Part 15

Marskin silmässä leimahti kuin salama ja hänen nyrkkinsä kohosi pystöön. Häntä tahdotaan pakottaa syömään sanansa, tuo ajatus saattoi hänet hurjistumaan. Herttua oli yhdessä liitossa tuon kurjan viettelijän kanssa, ja nyt he olivat ilkeydessään vieneet asian niin pitkälle, että hänen, marski Flemingin, joko muitta mutkitta oli suostuttava tuohon vihaamaansa avioliittoon, joka ei ollut hänen nimelleen arvokas, taikka vedettävä nimelleen ja suvulleen vielä suurempi, ilmeinen häpeä. Suo siellä, vetelä täällä. Ah, kuinka herttua nyt mahtoi nauttia siitä pulasta, johon hän marskin oli saattanut, nöyryyttääkseen hänet tässäkin kohden, marski saattoi kuvailla mielessään, kuinka hän siitä itsekseen ilkkui. Vaan malta, herttua, hoki hän sapekkaassa mielessään, vielä ei ole asia päättynyt sinun mielesi mukaan, -- ei hetikään!

-- Ja siinä arvelet siis, että me täällä rupeamme valmistamaan häitä, pakosta ja herttuan käskystä?

-- Niin, -- näin kohta poikamme kuoleman jälkeen, se ei ole hauskaa. Vaan mihinkä siitä pääsemme, onhan tehtävä, mitä häpeän estämiseksi voi. Taikka lähetämmekö Annan vihittäväksi Strömsholmaan, kuten sisareni ehdottaa?

Marski nousi kalpeana ja päättäväisenä pystöön. Hän oli itse jo aikoja sitten tehnyt päätöksensä.

-- Ei koskaan. Sitä nautintoa emme herttualle suo. Jos olisi kysymys mistä muusta tahansa, niin minä suostuisin, vaan tässä on herttualla tarkotus persoonallisesti nöyryyttää minut, ja silloin olen minä rautanen.

-- Suostut mieluummin häpeään. Vaan ajattele toki, miten siitä Anna kärsii, emme ainoastaan me. Klaus, sinun rautatahtoasi olen aina ihaillut, nyt sitä pelkään, -- sinä olet julma!

-- Minä olen julma, minut pakotetaan sellaiseksi. Mitä häpeän salaamiseksi tehdä voi, siitä olen huolta pitävä, ja viettelijän kurittamisesta myös, -- muusta ei ole puhumistakaan.

Vaan Ebba-rouva rukoili aivan kiihkeästi:

-- Ei, ei, Klaus, asia siitä vain pahenee. Taipukaamme tämä ainoa kerta, eihän tämä pieni nöyryytys toki paljoa merkitse.

-- Se merkitsee kaikki, -- elä pyydä, Ebba, nyt vain toimiin ryhtymään.

Ja kuuntelematta edes mitään enempää lähti marski rouvansa luota, kutsui Eenokin puheilleen ja antoi hänelle muutamia käskyjä, varottaen häntä tarkasti ja huolellisesti niitä tottelemaan. Silloin juuri palasi Anna hiihtomatkaltaan ja pysähtyi, kohdatessaan eteisessä setänsä, liikahtamatta paikoilleen. Siinä vaihdettiin vaan yksi silmäys sedän ja veljentyttären välillä, vaan se silmäys sanoi kaikki. Tervehtimättä neitosta, tutkimatta ja nuhtelematta häntä, virkkoi marski kylmästi ja varmasti:

-- Sinä pukeudut Anna heti matkapukuun, Eenokki tulee sinua saattamaan. Ennen puolen tunnin kuluttua täytyy sinun olla matkalla.

