Part 1

ANTINOUS

Kirj.

Volter Kilpi

Otava, Helsinki, 1903. K. Malmstrˆm'in kirjapaino, Kuopio.

SISƒLLYS:

I. Bithyniassa. II. Athenassa. III. Roomassa. IV. Egyptiss‰.

I. BITHYNIASSA.

Satakielist‰ hel‰jˆitsev‰t Bithynian mets‰t, ruusuista tuoksuvat Bithynian laaksot.

Siell‰ luikertaa hopeainen Sangarius h‰myntummien metsien varjoissa, joissa satavuotiset korkeat puut seisovat i‰isen‰ h‰m‰ryyten‰ ja levitt‰v‰t virran ylitse el‰v‰n lehtikatoksen, jonka tihe‰st‰ holvikosta hintel‰t tulikukkaisat kˆynˆkset h‰ilyvin‰ riippuilevat valjun vedenpinnan ylitse, luikertaa korkeiden jylhien vuorien v‰lill‰, joiden rinteet ‰kkijyrkkin‰ riippuvat juoksevan veden ylitse ja uhkaavina ja paljaina ylenev‰t huimaaviin korkeuksiin, kantaen kaukaisella laellaan, ik‰‰nkuin taivaan syliss‰, mit‰ttˆm‰n‰ silm‰‰n n‰kyv‰n kaupungin tornit ja muurit, luikertaa laaksojen halki, jotka levitt‰yv‰t riemuitsevana, heleiden palmulehtojen rajottamana ruusustona, jonka yll‰ taivaan kansi kylpee siness‰ ja auringon kullassa. Siell‰ ovat mets‰t, mets‰t, jotka ylenev‰t ihmisen yll‰ kuin temppelin‰, jonka rajattomassa rauhassa ihminen seisoo riippuvin k‰sin ja hiljenneen‰, puut seisovat siell‰ i‰isen‰ liikkumattomuutena, puiden v‰litse h‰‰mˆtt‰‰ silm‰‰n kostea h‰m‰r‰ vuoren sein‰, jonka ratkelmista vesi hiljalleen tiukkuu ja hopeaisina suonina valuu vuoren viherv‰n sammaleen peitt‰m‰‰ rintaa, yll‰ huojuilevat puiden korkeat latvat, juurilla, mets‰n ep‰m‰‰r‰isess‰ h‰m‰r‰ss‰ n‰kee siell‰ t‰‰ll‰ runkojen v‰lill‰ jonkun korkean kalpean kukkasen varrellansa hiljaa h‰ilym‰ss‰, ymp‰rill‰ on rauha, ‰‰retˆn hiljainen rauha, niin ett‰ yksin‰inen linnun ‰‰ni j‰‰ kauaksi kajailemaan ilmaan ennenkuin h‰ipyy seisovain runkojen v‰litse kaukaisuuteen metsien h‰m‰r‰‰n syliin. Mutta ovat siell‰ nekin mets‰t, joissa puut h‰m‰rt‰v‰t purppuraholvikkana yll‰, joissa ruohostot mets‰n raskaassa ja tunkeassa h‰m‰r‰ss‰ l‰ikky‰v‰t kukkasten punaisena ja keltaisena vaippana, ja joissa ihminen itsekin lehtikatoksen l‰ik‰htelev‰n l‰pin‰kym‰ttˆm‰n vehreyden, kukkasten humalluttavan v‰rikirkunan ja tuoksuina huuruavan ilman keskell‰ huumautuu kuin pisaraksi sit‰ raskaanhivelev‰‰ tuoksujen ja v‰rien ja vehreysaaltoamisen vellontaa ja h‰m‰rt‰‰ kuin itsekin sieluineen umpinaisena punaansa kumpuavana kukkasen umpuna mets‰n raskaassa varjossa. Laaksoja on Bithyniassa, jotka ovat kuin kukkasten hukuttamat, punan laineena h‰ily‰v‰t ne laaksot, ilmakin l‰ikk‰ilee tuoksujen raskauttamana niiden yll‰, ja ymp‰rill‰ ylenev‰t mets‰t runsaana vehreyden meren‰, jossa n‰kee vaan pehmytt‰ ja tulvehtivaa lehvistˆjen upeilua ja kukkataakkojen vaippaavaa nuokkunaa, itse taivaskin t‰m‰n kukkasparatiisin yll‰ samenee silmiss‰ kuin purppuranusvaisena hˆyryn‰ uiskentelevaksi katokseksi, joka yht‰ p‰‰t‰ ik‰‰nkuin valuu ja valuu sulana punan ja kullan tulvana maailman avauvan kukkassylin yll‰. Mutta on siell‰ niit‰kin laaksoja, joissa ihanilla riemuisilla niityill‰ kukkaset seisovat suur- ja kirkassilm‰isin‰, joissa ymp‰rill‰ ylenev‰t keve‰t korkeat puut, joiden h‰ilyvill‰ oksilla linnut hopeaisesti visertelev‰t; kuin keve‰n‰ valkeana kirkkona nousee taivas niiden laaksojen ylitse, linnut uiskentelevat vapaassa ilmassa ja kukkaset n‰kyv‰t helein‰ silm‰‰n, niinkuin helj‰‰ soittoa ovat ne laaksot ja ilma v‰lkkyy kirkkaana niiden raikkaan kukkav‰lkkeen yll‰.

