Part 3
Antinous ajattelee ja ajattelee, silm‰ns‰ katsovat ep‰m‰‰r‰isin‰.
Siell‰ miss‰ el‰m‰ humajoitsisi ymp‰rill‰, kuin lakkaamaton kohajoiva virran tulva, mutta miss‰ itse saisi unohtuneena h‰‰myill‰ sit‰ virtaa kuulemassa. Siell‰ miss‰ ymp‰rill‰ aaltoisi suuri ja valtaava el‰m‰, mutta miss‰ itse saisi olla sen kaiken el‰m‰n hiljenev‰n‰ kajailuna.
Olisi maa ja kaupunki, jossa koko maailman el‰m‰ tykkisi, jonne kuin maailman syd‰meen el‰m‰n kaikki ‰‰net tulvisivat ja pakkautuisivat, ja jossa el‰m‰ kohisisi ja tihenisi tulvivana suurena rikkautena, niin siell‰ olisi ihmisen ihanan t‰ytetty‰ olla sen kaiken el‰m‰n h‰ilynn‰n rauhaisana peilin‰. Yht‰mittaa siell‰ ihmisen rinta v‰r‰htelisi uuden ja uuden n‰kemisen edess‰ ja yht‰mittaa v‰rjyisi uudessa kuvastelussa onnellinen sielu.
Niinkuin meren tyyntynyt peili, jonka tyyntyneess‰ syliss‰ koko taivas ja maa ihanuuden loisteena v‰lkkyy, niin siell‰ sen maailman edess‰ ylt'yleisen‰ kuvastelisi, koko maailma ihmisen ihanoituvassa rinnassa liikkumassa. ƒ‰rettˆm‰n‰ el‰m‰n l‰ikkeen‰ olisi siell‰ ihmisen rinta, joka hetkens‰ olisi uutta kuvastelemista ja uutta oman olemisensa taivaallista unohtamista. Koko maailmana olisi ihmisen sielu siell‰ ja rajattomana v‰lkkyisi rajattomat hetket.
Antinouksen silm‰t v‰l‰ht‰v‰t suuriksi, ja rintansa hengitt‰‰ kevittyv‰n‰ ja levittyv‰n‰, kun h‰n ajattelee.
Olisiko sit‰ kaupunkia ja maata, jossa saisi rauhan rikkaudeksi lievitty‰ ihmisen halajoitseva sielu? Olisiko sit‰ maata ja kaupunkia, jonka suuren el‰m‰n keskell‰ ihmisen olo olisi t‰yttyneen rauhan ja onnellisuuden kummuntaa, ja jossa ihminen, kaikesta sielunsa haikeasta kaipaamisesta vapahtuneena saisi kylpe‰ olossaan kuin tahdottoman katsomisen ihanassa unhotusmeress‰? O, olisiko maailmassa se maa ja kaupunki, niin ihanuuden rusoksi ihminen siell‰ hyk‰htyisi ja p‰ilyisi t‰yttyneen onnensa kylvyss‰ ik‰‰nkuin iltaisen meren ylt‰kultainen peilisyli, jossa rantojen tumma rauha ja taivaan kelme‰n hele‰ avaruus rajattomana ihanuuden kirkastumisena lep‰‰!
Antinous on yh‰ ajatuksissaan, mutta silm‰ns‰ loistavat syvin‰ ja katsovat varmoina eteens‰, ja valaistuneilla kasvoillaan lep‰‰ onnellinen uskova toivo.
III. ROOMASSA.
Rooma, humajoitseva kaupunki, Rooma, Capitoliumin ja ylpeitten forumien kaupunki!
Maailman syd‰n on mahtava Rooma, kirjavana kohisee liike sen kaduilla, ja vilinˆiv‰n‰ el‰m‰n‰ ovat marmoripeittoiset forumit. Mutta maailman hallitsijakin on mahtava Rooma, ja ylpe‰n‰ katselee korkea Capitolium ihmisi‰ ja liikett‰ h‰ilyv‰n kaupungin ylitse, ja vakavina seisovat liikkeen‰ vellovain forumien vierill‰ temppelien juhlalliset ankarat ryhm‰t.
Rooma, suuri ja valtaava Rooma, jossa el‰m‰ lakkaamattomana huumauksena kohisee, ylpe‰ ja ankara Rooma, jonka ylitse n‰kyv‰t Capitoliumin ja Colosseumin vakavat haahmot ja forumien korkeat triumfipylv‰‰t, sin‰, ikuinen Rooma seisot lannistavana ja huumaavana suuruutena ihmisen edess‰ ja mielikuvitus j‰ykkenee ja kuuroutuu el‰m‰si ylt'yleisess‰ kohinassa. Mit‰ttˆm‰n‰ k‰yskelee ihminen el‰m‰si alinomaisessa virrassa ja tyhj‰ksi kutistuu h‰n temppeliesi ja palatsiesi ylpe‰n lannistavan suuruuden keskell‰.
