Part 13

-- Te tiedätte, että minä en pidä vetistelemisestä, kyyneleet eivät koskaan päätöksiini vaikuta. Me eroamme nyt, te matkustatte ensiksi Kastelholmaan ja Anna jää sinne niinkauaksi, kuin minä sen tarpeelliseksi katson. Leskikuningatar tulee sinua siellä pitämään silmällä. Vaan se muista, jos kuulen vielä hiiskahdustakaan uusista lemmenvehkeistä tuon herttuan kätyrin kanssa, toimitan sinut vielä turvallisempaan paikkaan, luostariin sinut salpaan tai rautaristikkojen taa. Sillä tässä on Flemingin nimi kysymyksessä, perheeni arvo, ja sitä et tahraa, sen vannon... Saat mennä.

Vaan Anna ei lähtenyt, hänen ruumiinsa vapisi, hänen polvensa notkistuivat ja kuin rukoillen vaipui hän polvilleen ankaran setänsä eteen. Oliko kaikki noin lopussa, eikö armon kiventä ollut tuossa muuten niin jalossa miehessä, oi, osaahan hänkin toki sääliä... Ja hiljaa Anna nyyhkytti:

-- Setä, setä, antakaa pieni toivon murunen.

-- Ei sanaakaan enää. Saat mennä.

Silloin nousi Ebba-rouva, astui miehensä luo, laski kätensä hänen olalleen ja kuiskasi, häntä silmiin katsoen:

-- Klaus, tästä ei tule mitään hyvää. Olen ollut kanssasi samaa mieltä, vaan nyt, minä pelkään...

Vaan Klaus-herra nykäsi itsensä kärsimättömänä irti ja katkasi rouvansa lauseen:

-- Te matkustatte Kastelholmaan ja tottelette käskyjäni.

Anna oli jo noussut. Hänen vartalonsa oli taas suora ja hänen kasvonsa tyyneet, kun hän poistui. Hänenkin sydämmensä oli nyt tehnyt valan, hiljaisen, äänettömän valan, vaan yhtä järkähtämättömän kuin se, jonka hänen setänsä oli vannonut. Hän oli voittava onnensa, voittava sen kaikesta huolimatta, vaikkapa hän vetäisikin päälleen setänsä vihan ja vaikka hänen nuoruutensa kulukoon sitä odotellessaan.

Tunnin kuluttua oli Suomeen lähtevä laivasto jo liikkeellä, ja kuninkaankin laivastossa nostettiin ankkurit samaan aikaan. Tämän jälkimmäisen sanottiin nyt vihdoinkin vievän kuninkaan Puolaan; vaan vieläkin se, muutamia tunteja purjehdittuaan, pysähtyi ja jäi ankkuriin makaamaan -- pariksi viikoksi. Kuningas tahtoi vielä nauttia vapauttaan meren hengessä. Mutta suomalainen laivasto painoi yhtämittaa itää kohden ja oli jo ennen illan tuloa Ahvenan saaristossa.

Siinä erosi yksi laiva toisten joukosta; Ebba Fleming perheineen laski näet Kastelholmaa kohden, vieraillakseen tässä pienessä, vanhassa linnassa muutamia päiviä sisarensa, leskikuningattaren luona.

Vanha oli näet silloin jo tuo korkea, pyöreänmuotoinen, umpinainen kivilinna, joka sijaitsi Ahvenan mantereen itäisellä rannalla, pitkän, kapeanlaisen salmen partaalla. Jo yli kaksisataa vuotta sitten oli mahtava Bo Juhonpoika Grip tässä linnassa toisinaan asuskellut ja oli se siitä pitäin aina ollut varustettuna ja sisältänyt pienen vartioväen, mutta harvoin sitä vihollisen lauma oli lähestynyt; linnan ainoita merkkihetkiä oli ollut se, kun Juho Folkenpoika v. 1434 Engelbrektin kapinan aikana sen valloitti tanskalaisilta. Nyt siellä isännöitsi leskikuningatar Katariina Stenbockin vouti muutamain palvelijain kanssa, ja kuningatar itsekin asusti siellä usein suviset ajat. Ja niinkuin linnassa ainakin pidettiin Kastelholmassa portit visusti suljettuina, muurin rinteillä olevat vanhat tykit olivat käyttökunnossa ja yöt päivät kuljeskeli vartijoita valleilla ja tornissa linnan turvallisuutta vartioimassa. Metsä linnan ympäriltä oli raivattu pois laajalta alalta ja ainoastaan salmen toisella puolen näkyi kyliä ja ihmisasuntoja.