Anna kuunteli tuota ääneti kuin tuomiotaan ja totteli. Hän ei tiennyt minne hänen tuli matkustaa, ei mikä marskilla oli mielessä, vaan hän ei kysellyt, se olisi ollut tarpeetonta. Ja hiljaa hän lähti matkalle varustautumaan. Vaan marski itse antoi palvelusväelle joukon määräyksiä. Nuoren Eerikin hautajaiset olivat lykättävät siksi, kunnes hän joutui takasin matkoiltaan, joille hän taas lähti. Huovit olivat vaihdettavat, vereksiä miehiä hän käski varustaa kolmekymmentä seuralaisikseen, Eenokin piti ottaa mukaansa viisi huovia. Ja viipymättä piti kaiken olla valmisna.

Nämä määräykset annettuaan meni marski taas työhuoneeseensa, jossa Gröning työskenteli kirjeiden ääressä, viskautui patjarahille makaamaan, ja virkkoi:

-- Jaksatko lähteä matkalle taas, poikani? Ota nuo työsi mukaasi, Turun linnassa voit niitä valmistella.

Gröning katseli säälien, vaan samalla ihaillen, isäntäänsä. Surut ja vastukset lisäsivät vain hänen tarmoaan ja voimaansa, eikä hän väsymykselle antanut valtaa. Sellainen luja päättäväisyys ja toimintavoima kuvastui nytkin hänen kasvoiltaan, ettei olisi luullut häntä kuuskymmenvuotiseksi mieheksi, joka juurikaan oli pitkältä, rasittavalta matkalta palannut.

-- Minä olen nuori, vastasi kirjuri, vaan te rasitatte itseänne liiaksi. Ettekö suo itsellenne päivän lepoa?

-- Muut eivät suo mulle, eivät anna aikaa suremaan poikaani eikä nukkumaan kotonani. Vaan niin on ehkä parasta, siten viihtyy mieli. Käy aterialle poikani, hevoset ovat heti valjaissa.

Tuokion kuluttua ajoikin kaksi rekeä linnan portaitten alle. Ensimmäinen oli kuomureki, jonka ajajanlaudalla Eenokki tyyneenä ja vakavana istui; siihen tuotiin Anna Fleming, peitettiin vällyihin ja kuomun uutimet laskettiin eteen. Ei kukaan tiennyt, minne se reki oli määrätty lähtemään. Marski oli näet jo Marttilassa arvannut, että herttuan junkkarilla ehkä oli aikomus, jos ei hän sittenkään saisi tyttöä mielisuosiolla, koettaa viedä hänet varkain Ruotsiin, eikä hän Annaan siinä suhteessa ensinkään luottanut; ja siksi hän näin salaperäisesti lähetti tytön pois Kuitiasta. Eenokki yksin tiesi, minne tyttö oli vietävä, mutta syitä ei tiennyt hänkään. Vaan jotakin omituista hänestä tässä kyydissä oli. Monta kertaa oli hän tätä samaa tyttöä ollut saattamassa, mutta niin hänestä tuntui, kun hän hiukan unisena ja väsyneenä ohjasi hevosiaan ulos linnanportista, että tällaisella asialla hän ei ennen ollut Flemingin neitosta kyydinnyt.

Heti jälestä lähti toinenkin reki liikkeelle. Siinä istui marski ja hänen rinnallaan Gröning, joka hänkin, samoinkuin koko talonväki, ihmetteli, mikähän tuon ensi reen päämäärä mahtoi olla. Hän oli tosin marskin käytöksestä ja puheista ruvennut aavistelemaan, että hänen lankomiehensä ja aatelisneiden välit olivat kääntyneet hullulle tolalle, vaan koko asianlaitaa ei hän vielä älynnyt. Kotvasen ajoivat molemmat reet peräkkäin, vaan kun ehtivät tienhaaraan, mistä talvitie vei suoraan Turkuun, näki Gröning kuomureen kääntyvän mantereelle päin, sille tielle, jota he juuri äsken marskin kanssa olivat tulleet. Siihen asti oli marskikin ääneti istunut. Nyt hän asettui makaavaan asentoon reessään, ja virkkoi:

-- Pidä huoli, Gröning, että vauhti pysyy hyvänä, minä tahdon nukkua hetkisen. Turussa emme heti jouda nukkumaan, siellä kuuluvat Suomen herrat neuvottelevan, kuka on tuleva Suomen käskynhaltijaksi, ja me tahdomme siitä myös jonkun sanan sanoa.

