Part 2
Kirkas Athena. Tyynin‰ aukeavat Athenan kadut ja torit, vierill‰‰n pylv‰stˆjen keve‰t ylh‰iset ryhm‰t. Levollisina ja juhlallisina n‰kyv‰t temppelien p‰‰dyt pilarijalustoillaan, katujen vieri‰ reunustavat kuvapatsaitten valkeat rivit, jotka siin‰ ihanan ilman syleilemin‰ n‰kyv‰t silm‰‰n tyyneyden taivaisan levon ilmestyksin‰. Selkein‰ piirtyv‰t temppelien keve‰t muodot taivaan sine‰ vastaan, helein‰ seisovat pilarit kirkkaassa ilmassa ja huikaisevan selke‰n‰ kaartuu taivas koko sen kirkkaan kaupungin ylitse. Hiljaista on siell‰ kirkkaassa Athenassa, tyynt‰ ja hillitty‰ on siell‰, ihmisetkin vaeltavat siell‰ ylenevien pilariryhmien ja valkeitten kuvapatsaitten v‰lill‰ tyynin‰ ja hiljaisina, liikkuvat valkeissa puvuissaan siell‰ ilmaisten pilaristojen alla toistensa keskell‰ hillityntasaisina ja kaunisliikkeisin‰, kuin el‰viksi her‰nneet keve‰oloiset veistoskuvat.
Kirkas Athena, tyyni ja hiljainen Athena! Kaupunki, joka nousee ihmisen ylle kuin marmoriksi tyyntynyt, marmorissa lep‰‰v‰ taivaan n‰ky, siell‰ s‰veltyy ihminen tyveneksi, ja sielunsa sointuu kauniiksi ja hillityksi. Tyyneen‰ ja lempe‰n‰ rauhallisuutena her‰‰ ihminen siell‰, jokainen h‰nen j‰senens‰ s‰estyy kauniiksi ja t‰ydelliseksi, jokainen h‰nen liikuntansa on tasaisuutta ja sopusuhtaa, h‰nen mielens‰ asettuu l‰vitsen‰kyv‰n hele‰ksi ja paaltaa tyyntyneet tunteensa esiin kuin kirkas selke‰ lampi pohjansa valkean sannan. Niin ihminen her‰‰ siell‰ kuin jokaisessa j‰seness‰‰n ja jokaisessa tuntonsa liikahduksessa t‰ydellisen‰ kauneudenilmestyksen‰, jonka kaikki olo on muodon hillittyaaltoista rytmistymist‰, ja jonka jokainen ajatus ja tunto ovat h‰nen kauneusolonsa tyynt‰ ja selke‰t‰ heijastusta.
O, Athena, jonka ylitse Parthenon loistaa ja jonka katuja veistoskuvat ja ylev‰t pilarikujanteet reunustavat, sin‰ levon ja kauneuden marmorikaupunki, taivas yll‰si rakentuu syv‰n‰ korkeana sinen‰, ja itse sin‰, ihana temppelikaupunki, ylenet vaaleanviherv‰in ˆljypuumetsikkˆjesi keskell‰ kuin selke‰n seesteisen marmoriunen temppeli- ja pilari-ilmestyksen‰. Athena, kauneuslevon kirkas ja tyyni kaupunki, jonka pilaristojen varjossa ihminen k‰yskelee mieli ja sielu hienon hillityn tyyntymyksen aallon s‰vellytt‰m‰n‰.
I.
Athenaan on Antinous tullut, k‰yskelee Athenassa, veistosten ja temppelien kaupungissa.
Ovatko ihmiset ihanammat Athenassa? Onko taivas selke‰mpi ja korkeampi Athenan yll‰ kuin muualla? Ja onko kaupunki itse hele‰ ja heijaileva taivaallisen olon n‰ky? Niin rauhallisina n‰kyv‰t ihmiset, astuvat tyynin‰ toistensa keskell‰, jokainen heid‰n liikuntansa on notkea ja taipuva ja jokainen heid‰n puheensa hivelee hillityll‰ tasaisuudellaan mielt‰. Ja aurinko, joka levollisena kirkastaa kaikki, valaisee ylenev‰t pilarit ymp‰rill‰ selv‰piirteisiksi ja sulkee jokaisen ihmisvartalon tarkkamuotoiseksi kuin marmorista leikatun veistoksen.
Antinous k‰yskelee ja mielens‰ seestyy. H‰n katselee temppeleit‰, katselee ylenevi‰ pilaristoja ja veistoskuvien rivej‰ ja sielunsa tyyntyy kuin lep‰‰v‰n meren selkeydeksi. H‰n katselee k‰yskelevi‰ ihmisi‰, katselee heleilevien pilaristojen varjostoissa seisoilevia ihmisryhmi‰, ja tuntee oloansa valuvan kuin aallon, joka hiljaa ja hiljaa muodostelee jokaista h‰nen liikuntoansa ja jokaista h‰nen vartalonsa asentoa.