Rooma, maailman kaupunki ja maailman hallitsija, yht‰mittaisena kohinana humajoitsee el‰m‰ siin‰ kaupungissa ja yht‰mittaisena toimeliaana h‰lin‰n‰ pauhaavat p‰iv‰t siell‰, mutta kylm‰n‰ ja k‰skev‰n‰ nousee se temppeliens‰ ja palatsiensa ylpe‰n‰ seisontana ja unohtaa j‰‰tyneesti, ik‰‰nkuin hetken mit‰ttˆm‰n humun, koko itsess‰‰n tulvivan el‰m‰n paljouden ja ylenee pylv‰stemppeleineen ja ankaroine palatsineen kuin toisen i‰isemp‰n‰ kest‰v‰n el‰m‰n haahmona, joka kylm‰nylpe‰n‰ kohoo sen kaiken huuhtoilevan hetken el‰m‰n ylitse. Mahtava Rooma, ikuinen Rooma, maailman kylm‰ ja k‰skev‰ marmorihallitsijatar!
Mutta ankaran ja ylpe‰n Rooman, el‰m‰n‰ h‰linˆiv‰n ja alinomaisena toimeliaisuuden virtana humuilevan Rooman, jonka kuurouttavassa kohinassa ihminen kuin s‰ik‰htyy mit‰ttˆm‰ksi ja ik‰‰nkuin lamautuu kokonaisuuden huumeeseen, sen Rooman ymp‰rill‰ uneksuvat levon hiljaiset kaupungitkin, joissa tyyneyden uneksunta hiipii ihmisen ylle, ja joiden rauhassa ihminen keinuu sieluksensa. Siell‰ on puistoinen Tibur, jossa lehdikˆt verhoavat marmorihuvilain kirkkaita pilariryhmi‰ ja jossa kukoistavain pensastojen ja suihkuavien l‰hteitten vierill‰ kuvapatsaat valkeina v‰lkkeilev‰t ja marmorireunustaiset lammikot hopeanheljin‰ kimaltelevat. Siell‰ on kirkas Antium, joka peilailevana sinen‰ avauvan lahtensa ymp‰rill‰ ylenee rakennustensa hele‰n‰ marmorikuorona, avonaiset pilarirakennuksensa selke‰sti kuvastelevina meren heijailevaan syliin. Ja itse Roomassakin, kun astuu katujen h‰linˆiv‰st‰ el‰m‰st‰ arvokkaana ja suljetun ankarana seisovan rakennuksen piiriin, on kuin samassa lipuisi toiseen hiljaisuutena ja tyyntymyksen‰ huminoivaan el‰m‰‰n, sammunut on silloin silm‰nr‰p‰yksess‰ aistimista katujen huumaava el‰m‰ ja liike, hiljaisuutena ylenee ihmisen yll‰ ja ymp‰rill‰ atriumin tyyni pilaristo, jonka keskell‰ kirkas suihkul‰hde hel‰jˆiv‰n‰ soi, taampana aukenee koko rakennus levollisena pilarien ryhm‰n‰, taustassa n‰kyy hiljainen puisto, jonka vihantaa aurinko ihanasti valaisee. Tyynt‰ ja hiljaista on siell‰ pilarien keskell‰, tuudittuvana tyyntyy ihminenkin, on kuin sammuisi muistosta se ulkopuolella h‰linˆiv‰ el‰m‰n huume ja kuin sointuisi seisahtumaan siihen hoikkina ylenevien pilarien keskelle, sulaneena yhdeksi, ylennettyn‰ n‰kyv‰ksi kuvaksi oman, heikosti hohtavassa marmoripermannossa paaltavan kuvastuksensa kanssa allaan.
Roomassa, humajoivan el‰m‰n ja lannistavan suuruuden kaupungissa, Roomassa, jonka valtaavassa humussa ihminen hupenee mit‰ttˆm‰ksi kuin hitunen, siell‰ on ihmisell‰ lep‰‰v‰n rauhankin ja kuvastelevan tyyntymisen sija. Roomassa, huimaavassa miljoonakaupungissa, jossa ihminen h‰lvenee ymp‰rill‰‰n h‰linˆiv‰‰n el‰m‰‰n olemattomaksi kuin pisara meren syliin, siell‰ voi ihminen hiljet‰ sielunsa rauhan temppeliksikin, ja sointua sielunsa tyyneydeksi. Roomassa, Capitoliumin ja Colosseumin kaupungissa, ankarain temppelien ja marmoripeittoisten forumien kaupungissa voi ihminen tuudittua rauhansa silm‰nr‰p‰yksiinkin ja kasvaa sielunsa suloushetkiin.
