Part 14

Vaan hän sai samalla kuulla piispalta vielä merkillisimpiä asioita. Samassa seurassa, kuin Hieronymus Birckholtz, oli Turkuun saapunut herttuan laittama lähetystö, jolla oli toimeenpantavanaan uusia määräyksiä Suomen hallinnosta. Valtioneuvosto oli muitta mutkitta määrännyt Suomessa olevan sotaväen päälliköksi Flemingin sialle Kaarlo Hornin, taikka, jos ei tämä siihen suostuisi, jonkun muun Suomen herroista, ja muutenkin tuli lähetyskunnan tarkastaa Flemingin toimia Suomessa. Näiden määräysten johdosta vallitsi suuri levottomuus Suomen aateliston joukossa ja lähiseudun aatelismiehiä oli siitä syystä rientänyt Turun linnaan neuvottelemaan. Marskin poissaolo oli siellä kaiken lisäksi vaikuttanut aivan yleistä epävarmuutta.

Marski oli näitä kuunnellessaan taas käynyt kylmäksi ja varmaksi:

-- Ja tämä kaikki vastoin kuninkaan nimenomaista käskyä ja sodan uhatessa rajalla, virkkoi hän hiljaa ja puolittain kuin itsekseen.

-- Niin, ajat ovat levottomat, minä en sekaannu näihin vehkeisiin, joita en ymmärrä, huoahti piispa. -- Minun työni on rauhan työtä ja sitä aijon harjoittaa, pysyen uskollisena valtakunnan uskonnolle ja hallitsijalle.

Fleming istui kotvasen ääneti, kävi sitten vielä kiirehtimässä Eenokkia ja Gröningiä matkalle ja rupesi itse taas pukeutumaan noihin matkapukimiinsa, jotka hän äsken juuri oli viskannut päältään. Hän oli kalpea, hänessä näkyi vielä väsymyksen jälkiä ja turkin vyötä kiinnittäessään virkkoi hän hieman katkerasti:

-- Olinpa toivonut saavani maata rauhassa yöni, minä olin väsynyt; olin myös toivonut saavani levätä jonkun ajan häiritsemättömänä kotonani. Vaan minä näen, että huolta on pidetty siitä, että leponi ei saa olla pitkä. No, olkoon menneeksi, minä en väsy kesken. Malttakaahan te herrat siellä Turussa, kyllä minä päästän teidät levottomuudestanne, minä tahdon hittosoi myöskin vähän neuvotella! Hyvästi herra piispa.

Hevoset olivat jo valjaissa ja päivän ratsastuksesta väsyneet huovit, jotka myös kesken ateriansa olivat ajetut ulos, satuloitsivat parhaallaan vähän tyytymättöminä ratsujaan. Marski istui rekeen ja käski ajaa hevosia säästämättä.

-- Me ajamme ensiksi Kuitiaan, virkkoi hän Eenokille, kun tielle oli päästy, ja lisäsi puolittain itsekseen: -- siellähän on herttuan käskystä häitä kiirehdittävä! -- Klaus-herran ensi ajatus oli ollut ajaa suoraan Turkuun ja huojentaa siellä Suomen herrain huolet, vaan hän huomasi sittenkin, että häntä ensiksi tarvitaan Kuitiassa, -- perheen kunnia oli kaikista arin. Pakkaslumi kitisi jalasten alla ja napsahteli omituisesti takana ajavain huovihevosten kavioissa. Ja kun jäälle ajettiin, josta oikonen viittatie lähti viemään Paraisiin, vongahteli aavikko kaameasti, jää paukahteli ja halkeili ja hevoset huuriusivat yltänään kovassa ajossa. Vaan eteenpäin kävi matka lepäämättä läpi yön, tuo mies, joka reen perällä istui, oli käskenyt ajaa hevosia säälimättä, ja Eenokki tiesi, että silloin oli tosi edessä. Ja vielä oli Kuitia kaukana. -- --