Niinkuin notkea, notkeneva taipumus kulkee j‰seni‰ns‰. Kun h‰n astuu, tuntee h‰n vartalonsa liikunnon norjempana kuin ennen, kun h‰n liikuttaa k‰tt‰ns‰, liikkuu se taipuvammassa kaaressa kuin ennen. Sielunsakin liikkuu selke‰n‰ ja sulavana, minne h‰n silm‰ns‰ nostaakin, aina on ajatus valmiina ja t‰ydellisen‰ mieless‰‰n l‰sn‰. Niin on koko olonsa kuin asettunutta kauneustyyneytt‰ ja jokainen h‰nen mielens‰ liikunto ja jokainen h‰nen ruumiinsa liike ovat sen rauhan ihanaa s‰teily‰.
Athenaa, veistosten ja temppelien tyynt‰ kaupunkia k‰yskelee Antinous, ja mielens‰ ja koko olonsa p‰ilyy tuudittavassa asettuneessa levossa.
II.
Propylaoille on Antinous seisahtunut ja katselee Athenaa jalkainsa edess‰.
Kahdenpuolen ylenev‰t pilarit rivein‰, seisovat jatkuvana ylenev‰n‰ rivin‰ yll‰‰n ja allaan, pilarien v‰leiss‰ seisovat veistoskuvat levollisina. Pilarien v‰litse n‰kee kaupunkia, jonka ylitse temppelit kohottavat tyyneet, pilareilla lep‰‰v‰t otsikkonsa, jotka helein‰ n‰kyv‰t ilman sine‰ vastaan, n‰kee kaupungin ylitse auringossa kylpev‰‰n lehtimetsien mereen, jonka h‰ilyv‰n ja kevyen vehreyden takana ylt'ymp‰ri avautuu merten voimakkaan sininen rannaton vyˆ. Ik‰‰nkuin ilmoja liihotellen n‰kee korkeudesta t‰m‰n kaupungin ja lehtimetsien ja meren valaistuksen edess‰‰n, ylenev‰t marmoripilarit vierell‰ juuri rajottavat sen maiseman n‰yn selke‰ksi, ilmalla ja sinell‰ ja kaupungin valkeudella t‰ytetyksi tauluksi.
Antinous seisoo, antaa silm‰ins‰ vaeltaa pilarien ylenev‰‰ juhlallista rivi‰, katsoo veistoskuvien vapaata levollistuttavaa seisontaa, tuntee pilarien v‰litse Parthenonin haahmon, siell‰ kun se mahtavana ja levollisena lep‰‰ pilareillaan ja j‰‰ silmill‰‰n viimein Erechtheionin n‰kemiseen, siell‰ kun se taampana h‰‰mˆtt‰‰ hulmupoimuisten Karyatidien kannattamme kattoineen silm‰‰n. Hyv‰iltyn‰ ja hiljenev‰n‰ h‰ilyy olonsa ja kun silm‰ns‰ viimein erottauvat Erechtheionin kevein‰ lep‰‰vist‰ muodoista, j‰‰ h‰n ajatuksettomana katsomaan pilarien v‰litse aukenevaa, pilarien reunustamaa kaupungin ja kevyth‰ily‰v‰in metsikkˆjen ilmaisaa taulua.
Tulevat kuin tuutivat aallot ja laskeuvat nukkumaan mielell‰ns‰. H‰n tuntee kuin valuisi j‰seni‰ns‰ s‰vellytt‰v‰ muodostava aalto, jonka hivelem‰ksi h‰n tahdottomana j‰tt‰‰ itsens‰. Niinkuin notkeuden s‰estys sulattaa ja silitt‰‰ ruumistansa, mielens‰ h‰ilyy kuin hiljaa hyv‰ilev‰in aaltojen kannattamana. Siin‰ h‰n seisoo, taipuvissa poimuissa lankee chlamys vartaloansa alas, sen taipuvan viitan alla tuntee h‰n vartalonsa notkeana ja t‰ydellisen‰.
Tuntuu kun s‰velt‰isi jokainen verenpisaransa vierint‰ h‰nt‰ kauniimmaksi siin‰ kun h‰n mielens‰ hyv‰ilem‰n‰ seisoo ja tahdottomana antaa kauneuden tunnon tuudittaa itse‰ns‰.
III.
Afroditen edess‰ seisoo Antinous, katsoo ylh‰ist‰ Afrodite-kuvaa.