I.
Suorakulmaisena levitt‰ytyy forum, keskell‰‰n Trajanuksen ylpe‰ pylv‰s. Marmoripeittoisena lep‰‰ se forum, edess‰ rajottaa sit‰ ankarahaahmoisen temppelin juhlallinen pilaristo, forumin sivuilla seisoo kummallakin puolella matala tasainen pilaririvistˆ, joka suorana t‰sm‰llisen‰ viivana leikkautuu silm‰‰n taivaan kantta vastaan, temppeli‰ vastap‰‰t‰ toisella puolen forumia avautuvat korkean basilican pylv‰stˆt forumille, kaiken ylitse ylenee Ulpius Trajanuksen ylpe‰ pylv‰s, joka kuin k‰skemisen ryhtin‰ kohoo marmori-ankaran forumin keskell‰, kannattaen laellaan Caesarin ylpe‰sti k‰tt‰ns‰ oientavaa pronssikuvaa.
Nojauneena takanaan aukeavan basilicanpilaria vastaan seisoo Antinous ja katselee ajatuksissaan forumin ik‰‰nkuin kivest‰ haahmottuja ja lep‰‰v‰ksi rauhaksi j‰‰hmettyneit‰ ulkopiirtoja, jotka selke‰sti astuvat esiin kirkkaan sinist‰ taivasta vastaan. Ihmisi‰ liikkuu siin‰ alinomaisessa kiireess‰ torin poikki ja pilaristojen varjoissa ja takaa kuuluu basilicasta alinomainen ‰‰nten ja liikkumisen muodoton ep‰selv‰ solina. Ei siit‰ sent‰‰n ik‰‰nkuin huomaakkaan mit‰‰n, silm‰ seuraa ainoastaan forumin vakavaa, ik‰‰nkuin i‰iseksi j‰‰hmettynytt‰ haahmoa, ja sammuu kaikkea muuta tuntemasta.
Niinkuin ‰‰retˆn liikkumattomuus selkenee ihmisen tunteeksi. On kuin mieli pilaroituisi marmorina, ajatukset ryhmittyv‰t selkein‰ ja ankaroina, kuin kivest‰ hakattuina, ja jokainen tunne kasvaa tarkkana ja varmana kuin jalustaltaan ylenev‰n pilarin varsi. Ylt‰vakavana, ylt‰liikkumatonna hyminˆi ihminen, seuraa silmill‰‰n jokaista forumin ankaran selke‰t‰ piirtoa ja jokaista sen t‰sm‰llisen ryhdikk‰‰n‰ ilmaan leikkauvaa muotoa, ja muodostuu sielussaan yht‰ selke‰s‰rm‰iseksi ja ankararyhtiseksi kuin ymp‰rill‰‰n se marmoriforum, keskell‰ Caesarin k‰skev‰ patsas.
Antinous seisoo kuin liikkumattomaksi j‰‰tyneen‰, k‰sivartensa riippuvat lamauneina ja rintansa tuskin hengitt‰‰, mutta k‰tens‰ ovat pusertuneet kiinni ja mielens‰ huurteilee ankarana ja selke‰n‰ kuin talvisen aamun korkea raikas sees. Niin on olonsa kuin i‰isyyteen j‰‰tymist‰ ja ajatuksensa leikkauvat mieless‰‰n tarkant‰sm‰llisin‰ ja avaruuden selkein‰.
II.
ƒ‰ri‰‰n myˆten t‰yttyneen‰ ihmismeren‰ l‰ikkyy ja liikkuu mahtava Colosseum, laidasta laitaan on se lainehtivaa ihmispaljoutta, ja ilma vapisee sen yll‰ ihmisten liikkeest‰ ja ‰‰nten huumaavasta sorinasta. Niinkuin summattomana, aistimet halvaavana ihmismeren liikkumisena levenee ja ylenee se Colosseum ymp‰rill‰, ylh‰‰ll‰, laitojensa huimaavassa korkeudessa viel‰ h‰ilyen liikkuvana ihmissein‰n‰. Silloin t‰llˆin liikahtelee koko se sankka ihmisten paljous s‰hkˆttyneesti, silm‰nr‰p‰yksen syk‰htynyt hiljaisuus seisauttaa ik‰‰nkuin jokaisen suonen tykynn‰n koko avarassa Colosseumissa, jokaisen kasvot ovat k‰‰nnetyt arenalle, joka valkohiekkaisena tasona avautuu alhaalla Colosseumin keskell‰ ja jolla alastomia miekkailijoita liikkuu, silm‰nr‰p‰yksen hallitseee kuumeinen hiljaisuus koko suunnattomassa Colosseumissa, jokainen silm‰ on liitettyn‰ miekkailijoihin arenalla ja jokainen rinta koko siin‰ levottomassa ihmismeress‰ hillitsee ik‰‰nkuin yht'aikaa ‰‰rim‰isess‰ j‰nnityksess‰ hengityst‰‰n, mutta silm‰nr‰p‰ys j‰lkeenp‰in heltee ‰‰nten huumaava sorina taas valloilleen entist‰‰n hillitˆmp‰n‰ ja koko se ihmispaljous l‰ik‰htelee taas suunnattomana muodottomana ‰‰nten ja liikkumisen meren‰.
