Part 6

Että usko muutamissa olosuhteissa tekee autuaaksi, että autuus ei vielä tee päähänpistosta _totta_ ajatusta, että usko ei siirrä, mutta kyllä _asettaa_ vuoria sinne, missä niitä ei ole: lyhyt kierto _hourujenhuoneessa_ näyttää kylliksi toteen tämän. Tosin ei papille: sillä hän kieltää vaistosta, että sairaus on sairautta, että hourujenhuone on hourujenhuone. Kristinusko _tarvitsee_ sairautta, melkein kuten helleenisyys tarvitsee liiallisen määrän terveyttä, -- tehdä sairaaksi on kirkon koko pelastusmenettely-järjestelmän varsinainen salatarkoitus. Ja kirkko itse -- eikö se ole katoolinen hourujenhuone viimeisenä ihanteena? -- Maa yleensä hourujenhuoneena? -- Uskonnollinen ihminen, sellaisena kuin kirkko _tahtoo_ hänet, on tyypillinen dekadentti; sen ajan tunnusmerkkinä, jolloin uskonnollinen käänne käy jonkun kansan herraksi, on kulkevat hermotaudit; uskonnollisen ihmisen "sisäinen maailma" on ihan hämmennykseen saakka liiaksi kiihoittuneiden ja voipuneiden "sisällisen maailman" kaltainen; "korkeimmat tilat", joita kristinoppi on ripustanut ihmiskunnan ylitse kaikkien arvojen arvona, ovat kaatumataudin muotoja, -- kirkko on tehnyt pyhiksi vain hulluja tai suuria pettureita _jumalan yhä korkeammaksi kunniaksi_... Olen kerran merkinnyt koko kristillisen katumus- ja lunastusharjoituksen (jota tänään tutkitaan parhaiten Englannissa) järjestelmällisesti luoduksi _kiertäväksi hulluudeksi_, tietysti jo siihen valmistetussa, se on perinpohjin sairaassa maaperässä. Kukaan ei tule vapaaehtoisesti kristityksi: kristinuskoon ei tule "käännetyksi", -- siihen tulee olla kyllin sairas... Me muut, me, joilla on _rohkeus_ terveyteen ja ylenkatseeseenkin, mitä muuta me voisimme kuin halveksia uskontoa, joka opetti väärinymmärtämään ruumista! Joka ei tahdo vapautua taikauskostaan sieluun nähden! Joka tekee riittämättömästä ravinnosta ansion joka terveydessä taistelee jonkinlaista vihollista, perkelettä, kiusausta vastaan joka kuvitteli, että voisi säilyttää "täydellistä sielua" raadollisessa ruumiissa, ja jolle senvuoksi oli välttämätöntä tehdä itselleen uusi "täydellisyyden" käsite, kalpea, sairaloinen, tylsämielisen haaveksiva olento, tuo niin sanottu "pyhyys", -- pyhyys, itse ainoastaan kurjaksi tehdyn, kidutetun, parantumattomasti turmellun ruumiin symptoomisarja!... Kristillinen liike europalaisena liikkeenä on alusta alkaen kaikenlaisten hylky- ja rappioelementtien yhteisliike (-- nämä tahtovat kristinopin yhteydessä valtaan). Se ei ole jonkun rodun alenemisen ilmaisumuoto, se on yhteentunkevien ja toisiaan etsivien kaikkialle hajautuneiden dekadensimuotojen yhteismuodostelma. Se ei ole, kuten luullaan, itse muinaisajan turmelusta, joka teki kristinopin mahdolliseksi: ei voi kyllin jyrkästi vastustaa sitä oppinutta idioottisuutta, joka vielä tänään puolustaa tätä ajatusta. Siihen aikaan, jolloin sairaat ja turmeltuneet Tshandala-kerrokset koko _imperiumissa_ kääntyivät kristinuskoon, oli juuri _vastakkaistyyppi_ olemassa, ylhäisyys kauneimmassa ja kypsimmässä muodossaan. Suuri joukko tuli herraksi; kristillisten vaistojen demokraattisuus _pääsi voittoon_... Kristinoppi ei ollut "kansallinen", ei rodun vaatima, -- se kääntyi elämän jokaisen rappeutumalajin puoleen, sillä oli kaikkialla liittolaisia. Kristinoppi on, perusteenaan sairaiden kauna, kohdistanut vaiston terveitä, terveyttä vastaan. Kaikki hyvinonnistunut, ylväs, ylimielinen, kauneus ennen kaikkea tekee pahaa sen korville ja silmille. Muistutan vielä kerran Paavalin verrattomasta sanasta: "Vaan ne, kuin _heikot_ ovat maailman edessä, ne kuin maailman edessä _hullut_ ovat, ne _alimmaisesta suvusta_ ja _ylönkatsotut_ maailmassa on Jumala valinnut"... tämä oli kaava, tämän merkin alla voitti dekadensi. -- _Jumala ristillä_ -- eikö yhä vieläkään ymmärretä tämän symboolin hirvittäviä sala-ajatuksia? -- Kaikki mikä kärsii, kaikki, mikä riippuu ristillä, on _jumalallista_... Me kaikki riipumme ristillä, siis me olemme jumalallisia... Me yksin olemme jumalallisia!... Kristinoppi oli voitto, ylhäisempi ajatustapa kävi perikatoon sen kautta, -- kristinusko oli tähän saakka ihmiskunnan suurin onnettomuus. --