Korkea Afrodite, suuri Afrodite, jumalatar! Ylev‰ ja ihana Afrodite, kauneuden ja rakkauden polvistuttava jumalatar.
Niin n‰yt ihmiselle kuin t‰yttyneen kauneuden paalteena. Katsoo sinun ylennetty‰ oloasi ja koko sielussaan kangastaa ja h‰ilyy sinun ilmestyst‰si. Katsoo olkap‰‰si kiinte‰t‰ hyv‰ilev‰‰ t‰ydellisyytt‰, katsoo rintasi kukkuloiden puhdasta kaareuvaa muotoa, seuraa silmill‰‰n vyˆt‰istesi kiinte‰n‰ ja hienona pyˆreyv‰‰ ymp‰ryst‰‰, ja niin loistat ihmiseen kuin t‰ysiloistoisen kauneuden armahtavana aurinkona. Tuntee hyv‰n‰ vaatteesi alta paaltavan polvesi pyˆre‰n muodon ja paljastuneen jalkasi t‰ydellisen kauneuden, v‰r‰htyy sieluksensa kun tuntee p‰‰si soreaa kaarevaa asentoa ja kaulasi kenoa, ja hiustesi reunustama otsasi tuntuu hyv‰n‰ kauneutena sielussa l‰sn‰. Olet ihanuuden t‰ydellisyys, korkea, ylh‰inen Afrodite, sinun koko olosi paaltaa yhten‰ tyynnytt‰v‰n‰ ja hyv‰n‰ t‰ydellisyyten‰ ihmisess‰ l‰sn‰ ja kangastavasti h‰lvenee sieluineen sinun ihanana armahtavan ilmestyksesi ylle.
Jokainen toivominen ja jokainen tahtominen sammuu edess‰si ihmisen mielest‰. Sinun n‰kˆsi t‰ytt‰‰ ja t‰ydellistytt‰‰ ihmisen kaipauksettomaksi lep‰‰miseksi. On kuin sammuisi kaikki muu mielest‰ ja olisi vaan sinun t‰ydellisyytesi loisteen herkk‰‰ tuntemista ja sinun t‰ydellisyytesi loisteeseen haihtumista, suuri Afrodite. Afrodite, itseesi tyventynyt kauneus, Afrodite, itse‰si loistava jumalatar, sin‰ loistat armona jokaiselle ihmiselle, jolle n‰yt, sinun n‰kemisesi on jokaiselle ihmiselle tyytymykseksi ja tyyntymykseksi; sin‰ loistat jokaiselle ihmiselle kuin aurinko levolliselta taivaalta. Jokaiselle olet sin‰ armollinen ja jokaiselle kaunis, sin‰ suuri, syd‰men tyynnytt‰v‰ ja kaipaukset sammuttava, armon ja levon jakaja, Afrodite!
IV.
Neito l‰hteen reunalla, ruukkua kantava neito, pys‰hdy! P‰‰si kallistunut asento, ruukkua p‰‰laellasi holhoavan k‰tesi kevyt taivunta ja pukusi riippuvat liehuvat poimut liukuvat suloutena sieluuni. Pys‰hdy neito, ett‰ kauemmin saan katsoa k‰sivartesi kaunista kaartoa p‰‰si ylitse, kallistuneen p‰‰si lempe‰t‰ suloa ja vartalosi kevyen puvun syleilem‰‰, norjaa muotoa.
Olet kaunis. Sanomattomana sulona kurottautuu p‰‰si ylitse taipunut k‰tesi, sen muotojen lempe‰t taipuvat viivat sulavat kuin kauniina sointuna sieluun, kohotetulta k‰sivarreltasi riippuu pukusi liehuvina hulmuina ja liittyy kaareuvissa poimuissa sulavasti armaan nuoren vartalosi ymp‰rille. Katselen kaulasi korkeata ja hentoa pyˆreytt‰, katselen ruukkua kannattavan p‰‰si suloista kallistumista ja kiharaisten hiustesi lˆys‰‰ solmua kaareuvalla kaulallasi ja palvelen sielussani sinua.
Kaunis olet sin‰, ja jokainen j‰senesi suloinen olo on huomatessa sielulle hyv‰ilyksi. Niin sielu lempe‰n‰ tuudittuu sinun n‰ˆst‰si, kuin olisi sinun nuorta ja hyv‰‰ oloasi. Niin olkap‰‰ni hentona pyˆreytyy kuin sinun hieno ja norja olkap‰‰si, niin k‰teni aaltoo kuin sinun lempe‰n‰ taipuva k‰tesi ja jalkani lep‰‰v‰t arkoina polun sannalla kuin sinun syk‰ht‰v‰ paljas jalkasi. Kokonaan olet minussa, kaunis, ruukkua kantava nuori neito ja sieluni v‰rjyy sinun hentoista joustavaa oloasi tuntiessani. Viivy hetki viel‰, o neito, viivy liikahtamatta sulossasi, ett‰ saan hetken viel‰ tuudittaa n‰kˆ‰si sielussani ja hetken viel‰ suloutua s‰veliksi n‰ˆst‰si!