Siell‰ istuu Antinous Colosseumissa, istuu ihmisten keskell‰ Colosseumissa ja tuntee kuin huumauksena koko sen suunnattoman, ihmisi‰ h‰ilyv‰n Colosseumin. Pyˆrrytyksen‰ tuntee h‰n ymp‰ristˆns‰, h‰n tuntee kuin sakeana ja sekavana huumauksena koko sen kuin kaikki aistimet lamauttavan ja kuuroiksi lyˆv‰n ihmispaljouden ymp‰rill‰‰n, se irtautuu h‰nen mielikuvituksessaan kuin itsen‰iseksi huohottavaksi el‰imeksi, jonka huumeesen jokainen yksityinen ihminen hukkuu. Ik‰‰nkuin yhten‰ muodottomana ja ‰‰rettˆm‰n‰ s‰hkˆel‰imen‰ l‰‰hˆtt‰‰ ja liikkuu ymp‰ristˆns‰ h‰nen mielikuvituksessaan, h‰n itsekin koko sieluineen lamautuu tahdottomaksi soluksi siihen muodottomana uumoilevaan kokonais-Colosseum-el‰imeen, jolla on sieluna ik‰‰nkuin yhteinen kaiken yll‰ l‰‰hˆtt‰v‰, sijoiltaan nostava s‰hkˆttynyt j‰nnitys. Sys‰yksitt‰in saa niinkuin sis‰isen iskun, jonka vavahduttamana toisten mukana koko sielunsa ‰‰rimm‰isess‰ j‰nnittymisess‰ kurottautuu seuraamaan arenalla liikkuvan miekkailijaparin jokaista liikuntoa. Jokainen silm‰ kasvaa miekkailijaparin jokaiseen liikuntaan siell‰ alhaalla, yhteisen‰ j‰nnityksen‰ on koko suunnaton Colosseum, jokainen rinta ik‰‰nkuin hengitt‰‰ yht‰haavaa. Niin sinne katsoo ‰‰rimm‰isess‰, tiedottomaksi huumauvassa j‰nnittymisess‰, tuntee jokaista taistelevain liikuntaa n‰hdess‰‰n omain lihastensa syk‰ht‰v‰sti j‰nnittyv‰n, silm‰nr‰p‰yksitt‰in oma k‰sivarsikin ter‰styy ja kokoo kaiken voimansa, silm‰ liikkuu nopeana ja vaanivana jokaisen taistelijain liikunnan yll‰, niin on siin‰ ja pid‰tt‰‰ hengityst‰‰n kaikkien toisten mukana ymp‰rill‰‰n. Kun viimein n‰kee toisen taistelijoista ik‰‰nkuin kyyrist‰yv‰n kokoon ja samassa n‰kee h‰nen joka j‰senens‰ ik‰‰nkuin ter‰styv‰n valmiiksi uuteen tehokkaaseen hyˆkk‰ykseen, ja kun sitte joka j‰seness‰‰n samana valmistuneena, varuillaan olevana ja pingottuneena hyˆkk‰yksen j‰nnityksen‰ odottaa t‰m‰n hyˆkk‰yksen tehoa, niin samassa kun taistelijan salamantapaisella nopeudella ja voimalla tehty liike on suoritettu ja vastustaja voimatonna sortuu sannalle, samassa on kuin silm‰nr‰p‰yksess‰ laukeaisi jokainen j‰nne ihmisess‰ ja ik‰‰nkuin lupsahtaisi ‰‰rimm‰isest‰ pingottuneesta j‰nnityksest‰ vapahtuneeseen hervottomuuteen. L‰pi koko Colosseumin solahtaa samana hetken‰ sama laukeava helteemys ja yhdess‰ hetkess‰ solisee koko Colosseum taas yhten‰ muodottomana ‰‰nten ja liikkumisen meren‰.