Niin on Bithynia, ruusujen ja tummaraskaiden metsien maa, satakielien ja kaipaavain myrttien maa.

Mutta Bithyniassa, ruusujen ja lehvistˆjen vehre‰ss‰ Bithyniassa on kaupunkikin meren hele‰ll‰ rannalla, kirkas valkea kaupunki, edess‰‰n meren laaja rannaton peili. Valkea on se kaupunki, selke‰n‰ ja tarkkamuotoisena nousee se temppeleineen ja ylenevine pylv‰stˆineen heijailevan veden peilin edess‰ kuin vetten helmasta silm‰‰n, kirkkaana ja valkeana seijastaa se silm‰‰n sinisen kevyen ilman rajottamana. Niin se kaupunki on ilman ja meren rajottamana kuin ylenevien temppelien ja keveiden ylh‰isten pilaristojen s‰vellytt‰v‰ korallinen n‰ky, mutta sen meren edess‰ heijailevan kaupungin takana h‰‰myilev‰t vehreiden runsaiden metsien vellovat haahmot, jotka kuin suunnattomina pehmein‰ aaltoina tulvivat joka taholta sen kirkaspiirtoisen marmorikaupungin ylle ja ik‰‰nkuin vellovat hukuttamaan koko sen kaupungin ylitseuhkuvaan runsaus-syliins‰. Claudiopolis, hele‰ ja valkea marmorikaupunki on Bithynian laaksojen syliss‰, kirkas on se temppelien ja pilaristojen kaupunki ja ihmiset vaeltavat sen kaduilla puettuina valkeihin keveihin togiin, mutta Claudiopoliin ymp‰rill‰ l‰ikkyv‰t Bithynian mets‰t, ja metsist‰ huuruu tuoksujen raskauttama ilma sen selke‰piirtoisen kaupungin ylitse. Niin siell‰ ihminen, kun katselee pylv‰stˆjen ylenev‰‰ rauhaa ja temppelien tyynt‰ ja syv‰‰ lepoa pilaristoillaan, itsekin ik‰‰nkuin her‰‰ tyyneyden ja tyyntymyksen haluksi ja sointuisi joka liikunnossaan ja ajatuksessaan tyyneeksi ja tasaiseksi, koko olo asettuneena ik‰‰nkuin marmoriin veistetyn kuvapatsaan tyyneen kylm‰ksi oloksi, otsa ja rinta p‰ilyv‰n‰ lepona, mutta samassa hengitt‰‰ taas sit‰ tuoksujen tulvahuttamaa ilmaa ja n‰kee taivaan, jolle metsien ja niittyjen vehreys-l‰ike antaa ik‰‰nkuin samean, huuruissa kylpev‰n v‰rivaipan, ja sielu valahtaa siit‰ rauhottumisen ja sointumisen rajasta muodottomaan ylitsekumpuavaan l‰ikehtimiseen, johon ihminen koko oloineen herk‰ht‰‰.

Bithyniassa, ruusujen ja h‰m‰rt‰vien metsien maassa on Claudiopolis, kirkas marmorikaupunki, joka ylenee selkeiden pilarien ja temppelien sointuna merenpeilins‰ edess‰, mutta jonka ymp‰rill‰ metsien ja lehdikkˆjen salaper‰inen vehreysmeri runsaana ja hukuttavana lainehtii.

I.

Antinous pit‰‰ otsaansa k‰tens‰ varassa, istuu kivell‰, kyyn‰rp‰‰ polvea vastaan ja tuijottaa mets‰‰n, mets‰n syliin.