Iloton joulujuhla oli tänä vuonna vietetty Kuitian vanhassa, harmaakivisessä linnassa. Isäntä oli poissa, kaksi tautivuodetta oli ollut hoidettavana ja hoitajainkin mielet olivat apeat. Kun Ebba-rouva syksyllä oli sairastanut, oli Anna viimeisen laivaliikkeen aikana joulun alla tuotettu kotiin Kastelholmasta ja hänen tehtävänsä oli nyt Kuitiassa ollut valvoa kituvan ja vähitellen näivettyvän serkkunsa tautivuoteella. Ebba-rouvan lähdettyä vapaaherrakuntaan oli se sairaanhoito jäänyt yksinomaan hänen huolekseen. Siellä hän oli tautivuoteen ääressä valvonut, vaan oikein valveillaan hän ei enimmäkseen ollut näyttänyt olevan. Tuskin sanaakaan palvelusväki oli päiväkausiin hänen huuliltaan kuullut; potilaan toivomukset ja hoidon hän huolellisesti täytti, mutta teki sen koneellisesti, melkein; kuin unissaan ja sillävälin oli hän ääneti istunut eteensä tuijottaen. Päätään puistelivat sille talon vanhat palvelijat ja ennen pitkää rupesi heidän joukossaan kuisketta kulkemaan. Anna ei liikkunut ulkona, ei näyttäynyt missään; ainoastaan silloin, kun hän kuuli jonkun Turkuun lähtevän, elpyi hän virkeäksi: hänellä oli aina kirjeitä laitettava Turkuun, talvipostilla Ruotsiin lähetettäviksi. Ja kun sanomia saapui Turusta, silloin hän aina kiirehti kuulostamaan, olisiko hänelle mitään. Vaan ei ollut mitään, ei koskaan. Ja taas hän vetäysi sairashuoneeseen, poski kalpeana ja silmä kävi kuopille. Ja toisinaan öisin kuului sairashuoneesta valittavaa nyyhkintää, josta talonväki ei varmaan tiennyt, lähtikö se potilaasta vaiko hoitajasta.

Annan apuna potilasta hoitamassa oli vanha mestari Markkus, talon vanhoja uskollisia palvelijoita hänkin. Mestari Markkus oli aikoinaan palvellut sotaväessä haavansitojana, barbeerarina, ja pitkäaikaisen kokemuksen kautta saavuttanut jonkunverran tietoja ja harjautumista lääkintötaidon muissakin haaroissa. Nämä haavurit ne olivatkin tämän ajan ainoita lääkäreitä Suomessa, varsinaista lääkäriä ei löytynyt Suomessa vielä yhtään. Parastaan oli Markkus mestari koettanut, saadakseen mahtavan isäntänsä esikoisen toipumaan taudistaan, vaan hänen yrttisekotuksensa ja keitoksensa eivät tepsineet auttamaan sitä hiljaista riutumusta, joka vähitellen hierti voimat nuorelta Eerik Klaunpojalta. Tämän tila oli nyt viimeisinä viikkoina huomattavasti huonontunut, henki hänessä jo heikkona liekkinä läähätti ja uhkasi sammua. Oli siitä syystä lähetetty sana Ebba-rouvalle Siuntioon ja kutsuttu häntä rientämään takaisin poikansa kuolinvuoteelle, ja nyt odotettiin joka päivä hänen saapuvan Kuitiaan. Marskia niinikään jo odoteltiin kotiin, vaan yhä epävarmemmalta näytti, ehtisikö kumpanenkaan saapua, ennenkuin liekki oli kokonaan sammunut.