-- Siksi siis on näin kiire Turkuun?

-- Vielä muistakin syistä on kiire, poikani. Meidän täytyy siellä vielä tavata eräs sulhasmies, joka komeasti kuuluu seurueineen asuvan Turun linnassa, täytyy pitää huolta, ettei hänen kesken sieltä tarvitse lähteä. Vaan nyt me nukumme.

Marski painautui turkkeihinsa reen pohjalle ja kuorsasi jo hetkisen kuluttua. Vaan nuori kirjuri oli hänen puheistaan ymmärtänyt sen, minkä jo oli ennakolta melkein aavistanut. Ja hän mietti itsekseen, siinä ulappain jäitä pitkin ajellessaan:

-- Ai, ai, lankomies, sinä et taida olla omalla asiallasi, kun »me» Turkuun ehdimme. Oma syysi, et uskonut kun sanoin: väärällä tolalla! Vaan sääli sinua on, jos nyt jo hirteen joudut, sääli hilpeää miestä!

Ja hän mietti siinä kauan itsekseen, tekisikö hän rikoksen isäntäänsä vastaan, jos antaisi pienen viittauksen ja varotuksen lankomiehelleen ja lähettäisi hänet kiireimmän kautta Ruotsiin takaisin. Olisikohan siitä jälestäkäsin omatunto paha?

-- Hm, mitä se tämä kaikki minuun kuuluu, pelastakoon mies niskansa miten voi, päätteli hän vihdoin. -- Vaan jos paikalle satun, niin senverran toki sukulaisuuden vuoksi hänelle sanonen, että: nyt luiki jalkoihisi ja pysy kaukana tästä maasta!

IX.

Talvisia retkiä.

Turun linnassa oli näinä päivinä monenlaisia vieraita. Ruotsalaiset lähetyskunnat seurueineen, jotka täällä herttuan valtuuttamina vierailivat, olivat sijoitetut ulompaan, n.s. uuteen linnaan, suomalaiset aatelisherrat taas, jotka olivat saapuneet Turkuun maansa hallinnon järjestämisestä neuvottelemaan, olivat saaneet asuinpaikkansa vanhan linnan suojissa. Mutta olipa Turun linnassa tilaa vaikka vielä useammillekin vieraille; se oli näihin aikoihin hyvässä hoidossa ja sen kaikki rakennukset olivat asuttavassa kunnossa.

Juhanan, Suomen herttuan, isännöidessä kolmisenkymmentä vuotta sitten Turun linnassa ja siellä nuoren puolisonsa kanssa pitäessä upeaa hovia, olivat näet vanhan Turun linnan rakennukset kaikki korjatut ja siistityt sisästä ja ulkoa ja senkin jälkeen oli sen rakennustöitä myötään pidetty vireillä, sen varustuksia lisätty, sen asumuksia laajennettu. Linna sijaitsi siihen aikaan oikeastaan saaressa, sillä Aurajoen suun ja Linna-aukon lahden välinen niemeke oli katkastu laajalla, vedellä täytetyllä vallihaudalla, jonka yli laskusilta johti; aallot lainehtivat siihen aikaan vielä ympäri linnan aina muureihin saakka, joiden juurella nyt on kuiva maa. Laskusillan ja pääportin kautta maanpuolelta linnaan tultaessa saavuttiin ensiksi tuohon »uuteen linnaan», jota sillä nimellä kutsuttiin, koska se oli myöhemmin rakennettu kuin linnan sisempi, harmaakivinen, vanha osa, jonka alkujuuria tuskin enää tunnettiinkaan. Vanhan ja uuden linnan välissä oli korkea valli, joten linnassa oli kaksi linnapihaa. Tornit olivat vanhassa linnassa, sen itäisessä ja läntisessä päässä. Tuossa sisemmässä linnassa olivat myöskin kaikki linnan juhlasuojat ja vallashuoneet, siellä oli Klaus Flemingillä oma huoneustonsa Turun linnassa oleskellessaan ja sinne saapuneet vieraatkin majoitettiin. Oli kumminkin uudessakin linnassa muutamia huoneita matkustajia varten varattu ja täällä se nyt nuori hovijunkkari Hieronymus Birckholtz jo viikon päivät oli seurueineen majaillut, viettäen uhkeata elämätä ja kopeana nauttien hyväkseen, mitä linnalla oli tarjottavana.