V.
Endymion!
Sieluineen h‰ilyy yllesi siin‰ kun lep‰‰t, huulesi puol'avoimina, rintasi kohoovana. Katsoo sinua ja h‰ilyy sieluineen kasvonpiirtojesi yll‰, h‰ilyy vartalosi ja j‰sentesi yll‰, joita unen raukeus valuu.
Niinkuin liuenneena sulaa yllesi. Katsoo kasvojasi ja otsaasi, jota hiukset pehme‰sti kaartavat, katsoo pehmeit‰ avoimia huuliasi ja taipunutta kaulaasi, katsoo rintaasi, joka kohoo nauttivaan hengitykseen ja k‰tt‰si, joka riippuu velttona ja avoimena vierell‰si, ja tuntee herkk‰n‰ koko olosi. On kuin omaa ruumista valuisi unen raukaseva hellitt‰v‰ aalto. Avautuvat omat huulet ja p‰‰ kallistuu lepoa hakevana, tuntee taipuneen kaulansa helpon hyv‰ilev‰n j‰nnityksen, rinta liikkuu raukeana nauttivana hengityksen‰, k‰sivartta heruu pyˆreyden lepo ja herpouvana aukenee riippuva k‰si.
H‰ilyy sinuna, Endymion. Unen humala raukasee ja hellitt‰‰ joka j‰sent‰. On kuin liikkuisi itsest‰‰n, sitomattomana, ja liuenneena aaltoisi sinuna, lep‰‰v‰ Endymion. On kuin suloutuvaa liikkumista ja haihtumista koko olo, hˆllenee kuin ihanana sairautena koko ihminen, ja ainoana usvailevana haluna on antauvan herk‰sti h‰lvet‰ itsest‰‰n n‰kemyksens‰ ylle. O, Endymion, olosi raukeuden yll‰ h‰ityy ja olosi raukeuteen sulaa, ja on sairas siit‰ ett'ei viel‰ herkemp‰n‰ h‰lvene ja haihdu yllesi.
VI.
Antinous ajattelee.
Mit‰ on kauniina oleminen? Onko se syd‰men suloista halajoimisen haikeutta? Onko ihminen kauniina sulanutta, ihanan kipe‰t‰ halajoimisen herkkyytt‰?
Vai lep‰‰mist‰kˆ on kauniina oleminen? Lep‰‰mist‰ olonsa tyyneess‰ ja hiljenneess‰ rauhassa, jolloin ihmisen sielu ja maailma ymp‰rill‰ns‰ p‰ilyv‰t yhten‰ kuvana, kuten tyyntyneen‰ iltana taivas ja meri meren heijailevassa kuvastelevassa syliss‰?
Antinous ajattelee, k‰si otsallansa.
Niin joskus haikeutuu ihminen kuin imisi suuri hiljainen suru sieluansa. On koko mieli h‰ily‰v‰‰ haihtumaan halaavaa sumetta, koko oleminen nousee niinkuin suurena ‰‰rettˆm‰n‰ haluna, ja ihanassa nautinnossa h‰ilyilisi keve‰n‰, utuisaksi avaroituvana jonnekin kauas ylh‰isiin pid‰tt‰m‰ttˆmiin avaruuksiin. On niinkuin olisi pienuutta ja tukaluutta ja hantelaa pid‰tyst‰ olla niinkuin on, ja halajoitsisi h‰lvet‰, h‰lvet‰ ja ihanassa nautinnossa haihtua rajattomuuden vapaaseen ja kevyeen syliin. Tuntee olemisensa kuin sumuisen usvaisen vaipan, joka rasittavana kattaa ihmisen sielua, ja jonka pid‰tyksest‰ ihminen sielunsa haikeassa halajoinnissa pyrkii. Semmoista rajatonta ep‰m‰‰r‰ist‰ halajointia on ihminen joskus, kun sielunsa liikkuu kauniiksi herkkyneen‰.