Ebba-rouva viipyi linnassa ainoastaan muutamia päiviä, vaan Anna jäi hänestä sinne jälelle Klaus-herran määräysten mukaan. Silloin huomasi Anna olevansa vankina. Hän oli saanut asunnokseen saman pienen, ristikko-ikkunoilla varustetun huoneen, jossa kuningas Eerik XIV:ttä 23 vuotta sitten oli veljensä käskystä pidetty vankina, ja hänen liikkeitään linnan alueella ja sen lähimmässä ympäristössä pidettiin silmällä. Ilottomat, yksitoikkoiset ajat hänelle nyt alkoivat; leskikuningatar ja palvelusväki vartioitsi sekä häntä että kaikkia linnaan tulijoita ja tuskallinen, painostava tunne siitä syystä Annaa rasitti, missä hän vain liikkuikaan. Siksi istui hän enimmäkseen yksin huoneessaan, silmäillen sen ikkunasta yli salmen ja läheisen rannikon, jonka takaa Sundin pitäjän korkean kivikirkon tornit yli metsän kuumottivat. Hän oli kohta älynnyt, että täällä linnassa ei hän saisi sulhoaan tavata, jos tämä hänen olinpaikastaan tiedon saatuaankin hänen puheilleen pyrkisi, ja turhaan hän mietti, miten hän saisi nuorukaiselle viestin laitetuksi. Ja viikkoja kului, illat pimenivät, syksy oli käsissä.

Oih, niin ikävä oli Annan olla, niin toivotonta, niin yksinäistä; ei ketään ollut, jolle hän olisi voinut kertoa huoliaan ja risteileviä tunteitaan. Yksin hän käveli usein pitkät ajat linnan vallilla, katsellen kaunista salmimaisemaa edessään, ja hänen silmänsä tähystelivät ja hakivat niin hartaasti siitä ympäröivästä luonnosta jotakin, jota eivät löytäneet. Venheitä purjehti linnan edustalla ja ruuhia souti ohi -- oi, eikö niissä missään ole se hymykatseinen nuorukainen, jota hänen sydämmensä niin hartaasti kaipasi? Ei tullut viestiä vastaan.

Mutta yksi noista venheistä rupesi kumminkin herättämään hänen huomiotaan. Se ei ollut oikein kalastajavenheen näköinen, tyhjiltään se aamusin kulki merelle päin, yksi mies vain perässä, ja tyhjiltään se taas iltasin palasi. Ja kun se salmen suussa olevan luodon taa ehti, katosi purje ja venhe, -- näytti siltä, kuin purjehtija olisi tuolle luodolle laskenut. Tuota venhettä hän rupesi masentumaisillaan jo olevan mielensä koko kiinnolla tarkkaamaan ja ensimmäiset, arat toiveet kasvoivat vähitellen varmuudeksi. Eikö viittonut tuo venhemies purjeensa alta kädellään juuri hänelle, eikö purjehtinut hän joka päivä juuri häntä varten siitä ohi? Varmaankin, tuossa venheessä istui hänen sulhonsa, joka purjehti autiolle luodolle salmen suuhun tyttöään puheilleen odottamaan.