52.

Kristinoppi on myöskin kaiken _henkisesti_ hyvin-onnistuneen vastakohta, -- se voi käyttää vain sairasta järkeä kristillisenä järkenä, se asettuu kaiken idioottisen puolelle, se kiroaa hengen, terveen hengen ylivallan. Koska sairaus kuuluu kristinuskon olemukseen, _täytyy_ myös tyypillisesti kristillisen tilan, "uskon", olla sairaus-muoto, täytyy kirkon hyljätä kaikki tietoon vievät suorat, rehelliset, tieteelliset tiet kiellettyinä teinä. Epäilykin jo on synti... Psykoloogisen puhtauden täydellinen puute -- papilla jonka katse ilmaisee -- on dekadensin _seurausilmiö_, -- tarkasteltakoon hysteerisiä naisia tai riisitautiin taipuvaisia lapsia, jotta huomattaisiin, kuinka vaiston synnyttämä säännöllinen vilpillisyys, halu valhetella valhetellakseen, kykenemättömyys suoriin katseisiin ja askeliin ovat dekadensin ilmaisumuotoja. "Usko" merkitsee, että _ei tahdo_ tietää, mikä on totta. Pietisti, kummastakin sukupuolesta oleva pappi, on väärä, _koska_ hän on sairas: hänen vaistonsa _vaatii_, että totuus ei yhdessä kohdassakaan pääse oikeuksiinsa. "Mikä sairaaksi tekee, se on _hyvää_; mikä runsaudesta, yltäkylläisyydestä, vallasta johtuu, se on _pahaa_": niin tuntee uskovainen. _Epävapaus valheeseen_ -- siitä tunnen jokaisen ennalta määrätyn teoloogin. -- Toinen teoloogin tunnusmerkki on hänen _kykenemättömyytensä filologiaan_. Filologialla on tässä ymmärrettävä, hyvin yleisessä merkityksessä, taitoa lukea hyvin, -- osata lukea tosiasioita, selityksillä niitä vääristelemättä, kadottamatta varovaisuutta, kärsivällisyyttä, hienoutta kaipuussa tulla ymmärretyksi. Filologia _ephexiksenä_ selityksessä: koskekoonpa se nyt kirjoja, sanomalehtiuutisia, ihmiskohtaloita tai ilmatieteellisiä havaintoja, -- puhumattakaan "sielun pelastuksesta"... Se tapa, jolla teoloogi, yhdentekevää Berliinissäkö tai Roomassa, selittää "raamatun sanan" tai jonkun tapauksen, kotimaisen sotajoukon voiton esimerkiksi Davidin psalmien korkeammassa valaistuksessa, on aina siihen määrin _uskalias_, että filoloogi menettää mielenmalttinsa kuullessaan sen. Ja kuinka hänen tulee käyttäytyä, kun pietistit ja muut lehmät Svaabista muodostavat "jumalan sormella" olemassaolonsa viheliäisen jokapäiväisyyden ja tupasauhun "armon", "kaitselmuksen" ja "lunastuskokemusten" ihmeeksi! Häveliäimmänkin pyynnön hengestä, puhumatta _säädyllisyydestä_, pitäisi kuitenkin saada nämä selittäjät huomaamaan täydellisen lapsellisuuden ja halpuuden tuollaisessa jumalallisen sorminäppäryyden väärinkäyttämisessä. Niin vähäinen määrä kuin meissä onkin hurskautta, pitäisi meidän tuntea, että jumala, joka oikeaan aikaan parantaa nuhan, tai käskee meidän nousemaan ajuriin, silloinkuin rankkasade puhkeaa, on niin absurdi jumala, että hänet täytyisi poistaa, vaikka hän olisi olemassakin. Jumala palvelijana, jumala kirjeenkantajana, almanakantekijänä, -- on todellakin kaikenlaisten sattumien tyhmin ilmaisumuoto... "Jumalallinen kaitselmus", sellaisena kuin sen likipitäen joka kolmas ihminen "sivistyneessä Saksassa" vielä tänäkin päivänä uskoo, olisi itsessään jo sellainen vastaväite jumalaa vastaan, jota voimakkaampaa tuskin olisi ajateltavissa. Joka tapauksessa ei se ainakaan puhuisi saksalaisten puolesta!...