Siin‰ se mets‰ h‰ilyy tummuutena yll‰ ja ymp‰rill‰. Puut nousevat, ylenev‰ runko ylenev‰n rungon takana, taampana h‰vi‰‰ kaikki sulkeuvaksi himmeyden sein‰ksi ymp‰rill‰, yll‰ kattaa latvojen l‰pin‰kym‰tˆn lehvistˆ mets‰n umpinaisen salin. Siin‰ jalkojen edess‰ luikertaa kalpea puro puiden juuria, sen kelme‰kalvoisessa kuvastuksessa n‰kee liikkumattoman hiljaisen mets‰n toistamiseen parkkisine, ylenevine, toistensa taakse peittyvine runkoineen ja raskaasti huojuvine lehtikatoksineen, jonka holvikosta tulikukkaiset kˆynnˆkset hinteloina riippuvat vett‰ kohden ja ik‰‰nkuin pisartavat helakanpunaiset varjonsa puron liikkumattomaan kuvastukseen. Pyˆrrytt‰v‰n‰ hiljaisuutena ja liikkumattomuutena seisoo mets‰, silm‰ hukkuu toistensa taakse h‰vi‰v‰in runkojen seisontaan, joka et‰‰mp‰n‰ ja et‰‰mp‰n‰ tihenev‰n‰ sein‰n‰ sulkee ihmisen olon ja mielen ylt'ymp‰rilt‰, yll‰ huumenevat aistit taajan el‰v‰n lehtikatoksen tuntemisesta, joka sankkana ja raskaana huojuu yll‰ ja levitt‰ytyy ymp‰rille yhtyen kaukaisuudessa runkojen kanssa niiden sameaan sankkaan taustaan, joka seisahtaa ihmisen mielikuvituksen ylt'ymp‰rilt‰.

Umpinaista on siin‰ mets‰ss‰, ja raskaana lumoavana h‰m‰rryksen‰ tuntuu se vereen ja oloon. Mielikuvitus seisahtuu vangittuna sen mets‰n n‰kemiseen ylt'ymp‰rill‰. Puiden juurilla tuoksuavat suuret punan- ja kellanhelottavat kukkaset ja ilma runkojen v‰lill‰ on raskas h‰ily‰v‰in kˆynnˆsten lemusta, kummallisesti vaippaa ja uuvuttaa se tuoksujen hˆyry ihmist‰. On niinkuin mets‰n suljettu umpinainen h‰m‰rrys kasvaisi ihmisen sieluksi ja kuin raskaana lemuileva ilma usvailisi ihmisen vereksi. Katoo itsest‰‰n ja seisahtuu lumoutuvassa sielussaan liikkumattoman mets‰n seisonnaksi.

Antinous istuu, k‰tens‰ lamauvina, ja tuijottaa, mit‰‰n yksityist‰ havaitsematta, mets‰n lumoavaan syliin. Kummallinen hervottumus levitt‰ytyy h‰nen mielens‰ ylle. Koko se mets‰ tulee kuin yhten‰ tuntona h‰nen sieluksensa, h‰n tuntee silmill‰‰n yht‰ haavaa ylenev‰t puunrungot ymp‰rill‰ ja mets‰n h‰m‰r‰n seisovan sisustan, jossa lehvistˆ hiljaa ja raskaasti liikkuilee, ja jonka suljetussa varjossa kukkasten tukahuttava lemu liikkuu. Niin on kuin h‰m‰rt‰isi veress‰‰n jokainen lehden liikunta ylh‰‰ll‰ puussa ja ik‰‰nkuin jokainen tuntoonsa tuleva kukkasen n‰ky tuntuisi l‰mpim‰n‰ syk‰hdyksen‰ veress‰‰n. Yht‰haavaisena liikkuvana v‰riusvana l‰ik‰htelee koko ymp‰rˆiv‰ mets‰ h‰nen sieluksensa ja vaippaa varjoovasti koko h‰nen olonsa.

Niin valahtuu ihminen kuin mets‰ksi ymp‰rill‰. Verta varjostaa ja v‰rj‰‰ mets‰n h‰m‰r‰ ja kukkasten puhkeilu, koko tunto on mets‰n umpinaisena kuvana l‰ik‰htelemist‰. On kuin hukkuisi mieli kukkasten h‰m‰r‰ksi punaksi tai kuin puhkeisi mets‰n hillitty raskaslemuinen henki ihmisen vereen. Liikkuu kuin omasta olemisestaan ja liittyy tuntevana vellovana usvana kaiken myˆt‰ ymp‰rill‰‰n. Omassa itsess‰‰n tuntee valahteluna jokaisen lehden hamuilevan liikunnan ja jokaisen, silm‰n tunnettavaksi pulpahtavan kukkasen v‰ripisaran. Lainehtii tuntemisena, koko sielu on lehtikatoksisen mets‰n suljettua ja umpinaista liikkuilemista ja tuoksujen ja v‰rien uiskentelemista. On siin‰ mets‰n keskell‰ kuin paikalleen lumottu kukkanen, jossa mets‰n koko el‰m‰ v‰rehtii.