Niin istuu Antinous Colosseumissa ja el‰‰ aistimissaan koko sen suunnattoman ihmispaljouden muodottoman olon ja pingottuneen j‰nnityksen. Kuin pyˆrtyv‰n‰ istuu h‰n siin‰ ihmisten keskell‰, silm‰ns‰ yht‰haavaisesti koko siin‰ yhten‰isen‰ liikkeen‰ el‰v‰ss‰, suunnattomana joka taholle ylenev‰ss‰ ja ylenev‰ss‰ ihmispyˆrˆss‰. Hervottomana vastaanottamisena istuu h‰n, sielunsa ja joka j‰senens‰ ovat sen huumaavan n‰kemisen hervotonta tahdottomaksi lamaunutta kajaamista. Ik‰‰nkuin s‰hkˆttynyt on siin‰ ihmisjoukon edess‰, jokainen tuntemus on kuin hupenemista itsest‰‰n ja huuruutumista ep‰muotoiseksi, kaiken ylle levitt‰yv‰ksi ja kaikki itseens‰ tuntemuksena ottavaksi olemistilaksi. Colosseum, j‰nnittyneen‰, monih‰ilyv‰n‰ l‰‰hˆtt‰v‰ j‰ttil‰isel‰in on ik‰‰nkuin lamanut ja lumonut Antinouksen, huimaissut ja tainnuttanut jokaisen h‰nen aistimensa ja huikaisevasti puunnuttanut koko h‰nen sielunsa, niin ett‰ h‰n nyt siin‰ ihmispaljouden keskell‰ istuessaan on vaan itsest‰‰n huvennutta, joka tunnossaan ja j‰seness‰‰n huumaantunutta Colosseumin humajoivan ja h‰linˆiv‰n el‰m‰n kajaamista.
III.
Luutut soivat ja tanssijatarten sirot, l‰pin‰kyv‰in harsojen verhoomat vartalot liihottavat atriumin marmoripilarien edess‰. Pˆytien ‰‰ress‰ lep‰‰v‰t togapukuiset nuorukaiset ja miehet, otsillaan viheri‰t viinilehv‰seppeleet, puhelun sorina l‰ikkyy pilaristoja.
Keve‰sti liit‰v‰t tanssijatarten parvet, harsojen hulmuisesta h‰ilynn‰st‰ kimaltavat hoikkien ranteitten kultarenkaat, kimaltavat timanttihelmet mustien kutrien lennossa. Keijuen ent‰‰ soiton kantama tanssi, n‰kyy silm‰‰n nuorten taipuvain vartalojen norja, s‰velten mukaan sulauva liikunta, v‰l‰htelee norjilla taipuvilla vyˆt‰isill‰ kultainen vyˆ, joka kokoo l‰pin‰kyv‰n puvun lent‰v‰t helmat, silm‰nr‰p‰yksen n‰kee harsojen alta jalokiven s‰ihkyv‰n rinnan paaltavalla iholla, silm‰nr‰p‰yksess‰ on se v‰l‰ht‰nyt n‰kyvist‰ taas. Lent‰v‰n‰ liehuu tanssi, kuin soiton kannattamana keijuu se, kiihottuu soiton mukana silm‰nr‰p‰yksitt‰in kuumeiseksi lennoksi, jolloin koko tanssijatarten parvi on yhten‰ harsojen ja ruson pilven‰, lievittyy siit‰ taas keve‰sti hiljenev‰n soiton mukana, ja taaskin n‰kee silm‰ harsopilven yll‰ nuorten, norjina taipuvain k‰sivarsien notkeat hivelev‰t liikkeet ja vartalojen taipuvan sulon, tanssijatarten lempe‰n‰ liikkuvasta utupilvest‰ syk‰ht‰‰ silm‰nr‰p‰ykseksi syv‰n sinisen silm‰parin katsanto suoraan sieluun ja v‰l‰ht‰‰ harsojen utuilevasta sumeesta esiin pyˆre‰ valkea polvi. S‰vellytt‰vin‰ ylenev‰t tanssijatarten utuisan ryhm‰n yll‰ pilarien kirkkaat kannattavat muodot ja taampaa pilarien v‰litse hyv‰ilee silm‰‰ marmorisena valkeneva sein‰n n‰ky, jota keve‰t kukkakuviot ihanasti soinnuttavat, ja jonka tyyneys- ja sointuisuussylist‰ luuttujen hulmuva humu tuntuu tulvivan.