Silloin rupesi Annakin keksimään keinoja vesille päästäkseen. Hän oli jo ennen usein linnan valkamassa istunut venheen perässä onkivapa kädessä tuntikausia synkissä mietteissään, oli joskus työntänyt venheen uloskin rannasta ja soutanut salmelle -- se huvitus oli toki vangille suotu. Vaan nyt hänestä tuli aivan uuttera onkija, hän souti joka päivä rantoja pitkin linnan näkyvissä kaislikon rinnasta toiseen, ja palasi aina tunnin tai puolen perästä takasin, joten näitä kalamatkoja ei kukaan epäillyt eikä kieltänyt. Vaan eräänä päivänä, jolloin hän linnan vallilta taas oli nähnyt purjevenheen viilettävän luodolle, meloi hän ohi viimeisenkin linnaan näkyvän kaislikon, kierrätti pienen niemenkärjen ja rupesi sen suojaan päästyään voimansa takaa soutamaan salmen suuta kohden. Hänen voimansa kasvoivat moninkertaisiksi, käsivarret olivat jäntevät kuin rauta, kuohuna kohisi vesi keulan edessä. Oliko hänen aavistuksensa ollut oikea, nyt se oli näkyvä. Tuossa luoto, pieni, lepikköä kasvava -- autiolta se näytti. Jo törmäsi venhe hiekkaselle ahteelle, soutaja nousi pystöön venheessään.

Vaan samassa oli jo siimeksestä juossut nuorukainen tempaissut venheen maalle ja tytön syliinsä, -- ensi kerran lepäsi Anna Fleming sen miehen käsivarrella, jolle hän hehkuvan lempensä oli antanut ja jonka morsiameksi hän itsensä oli vannonut, ensi kerran hipasi tuo kihara hänen poskeaan ja ensi kertaa tunsi hän noiden hymyileväin huulien hakevan omiaan... Se oli kaikki käynyt silmänräpäyksessä, ei ajatusta ollut Anna ehtinyt ajatella. Hänen sielunsa, tuo kauan kiusautunut ja kärsinyt, tunsi vihdoinkin kerran elävän onnen lehahtavan lävitseen ja uhkuva riemu pulpahti kerrankin hänen lempeä niin kauan kaihonneeseen sydämmeensä. Ja hän nautti siitä täysin siemauksin, sulhonsa sylissä nyt hervotonna leväten, ja sulaneen kaihon kyyneleitä olivat ne, joita nuorukainen hänen poskeltaan suuteli.

Siihen he istahtivat rinnakkain kallion kielekkeelle lepikon siimekseen, katselivat toisiaan silmiin ja kertoivat katkonaisin sanoin yhteisistä vaikeuksistaan, aikeistaan ja toiveistaan, -- tuhansia heillä tuntui olevan asioita toisilleen tarinoitavana. Nuorukainen kertoi jo viikon väärällä nimellä viipyneensä Ahvenassa, jonne hän, saatuaan vihiä Annan olosta siellä, oli tullut suomalaisessa laivassa, ja Sundin kirkolla asuen yrittäneensä jos jotakin tavatakseen lemmittyään. Turhaksi oli hän huomannut linnaan pääsemisen, siellä oli vastassa portit ja vallit ja vahtimiehet, mahdottomaksi myös löytää yhtymäpaikkaa kylässä tai maan puolella. Silloin oli hän päättänyt piirittää meren puolelta, ja se olikin onnistunut. Hän oli valloittanut linnan ja löytänyt aarteensa, jota häneltä tahdottiin riistää. Ja hän oli löytävä sen vielä vastakin.

-- Ole varma, Anna, viekkaus voittaa väkevyyden. Vielä minä sinut omakseni osaan saada, osaan pakottaa mahtavan marskinkin!

-- Oi, ei, ei, hän on rautanen, hän uhkaa lähettää minut luostariin, hän panettaisi minut kahleisiin, jos tietäisi minun luonasi olevan. Vaan nyt olet sinä tuossa vieressäni, -- muuta en ajattelekaan!