Herttuan hovijunkkari esiintyi näet tällä matkallaan Suomessa aivan toisella tavalla kuin tavallisilla pikaratsastusmatkoillaan, ja se oli kaikki herttuan ansiota. Tämä tarmokas ruhtinas, joka suurten, laajain suunnitelmainsa ohella oli sattumalta ja aluksi piloillaan, mutta tavallisella kiihkollaan ja sitkeydellään, kiinnittänyt huomionsa nuoren mielijunkkarinsa naimiskauppoihin marskin veljentyttären kanssa, tahtoi myöskin voimalla ja arvolla ajaa ne perille. Hän ei unhottanut sitä, että Klaus-herra tylysti ja kopeasti oli hyljännyt hänen kosintansa suosikkinsa puolesta, se häntä ärsytti, hän tahtoi pakottaa marskin myöntymään. Ja kun hän nyt oli Hieronymolta kuullut, millä kannalla asiat olivat, oli hän hykeltänyt käsiään ja ilkkuen nauranut: ahas, sinä Kuitian kopea herra, se temppu vetää, holhokkisi joutuu sittenkin palvelijani vaimoksi ja unelmasi liitosta Hornin suvun kanssa ovat mennyttä kalua!

Olipa vielä eräs erityinen syy, miksi herttua tuota naimiskauppaa niin innolla harrasti. Fleming-suvun vallan ja mahtavuuden perusteina ja tukena Suomessa olivat hänen laajat maatiluksensa, jotka Klaus-herra osaksi oli perinyt, osaksi itse ansainnut. Mutta perittyjen joukossa olivat myöskin ne tilukset, jotka hänen veljensä Jaakkiman kuoltua olivat hänen käsiinsä joutuneet, vaikka ne oikeastaan kuuluivat Jaakkiman ainoalle tyttärelle, Annalle. Jos nyt Anna saisi uuden, herttualle uskollisen, holhoojan, joutuisi iso osa marskin tiloista ja alustalaisista pois hänen välittömästä vaikutuksestaan, ja ainahan sekin vähän hänen mahtavuuttaan masentaisi.

Siksi varusti herttua mitä komeimmalla ja arvokkaimmalla tavalla hovijunkkarinsa, tämän nyt lähtiessä melkein kuin pakolla vaatimaan omakseen marskin veljentytärtä. Hieronymo sai seurueekseen viisi nuorta junkkaria, joille kaikille herttuan kustannuksella teetettiin uudet, loistavat puvut ja annettiin upeat ratsut ja kiiltävät aseet. Vielä antoi herttua Hieronymolle, paitsi uutta suosituskirjettä, erityisen turvakirjan, vaatien siinä kaikkia avustamaan junkkaria tämän matkalla ja uhaten vihallaan ja kostollaan jokaista, joka uskaltaisi jollakin tavoin häntä ehkäistä taikka ahdistella. Turun linnan päällikkö, vanha Hannu Eerikinpoika Prinkkalan herra, sai käskyn valmistaa Turun linnassa asunnon ja ravinnon Hieronymolle ja hänen seurueelleen, ja useita vaikuttavia henkilöitä pyysi herttua vielä erityisesti avustamaan suosikkiaan tämän yksityisissä yrityksissä.