53.

-- Että _marttyyrit_ todistavat mitään jonkun asian totuudesta, on niin vähän totta, jotta tahtoisin kieltää, että marttyyrilla on milloinkaan ollut mitään tekemistä totuuden kanssa. Äänessä, jolla marttyyri heittää totenapitämisensä vasten kasvoja maailmalle, ilmenee jo niin alhainen älyllisen rehellisyyden aste, sellainen _kuurous_ kysymykseen "totuus", että marttyyria ei tarvitse milloinkaan kumota. Totuus ei ole jotakin, mitä toisella on ja toisella ei ole: niin voivat korkeintaan talonpojat tai Lutherin kaltaiset talonpoikaisapostolit ajatella totuudesta. Voi olla vakuutettu, että häveliäisyys, _rajoitus_ tässä kohden lisääntyy samassa määrin kuin tunnontarkkuus henkisissä asioissa. Olla tietoinen viidestä asiasta ja kevyellä kädellä ehkäistä, että tietää muuta... "Totuus", kuten sen sanan jokainen profeetta, jokainen lahkolainen, jokainen vapaa-ajattelija, jokainen sosialisti, jokainen kirkonmies käsittää, on täydellinen todistus siitä, että ei ole vielä ryhdyttykään siihen hengen kuriin ja itsensävoittamiseen, joka on välttämätöntä, jotta pieninkin totuus löydettäisiin. -- Marttyyrikuolema, sivumennen sanottuna, on ollut suuri onnettomuus historiassa: se _vietteli_... Se johtopäätös, johon kaikki idiootit, nainen ja kansa siihen luettuina, ovat tulleet, nimittäin että asia, jonka vuoksi joku käy kuolemaan (tai joka ensimäisen kristinopin lailla synnyttää tappavia kulkutauteja) on jonkin arvoinen asia, -- tämä johtopäätös on ollut sanomattomaksi haitaksi tutkimukselle, tutkivaiselle ja varovaiselle hengelle. Marttyyrit ovat _vahingoittaneet_ totuutta... Vielä tänäänkin tarvitaan vain hiukan julmuutta vainoamisessa hankkiakseen itsessään niin vähäpätöiselle lahkouskoisuudelle _kunnioitetun_ nimen. -- Kuinka? Muuttaako se lainkaan jonkin asian arvoa, jos joku antaa elämänsä sen vuoksi? Erhetys, joka saavuttaa kunnioitusta, on erhetys, jolla on yksi viettelykiihoitin enemmän: uskotteko te, että antaisimme teille, herrat teoloogit, aihetta joutua marttyyreiksi valheenne puolesta? -- Asian kumoo asettamalla sen kunnioittavasti jäähän, -- samoin kumotaan myös teoloogeja... Se juuri oli kaikkien vainoojien maailmanhistoriallinen tuhmuus, että he antoivat vastustamallensa asialle kunniallisuuden vivahduksen, että -- he lahjoittivat sille marttyyriuden haltioitumisen... Nainen makaa vielä polvillaan erhetyksen edessä, koska hänelle on sanottu, että joku kuoli sen vuoksi ristillä. _Onko sitten risti mikään todistuskeino?_ Mutta kaikista näistä asioista on ainoastaan yksi sanonut sen sanan, jota vuosituhansia sitten olisi tarvittu, -- Zarathustra.