-- Niin olen, ja voimattomiksi käyvät lopuksi marskinkin vihat, sen saat nähdä. Jos en sinua marskin suosiolla saa, otan väkisin.

-- Mitä tarkotat ... karkaammeko?

-- Miksemme voisi sitäkin tehdä? Tuolla on venhe rannassa, me purjehtisimme meren yli, rientäisimme herttuan luo, sinne ei marskin viha ulotu... Vaan ei vielä, lemmittyni, vielä on meillä muitakin keinoja, ehkä kääntyvät olot piankin meille suosiollisiksi. Herttua ei aijo suvaita setäsi valtaa Suomessa, hän kukistaa hänet ja meidät hän jo on luvannut toisillemme. Malttia vain ja rohkeutta!

-- Rohkeutta, sitä saan aina, kun luonasi olen, vaan yksin ollessani se pettää.

-- Siksipä olenkin usein luonasi...

Vilahtamalla kului tällaisissa tarinoissa tuntinen ja Annan täytyi kiirehtiä takasin; sydän palpattaen juoksi hän venheelleen ja pikaisten jäähyväisten jälkeen oli hän taas soutamassa linnaan päin. Vaan iloa säteilivät samalla hänen kasvonsa ja mieli oli taas kevyt kuin linnun. Hän oli saanut tavata sulhonsa, sai tavata vielä vastakin, -- laulellen nousi hän törmälle. Ja hänen mielensä oli sitä onnellisempi, kun hän linnassa huomasi, että hänen poissaoloaan ei siellä ensinkään epäilty. Eikä hänen venheretkiään seuraavinakaan päivinä huomattu, kun hän onkivapa mukanaan souti selälle päin ja sitten pistäysi autioon luotoon Ahvenanmaan kallioisen rannan kätkössä. Ne olivat Annalle onnen päiviä, hän eli kuin huumauksessa, siunaten setänsä päätöstä jättää hänet Kastelholmaan vangiksi.

Vaan niitä onnenpäiviä ei kestänyt kauan. Hieronymo ei voinut epäluuloja herättämättä kauemmin viipyä Sundin pitäjässä; hän oli sanonut siellä odottavansa erästä Suomesta tulevaa laivaa, matkustaakseen takasin Tukholmaan, ja nyt se oli tullut. Hänen oli vielä tänä iltana matkustettava Ruotsiin, palatakseen herttuan palvelukseen. Sen tiesi Anna ja raskaalla mielellä hän siitä syystä tänään souti tuohon rakkaaseen yhtymäpaikkaan jäähyväisiä sulholleen sanomaan. Kävi kovanlainen tuuli, mereltä nousi salmensuuta kohden korkea laine, taivas oli harmajissa pilvissä. Työlästä oli sounti tänään ja aivan lämmenneenä ja hengästyneenä saapui Anna vihdoin luodon rannalle.

Nuorukainen oli siellä taas häntä vastassa, mutta hiukan kalvakka ja levoton oli hänkin tänään, hänenkin reippaan ja iloisen mielen oli kai eron ikävä himmentänyt ja omituisen hermostuneesti puristi hän Annan kättä, kun tämä sen hänelle venheestä tervehdykseksi ojensi. Anna huomasi kohta nuorukaisen katseesta tuon rauhattomuuden ja hänen kävi poika parkaa sääli; omista kaihoistaan huolimatta rupesi hän nyt vuorostaan sulhoaan lohduttamaan ja hälventämään pilveä hänen otsaltaan.