Samana iltana, jolloin marski saapui Marttilan kievariin, seisoivat mestari Markkus ja Anna nojautuneina Eerik Klaunpoika Flemingin vuoteen ylitse, ääneti katsellen, loppuisiko se liekki jo aivan siihen. Mestari koetti valtasuonta: sitä tuskin ollenkaan tuntui. Ja se käsi, joka lepäsi hänen kourassaan, oli kuin kuolleen lapsen kätönen, niin hento ja läpikuultava. Potilas makasi jonkunlaisessa unenhorroksessa: hengitystä ei kuulunut, jalat olivat kylmät, kaikki näytti olevan loppumaisillaan. Markkus laski varovasti hennon käsivarren peitolle, virkkoen alakuloisesti:

-- Siinä vanhin vesa Flemingin suurta sukua! Tarvitaanpa marskin koko tarmo, ettei hän tästä kolauksesta taitu.

Anna istahti jakkaralle vuoteen viereen, tuijotti kauan kelmeää serkkuaan ja huoahti sitten yhtäkkiä hiljaa, melkein kuin itsekseen:

-- Oi, jospa voisin minä vaihtaa paikkaa sinun kanssasi, Eerik!

Mestari Markkus, minkä vähän hän ihmisruumiista tunsikin, tunsi vielä vähemmin ihmissielun syvempiä väreilyjä. Hän kääntyi aivan kauhulla Annan puoleen kysyen:

-- Mitä? Tekö tahtoisitte kuolla?

Anna säpsähti, hän huomasi nyt vasta, että tuo huoahdus oli häneltä tietämättään ja varkain päässyt. Vaan hän ei voinut sitä huokaustaan kahlehtia, tuskan ryöppy syöksähti tuon Markkuksen kysymyksen johdosta aivan valtoinaan esiin.

-- Oi niin, mestari, minä tahtoisin maata tuossa noin kylmenevänä taikka jo kylmänä, tunnotonna ja tiedotonna, noinikään tahtoisin nukkua pois, nukkua jo kohta ja ainaiseksi, -- oi, se olisi niin helpottavaa, niin autuasta!

Mestari Markkus loi häneen nyt terävän, tutkivan katseen ja hänen kasvonsa kävivät yhä suruvoittoisemmiksi, kuta kauemmin hän neitosta tarkasteli. Vaan tämä jatkoi vielä äskeisellä kiihkollaan:

-- Miksi olisi rikos toivoa jonkun kurjan kitujan kärsimysten loppua? Miksei saisi helpottaa ja jouduttaa sitä, minkä kumminkin kerran täytyy tapahtua. Miksei olisi ihminen henkensä herra, kuka sen omistaisi, ellei hän?

Mestari Markkus nousi aivan kauhistuneena pystöön.

-- Te olette väsynyt, te uneksitte, armollinen neiti.

-- Jospa se olisikin unta, jos olisi kaikki ollut unta! Enkä kumminkaan sitä soisi, ei se on todellisuutta, mutta sitä on jo kylläksi... Lupaisitteko olla vaiti, mestari, jos huomaisitte lääkelaatikostanne jonkun pienen pullon kadonneen, pienen vain, -- se ei olisi tuottanut kellekään vahinkoa, kellekään surua tai häpeää...

Markkus huomasi aavistuksissaan olevan perää, -- vielä uusi suru tässä perheessä, entisiä masettavampi, nöyryyttävämpi. Sitä surua ja häpeää olisi neito nyt tahtonut välttää, -- kunpa ei olisi sekin jo myöhää. Säälien hän laski kätensä Annan olkapäille.

-- Tyttö parka, kuinka suuri tuskasi lieneekin, sinä haaveksit mahdottomia. Elämän ja kuoleman raja on korkeampi, kuin että sen yli niin helposti hyppää, sen olet huomaava. Tällä puolen sen rajan ovat tänne kuuluvat kaihot kärsittävät. Vaan sinä olet sairas, tyttöni, tässä olet potilasta hoitanut, itse tarvitset hoitoa.

-- Ei, ei, mestari, en tarvitse, huudahti Anna säikähtyneenä. -- Te olette oikeassa, olen valvonut liiaksi, olen väsynyt, minä uneksin. Ei, vielähän tahdon minäkin elää, rakastaa, nauttia ja tehdä velvollisuuteni...! Kas noin, serkkunikin elpyy taas.