Niin istuu Antinous mets‰ss‰, sielunsa mets‰ksi liikkuvana. Silm‰ns‰ lep‰‰v‰t mets‰ss‰, joka unnuttavana rauhana taajenee ylt'ymp‰rill‰, k‰tens‰ ovat vaipuneet kummallekin polvelleen ja lep‰‰v‰t auenneiksi herpouneina siin‰. Silm‰ns‰, kun h‰n katsoo sinne metsien v‰riin, suurenevat ja tummenevat hetkitt‰in ‰killisesti ja samassa puhkee rinnastaan pid‰ttyv‰ huokaus, kuin olisi h‰ness‰ puhkeemassa halu h‰lvet‰ itsest‰‰n siksi kaikeksi ymp‰rill‰. Rajatonna uumoilee mets‰ yll‰ns‰ ja kasvien veren‰ lainehtii maa ja ilma.

II.

Apollon temppelin edess‰ seisoo Antinous, katselee Apolloa, Apollon kuvaa temppelin edess‰. Ymp‰rill‰‰n ylenee Claudiopolis marmorisena, aurinko katselee hoikan palmun ylitse, joka h‰ilyv‰n‰ seisoo temppelin ter‰v‰n‰ n‰kyv‰ss‰ kulmassa ja levitt‰‰ lempe‰n viherj‰n viuhkansa temppelin valkeata sein‰m‰‰ vastaan, ymp‰rill‰ liikkuu ihmisi‰ v‰lj‰in ja valluisten pilaristojen varjoissa. Apolloa katselee nuori Antinous, Apollon ylh‰isen‰ seisovaa kuvaa, katselee liikkumatonna, vartalonsa hiukan eteenp‰in kumartuneena, toinen k‰tens‰ on heikosti kohotettuna sivullaan, toinen holhoo togaa, joka suorissa poimuissa laskeuu nuorta vartaloansa alas. P‰‰ns‰ on kevyesti kumartuneena, kun h‰n siin‰ katselee.

Mik‰ lepo sen Apollon silmiss‰, siin‰ kun se marmorisena n‰kyy? Ylh‰isen‰ se seisoo, otsa ylennettyn‰, kohotetussa k‰dess‰ lyra. Antinous seisoo totisena ja liikahtamatonna kuvan edess‰. Silm‰ns‰ seuraavat jokaisen j‰senen joustavaa muotoa. Niin siit‰ kuvasta s‰veltyy ihmiseen kuin aaltoavain viivojen h‰ilyv‰ tuudinta. Mieli keinuu hyv‰iltyn‰ solavain muotojen myˆt‰ ja koko ihmisen sielu sulaa liuenneena sen kuvan ylle.

Tuntee kuin itsess‰‰n jokaisen j‰senen muodon. N‰kee rinnan, jonka joustava keve‰ kupu kutoutuu kun oman rinnan notkeaksi kiinteydeksi. N‰kee kohotetun k‰sivarren kaarean solavan muodon ja polven hoikan ja kimmoisan pyˆrˆn, n‰kee vyˆt‰isten valmiin ja notkean ymp‰ryst‰n, ja jalkojen joustavan kiinte‰n kimmon, ja tuntee joka j‰seness‰‰n itsens‰kin notkeana ja t‰ydellisen‰. N‰kee ylennetyn otsan ja kirkastuneet silm‰t sen alla, n‰kee lyran herkki‰ kieli‰ koskettelevat sormet ja on kuin selkenisi omakin otsa yht‰ kepein‰ ja tyynin‰ leijaaviin ajatuksiin ja kuin s‰estelisi tyynen‰ tuudittuvan mielen kangastuksia metallikielien valuinen keve‰ hel‰htely.

Niinkuin aalto, tuudittava muodostava aalto kulkee ihmist‰, siin‰ kun seisoo ja katsoo kirkastuvaa Apolloa. Eikˆ her‰‰ k‰sivarsi pyˆre‰mp‰n‰ ja eikˆ taivu k‰den nivel notkeampana ja hienompana? Rinta hengitt‰‰ kevyen‰ ja kiinte‰n‰, vyˆt‰isten joustava notkeus herkkyy, tuntee k‰tens‰ ja olkansa, tuntee polvensa ja jalkainsa nivelet t‰ydellisin‰ ja kauniina ja liikkumaan valmiina. Niin hyp‰ht‰isi esiin kuin joka j‰seness‰‰n notkeana kimmoisuutena ja kajahuttaisi ilmoille olemisensa kevyen riemun, mutta sitte valuu otsan ja silmien valaistu loisto ihmisen l‰vitse ja hillittyn‰ ja valaistuna tyyntyy t‰ydellisyytens‰ keinuntaan.