Mutta sitte on kauniina oleminen joskus sointuavaa ja tyynt‰ peilailua, niinkuin asettava laine kulkee ihmisen l‰vitse silloin, joka hivelee jokaisen h‰nen j‰senens‰ sopusuhtaiseksi, ja tyynnytt‰‰ jokaisen h‰nen ajatuksensa selv‰ksi ja rauhalliseksi. Jokainen tunne, joka mieless‰ silloin her‰‰, on niinkuin olemisen ihanuuden tuntoon tulemista, jokainen mielen toivo on kuin oman sielun aaltoavaa ihanuutta, ja jokaisessa liikunnossaan on ihminen kuin kangastaisi sielunsa ja ruumiinsa yhten‰ kuvastelevana tuntona. Niin silitt‰v‰n‰ kulkee kauneus ihmisen sielua joskus.
Mit‰ on siis kauniina oleminen? Onko se sammumatonta, ‰‰retˆnt‰ hukuttavaa kaipaamista, jonka syliss‰ ihminen sulaneena herkkyy, vai onko se ihmisen l‰vitse heleilev‰‰, ihmist‰ soinnuttavaa tyyneydess‰ lep‰‰mist‰, joka saa ihmisen olemaan kuin ylt'yleisess‰ kullassa kuvastelevan vedenpeilin, niin tyyneen ja heijailevan ihanan? O kauneus, vai oletko sin‰ kumpaakin yhdess‰, oletko sin‰ sek‰ ihmisen sointumista ett‰ ihmisen riutumista, saat h‰nen ensin kuin rajattomuuden ihanuudella sytytetyksi ja v‰ristyt‰t h‰net suuren suuren levon, silm‰ns‰ ja sielunsa ihanassa kuoleentumuksessa ummistavan levon l‰ikemereksi, ja sitte herpaiset h‰net sill‰ rajattomuudellasi niin ett‰ h‰n j‰lkeenp‰in viruu sairaana ja haikeana ja k‰rsii sitovaa olemistansa, joka pid‰tt‰v‰n‰ lannistaa h‰net nautintoon h‰lvenem‰st‰? O kauneus, oletko sin‰ sek‰ ihmisen p‰ily‰v‰‰ t‰ydellist‰ ihanuutta ett‰ ihmisen sielun hiutuvaa kipeytt‰, joka toisena hetken‰ v‰ristyt‰t h‰net onnesi kultamereksi, toisena hetken‰ taas k‰tket ja kiedot h‰net himme‰n kyyneleisen suremisen sulattavaan vaippaan, jonka alla h‰n sis‰llisen‰ nyyhkyn‰n‰ kaivautuu?
VII.
Pylv‰stˆss‰ seisoo Antinous, nojautuu valkeaan marmoripylv‰‰seen ja katselee ajatuksissaan eteens‰. Ymp‰rill‰‰n ylenev‰t valkeat pilarit, niiden v‰litse k‰yskelee ihmisi‰, keskustelevia ihmisryhmi‰ edestakaisin. N‰kyy hetken joku ohitseastuva ihmisryhm‰, kuulee yksityisen lauseen heid‰n keskustelustaankin, sinne he hiljaa etenev‰t pilarien v‰lille, v‰istyv‰t silmist‰ peitt‰vien pilarien varjoon. L‰henee toinen verkkaan asteleva keskusteleva ryhm‰, astuu ohitse ja h‰vi‰‰ sekin pilarien taakse. Antinous seisoo yksin pilariinsa nojauvana, k‰sivartensa ovat pujotettuina ristiin rinnalleen, niin ett‰ toga on laskoksessa niiden alla ja j‰tt‰‰ jalkansa edess‰ paljaiksi l‰hes polviin asti, h‰n on ajatuksiinsa vaipuneena ja kuuntelee liikunnan hiljaista soljuvaa huminaa pilarien v‰lill‰. Joku yksin‰inen, jonkun ohitseastuvan lausuma ja korvaansa j‰‰m‰ lause j‰‰ joskus hetkeksi kajaamaan aivoissaan ja sielussaan.
"... Kauneus on lep‰‰mist‰..."
Siit‰ oli astunut ohitse kaksi keskustelevaa nuorukaista, jotka jo h‰visiv‰t pilarien peittoon taaskin, ja ne sanat olivat j‰‰neet ilmaan heilt‰. -- Kauneus on lep‰‰mist‰? Antinous j‰‰ katsomaan pilareihin, siin‰ kun ne seisovat pitkin‰ valkenevina rivein‰ edess‰, katsoo marmoripalkkeja, jotka rauhaan laskeuneina lep‰‰v‰t niiden pilarien varassa, liittynein‰ kuin i‰iseksi levoksi. Onko kauneus kuin sen marmorin lep‰‰mist‰ ylenevien pilarien kannattamana? Onko kauneus sit‰ tasaista tyyntynytt‰ asettumusta, jossa marmoripaasien taakka sointuu pilaristoilleen lep‰‰m‰‰n kuin painostaan lievittyneen‰ rauhan aaltona? Onko kauneus rauhan lˆyt‰mist‰ ja rauhan tasaisuus-soinnussa lep‰elemist‰? Kauneusko kuin aalto, joka sopusuhtana liitt‰‰ kokonaisuuden jokaisen osan ja jokaisen yksityisen j‰senen kokonaisuuden keveysolemiseksi?