Vanha Prinkkalan herra, Turun linnan tarkka isäntä, marskin innokas kannattaja ja ystävä, oli varsin tyytymätön noihin herttuan käskyihin ja hän olisi mielellään ajanut ruotsalaiset junkkarit pellolle linnastaan mässäämästä, jos vaan olisi uskaltanut niin jyrkästi vastustella herttuan nimenomaista käskyä. Vaan Hieronymo miehineen osasi taas puolestaan komeasti ja korskeasti komennella esiin mitä parasta linnassa lie ollut syötävää taikka juotavaa. Ei siinä säästetty linnan varoja, ei viinejä, ei oluvia eikä muita herkkuja, ja linnan palvelijat saivat kuin orjat juosta heidän käskyläisinään ja seistä heidän juomanlaskijoinaan. Kestejä pidettiin myöhään ja varhain ja monta yötä läpeensä olivat nuoret kosioretkeläiset siten jo hummanneet linnan vanhoilla viinivaroilla ja vankoilla olutpanoksilla. Näitä kuluttamaan olivat nuoret hurjastelijat toisinaan kutsuneet vieraikseen ketä kaupungilla tapasivat, hulivilipäitä aatelisnuorukaisia, porvareita, lukiolaisia ja sällejä, -- ei siinä valikoitu eikä ikävää kärsitty.

Taaskin tänä iltana olivat häämatkalaiset koossa uuden linnan alakerran suuressa holvisalissa ja joukko nuoria turkulaisia vietti iltaa siellä heidän hauskassa, vallattomassa ja vieraanvaraisessa seurassaan. He olivat tällä kertaa komentaneet ylös kellarista kokonaisen oluttynnyrin ja istuivat nyt jakkaroilla sen ympärillä vuoron päältä vääntäen kranaa ja laskien tinaisiin maljoihin tuota vaahtoavaa, vankkaa juomaa. Seuraansa hauskuuttamaan olivat he laskeneet sisälle ovensuuhun muutamia kierteleviä laulajia, jotka olutpalkoista kitaran säestyksellä vetelivät iloisia lauluja, joihin juhlajuojatkin usein yhtyivät. Ja tarina luisti sillävälin kepeästi ja vallattomasti, huoli ei näyttänyt painavan ketään.

-- Mutta kuinka kauan näitä juhlia jatketaan? kysäsi kumminkin laulujen ja pilajuttujen lomaan eräs Ruotsista tulleista junkkareista, kohentaessaan ilosesti roimuavaa takkavalkeaa.

-- Mikäs jatkaessa, eikö sinun ole täällä hyvä olla? vastasi Hieronymo huolettomasti. -- Lisää olutta, -- juo!

-- Eipä siltä, terve, veli, vaan joku päähän näilläkin menoilla täytyy olla --, olisipa hauska tietää, minkälainen pää se on.

-- Hyvä pää, iloiset lopettajaiset, vakuutti Hieronymo toverilleen häntä olalle taputtaen. -- Pidetään kestejä tässä linnassa, kunnes hedelmä on kypsynyt putoamaan puusta, kunnes Kuitian herra on valmis laittamaan häitä. Vielä hän ei ole tullut kotiinkaan, meillä ei ole kiirettä. Ja sittenkin tarvitsee hän kai muutamia päiviä saadakseen kiroilla ja sadatella, -- miksikä häntä hätäyttelisimme! Odotetaan rauhassa, kunnes herttuan ja leskikuningattaren kirjeet, tytön ja rouvan kyyneleet ja välttämätön pakko ovat tehneet vaikutuksensa. Silloin vasta iskemme käsiksi, silloin vietetään häät ja juodaan Kuitiassa Flemingin olusia, -- hei vain!

Vaan tuo nuori ruotsalainen oli vieläkin hiukan epäilijä.

-- Noinko varmaan uskot marskin sulle nyt tytön antavan? kysyi hän. -- Muista, miten itse olet häntä sydämmiköksi kuvannut.

-- Olkoon sydämmikkö, hänen täytyy taipua, katsos, mullahan ne ovatkin nyt nuorat käsissäni. Vai luuletko hänen mieluummin häpäsevän nimensä ja sukunsa, -- ei, poikani, maltahan vielä hetkinen, kunnes Flemingin talossa rupee kiire tulemaan ja hänen nimensä juorujutuissa kulkee läpi maailman, -- hän tulee itse häitä tarjoamaan!