On tyyni ja kirkas, mieli kuin marmorin rauhana. Tuntee j‰sentens‰ sopusuhdan, tuntee sielunsa peilailevan olon, ja on koko olossaan kun meren p‰ilyilev‰‰ peili‰, joka tyyntyneen‰ rannattomana lepona kangastellen heleilee. Onnellisena kauneutena h‰ilyilee koko ihmisen tila. Ajatukset soutelevat mielt‰, kuin joutsenet heijailevan veden kantta, sielu liikkuilee tyyntynein‰ hyv‰ilevin‰ uneksumisina ja koko olo on kuin hillityn hivelev‰n aallon keinuttama ja lempe‰ss‰ syliss‰‰n kantama.

Niin seisoo Antinous liikkumatonna ja katselee, toinen k‰tens‰ riippuvana, Apollon kuvaa. Niin ovat ajatuksensa kuin ottaneet koko h‰nen olonsa ja sieluineen sulaa h‰n itse Apollon muotoon, koko mielens‰ h‰ilyy Apollon kuvana. Siin‰ liikkuu ohitse togapukuisia ihmisi‰, ymp‰rill‰ h‰‰myilev‰t valkeat pilaristot, ja ylh‰‰ll‰ taivaalla vaeltaa korkea aurinko marmorisen kaupungin ylitse, se kaikki on sent‰‰n vaan kuin et‰isen‰ ep‰selv‰n‰ unena l‰sn‰ Antinouksen tunnossa, h‰n seisoo Apollossa silm‰ns‰ vaan ja juo sieluunsa Apollon kuvaa, h‰lvenee sieluineen Apollon n‰kyyn, koko se valkeneva kaupunki ymp‰rill‰ on aistimissaan l‰sn‰ vaan kuin tunteitansa keve‰sti s‰estelev‰n‰ sointujen kosketteluna.

III.

Antinous istuu, istuu huoneessaan yksin ja miettii. Edess‰‰n heitt‰‰ suihkul‰hde ilmaan v‰lkkyv‰n kaaren, joka ilmassa s‰teillen palaa marmorialtaaseen, jonka partaitten v‰lill‰ vesi hele‰n‰ ja l‰pin‰kyv‰n‰ h‰ilyelee. Antinous on nostanut toisen polvensa polvelleen, istuu ja tuijottaa ilmassa edess‰‰n kiert‰v‰‰n vedenkaareen, otsansa on heikosti rypistynyt. Veden hiljainen loiskina, kun se putoaa marmorialtaaseen on ainoana ‰‰nen‰ korkeassa marmoripilarisessa huoneessa, jonka katosta valo tasaisesti levitt‰ytyy ymp‰rille. Putoavan veden hel‰htely s‰est‰‰ ja tuudittaa ajatuksiansa.

Mit‰ on el‰m‰? Onko se kuin vedenkaari, joka kevenee lasisenkirkkaana ja v‰lkkyelee ilmassa, sitte hel‰jˆiv‰sti sammuen marmorialtaan hele‰‰n liikkumattomaan veteen? Antinous istuu, seuraa silmill‰‰n vedenkaarta, kun se selke‰n‰ hopeasuonena nousee korkealle ja ylh‰‰ll‰ sitte hajautuu ilmaan moniv‰risin‰ helmin‰, jotka hel‰hdellen putoavat marmorialtaan veteen ja saavat sen pinnan hiljaa heilahtelemaan. Onko el‰m‰ soinnun keveyten‰ heleilemist‰, ja onko el‰m‰n joka hetki pisara pisaralta kauniiksi selkenev‰‰ ylentymist‰? Onko el‰m‰ ihmisen her‰‰mist‰ keve‰ksi ja soivaksi kauneudeksi?