Kalpean potilaan hipeälle oli kuume taas ajanut hienon punan. Laiha käsivarsi liikahti peitolla ja harhaileva katse näytti etsivän jotakin. Anna kostutti hiukan potevan huulia, korjasi peitettä ja istahti taas jakkaralle vartiopaikkaansa, virkahtaen vähän reippaammin:

-- Kas näin, nyt olen taas valmis serkkuani vaalimaan. Hyvää yötä, mestari.

Mestari puisteli päätään, katsellen vuoroin hoitajaa ja vuoroin potilasta. Vaan Annan äänessä oli ollut jotakin käskevää, jota hän ei voinut olla tottelematta.

-- Hyvää yötä, lapseni, herätä minut, kun tarvitaan tai kun itse väsyt. -- Vaan vielä hän ovella pysähtyi tautivuodetta katsomaan, tuumien itsekseen: Kunhan tuottaisi toisen vaaliminen edes hoivaa omille tuskille! Ja ääneen hän virkkoi:

-- Elä valvo liiaksi, tyttöni, tauti voi tarttua sinuunkin.

-- Ei ole hätää, mestari, kyllä minä jaksan, vastasi Anna rauhoittavalla äänellä, mutta itsekseen hän lisäsi mestarin mentyä: -- Kunpa tarttuisi, kunpa tarttuisi pian!

Yön istui Anna ja vartioitsi potilastaan, joka hiljaa kuin nukkuen siinä makasi, vaan aamupuoleen yötä voitti väsymys; hoitajattaren pää vaipui vuoteen reunaa vastaan ja hän nukkui hetkisen siinä istuvallaan. Säpsähtäen hän siitä heräsi ja katsoi serkkuaan. Tämä makasi nyt silmät auki ja katseli häntä kysyvin silmin, joissa jo oli outo kiilto; käsi näytti tapailevan jotakin ja huuli liikahti hiljaa. Vaan samassa vaipui käsi alas peitolle, silmän kiilto kävi raukeaksi, himmeäksi, tummeni, sammui pois. Heikko henki oli lähtenyt.

Vartija oli myös jo tehnyt tehtävänsä, hän oli vapaa. Hetkisen vielä ikäänkuin kadehtien katsottuaan vuoteella lepäävää siirtyi Anna viereiseen huoneeseen, istahti sen ikkunan ääreen ja katseli liikahtamatta ulos autioon luontoon, jossa aamun ensi sarastus hyvin verkalleen hälventi öistä pimeyttä. Vaan tuskan voima siinä voitti hänen rauenneen mielen.

Jännitys tautivuoteen ääressä ja kuoleman kanssa taistelevan sairaan vaaliminen olivat jonkunverran viihdyttäneet hänen omia ajatuksiaan, vaan nyt ne oman mielen mustat mietteet uudella voimalla hänessä heräsivät vireille ja lohduton epätoivo hänet valtasi. Näihin asti oli hän askareidensa seassa vielä hiukan toivonut sulhonsa saapuvan häntä pelastamaan, ennenkuin setä ja täti joutuisivat kotiin, hän oli haaveksinut vapautumista, unhotusta. Toivo oli nyt mennyt, -- ei pelastusta, ei lohdutusta nähnyt hän millään taholla.

Niissä mietteissä hänet mestari Markkus tapasi, kun vähän myöhemmin, tautivuoteesta vainajan löydettyään, huolestuneena lähti hoitajaa hakemaan. Hän neuvoi Annalle lepoa, käski kumminkin hänen sitä ennen käydä ulkona kävelemässä, saamassa raitista ilmaa, sillävälin kuin palvelusväki kuolinhuoneessa suoritti ensimmäisen surullisen palveluksen.