Pˆyt‰ins‰ ‰‰riss‰ lep‰‰v‰t viinilehv‰otsaiset nuorukaiset ja miehet, katsovat tanssijatarten utuilevaa pilve‰, puheensa nousee ja laskee soiton mukana, soljuvina ‰‰nin‰ huminoi korkea pilaristo. Pˆydill‰ ylenev‰t korkeat maljat, joissa viini kultaisena v‰lkkyilee. Ryhmiss‰ lep‰‰v‰t viinilehv‰otsaiset nuorukaiset ja miehet, jonkun olalta on valunut toga, voimakkaan kiinte‰n‰ paaltaa h‰nen paljas kuulakan kiilt‰v‰ olkap‰‰ns‰ h‰ilyv‰ss‰ valossa, joku toinen on kohottanut voimakkaan k‰sivartensa, jonka ranteimessa raskas kultarengas s‰teilee, ja nostanut huulilleen maljan, viinilehv‰n varjossa v‰l‰htelev‰t silm‰ns‰, kun h‰n v‰lkkyv‰n maljan ylitse liitt‰‰ ne tanssijattareen, joka hiukset hajallaan ja silm‰t vallattomana loisteena lent‰‰ soiton pyˆrteess‰ ohitse. Kiihottuneet hohtavat t‰pl‰t polttavat jonkun nuorukaisen poskilla, kun h‰n, silm‰ns‰ kummallisesti kuultavina ja ep‰tasaisesti hengitt‰en tuijottaa tanssijatarten lent‰v‰‰n parveen, er‰s toinen taas katsoo j‰nnittyneen kylm‰n‰, kasvoilla hillitty kalpeus ja k‰det syk‰yksitt‰in pid‰tetysti v‰r‰htelevin‰. Silloin t‰llˆin ottaa joku jonkun ohitseliit‰vist‰ tanssijattarista polvelleen ja liitt‰‰ k‰sivartensa taipuvan kultavˆisen uuman ymp‰rille ja saa paljaan ruusulle hohtavan ja l‰mpim‰lle tuntuvan k‰sivarren omalle kaulalleen, h‰n suutelee tavottamansa neidon tuoreita hymyilevi‰ huulia ja korkeata kaulaa, joka kalpeav‰risen‰ ja kiinte‰ihoisena v‰r‰ht‰‰ suutelon alla, suutelee harsojen alla nousevaa ja laskevaa rintaa, jonka rusoisassa ihossa veri kepe‰n‰ ja l‰mpim‰n‰ lenn‰tt‰‰: hyk‰htynyt, kesken tukahtuva nauru v‰r‰ht‰‰ silm‰nr‰p‰ykseksi ilmaan. Soiton ja tanssin humua, puheen ja maljojen sorinaa, her‰‰v‰‰ ja keskenkatkeavaa naurun hel‰jˆinti‰ on kevyt ja korkea pilariatrium, viinin tuoksua ja maljojen hohtoa, luuttujen valuista soittoa ja pilarien ylenemist‰, tanssivain neitojen harsopilve‰, ja paljastuvien olkap‰iden ja polvien vahanvalkeata ja pyˆre‰t‰ kuultoa.
Kummalliseksi kiihtyy Antinouksen mieli siin‰ kun h‰n, otsallaan viinipuun tuores lehv‰, hillittyv‰n‰ istuu ja kuuntelee puheen ja soiton aaltoilevaa humuilua ja katselee maljojen v‰lkynt‰‰ ja tanssijain lent‰v‰‰ pyˆrrett‰. Hillittyv‰n‰, v‰r‰htelev‰n‰ istuu h‰n ja tuntee kuin koko se humajoiva atrium v‰r‰jˆisi ja aaltoisi h‰nen sielunansa. Keinuvan tanssin utuileva liid‰nt‰ ja jokaisen kohotetun k‰den taipuva sulo kangastaa v‰l‰htyneesti h‰ness‰ l‰sn‰, jokainen poskea l‰henev‰ ja poskelle liittyv‰ poski, jokainen otsalla h‰ilyv‰ otsaa hipaiseva kiharan kosketus, jokainen toisensa kohtaava ja toiseensa syk‰ht‰v‰ silm‰yksen v‰l‰ys el‰v‰t l‰sn‰ h‰nen tunnossaan ja v‰ristytt‰v‰t h‰nen. Vapisevana v‰r‰htyy h‰n, siin‰ kun h‰n lep‰‰ ja el‰‰ salin huumetta. Veress‰‰n v‰l‰htelee h‰m‰r‰sti, ja joka kerta kun sieluunsa tuntuu nuoren vartalon sorja taipuminen tanssin aallon myˆt‰, tai nuorten huulien kiinte‰ liittytyminen nuoriin syk‰ht‰viin huuliin, t‰ytyy h‰nen hillit‰ ja pid‰tt‰‰ itse‰ns‰, ett'ei h‰n itse holteettomana l‰ik‰ht‰isi salin huumeeseen.