Niin he istuivat vierekkäin sammalpeittoisella penkereellä, vaan tarina luisti vaikeasti tänään, oli kuin jokin sulku olisi estänyt heitä sanoin tulkitsemasta toisilleen sitä, mitä tunsivat. Ilmakin oli hiottavan lämmin ja ikäänkuin painostava tuossa heidän kätketyssä notkossa, johon ei tuuli ulottunut, sekin tuntui heidän mieliään yhä matalammas masentavan. Hetkisen ääneti istuttuaan ja katseet maahan luotuina virkkoi nuorukainen yhtäkkiä:

-- Jos ei sittenkään erottaisikaan, Anna. Miksi eroaisimme, miksi antautuisimme taas tämän kaihon ja ikävän valtaan, joka meitä molempia näin rasittaa. Laivassa on tilaa meille molemmillekin, soudetaanko siihen?

Anna nojausi melkein ilolla nuorukaisen olkapäätä vastaan ja kuiskasi:

-- Jos tahdot, minä olen valmis. Sinuun luotan.

Vaan nuorukainen mietti taas ääneti hetkisen, hänessä näytti jonkunlainen taistelu riehuvan, tunne ja järki kamppailevan keskenään. Ja rohkeampana hän taas nosti päänsä pystöön.

-- Ei, meidän on sittenkin erottava, erottava vielä kerran, muuten turmelemme yrityksemme ja onnemme. Ollaan järkeviä; mutta vaikeaa on olla järkevä, kun sinusta on erottava.

Ja taas he istuivat sanaa puhumatta rinnakkain, ikäänkuin masentuneina siitä päätöksestä, johon olivat tulleet. Lepän lehti lepatti tuulessa ja lepän takana kuului meren loiva laine raskaasti loiskahtavan rantaan, muuten oli kaikki luonnossakin äänetöntä, ikäänkuin alakuloiseen hiljaisuuteen vaipunutta. Tuo alakuloisuus heitä molempia rasitti, he olisivat tahtoneet sen keskustelulla katkaista, vaan eivät raskineet, sehän olisi ollut kuin jäähyväisten merkki ja niitä he eivät tahtoneet kiirehtää. Ja siksi he vaikenevina istuivat, melkein toistensa katseitakin karttaen, ja kuuntelivat, kuinka meri raskaasti huokui, ikäänkuin jäähyväishenkäystään sekin.

Vihdoin Anna mietteistään heräten säpsähti, nousi, ja ojensi kätensä nuorukaiselle mitään virkkamatta.

-- Nytkö jo?

-- Olen jo viipynyt liian kauan.

-- Ei, vielä hetkinen, viivy, vielä viimeinen haihtuva hetkinen!

Ja hän veti tytön polvelleen ja katsoi häntä suoraan silmiin. Tuossa katseessa oli jotakin niin tulista, niin intohimoista, niin hekkumallista, Anna sitä melkein pelkäsi, vaan siitä samalla sanomattomasti nauttikin. Ja hän jäi siihen sulhonsa syleilyyn istumaan, antautuen hänkin koko rakastavan sydämmensä kiihkolla nauttimaan tuon viimeisen jäähyväishetken suloutta ja katkeruutta. Hän tiesi, että tuo viipyminen oli vaarallista, että häntä jo linnassa kaivattiin, ehkä pian käytiin hakemaan, ja tiesi myös, mikä seuraus siitä oli. Vaan hän ei siitä välittänyt, hän unhotti kaikki pelot ja vaarat: kahlehtikoot hänet sitten vaikka rautoihin, sulkekoot luostariin, -- vielä tuokion hän tahtoi autuaana elää, vielä muutamia siemauksia juoda sitä onnea, jota häneltä niin ahnaasti koetettiin kieltää. Hän viipyi.

Vaan raskaasti huokui meri ulapalla ja tasasesti loiskahti sen loiva laine luodon kallioiseen rantaan.

VIII.

Talvitunteita Kuitiassa.