Niin ihmeellisen kaunista on el‰m‰ joskus el‰‰. Sielu on kuin vapaiden ilmojen sine‰, niin kirkas ja kevyt, jokainen ajatus her‰‰ mieless‰ vapaana ja kevytsiipisen‰, kuin visert‰v‰ lintu, joka joka hetki voi ylet‰ taivaitten sinikeijuviin avaruuksiin leijaamaan, mielt‰ s‰velt‰v‰t niinkuin valuisten sointujen kosketukset, tuntee koko itsens‰, sielunsa ja jokaisen j‰senens‰ syk‰htyneen‰, keve‰sti liikkuvana notkeutena. Ajatukset ovat mieless‰ kuin seesteist‰ aamumerta uiskentelevat linnut, jotka hyv‰iltyin‰ antavat aaltojen kantaa itse‰ns‰ sinne t‰nne, milloin ne liikkuvat oman muodon t‰ydellisyydess‰, h‰ily‰v‰t oman olkap‰‰n kiinte‰ss‰ notkeassa kaartumisessa ja oman rinnan v‰lj‰n‰ ja vapaana hengitt‰v‰ss‰ kuvussa, tai oman k‰sivarren pyˆre‰ss‰ ripe‰ss‰ voiman syk‰htelyss‰, milloin ne taas liitelev‰t ilmojen autereisen seesteen kannattamina ja h‰ily‰v‰t utupilvien myˆt‰ taivaan siniselke‰t‰ v‰lj‰‰ lakea, tai nousevat ne notkeina ja ihananluottavina kuin marmorijalustoiltaan ylenev‰t ylh‰iset pilarit ja seisovat luottavan tyynin‰ ja t‰ydellisin‰ kultaisena kuvastelevan maailman keskell‰. Niin on kevytt‰ ja t‰ydellist‰ ihmisen olla, jokainen tunne on ihmisen liikkumista ihanana, jokainen ajatus on t‰m‰n tuntemisen loistetta ja koko ihmisen olo p‰ily‰v‰‰ kauneuden heleilemist‰.

Antinous katsoo, silm‰ns‰ kuin sis‰llisesti valaistuina, vedenkaaren s‰teilyyn, hengityksens‰ k‰y tasaisena ja kevyen‰. Hetkeksi ylenev‰t silm‰ns‰ ja vaeltavat huonetta ylt'ymp‰ri katseella, joka ik‰‰nkuin kylpee autereisessa hurmausmeress‰. Siin‰ nousevat ymp‰rill‰ hoikat ja valkeat pilarit, jotka keve‰n‰ ja norjana j‰nnityksen‰ kannattavat katoksen marmoriliistakkeita, niiden pilarien sorjien ja selke‰sti ilmaan piirtyv‰in vartalojen v‰litse n‰kyy silm‰‰n seinien, kevythaamuisten pilastarien rajottamat ja s‰velt‰m‰t suunnikkaat tasot, jotka avautuvat ilmaisina kuvina, joiden et‰isiin valkeneaviin maisemiin silm‰ hyv‰iltyn‰ j‰‰ uneksumaan. Ihanana j‰tt‰‰ Antinous silm‰ns‰ harhailemaan niiden maisemakuvien elyseeisi‰, rauhottavia et‰isyyksi‰, joissa ihanat tuoksuvat vedet loistelevat, rannoillaan ylh‰iset puistot, joiden vihannasta valkeat pilaritemppelit hohtavat auringon valaisemina. Uneksuvana j‰‰ silm‰ niiden maisemien valaistuun n‰kyyn ja sielu viekottuu tuudittumaan niiden maisemien autereisten haamujen myˆt‰. Kuin ihanuuden kannattamana liikkuu ja h‰lvenee ihminen.

Kuinka kummallisen kultaisen ihanaa on ihmisen olla! Niin on kuin kylpisi ihmisen sielu kultaista merta, jossa jokainen aalto hurmauksena huuhtoo ihmisen oloa ja vie h‰nt‰ suloisessa unohtuneessa kuoleentumuksessa mukanaan. Koko ihminen on kuin ihanuuden sointuun h‰ily‰mist‰ ja h‰lvenemist‰, jokainen tunne her‰‰ kuin s‰velen aaltona ja kulkee rikkaana ja tasottavana ihmisen oloa, jokainen ajatus ihmisess‰ on niinkuin aalto, johon meren hohteleva syli virkoo ja jonka liikunnossa se kullanv‰l‰htelev‰n‰ h‰ilyy. Kuin yht‰ mukauvaa hiveltymiseen antaumusta on koko ihminen, ja herkk‰n‰ ja taipuvana tyyntyy ja p‰ilyy koko tahdottomassa olossaan.