Ulos, lumiseen, vapaaseen luontoon, hiihtämään puhtoselle hangelle! -- se ajatus viehätti hetkisen Annan rauennutta mieltä ja hän tarttui siihen kiinni kuin viihdyttävään pelastuskeinoon. Ulos hän kiirehti, haki pihalta nuoremman serkkunsa liukkaat sukset ja jo seuraavassa tuokiossa hän viiletti loivaa rinnettä alas selälle. Jäälle hiihtäessään kuuli hän syrjemmältä talvitieltä tutun kulkusen kilinän, -- Ebba-rouva palasi sieltä nyt Kuitiaan. Vaan Anna ei kääntynyt takasin häntä vastaanottamaan, ei pyörähtänyt katsomaankaan, hiihti vain edelleen. Hän oli saanut päähänsä uuden mielenjohdon, joka häntä piti vireillä: hän tahtoi hiihtää Paraisten kirkolle asti, vanhan Maunupapin luo, joka oli ollut hänen äitinsä ystävä ja jolla varmaankin olisi joku lohdutuksen sana hänellekin hänen suuressa tuskassaan. Niin, varmaankin oli hän sieltä saava neuvoa ja lohdutusta...

Tuo ajatus virkisti hänen mieltään ja raitis talvinen ilma, jota hän nyt pitkästä ajasta hengitti, vaikutti kuin huumausjuoma hänen rauenneisiin jäseniinsä, työntäen niissä hyytyneen veren vilkkaampaan kulkuun. Hän kuvaili elävänsä vielä lapsuutensa huoletonta aikaa, hiihtelevänsä hankea pitkin lapsen keveydellä ja hilpeällä mielellä. Eteenpäin, eteenpäin, vapauteen, mielen tyyneyteen, pakoon tuskia ja toivottomuutta!

Pysähtelemättä hän hiihti edelleen. Vaan kun hän oli saapunut salmentakaiselle mantereelle, rupesivat talviluonnon hetkeksi terästämät voimat raukenemaan, hiihto kävi raskaammaksi ja samalla nuo tuokioksi unhottuneet mustat mietteet palasivat uudella voimalla takasin. Hän huomasi, ettei hän jaksanutkaan hiihtää Paraisten kirkolle asti, että hänen täytyisi palata kotiin Kuitiaan, jonne Ebba-rouva jo oli saapunut ja marskiakin odotettiin... Ja silloin viimeinenkin oljenkorsi katkesi ja katosi.

Väsähtäneenä hän vaipui istumaan rantakivelle pienen koivun kupeelle, molemmin käsin sauvaansa nojaten. Vähän alempana jäällä kulki Turusta tuleva talvitie. Hetkisen kuluttua rupesi sieltäpäin kuulumaan aisakellon helinää, joka kasvoi ja koveni. Kukahan sieltä ajaa Kuitiaan? se ajatus herätti Annan taas mietteistään ja hytkäytti hänen mieltään. Saapuuko sieltä marski nyt Turun kautta kotiinsa? Vai, vai ... onko se hänen odotettunsa, hänen pelastuksensa, onnensa...?

Monta kirjettä oli Anna kirjoittanut sulholleen Ruotsiin ja pyytänyt häntä tulemaan Kuitiaan vapauttamaan hänet tavalla taikka toisella. Hän oli kirjoittanut, että hän on valmis pakenemaan setänsä kodista ja seuraamaan Ruotsiin... Vastausta ei ollut tullut, vaikka hän oli sitä toivonut viimeisiin asti. Nytkö aivan viime hetkessä toteutuisi todellakin tuo toivo ... niin, varmaankin hän saapuu nyt juuri tuossa. Anna kuvaili, kuinka hän istuisi tuohon rekeen sulhonsa viereen ja sitten he ajaisivat pois, pois, kauas, ei kukaan tietäisi minne, ei kukaan osaisi hakea heitä mistään, hän olisi hävinnyt maailmasta, unhottunut vähitellen, vaan nauttisi itse kätkössä täysin mitoin unhotustaan ja kauvan kaivattuaan onnea... Kavion kopse kuului jo läheltä. Anna nousi jännityksissä pystöön katsomaan. Tuolta hän ajaa niemen kärjestä, yksin ajaa virkkua juoksijaa... Ja kas, hän pysäyttää hevosen, katsoo, katsoo pitkään törmälle päin... Jo nousee reestä, sitasee suitset jalaksen nokkaan ja lähtee kahlaamaan törmälle, -- se on hän, -- onko? -- -- Ah, ei, ei, se on se toinen... Anna hervahti taas takasin istumaan lumiselle kalliolle.