Sodan pelko oli koko syystalven ja joulunajan vuona 1594 pitänyt Suomessa mieliä jännityksissä ja kaikkia oloja ja toimia epävarmalla kannalla. Varsinkin olivat rajanpuolelaiset olleet huolissaan, minä päivänä tahansa saattoi odottaa aseellista, hävittävää hyökkäystä Venäjän taholta. Välirauha oli näet loppunut ja hyvin epävarmalta näytti, saataisiinko se muutetuksi vakinaiseksi rauhaksi, sillä rauhanehdoista oli tuiki vaikea sopia. Ruotsalaiset eivät olisi suostuneet luopumaan valloittamastaan Karjalasta, venäläiset taas eivät muulla ehdolla tahtoneet rauhasta puhuakaan, vaan uhkasivat tarttua uudelleen aseisiin. Siitä syystä oli sotaväki Suomessakin ollut taas kiireen vilkkaa asetettava sotajalalle ja muutenkin varustauduttava vihollista vastaanottamaan.

Niissä hommissa oli marski Klaus Fleming, palattuaan syyskuussa kuningasta Puolaan viemästä, ehtimiseen ja väsymättä matkustellut paikasta toiseen, laivastonsa luota Pikkalasta Viipuriin, sieltä Narvaan, jossa rauhanneuvotteluja pidettiin, taas Turkuun ja Hämeenlinnaan, -- kelittömät ja kelilliset ajat hän matkusteli ja puuhaili, kokosi sotaväkeä, antoi käskyjä ja hankki varoja. Hänen hoteillaan yksin oli huolenpito Suomen asioista, ja hän tahtoikin ne yksin pitää käsissään.

Jouluakaan hän ei ollut ehtinyt viettää kotonaan perheensä helmassa, hänen toimensa kun pidättivät häntä rajan puolella. Ja kesken näitä moninaisia huolia, jotka toiselle hänen ikäiselleen miehelle olisivat olleet aivan liian rasittavia, saapui hänelle kotoa Kuitiasta vähänväliä ikäviä ja masentavia uutisia. Hänen vanhin poikansa oli sairastanut koko syyskauden ja viimeisten tietojen mukaan käynyt hyvin huonoksi, jopa hänen vaimonsa, Ebba-rouvakin, oli tautivuoteen ääressä niin rasittunut, että hänkin oli ollut vuoteen omana, ja Anna oli siitä syystä ollut kutsuttava viimeisellä avovedellä Kastelholmasta kotiin. Eikä muut kuulumisetkaan olleet sen hauskempia. Ruotsista pommitti Kaarlo-herttua häntä alinomaa törkeäsanaisilla kirjeillä, haukkuen häntä valtionkavaltajaksi ja kapinoitsijaksi, kun muka vastusti ja viivytti rauhantekoa, voidakseen sitä paremmalla syyllä pitää sotaväen koolla Suomessa. Ja kuninkaan luota Puolasta lähetettiin Suomeen jesuiittoja, jotka tahtoivat käyttää Sigismundon vaikutusta käännyttääkseen suomalaiset takaisin paavin uskoon, mutta jotka sitä tehdessään saivat aikaan häiriöitä ja siten nostattivat maassa tyytymättömyyttä marskia vastaan.

Helmikuulla 1595 oli marski vihdoin matkalla kotiinsa päin Viipurista, järjestettyään asiat rajalla parhaalla tavalla. Rauhankeskustelut Inkerissä olivat nyt nekin hyvällä tolalla sittenkuin ruotsalaiset valtuutetut, joiden johtajana oli Arvid Ståhlarm, olivat saaneet luvan luopua Käkisalmesta. Hyvillään voitetuista vaikeuksista ja odotettavissa olevasta levon ajasta kiirehti nyt Klaus Fleming kotiinsa päin, jossa aikoi kevättalven viipyä ja jonne hän jo hartaasti ikävöi. Mutta matka oli pitkä ja tiet huonot. Myöhään eräänä iltana saapui hän päivän ajettuaan väsyneenä ja nälistyneenä Marttilan kievariin, jossa aikoi maata yön, ajaakseen seuraavana päivänä Kuitiaan. Nimismiestalossa käski hän kiireesti valmistaa iltasen ja vuoteen ja meni, sillaikaa kuin Gröning siitä piti huolta, itse vierastupaan. Mutta täällä hän tapasi muitakin matkustajia. Turun piispa Ericus Erici, joka kulki tarkastusmatkoillaan, astui siellä häntä vastaan ja iloisesti häntä marski tervehti, hyvillään kun sai illan ratoksi jonkun tarinatoverikseen, -- he eivät olleet tavanneetkaan toisiaan sittenkuin Upsalassa. Näiden Suomen molempain mahtavimpain hallitusmiesten välit eivät olleet erittäin hyvät; vaikka toisella vain olikin maan maallinen hallinto huolenpitonaan, toisella sen hengellinen, joutuivat heidän harrastuksensa usein ristiriitaan. Vaan hyvin he sillä toistensa seurassa tulivat toimeen, joskin aina toisinaan pieniä sivupistoksia punoutui pakinaan.