Verimerkkejä he piirsivät sille tielle, jota he kulkivat, ja heidän hulluutensa opetti, että verellä todistetaan totuus.

Mutta veri on huonoin todistus totuudesta; veri myrkyttää puhtaimmankin opin sydämen harhaluuloksi ja vihaksi.

Ja jos joku käy tulen läpi oppinsa vuoksi, -- mitä se todistaa? Enemmän on totisesti, että omasta palosta oma oppi syntyy.

54.

Ei tule antaa johtaa itseään harhaan: suuret henget ovat skeptikkoja. Zarathustra on skeptikko. Väkevyyden, hengen voimasta ja ylivoimasta johtuvan _vapauden_ näyttää skeptillisyys toteen. Vakuutuksen ihmisiä ei oteta lukuun, kun on kysymys oleellisesta arvossa ja arvottomassa. Vakuutukset ovat vankiloita. Vakuutettu ei näe kyllin etäälle, ei näe _alleen_: mutta ollakseen oikeutettu puhumaan arvosta ja arvottomasta täytyy nähdä viisisataa vakuutusta _allaan, -- takanaan_... Henki, joka tahtoo suurta, joka tahtoo myös välikappaleet siihen, on välttämättömästi skeptikko. Vapaus kaikenlaisesta vakuutuksesta _kuuluu_ väkevyyteen, _taitoon_ katsoa vapaasti... Suuri intohimo, hänen olemuksensa pohja ja sen valta, vielä valistuneempi, vielä itsevaltiaampi kuin hän itse, ottaa koko hänen älynsä palvelukseen; se tekee harkitsemattomaksi; se _antaa_ hänelle rohkeutta epäpyhiinkin keinoihin; se antaa hänelle muutamassa suhteessa vakuutuksia. Vakuutus _keinona_: saavuttaa paljon ainoastaan vakuutuksella. Suuri intohimo käyttää, _käyttää tyhjiin_ vakuutuksia, se ei alistu niiden alaiseksi, -- se tietää itsensä yksinvaltiaaksi. -- Päinvastoin: uskon tarve, ehdottomuus myöntämisessä ja kieltämisessä, Carlylelaisuus, jos minun sallitaan käyttää tätä sanaa, on _heikkouden_ tarve. Uskon ihminen, "uskovainen", oli hän mitä lajia tahansa, on välttämättömästi vallanalainen ihminen, -- sellainen, joka ei voi asettaa itseään päämaaliksi, eikä voi myöskään yleensä asettaa päämaaleja itsestään. "Uskovainen" ei kuulu itselleen, hän voi olla vain välikappale, hänen täytyy tulla _käytetyksi_, hän tarvitsee jotakin, joka käyttää häntä. Hänen vaistonsa antaa itsensäkieltämismoraalille korkeimman kunnian: siihen houkuttelee häntä kaikki, hänen viisautensa, hänen kokemuksensa, hänen turhamaisuutensa. Jokainen usko itse on itsensä-kieltämisen, itsestäänvierautumisen ilmaisu... Jos tutkii, kuinka välttämätön useimmille tasapainonpitäjä on, joka ulkoapäin sitoo ne ja tekee lajiksi, kuinka pakko korkeimmassa merkityksessä, _orjuus_, on ainoa ja viimeinen ehto, jonka alaisena tahdoltaan heikompi ihminen, etenkin nainen, viihtyy: silloin ymmärtää myöskin vakuutuksen, "uskon". Vakuutuksen ihmisellä on vakuutuksessa selkärankansa. Ei nähdä useita olioita, ei omistaa vapaata mielipidettä yhdessäkään kohdassa, olla kokonaan puolueellinen, omistaa ankara ja ehdoton optiikka kaikkiin arvoihin nähden -- tämä yksin tekee mahdolliseksi, että yleensä on olemassa sellainen ihmislaji. Mutta siten hän on todenperäisen, -- totuuden vastakohta, vastustaja... Uskovaiselle ei ole yleensä vapaata omistaa omaatuntoa kysymyksessä "tosi" ja "valhe": olla _tässä_ kohdassa rehellinen olisi hänen perikatonsa silmänräpäyksessä. Hänen optiikkansa patolooginen ehdollisuus tekee vakuutetusta uskonkiihkoilijan -- Savonarola, Luther, Rousseau, Robespierre, Saint-Simon --, voimakkaan, vapautuneen hengen vastakkaistyyppi. Mutta se suuri asento, jonka ne ottavat, nämä _sairaat_ henget, nämä käsitteen kaatuvatautiset, vaikuttaa suureen joukkoon, -- uskonkiihkoilijat ovat pittoreskeja, ihmiskunta katselee mieluummin eleitä kuin kuuntelee _syitä_...