Mutta onko ihminen aina n‰in h‰lvenneen‰ soinnun tuudittumisena? Antinous on katsellut kauan niiden, pilarien takana heijailevien maisemien unelmiin, kunnes silm‰ns‰ viimein unohtuneina ovat j‰‰neet tuijottamaan yhteen kohtaan ilmassa. Eikˆ ihmisell‰ ole toisiakin hetki‰, jolloin ihmisen sielua kattaa kuin sitova lumous? Jolloin maailma levitt‰ytyy kuin umpinaisena katoksena ihmisen ylle ja ymp‰rille ja sulkee h‰nen kuin vangittuna itseens‰? Jolloin ihminen on maailman keskell‰ kuin umpinainen paikalleen sidottu kukkanen, jonka ainoa olo on uumoilevaa v‰rjymist‰ luonnon rinnalla, luonnon veripisarana, joka on sidottu ja lamattu olemasta mit‰‰n selkenev‰‰ ilmaisan ylenev‰‰ soinnun keveytt‰, on ainoastaan v‰rien ja tuoksujen pulpahtuvaa, paikallaan kumpuavaa olemista, jonka ylle maailma h‰m‰rryksen‰ levitt‰ytyy?

Eikˆ ihminen toisinaan ole kuin sameata ja rajatonta sis‰lt‰‰n kumpuamisen halua? Niin on kuin kukkanen h‰m‰r‰n mets‰n syliss‰, joka alati halajaa h‰lvet‰ ja haihtua, mutta joka alati on sidottu sijallensa ja suljettu itseens‰ ja sitte t‰m‰n rajattoman t‰yttym‰ttˆm‰n halunsa haikeassa kipeydess‰ vuotaa lehtiens‰ hyk‰htyneeksi, sairastavan-tuliseksi punaksi. Niin ihmisess‰ sis‰llisesti l‰ikkyy, kuin rajaton rannaton meri, joka joka hetki kumpuu ja tulvii, mutta sitte onkin ihminen myˆs kuin alati itseens‰ sidottu ja itseens‰ lukittu ja alati voimaton tyydytt‰m‰‰n t‰t‰ sis‰llist‰ h‰lvenemisen haluaan. Ihminen on niinkuin maailman rinnalle, maailman sitomaksi halvattu el‰m‰npisara, jossa aina on liikkumassa kokonainen meri rajatonta halaavaa haihtumisen kaipausta, mutta joka aina ja i‰ti j‰‰ hervottomana t‰h‰n t‰yttym‰ttˆm‰‰n kaipaukseensa. Niin on ihmisen koko mielentila joskus nousevaa, uumoilevaa sumeena usvailevaa liikkumista, on koko ihminen suurta ja sairasta haihtumisen halua, eik‰ ennen tunnu lievittyv‰ns‰ olemisensa haikeasta kipeydest‰ ennenkuin saisi nyyhkytyksi itsens‰ olemisensa sitovista koleista rajoista ulos ja saisi leijailla ilmojen vapauksia. Ik‰‰nkuin itsest‰‰n paisuu ihminen joskus, ja valuisi ‰‰rettˆm‰n‰ ‰‰rettˆmyyksiin, niin on ainoana haluna koko olemisen tunto.

Tyhj‰sti tuijottaa Antinous ilmaan eteens‰ ja kasvoillaan v‰rjyy suuri sairaus. Miksi pit‰‰ ihmisen olla, kuin olisi el‰m‰ joskus hetkitt‰in h‰nelle kovaa ja hantelaa koleutta, joka runtelee h‰nen tuntoansa ja jonka kosketusta h‰n ei kest‰ ajatella? Miksi on ihminen joskus muodotonta sis‰llisyytt‰, jonka ainoana alati kytev‰n‰ pyrkimyksen‰ on vallettua, vallettua rajattomana, ja miksi t‰m‰ ihmisen rajaton halu aina j‰‰ t‰yttym‰ttˆm‰ksi ja aina ihmist‰ sairaaksi sulattavaksi?

Niin katsoo Antinous eteens‰ ja ajattelee, rinnastaan nousee silloin t‰llˆin imev‰ ja sairas huokaus. Siin‰ edess‰‰n hel‰htelee yh‰ suihkul‰hteen vesi marmorialtaaseen ja pilarit seisovat valkeina ja kevyein‰ ymp‰rill‰. Siit‰ ei Antinous sent‰‰n huomaa mit‰‰n, silm‰ns‰ tuijottavat vaan ep‰m‰‰r‰isin‰ ilmaan, ja jokainen j‰senens‰ on sammunut liikkumasta. Viimein vasta sulavat h‰nen silm‰ns‰ taas seuraamaan vedensuihkun nousua ilmassa, h‰n j‰‰ katsomaan vedenhelmi‰, kun ne v‰lkkyv‰t ilmassa ja sitte lempe‰sti hel‰ht‰en putoavat veteen altaassa, ja n‰ytt‰‰ kuin ajatuksensa v‰hitellen tuudittuisivat kuuntelemaan sit‰ veden helmist‰ pisartelua. Silm‰ns‰kin her‰‰v‰t lempe‰mmiksi siin‰ ja kasvonpiirtonsa ik‰‰nkuin herkkenev‰t. Tuntuu kuin jokainen hel‰htelev‰ vedenpisara hel‰ht‰isi v‰rjyv‰sti h‰ness‰kin ja hellitt‰isi h‰nen sielussaan ajatuksen kuin leppeytt‰v‰n vapahtavan kyynelen.