Ajaja, joka Anna Flemingiä kohden astui, oli nuori Henrik Horn Kankaisista. Hän oli tuntenut törmällä istuvan tytön, ja tuli häntä tervehtimään ja puhuttelemaan, koska hänen asiansa Paraisten puolelle koski juuri häntä. Kesästä asti oli nuori Henrik viipynyt isänsä mukana Kankaisissa, vaan nyt oli hän lähdössä pitemmäksi ajaksi Ruotsiin, jatkamaan opintojaan ja harjaantumaan isänsä johdolla valtiotaitoon. Sitä ennen oli hän kumminkin tahtonut käydä Kuitiassa, saamassa varman vastauksen siihen kysymykseen, jonka hän jo vuosi sitten Upsalassa oli tehnyt.

Näitä hän siinä neitosen edessä hangella seistessään tälle lyhyesti ja ujosti kertoi ja lisäsi sitten rohkeammin ja päättävämmin:

-- Suora kysymys ansaitsee suoran vastauksen, ja siksi tahdon vielä kerran esittää asiani marski Flemingille ja hänen rouvalleen. Mutta minä tiedän, että lopullinen päätös kumminkin riippuu teistä, neitini, ja siksi pyydän teiltä itseltänne ensiksi kuulla tuomioni.

Anna kuunteli nuoren Hornin puhetta ikäänkuin aivan outoa, taikka äärettömän kaukaista ja jo mennyttä asiaa, eikä hän ensiksi oikein jaksanut käsittää, mistä kysymys olikaan. Mutta kuta pitemmin nuorukainen puhui, sitä enemmän tuo asia rupesi häntä pelottamaan ja huolettamaan. Hän kuiskasi läähättäen:

-- Ei, jalo nuori herra, elkää menkö Kuitiaan. Tarjouksenne on mulle kunniaksi, vaan se on mahdoton.

Nuorukaiselle ei tämä vastaus näyttänyt olevan odottamaton. Hän jatkoi:

-- Olen tullut huomaamaan, että en ole teidän suosiotanne onnistunut voittamaan eikä ole minulle tietämätöntä sekään, että eräs toinen on ollut minua onnellisempi. Vaan kumminkin: minun täytyy, ennen Suomesta lähtöäni, vielä esittää teille asiani. Sydämmenne valitsemaa ei teille sukunne anna; minun silmämääräni olisi tehdä teidät onnelliseksi. Ettekö voi antaa mulle vastaiseksikaan toiveita?

Neitosta puistatti, tämä kohtaus talvisella hangella oli tapahtunut niin odottamatta, hänen kiihotetun mielensä ollessa aivan toisaalle kiinnitettynä. Vaivoin hän itselleen sai asian selvitetyksi.

-- Se on totta, sopersi hän vastaan, minä uskon teitä, te olette jalomielinen ja hyvä, vaan se on sittenkin kaikki mahdotonta, kaikki... Minä kuulun toiselle ja sitäpaitse ... niin, te tulette sen huomaamaan, -- ei, elkää menkö Kuitiaan. Oi, minä pyydän teitä, jos olen ollut teille jonkunarvoinen, elkää menkö!