Niin istuu Antinous huumeisessa salissa ja koko korkea sali l‰ikkyy h‰ness‰ h‰nen sielunaan. Kepe‰n‰ ja kirkaspilarisena ylenee yll‰ns‰ se atrium, taampaa soinnuttaa mielt‰ seinien kukkamaalauksilla s‰vellytetty lempe‰ valkeus. Puhelun ja liikunnan solinana l‰ikkyy koko avara atrium, ilma keinuu luuttujen soittoa ja pilarien editse liehuu tanssijatarten hulmuva utu, hukuttuvana katsoo Antinous sit‰ ja sulaa sieluineen siksi el‰v‰ksi humuavaksi saliksi. H‰m‰rt‰v‰sti tuntee h‰n itsess‰‰n jokaisen viinin v‰l‰hdyksen hiotussa maljassa, ja jokaisen harson hulmunnan, ja jokainen katse, joka kosteana kuultaa h‰nt‰ kohden, tuntuu h‰nen koko hellenneess‰ olossaan v‰r‰hdytt‰v‰n‰ l‰sn‰.
IV.
Kaunis Clelia, lep‰‰t paljaana, allasi tiikerin kirjava kellerv‰ talja.
Lep‰‰t paljaana tiikerin mustan ja kellerv‰n kirjavalla taljalla, toinen k‰tesi on pujotettuna p‰‰si taakse, mustat hiuksesi levi‰v‰t pehmein‰ ja runsaina sille taipuneelle k‰sivarrellesi ja vasemmalle rinnallesi. Lep‰‰t liikkumatonna, j‰senesi suloisesti valuneina, ainoastaan katsovat silm‰si v‰lk‰htelev‰t kuin tummat marmorihelmet ja hymyksi avauneiden huuliesi v‰lill‰ v‰l‰htelev‰t hampaasi valkeina, v‰l‰htelee tiikerin kynsikin taljassa, jolla velttona lep‰‰v‰ k‰tesi huolettomana leikkii.
Niin kummallisen ep‰m‰‰r‰inen on silmiesi katse ja niin kummallisen ep‰m‰‰r‰inen suusi hymy, siin‰ kun kauneutesi paljaudessa valuneena lep‰‰t ja annat silmiesi selitt‰m‰ttˆm‰n salaper‰isen katseen liikkua ilmassa ja minussa. Siksikˆ hymyilet, kun tied‰t k‰sivartesi t‰ydellisen l‰mpˆis‰n pyˆreyden ja olkap‰‰si kiinte‰n joustavan muodon? T‰ydellinen olet siin‰ kun ilman hyv‰ilev‰n‰ lep‰‰t, katselen heikosti taipuneen korkean kaulasi kiintonaista pyˆreytt‰ ja kuulakankalpeata v‰ri‰, katselen aaltoavan rintasi kiinte‰n varmoina ja hennonv‰rjyisin‰ muovauvia pyˆrˆj‰, joiden hieno iho tuntuisi koskevan k‰den alla kimmoisan taipuvana. Hennonkiintonaisena pyˆreytyy rintasi kukkulain alla vyˆt‰istesi hoikka norjan v‰r‰htelev‰ ymp‰ryst‰, ja varma- ja tarkkapiirtoisena rakentuu silmien edess‰ vatsasi heikosti ylenev‰, alabasterinkuulakka kupu. Seuraan silmill‰ni toistensa ylitse laskettujen, ristiss‰ lep‰‰v‰in jalkojesi sulavana pyˆreyv‰‰ muotoa ja polvesi soukkaa ja sirokupuista lumpiota, seuraan s‰‰riesi solavaa ja joustavaa kimmoa ja rentona riippuvan jalkasi sirosti kaareuvaa muotoa.
Kaunis olet, nainen, siin‰ kun lep‰‰t, jokainen j‰senesi paljaana, ja silm‰si selitt‰m‰ttˆm‰n‰ hymyn‰ seuraavina katsettani! Mit‰ ajattelet, nainen, siin‰ kun j‰sentesi kauneudeksi v‰rjyneen‰ virut, el‰tkˆ k‰sivarsiesi solakkana l‰mpˆis‰n‰ pyˆreyten‰, vai valuuko mielesi koko ruumiisi kuulakasta ja kiinte‰nkimmoista kauneusoloa tuntien? Selitt‰m‰ttˆm‰sti katsot vaihtuvav‰risill‰ silmill‰si, ja hampaasi v‰l‰htelev‰t valkeina hele‰npunaisten huuliesi v‰lill‰.
