviitta riippui löysänä hänen hartioillaan; ja lukuisain soihtujen hohteessa jokainen tunsi, että se oli itse Johannes eikä kukaan muu, ja ihmiset hurrasivat ja kirkuivat äänensä käheiksi.

Keisarin ja Zenon perässä tuli mies, jonka kukaan ei ollut nähnyt menevän sisään heidän kanssaan, ja hänellä oli hyvin harva parta ja vaatimaton ruskea puku, vaikka jalassa olikin ratsusaappaat, ja hän oli Gorlias Pietrogliant, joka oli näytellyt niin hyvin Zoën hänelle sepittämän osan.