"... Ihminen on kaunis..."
Ihminen kaunis? Ihminenkˆ tasainen ja tyyneeksi asettunut? Ihmisenkˆ sielu levon soivana ja sointuneena aaltona? Antinous katselee ihmisryhm‰‰, joka hitaasti astelee ohitsensa. Harmaahapsinen, korkeavartaloinen vanhus, jonka valkea korkea otsa ja selke‰t rauhalliset silm‰t ovat kuin kirkastuneena levon asunto. Vierell‰‰n astuu kummallakin puolella kukoistava norjaolkainen ja notkeak‰velyinen nuorukainen, jotka kumpikin, paremmin kuullakseen ovat kevyesti kumartuneet vanhusta kohden vierell‰‰n ja, nuoret avoimet otsansa tottumattomasti rypistynein‰ tarkkaavaan ajatuksen ponnistukseen, unohtuneina kuuntelevat h‰nen hiljaista verkkaista puhettaan. Ihminen on kaunis? Antinous seuraa silmill‰‰n kummankin nuorukaisen norjaa solavaa vartaloa, jota valkea chlamys kauniissa poimuissa verhoo, seuraa chlamyst‰ holhoovan k‰den kaartoa ja kaulan siroa asentoa, katsoo k‰her‰n, ajatuksiinsa kumartuneen p‰‰n t‰sm‰llist‰ kauneutta ja silmien tyynt‰ selkeytt‰, ja tuntee kuin silitt‰v‰n rauhan sielussaan. Kaunis on ihminen, ja kangastavassa liikutuksessa tuntee ihmisen koko ihanan olon. Kun ihmist‰ katsoo, niin niinkuin s‰veltyneess‰ poljennassa liukuu sen ihmisen oloon, ja tuntee silm‰nr‰p‰yksellisen‰ runona itsess‰‰n l‰sn‰ koko sen ihmisen l‰mpim‰n ja joustavan olon. Kun n‰kee k‰den liikunnan, v‰r‰ht‰‰ se liikunto sulavana taipuvana aaltona omassa olossa. Kun n‰kee liikkuvan k‰sivarren nopeat v‰l‰htelev‰t lihastenleikit, sulaa silm‰nr‰p‰yksess‰ kuin itsess‰‰n koko sen ihmisen hennoissa liikkeiss‰ vavahtelevaan olemiskudokseen. Ihminen on olonsa lep‰‰v‰‰ ja silm‰nr‰p‰yksellist‰ valmiutta, joka hetkens‰ el‰‰ h‰n kuin l‰vitsens‰ sopusoinnun ja t‰ydellisyyden sulaumuksena, mutta seuraavassa hetkess‰‰n v‰l‰ht‰‰ h‰n joka j‰seness‰‰n uudeksi sopusoinnun ja t‰ydellisyyden tilaksi, joka s‰hkˆn herkk‰n‰ kulkee jokaista h‰nen j‰sent‰ns‰ ja olonsa kudosta ja muodostaa ne sen uuden tilan v‰r‰ht‰miksi. Ihminen on kaunis: joka silm‰nr‰p‰ys kulkee ihmist‰ kauneuden aalto, ja valaa ihmisen joka hetki t‰ydelliseksi sopusuhdan v‰l‰hdykseksi. Kaunis on ihminen; miss‰ ihmist‰ hentona katsoo, kokonaisenaan v‰r‰ht‰‰ h‰n siell‰ ihmisen sieluksi, ja ihanassa v‰ristyksess‰ tuntee h‰nen t‰ydellisyytens‰ itsess‰‰n. Antinous katselee, katselee niit‰ poistuvia, pilarien v‰liin h‰ipyvi‰ nuorukaisia, vanhus keskell‰‰n, ja jokaista j‰sent‰ns‰ hipuu ajatteleva kaunistuva lepo. Ihminen, ihminen on kaunis, jokainen ihmisen hetki on s‰vel, jonka sointuun koko h‰nen olonsa sulaneesti mukautuu. Antinouksen mieli ik‰‰nkuin seisahtuu siihen ajatukseen ja keinuvasti h‰ilyy sielunsa. Kaunista on olla ihmisen‰, norjana asettuneena tasaisuuden sointuna koko olento, jokaisessa olonsa kudoksessa t‰ydelliseksi sulaneena, ja v‰l‰ht‰v‰n valmiina her‰‰m‰‰n taaskin toiseksi ja uudeksi joka j‰seness‰‰n sointuvaksi tyyneyden kokonaisuudeksi. Antinouksen silm‰t katsovat unohtuneessa uneksunnassa valkeitten pilarien v‰lille, joilla marmori tyyneen‰ lep‰‰, ja koko tilansa on rauennutta ja tyyntynytt‰ ajatuksiinsa kajaamista.