Miks'ei ihminen aina sointuna keinu? Miksi k‰rsii ihminen rauhattomana, miksi hiutuu ja uupuu sis‰llisen‰ haikeutena joskus ja tuntee el‰m‰n kuin haikean k‰rsimyksen? Oi, jos saisi ihminen aina hiljaa kajaavana s‰velen‰ tuudittua! Saisi olla sulana, saisi lev‰t‰ h‰ilyv‰n‰ tiedottomana kauneuden kajaamisena ja liukua viivojen ja muotojen ihanana sopusointuna! Saisi olla ainaisena asettuneena kauneuden p‰ilynt‰n‰! Miks'ei ihminen aina saa siten soida, miksi sumettuu syd‰n rajattomiin kipeytt‰viin halajoimisiin ja miksi k‰rsii ihminen?

Antinous katsoo ja katsoo vedensuihkuun, joka nousee ja nousee ja sitten pisartelee veden helmin‰ alas. Ajatuksensa tuntuvat tuudittuvan, jokainen hel‰ht‰v‰ vedenhelmi n‰ytt‰‰ ik‰‰nkuin leppeytt‰v‰n h‰nen uuteen sulaneempaan ajatukseen. Kasvonsa ovat herk‰t ja n‰ytt‰‰ kuin h‰ilyisi h‰n sieluineen mukana kun h‰n silmill‰‰n seuraa veden hiljaista h‰ily‰mist‰ altaan marmoripartaitten v‰lill‰.

Miss‰, miss‰ olisi se levon ihana kaupunki, jossa ihmisen olo olisi kauneuden tyynt‰ lepoa? Miss‰ olisi se maa ja taivas, jossa ihmisen sielu selkenisi sointujen rauhaksi? Sulanutta ja leppe‰t‰ olisi siell‰ olla, sopusointujen h‰ilynt‰n‰ siell‰ kangastelisi olonsa. Kauniina siell‰ lep‰isi ihmisen jokainen j‰sen ja kauniina lep‰isi mieli kuin aalloista tyyntynyt rannattoman meren heijaileva peili. Rauhansa p‰ilynt‰‰ olisi ihminen siell‰, jokainen toivo ja jokainen halu silittyneen‰ ihmisen sielussa, ainoastaan suurta tyyneyden kuvastusta koko ihmisen olo. O, kaunis olisi ihminen siell‰, ja kauniina purjehtisi ihmisen hiljennytt‰ sielua jokainen ihana ajatus ja ihana tunteen valaistus. Olisiko maan p‰‰ll‰ semmoista levon kaupunkia ja semmoista levon ihanata maata? Sinne olisi ihmisen suuri kaipaus ja sinne hakisi ihmisen sielu ihanana itsens‰. Olisiko sit‰ kaupunkia ja maata maanp‰‰ll‰?

Antinous istuu, h‰n on nostanut otsansa holhoavalta k‰delt‰, ja silm‰ns‰ harhailevat kuin unena soivan suihkul‰hteen ja kevyeiden pilarien ohitse ik‰‰nkuin jonnekin uneksumisten ep‰m‰‰r‰isiin valkeneviin kangastusmaihin.

II. ATHENASSA.

Athena, kaupunki, jonka ylitse Parthenon loistaa, Athena, ylh‰isten pylv‰stˆjen ja kirkkaitten temppelien marmorikaupunki. Kuvapatsasten valkea kaupunki ja kauniiden ihmisten lempe‰ hiljainen kaupunki.

Sinen‰ rakentuu rajaton taivas kirkkaan Athenan ylitse, valkeana hohtelevan kaupungin ymp‰rill‰ h‰ilyy ˆljypuupuistojen vaaleankimalteleva meri, taustassa h‰lveilev‰t Hymettoksen auringon huikaisemat rinteet. Niinkuin helmen‰ hohtaa ja hymyy ihana Athena valkeine temppelineen ja valkeine ilmaisine pylv‰stˆineen ˆljypuumetsikkˆjens‰ raikkaan vehreyden keskell‰, yll‰ns‰ taivaan kaareuva kepe‰ sini.