Oletko sin‰kin ihminen, nainen, ja onko sinullakin ihmisen sielu? Vieraasti ja kummasti katselet sin‰, hymyilevien huuliesi v‰litse v‰l‰htelev‰t hampaasi valkeina ja ter‰vin‰, ik‰‰nkuin tahtoisit upottaa ne ihooni ja villin‰ ja vieraana riemuna ime‰ vereni minusta. Onko sinullakin sielu, sin‰ vieras olento, joka niin selitt‰m‰ttˆm‰n‰ katselet ihmeellisesti p‰ilyvill‰ silmill‰si, ja jonka muotoon silmill‰ni sulaan, osaamatta sukeltaa mielesi oloon? Vieras, vieras olet, nainen ja ep‰ilev‰n‰ ja et‰isen‰ katselen sinua, mutta kaunis, kauniskin olet, Clelia, joka lep‰‰t tiikerin kellerv‰ll‰ taljalla ja veltosti valuneella k‰dell‰si leikittelet tiikerin v‰l‰htelev‰ll‰ kynnell‰, silm‰si selitt‰m‰ttˆmin‰ minussa!
Ep‰ilev‰n‰ sinua katselen, kaunis Clelia, silm‰ni liikkuvat muotojesi solakkaa pyˆreytt‰ ja ihosi maidonkuultavaa kimmokkuutta, katselen rintasi varmapyˆrˆisi‰ kohonteita, katselen olkap‰‰si kiinte‰t‰ valkeata ihoa joka kimmoisana tuntuisi hyv‰ilev‰n k‰den alla, katselen hiustesi l‰mmint‰ pehme‰t‰ lep‰‰mist‰ rintasi ja k‰sivartesi kuulakkaalla iholla ja sieluni herkkenee kuin olisi se liukenemassa muotosi yll‰. Mutta samassa kohtaavat silm‰ni ep‰m‰‰r‰isesti t‰hyst‰v‰n katseesi ja sieluni j‰‰htyy vieraantuvaksi ep‰rˆiv‰ksi ihmetykseksi taas. Mit‰ olet sin‰, vieras ja kaunis Clelia, tiikerin kellerv‰ll‰ taljalla, joka niin salaper‰isen‰ katsot, ja niin salaper‰isen‰ kauneutena v‰ilyt?
V.
Yksin‰isess‰ atriumissa istuu Antinous, istuu yksin ja kuuntelee hiljaisuutta.
Edess‰ns‰ suihkuu ilmaan hele‰ veden s‰de, joka n‰kyy moniv‰risin‰ pisaroina ylh‰‰ll‰ ja sitte hel‰hdellen putoaa takaisin marmorialtaaseen, joka h‰ilyilee l‰pin‰kyv‰n‰ veten‰. Ymp‰rill‰ ylenev‰t kahden puolen hoikat valkeat pilarit, jotka kevein‰ kohoovat kannattamaan aukonaista kattoa. Pilarien takana hiljenee silm‰ katsomaan sein‰n hele‰sti yksiv‰risi‰ suunnikkaita, joita keve‰sti esiinastuvat pilasterit soinnukkaasti reunustavat ja joiden kirkkaalta pohjalta ruusuvyˆt‰ kantava Amor tuntuu liit‰v‰n katsojaa kohden. On hiljaista. Taampana aukenee uusien hiljaisten huoneiden pilaristoja, kevein‰ ylenevien pilarien juurilla n‰kyy siell‰ t‰‰ll‰ joku valkomarmorisen kuvapatsaan solavana ja tyyneen‰ seisova haamu, taaimpana, jatkuvien pilarien v‰litse n‰kee taustassa vehre‰n puiston lehvikˆn, jonka keskell‰ korkea suihkul‰hde kuuluu solinoivan.
Hiljaista. Antinous istuu silkill‰ p‰‰llystetyll‰ pitk‰ll‰ marmorijakkaralla, jonka nelj‰ jalkaa himme‰sti kuvastuvat permannon marmoriin, istuu hiljaa, polvensa nostettuna polvellensa ja kuuntelee hiljaisuutta. Silm‰ns‰ h‰ilyv‰t vedensuihkun kimaltavassa kaaressa, mutta pilarienkin kirkas seisonta on ylenemisen tuntona l‰sn‰ h‰ness‰, ja seinien tyyni rytmik‰s n‰ky tuntuu s‰vellytt‰v‰n‰ h‰nen sielullansa. Heijailevasti on huoneen koko humiseva rauha l‰sn‰ h‰ness‰, h‰n tuntee hyv‰iltyn‰ valkeitten marmorikuvien solakan tyyneen seisonnan pilarien v‰lill‰, tuudittuneena rauhana on sielunsa ja sointuneena mukautuu mielens‰ tuntemaan koko huoneen keijuilevaa levon humajointia, hiljenneen‰ kuuntelee h‰n suihkus‰teen loiskuavaa putoamista pisara pisaralta ja mielens‰ hel‰ht‰‰ jokaisen putoavan veden helmen hel‰ht‰ess‰ veden hiljaa p‰ilyv‰‰n kalvoon.
VI.