-- No, kuinka rupeavat ihmiset tyytymään siihen, etteivät saa polttaa kynttilöitä kirkossa messun aikana? Kuulin matkoillani pahaa nurinaa siitäkin, kun ei kirkkoon otettavia vaimoja enää pueta valkoisiin pukuihin, ja paholaisen manausta ihmiset myöskin hyvin ikävöivät?

Riisuessaan raskaita matkavaatteitaan ja asettuen rahille lepäämään jutteli marski näinikään Suomen kirkon ylipaimenelle. Vaan piispa ei nyt tapansa mukaan vastapistoksella vastannut näihin marskin puheisiin, joiden kärjen hän kyllä oivalsi.

-- Niin, vanhoja tapoja on vaikea saada karsituksi, huoahti hän vain hiljaa ja melkein kuin hajamielisesti. Vaan marski jatkoi äskeiseen leikilliseen nuottiinsa:

-- Ja omaintuntojen sanotaan seurakunnissa olevan pahasti huolestuneina siitä, kun pyhä Yrjö ja pyhä Nikolai ja pyhä Henrik ovat siirretyt kirkoista ullakoihin.

Tästä asiasta he usein olivat kiivaastikin väitelleet sekä leikillä että todella, vaan tällä kertaa ei piispa puuttunut väittelyyn. Näytti siltä, kuin jokin erityinen seikka tänään olisi hajoittanut hänen ajatuksiaan. Marskikin käänsi silloin puheen toisille aloille ja rupesi kyselemään kotipuolen kuulumisia, lähinnä omista kotioloistaan, joista hänellä ei taas ollut pitkiin aikoihin ollut tietoja. Piispa tiesikin kertoa, että Klaun puoliso, Ebba-rouva, oli, toivuttuaan taudistaan ja kun hänen sairas poikakin näytti rupeavan kostumaan, joulun jälestä matkustanut vapaaherrakuntaansa sen taloudesta huolta pitämään. Vaan sittemmin oli nuoren Eerik Klaunpojan tila taas huonontunut. Niin, Klaus-herralle se tieto ei ollut odottamaton, siksi hän juuri niin hartaasti halusikin päästä kotiinsa, vielä esikoistaan hengissä tavatakseen ja viettääkseen levon aikaa perheensä keskuudessa.

Vaan vielä muuta näytti piispalla olevan kerrottavana. Marskille oli jo iltaruoka tuotu pöydälle, vankka ateria, ja nälistyneenä hän innolla sen kimppuun oli käynyt. Silloin piispa hänen luokseen astui ja virkkoi vakavasti ja hiljaisella äänellä:

-- On minulla teille eräät erityisetkin terveiset tuotavana, vaikka jo tässä tuumiskelin, etten koko asiaan puuttuisi. Muutamia päiviä ennen Turusta lähtöäni sain Ruotsista, Kaarlo-herttualta, kirjeen, jossa hän pyysi minua keskustelemaan teidän kanssanne eräästä asiasta, joka läheisesti koskee perhettänne ja sen kunniaa, -- te epäilemättä arvaatte mistä.