"... Ihminen h‰lvenee hetkeen..."
Ihminen h‰lvenee hetkeen? H‰lvenee niinkuin hiljaa avaruuksiin h‰ipyv‰ soiton s‰vel. On kajaamista ja kajaamista, tuntee kuin h‰ipyisi jokaiseen k‰tens‰ suoneen asti sielunsa h‰ily‰v‰ksi tilaksi. Niin on kuin unohtuisi olemasta ja kasvaisi yhteen hetken kanssa ja liukenisi sen myˆt‰. Ei ole j‰sent‰ ihmisess‰, jonka tuntisi, ei ole mit‰‰n kovaa ja olevaa ihmisest‰ l‰sn‰, liuenneena h‰ilyy tunteenansa vaan, koko ihminen sielunsa v‰reilyn‰. On vaan yht‰ sulaamista, jokainen ajatus ja jokainen tunteminen ovat yht‰ hetken kuvastelua, eik‰ tied‰ miss‰ on, itsess‰‰nkˆ, vai hetken tuntemisessa. Ihminen unohtuu joka j‰seness‰‰n itsest‰‰n ja muuttuu tunteensa huuruvaksi vellovaksi sumeeksi, joka sulavana ja syleilev‰n‰ levitt‰ytyy kaiken ylle.
Antinous j‰‰ liikkumattomana tuijottamaan kauas pilarien v‰lille yhteen kohtaan ilmaan, n‰ytt‰‰ kuin kaikki ymp‰rill‰, pilarit ja k‰yskelev‰t keskustelevat ihmiset, tuntuisivat h‰nen sielussaan l‰sn‰ kuin huuruilevana ylt'yleisen‰ liikkumisena, jonka h‰ily‰v‰ss‰ keinunnassa h‰nen omat ajatuksensa ovat ainoana kiintonaisena tilana, johon h‰n mielineen j‰‰.
Kauniina oleminen on ihmisen h‰lvenemist‰ hetkeen. Niinkuin keinuvasti liukuu tunnelmakseen. Kauniina hetken‰ haamuilee sielu ja ruumis yhten‰. Mink‰ n‰kee, se v‰r‰ht‰‰ sieluksi ja sitte sulaa olossaan sen sielunsa tilan tuntemiseksi. Kaunis hetki kattaa ihmisen olon ja sulkee h‰net joka puolelta syliins‰. Kun katsoo maan sylin runsaus- ja vehreystulvintaa, hyk‰htyy kuin pisaraksi sit‰ h‰m‰r‰‰ umpinaista vehreytt‰ ja uumoilee sielussaan kuin maan vehre‰n‰ veren‰; kun n‰kee taivaan keve‰t‰, sini-iloista kuoroa yll‰ns‰, sukeltaa unohtuneesti sieluineen senkin helj‰ksi, ylentyv‰ksi soimiseksi, mereksikin, jota taivaan rannan valuinen piiru autereisesti rajottaa ja joka p‰ilyelee tyyntyv‰n‰ auringon ja taivaan peilin‰, hymisee sielussaan ja hyv‰iltyin‰ nuortuvat ihmisen muodot, kun saa katsoa nuoren t‰ydellisen ihmismuodon n‰ky‰, joka kangastavasti sulaa ihmisen aistimia myˆten ihmisen sieluksi. Unohtumista on kauniina oleminen, unohtumista sielunsa aaltoavaan, koko ruumiin olemattomaksi soinnuttavaan liikutukseen. Kaunis on ihminen, kun sielunsa ja ruumiinsa p‰ilyy yhten‰ herkk‰n‰ kuvastelevana peilin‰, josta kaikki itsen‰inen olemisen tunteminen on h‰lvennyt. Kauneus on hetkeen kuoleentumista ihmisess‰, jolloin ihminen kokonaan kuvastelee sielunaan, jokainen ruumiinsa syk‰hdys sielustumisena.