-- Neiti Fleming, minulla on asiaa Kuitiaan ei ainoastaan itseni vaan isänikin puolesta, vastasi nuorukainen hetkisen kaihomielellä neidon kiihkoa tarkastettuaan. -- Minun on siellä ilmoitettava, että isäni ei suostu ottamaan vastaan sitä ylipäällikkyyttä Suomessa, jonka Kaarlo-herttua tahtoo riistää marski Flemingilta ja tarjoo isälleni. Tämä päätös merkitsee sitä, että Kankaisissa ei tahdota asettua leppymättömälle riitakannalle Kuitiaa vastaan, että isäni suostuu unhottamaan, rakastaa rauhaa...

-- Minä ymmärrän ... vaan...

-- Vaan kiellätte minua menemästä Kuitiaan?

-- Oi, te olette tehneet niin paljon minun arvottoman vuoksi. Mutta säälikää minua, minä rukoilen teitä, armahtakaa minua, sillä minä olen onneton!

Nuorukainen näki sen tuskan, mikä kuvastui neidon rukoilevista katseista ja oivalsi, että tässä on tosi kysymyksessä. Hän on onneton, hän kärsii, -- sen tunteen edestä oli hän valmis väistymään. Ja sanaakaan lisäämättä aikoi hän poistua, kumarsi jo jäähyväisiksi ja astui pari askelta, vaan pysähtyi kumminkin vielä ja virkkoi:

-- Surunne on haikea, sen näen, ja siksi teitä tottelen, -- vaan keveällä mielellä en lähde kotimaastani. Hyvästi, neiti Fleming. Jos joskus mielenne tyynnyttyä, olojen muututtua, kaipaatte ystävän neuvoa tai apua, löydätte aina minusta ystävän, vaikka vielä mitä tapahtukoon.

Kiilsipä kuin kiitollinen vilaus Annan rauenneessa katseessa, hänen jäähyväisiksi nyökäyttäessään päätään lähtevälle, mutta se katse vaipui taas alas, eikä kotvaseen kohonnut. Hän kuuli, kuinka taas kavioiden kopse lähti loittonemaan samalle taholle, josta se äsken oli lähestynyt, kuuli vielä hetken aisakellon helinää ja taas oli kaikki äänetöntä talvisessa luonnossa. Anna nojasi päänsä koivun kylmää kylkeä vastaan ja koetti itkeä, vaan kyyneleet eivät juosseet. Hän ajatteli tuota äkillistä, lyhyttä kohtausta hangella, joka sekin vielä oli lisännyt hänen mielensä kaihoa. Hän oli karkottanut tuon kelpo nuorukaisen... Kuinka huolettoman elon ja rauhaisan kodin hän olisi voinut hänen rinnallaan saada, suruista vapaan; siinä hän olisi voinut vaikuttaa muidenkin onneksi, yhdistää maansa molemmat mahtavat suvut ja aikaansaada sopua ja rauhaa. Hän olisi ollut rakastettu ja arvossapidetty... Kaikki hän oli menettänyt, kaikki mestannut tavotellessaan tuota pikkuista onneaan, jota hän ei kumminkaan tavannut. Mitä oli hänellä siitä jälellä: muisto keltakiharaisesta nuorukaisesta, joka ehkä ei ollut häntä koskaan todenperäisesti rakastanut, muisto hymyilevistä huulista, joiden petolliset valat olivat syösseet hänet häpeään, -- sen hän oli unelmillaan saavuttanut!... Mutta sittenkin! Jos tuossa tulisi ajaen se solakka poika, tempaisi häntä käsipuolesta ja lähtisi viemään: oi, oi, millä innolla ja kiitollisuudella hän tarttuisi tuohon käsivarteen, riippuisi siitä hellittämättä kiinni -- ja kaikki oli sovitettu, kärsimys ja häpeä... Vaan se on kaikki turhaa, ei ole toivoa enää, ei rahtuakaan. Anna puristi suonenvedontapaisesti koivun hoikkasta runkoa ja jäi sen varaan rauenneena makaamaan.