Marskilla unehtui pala pureskelematta suuhun, kun hän ällistyneenä ja kysyvin kasvoin kuunteli piispan salaperäistä puhetta.

-- En, en hitto soi arvaakaan, vastasi hän päätään puistellen. -- Perheeni kunniaa, sanotte ... herttua kirjoittaa...? Hä, tässä on varmaankin taas joitakin uusia vehkeitä tekeillä herttuan taholta, mutta mitä? Mitä hän sitten kirjoittaa?

Piispa mietti kotvasen.

-- Niin, lyhyesti sanoen, hän vaatii minua kehottamaan teitä oman arvonne vuoksi vihdoinkin suostumaan siihen avioliittoon veljentyttärenne ja erään hänen hovijunkkarinsa välillä, josta hän jo ennen on teille puhunut.

-- Mutta, tuhat tulimaista, minä olen mielestäni kyllin selvästi hänelle vastannut, että juuri nimeni arvon vuoksi en siihen koskaan suostu, kuuletteko, en koskaan!

Marski viilsi vihastuneena hyvän viipaleen siankyljestä, haukkasi sen ja joi olutta päälle, käännähtäen poispäin piispasta, ikäänkuin aivan lopettaakseen koko keskustelun siitä asiasta. Vaan piispa jatkoi marskin kiivaudesta välittämättä.

-- Minä ymmärrän. Nähtävästi ette kumminkaan erästä seikkaa tunne. Laita veljentyttärenne kuuluu olevan sellainen, että ellei pikaista avioliittoa saada aikaan, asia kääntyy häväistykseksi sekä neitoselle että nimellenne.

Marskilla oli veitsi pysähtynyt leipään, josta hän juuri oli palaa leikkaamassa ja hän tuijotti hetkisen ääneti puhujaa. Sitten hän virkkoi:

-- Mitä hittoja? Herra piispa, me emme ole erinomaisia ystäviä, mutta siltä toivon, ett'ette laske leikkiä nimeni kunniasta -- herttuankaan käskystä.

-- En ole herttuan suosikki enemmän kuin teidänkään ja syy, miksi ollenkaan teille tätä asiaa esitän, on pelkkä sääli -- neitosta kohtaan. Hänen sulhasensa...

Marski hurjistui.

-- Sulhanen, -- kirottu viettelijä hän on, kavala luikertelija, hirtehinen...!

-- Kuinka tahdotte, hän on nyt kaikissa tapauksissa Turussa, on tullut sinne vasiten häitään viettämään, mukanaan seurue, herttualta huomenlahjat. Minun suora neuvoni on, että kiirehditte häitä, kaikki päättyy silloin vielä hyvin.

Marski oli kavahtanut pystöön, jättäen juuri alotetun ateriansa kesken.

-- Kiitos neuvostanne, minä olen pitävä huolta nimeni kunniasta! virkkoi hän piispalle ja huusi samalla ovelta: -- Eenokki, hevoset heti valjaisiin ja huovit satulaan...! Kyllä minä tässä häävuoteet valmistan!

Äkäsin askelin käveli marski sitten edestakasin lattiata pitkin, kysellen piispalta lähempiä tietoja tuosta häväistysjutusta. Muuta ei piispa osannut selittää, kuin että marskin veljentytär oli mahtanut kirjeessä sulholleen kertoa tilastaan ja pyytää tältä apua, ja herttua oli sen johdosta nyt varustanut nuoren junkkarin häämatkalle. Samanlaisia kirjeitä, joissa herttua kehotti taivuttamaan marskia myöntyväisyyteen, kuuluvat muutamat muutkin ylhäiset henkilöt Suomessa saaneen, ja itsellään oli marskilla useita kirjeitä vastassaan.

-- Se on ilmeistä, tarkotettua häväistystä, herttua koettaa masentaa minut, äyväsi marski.