55.

-- Askel edelleen vakuutuksen, "uskon" psykologiassa. Jo kauan sitten olen vaatinut harkittavaksi, eikö vakuutukset ole totuuden vaarallisempia vihollisia kuin valheet (Menschliches, Allzumenschliches I, aforismit 54 ja 483). Tällä kertaa tahdon asettaa tämän ratkaisevan kysymyksen: onko yleensä olemassa mitään vastakohtaa valheen ja vakuutuksen välillä? -- Koko maailma uskoo niin; mutta mitä ei koko maailma uskoisi! -- Jokaisella vakuutuksella on historiansa, esimuotonsa, yrityksensä ja erhetyksensä: se _käy_ vakuutukseksi, kun se pitkään aikaan ei ole ollut sitä, kun se vielä pitempään aikaan _tuskin_ on ollut sitä. Kuinka? Eikö valhekin voisi olla yksi vakuutuksen alkiomuodoista? -- Toisinaan tarvitaan vain henkilömuutos: isän valhe käy pojan vakuutukseksi. -- Minä kutsun valheeksi: ei tahtoa nähdä jotakin, jonka näkee, ei tahtoa nähdä jotakin niinkuin sen näkee: jos valhe tapahtuu todistajien läsnäollessa tai ilman todistajia, se ei merkitse mitään. Tavallisin valhe on se, jolla valhetellaan itselleen; toisille valhetteleminen on suhteellisesti poikkeustapaus. Nyt on tuo _ei_-tahtoa-nähdä, mitä näkee, tuo _ei_-tahtoa-nähdä niinkuin näkee, melkein ensimäinen ehto kaikille, jotka jossakin mielessä kuuluvat _puolueeseen_: puolueihminen käy välttämättömästi valhettelijaksi. Saksalainen historiankirjoitus esimerkiksi on vakuutettu siitä, että Rooma oli despotiaa, että germaanit toivat vapaudenajatuksen maailmaan: mikä ero on tämän vakuutuksen ja valheen välillä? Kun kaikki puolueet, saksalaiset historioitsijatkin, vaistomaisesti käyttelevät moraalin suuria sanoja ja mikä puolueihminen tahansa tarvitsee niitä joka hetki, -- voiko silloin epäillä, mikä suojelee moraalin asemaa? -- _Meidän_ vakuutuksemme: me tunnustamme sen koko maailmalle, me elämme ja kuolemme sen hyväksi, -- kunnioitusta kaikkea kohtaan, jolla on vakuutuksia! -- Sellaisia sanoja olen kuullut juutalaisvihollistenkin suusta. Päinvastoin, herrani! Juutalaisvihollinen ei suinkaan käy säädyllisemmäksi senvuoksi, että hän valhettelee periaatteesta... Papit, jotka sellaisissa asioissa ovat hienompia ja sangen hyvin ymmärtävät sen ristiriidan, joka on käsitteessä vakuutus, s.o. tarkoituksenmukaisuutensa vuoksi periaatteellisessa epätodenmukaisuudessa, ovat saaneet juutalaisilta sen viisauden, että työntävät sen sijaan esille käsitteen "jumala", "jumalan tahto", "jumalan ilmoitus". Myöskin Kant, kategoorisine imperatiiveineen, oli samalla tiellä: hänen järkensä tuli tässä _käytännölliseksi_. -- On olemassa kysymyksiä, joissa ihmisellä _ei_ ole lupaa totuuden ja valheen ratkaisemiseen; kaikki ylimmät kysymykset, kaikki ylimmät arvoprobleemit ovat tuolla puolen inhimillistä järkeä... Ymmärtää järjen rajat, -- se vasta on todellista filosofiaa... Miksi jumala antoi ihmiselle ilmoituksen? Olisiko jumala tehnyt jotakin tarpeettomasti? Ihminen ei _voi_ itsestään tietää, mikä on hyvää ja pahaa, senvuoksi jumala opetti hänelle tahtonsa... Moraali: pappi _ei_ valhettele, -- kysymystä "tottako" vai "ei totta" ei ole niissä asioissa, joista pappi puhuu, nämä asiat eivät salli valhettelemista. Sillä valhetellakseen pitäisi voida ratkaista, mikä täällä on totta. Mutta sitä juuri ei ihminen _voi_; näissä kysymyksissä on pappi vain jumalan puhetorvi. Sellainen pappissyllogismi ei ole suinkaan vain juutalaista ja kristillistä! Oikeus valheeseen ja viisaus "ilmoituksessa" kuuluu pappistyyppiin, sekä dekadensin pappeihin että pakanuudenkin (-- pakanoita ovat kaikki, jotka myöntävät elämän, kaikki joille "jumala" on kaikkien olioiden suuren myöntämisen ilmaisumuoto). -- "Laki", "jumalan tahto", "pyhä kirja", "inspiratsiooni" -- kaikki vain niiden ehtojen ilmaisua, _joilla_ pappi pääsee valtaan ja joilla hän säilyttää valtaansa, -- nämä käsitteet ovat kaikkien pappisjärjestysten, kaikkien papillisten tai filosoofispapillisten valtamuodostuksien pohjalla. "Pyhää valhetta" -- Confuciukselle, Manun lakikirjalle, Muhamedille, kristilliselle kirkolle yhteinen --: ei puutu Platoltakaan. "Totuus on siellä": tämä merkitsee, missä se vain korottaa äänensä, _pappi valhettelee_...