Antinous on ajatustensa myˆt‰ katsonut pilareihin, siin‰ kun ne kuin ylenev‰n‰ kuorona tuntuvat sielullansa, h‰ilyv‰sti tuntee h‰n valkopukuisten ihmisten liikunnan pilarien v‰lill‰ ja ik‰‰nkuin unessa j‰‰ h‰nen kangastelevaan sieluunsa aaltoamaan jonkun ohitse astuvan sana. H‰n ik‰‰nkuin hupenee siin‰ seisomiseksi, k‰tens‰ riippuvat voimattomina alhaalla sivuillaan ja leukansa on vajonnut rintaa vastaan, liikkumatonna h‰n seisoo ja sielunsa keinuu tuntemisenansa. Hiljaa hipuu hetki hetken j‰lkeen, ihmisi‰ astelee ohitse ja pilarit ylenev‰t; yh‰ seisoo Antinous p‰‰ns‰ rintaa vastaan taipuneena ja olonsa keinuu ihanana h‰ilynt‰n‰.
"... El‰m‰ on kauniina olemisen hetki‰..."
Ne sanat j‰‰v‰t v‰r‰htyneen Antinouksen mieleen kuin lempe‰n‰ joka suoneen levitt‰yv‰ valaistus. El‰m‰ on kauniina olemisen hetki‰! Kauniina oleminen lipuu niinkuin hivelev‰ muodostava k‰si ihmist‰ ja silitt‰‰ ja sulattaa jokaisen h‰nen j‰senens‰ kauneuden aallonnaksi ja koskettaa h‰nen koko olonsa sieluksi. Kauniit hetket ovat kuin ihmisen hienoksi v‰risemist‰. Niinkuin s‰vel hiipii niin‰ hetkin‰ ihmisen jokaiseen verenpisaraan ja joka j‰senen tuntoon, ja saa koko ihmisen l‰vitsens‰ hymisev‰ksi ja l‰vitsens‰ helenev‰ksi. Oh, koko ihminen on yht‰ hyk‰htynytt‰ ihanuuden v‰ristyst‰, k‰sien ja sormien suoniinkin riutuu kuin l‰vitsekuultavaa kaunenemisen raukeutta, lasiset helj‰t soinnun suonet s‰veltyv‰t koko ihmisen l‰vitse silloin ja el‰‰ kuin taivaalliseen hohtoon her‰nneess‰ ruumiissa, koko olo sieluna. Mit‰ ovat muut hetket paitsi ne, joina jokainen mielenv‰r‰hdys uneksuu ja keinuu kauneuden unena! Silloin on ihanaa ja t‰ydellist‰ el‰‰, silloin s‰teilee ihmisen sielu kuin loistelisi se kukkasena Elysiumin kirkkailla kedoilla. Kauniina, kauneuden hyk‰hdyksen‰ v‰risisi ihminen aina, ja kauneuden maailman syliin h‰ilyisi ihminen aina kuoleutuvan ihanuuden hukunnassa. Mit‰ olisikaan muu olo muuta kuin pime‰t‰ olemattomuuteen hiutumista! Kauniina, kauniina, aina ihanuuden kummuntana, niin halajoitsisi ihminen olla, aina kauneuden v‰r‰htyneen‰ kosketuksena koko ihmisen sielu ja olo, sitte olisi liev‰‰ ja sulouden lempe‰t‰ el‰m‰!
Antinous seisoo riippuvin k‰sin, p‰‰ns‰ rintaan nojauvana. Ei h‰n liikahda j‰sent‰k‰‰n, on vaan valuneena siin‰, silm‰ns‰ yht‰ haavaa kaikessa ymp‰rill‰‰n, sielunsa ylt'yleisen‰ keinuntana. Ei h‰n liikahda yhdess‰k‰‰n asennossaan, silm‰ns‰ uiskentelevat l‰sn‰olemattomasti kaiken yll‰, pilarien yleneminen yll‰ ja ihmisten humuava liikunta ymp‰rill‰ kangastaa yht‰haavaisena aaltoamisen tuntona l‰sn‰ h‰nen sielullansa, mutta ei h‰n huomaa siit‰ mit‰‰n, mielens‰ tuudittuu vaan niinkuin ylt'yleisen‰ liikkuvan, ihanan aaltoilun myˆt‰ ja hyv‰iltyn‰ j‰tt‰ytyy h‰n sen valtaan. Ajatuksensakin ovat vaan sen hivelev‰n aaltoavan tilan liikuntaa.
VIII.
Miss‰ saisi ihminen ihanimpana raueta? Miss‰ aaltoisi ihmisen sielu unohtuneimpana uneksuntana?
Antinous on vaipunut ajatuksiinsa ja katselee, silmiins‰ h‰lvenev‰n‰, eteens‰.
Miss‰ h‰ilyisi ihminen joka silm‰nr‰p‰yksens‰ hiveltyn‰ suloutuvana sieluna? Miss‰ olisi el‰m‰ yht‰mittaista v‰ristymist‰ ja yht‰mittaista v‰ristyksiins‰ h‰lvenemist‰?