Hän istui siinä liikahtamatta niin kauan, kunnes kylmän väreet rupesivat hänen ruumiistaan puistattamaan. Silloin hän nousi ja käänsi suksensa taas Kuitiaan päin. Kotiin, sinne harmajalinnaiseen vankilaan, odottamaan mitä tuleva oli, -- kohtalonsa varaan oli hänen antauduttava, muuta neuvoa ei enää ollut. Vaan niin raskaasti lipuivat nyt sukset salmen tasaista pintaa pitkin ja niin pystyltä tuntui tuo loiva rinne kotisaaren rannan noustessa Kuitian kohdalla. -- --

Marski Klaus Fleming oli, yötämyöten ajettuaan Marttilan kievarista, saapunut kotiinsa muuatta tuntia myöhemmin kuin hänen rouvansa Siuntiosta. Pihalla vastaansa rientäviltä nuoremmilta lapsiltaan oli hän jo kuullut vanhimman poikansa kuolemasta ja kaihomielellä oli hän rientänyt sairashuoneeseen, missä hän tapasi vaimonsa itkemässä nuoren vainajan vuoteella. Pää kumarassa, väsymyksestä rauenneet kasvot kalpeina oli hän kauan seisonut siinä Ebba-rouvan rinnalla nuorukaisen kuihtuneen ruumiin vieressä, ja siltä oli hetkisen näyttänyt, että hänenkin partanen leukansa vähän oli väkättänyt. Vaan sitten oli hän vetänyt palttinan poikansa kasvoille, kääntynyt ja lähtenyt työhuoneesensa, jossa hänellä oli vastassaan monen viikon kirjeet ja postit. Tyyneesti oli hän siellä työskennellyt, rauhallisesti antanut Gröningille käskyjä, mitä erinäisten, kiireellisimpäin asiain johdosta heti olisi tehtävä, olipa itsekin kirjoittanut muutamia lyhyviä vastauksia. Viimeksi ryhtyi hän tuohon herttualta äsken tulleeseen postiin, jota avatessaan hänen kätensä vihasta vavahtivat. Ja sen luettuaan jäi hän pitkäksi ajaksi kirje kädessään istumaan ja miettimään.

Vihdoin näkyi hän tehneen päätöksensä. Hän kutsui mestari Markkuksen puheilleen ja lähti, tuokion neuvoteltuaan hänen kanssaan, ulos työhuoneestaan. Kirjeiden joukossa oli ollut myöskin eräs kirje Ebba-rouvalle tämän sisarelta, leskikuningattarelta, joka Kaarlo-herttuan käskystä hänkin oli kirjoittanut Annan asiasta ja vilkkaasti kehotti sisartaan suostumaan Annan avioliittoon herttuan kamarijunkkarin kanssa, sekä taivuttamaan miestäänkin siihen. Klaus meni Ebba-rouvan huoneeseen, ojensi hänelle tämän kirjeen ja istui ääneti vieressä katsellen vaimonsa hämmästystä hänen näitä uutisia lukiessa.

-- Ja mitä nyt arvelet? kysyi hän hiljaa rouvaltaan, joka, ollen äskeisen, haikean surunsa valtaamana, ei vielä oikein voinut toipua käsittämään tuon lukemansa kirjeen sisältöä.

-- Mitä, onko tämä totta? Tämäkö suru vielä äskeisen lisäksi, sopersi kyyneleitään kuivaava rouva.

-- Me emme saa menettää malttiamme, -- tosia kirjeessä kerrotaan. Nyt on vain päätettävä, mitä on tehtävä, päätettävä heti.

-- Päätettävä, -- onko neuvottelemisen tilaisuutta? Annan täytyy tietysti heti mennä naimisiin, -- oi, jo syksyllä aavistin minä pahaa. Vaan sinä et silloin tahtonut taipua; nyt on suostuminen välttämätön.