56.

Viimein tulee kysymys siitä, mihin _tarkoitukseen_ valhetellaan. Että kristinopilta puuttuu "pyhät" tarkoitukset, se on minun vastaväitteeni sen keinoja vastaan. Vain _huonoja_ tarkoituksia: elämän myrkyttäminen, soimaaminen, kieltäminen, ruumiin halveksiminen, ihmisen alentaminen ja itsehäväistys synti-käsitteen kautta, -- siis ovat sen keinotkin huonoja. -- Luen ihan toisella tunteella Manun lakikirjaa, verrattoman henkistä ja ylhäistä teosta, jonka _mainitseminenkin_ vain samassa henkäisyssä kuin raamatun olisi synti henkeä vastaan. Huomaa heti: sen takana, siinä on todellista filosofiaa, eikä ainoastaan pahallehaisevaa rabbiinisuuden ja taikauskon juutalaisuutta, se tarjoo hemmotelluimmillekin psykoloogeille jotakin pureksittavaa. _Unhoittamatta_ nyt pääasiaa, joka perinpohjin eroittaa sen jokaisesta raamatusta: _ylhäiset_ säädyt, filosoofit ja sotilaat, ovat tällä saaneet joukon käsiinsä; ylhäisiä arvoja kaikkialla, täydellisyydentunne, elämän myöntäminen, riemuitseva mielisuosio itseensä ja elämään, -- koko kirja on aurinkoinen. -- Kaikkia niitä asioita, joiden yli kristinoppi purkaa käsittämättömän ilkeytensä, esimerkiksi siittämisen, naisen, avioliiton, käsitellään täällä kunnioituksella, rakkaudella ja luottamuksella. Kuinka oikeastaan voidaan antaa lapsien ja naisten käsiin kirja, jossa on nämä häpeälliset sanat: "Huoruuden tähden pitäköön kukin oman vaimonsa, ja jokainen pitäköön oman miehensä... parempi on naida kuin palaa?" Ja voiko olla kristitty niin kauan kuin ihmisen synty vielä kristillistytetään, s.o. _tahrataan_ käsitteellä _saastuttamaton sikiäminen_?... En tunne yhtään kirjaa, missä sanotaan niin paljon hienoa ja hyvää naiselle kuin Manun lakikirjassa; nämä vanhat harmaaparrat ja pyhimykset ovat kohteliaita naisille tavalla, jota ehkä ei voiteta. "Naisen suu, -- on eräässä kohdassa -- tytön povi, lapsen rukous, uhrin savu ovat aina puhtaita." Toisessa kohdassa: "ei ole mitään puhtaampaa kuin auringon valo, lehmän varjo, ilma, vesi, tuli ja tytön hengitys." Ja vihdoin -- ehkä sekin pyhä valhe --: "kaikki aukeamat ruumiissa navan yläpuolella ovat puhtaat, kaikki sen alapuolella ovat epäpuhtaita. Vain nuorella tytöllä on koko ruumis puhdas."

57.