Koko maailma oli muuten jo hyvällä alulla puhumaan tuosta jutusta, johon Flemingin nimi sekaantui, sen tiesi Hieronymo ja hän piti kyllä itsekin huolta, että maine levisi. Aina uudessa seurassa oli hän valmis kertomaan, millä asioilla hän täällä liikkui ja kuinka hänellä oli varmat toiveet, eikä hän vähän tuttavallisemmassa piirissä pitänyt tarpeellisena salata, »kuinka hullusti se oli sattunut käymään». Sitenpä jo kuiskuttiinkin Flemingin neiden asiasta aatelispiireissä, siksi sille nauroivat porvarit ja palkolliset sille hihittivät. Tämä ei voi olla asian ratkaisuun vaikuttamatta, hedelmä on kypsymässä.

-- Entäpä jos marski pakottaa tytön kieltämään kaikki, jos sinun oikeutesi väitetään valheeksi?

Puoleksi piloillaan tuo epäilevä nuorukainen näin vielä kiusasi Hieronymoa. Vaan tämä remahti nauramaan.

-- Ei, kuule veli, pakollakin on rajansa. Kuitian Klaus voi riehua ja raivoilla, voi syöstä sappea ja myrkkyä, vaan tehtyä hän ei saa tekemättömäksi, vaikka kiukkuunsa kuolisi. Mutta sekään ei olisi hänelle terveellistä. Ja sitäpaitse, tyttö ei ole ainoastaan vallassani, hän on puolellani.

-- Heijaa siis, sen tytön kunniaksi juokaamme!

-- Ja kaikkien tyttöjen, -- nyt lauluksi pojat:

»In salutem virginum -- bibas! Absentium, presentium, Et qvotqvot venientium, -- bibas!»

Reippaasti remahti laulu hilpeässä juomaseurassa. Vaan kun laulu oli lopussa ja sen jälkeen hetkisen äänettömyys vallitsi, silloin virkkoi aivan vakavasti ja varmasti eräs seurassa olevista suomalaisista Hieronymolle:

-- Oikein on, että otat asian iloiselta kannalta, vaan mikäli marskin tunnen, en usko hänen taipuvan tuumiisi sittenkään. Miten silloin häittesi käy?

Hieronymokin kävi tuosta tuokioksi vakavaksi ja viivähti kotvasen, ennenkuin vastasi:

-- Sekin tapaus on otettu huomioon, silloin katkastaan juhlat hetkeksi ja käydään toiseen leikkiin. Talven pimeimpänä yönä ajetaan Kuitiaan ja viedään sieltä morsian holhoojan luvatta ja varkain, -- tyttö itse ei muuta toivokaan, ensi viittauksestani on hän valmis rientämään vastaamme. Ja häät vietetään silloin Tukholmassa tai Strömsholmassa tai marskin tiloilla Uplannissa, komeita juhlia voidaan pitää sielläkin.

Näin Hieronymus aikeitaan kuvaili, koettaen heittäytyä leikilliseksi, vaan näkyipä sentään, että asia ei hänestä pelkkää leikkiä ollut. Ja tulisesti hän tovereilleen jatkoi:

-- Mutta sinä yönä täytyy ratsujemme osottaa, mihin kykenevät eikä saa silloin miehetkään säikkyä pieniä railoja Ahvenanmerellä. Kuinka tahansa: tyttö on tuleva täältä mukaani Ruotsiin tavalla tai toisella, sillä hän on minun!

-- Oikein. Anna Flemingin malja!

-- Ja onnellisen sulhasen malja!

-- Ja marski Flemingin malja!

Ja taas pistettiin lauluksi. Raikkaasti kajahti linnan korkea holvi kun nuorukaiset, yhä yltyen innossaan, vetelivät täysistä kurkuista reippaita juomalaulujaan. Ja tinaiset maljat kalahtivat vastakkain ja kumeasti vastasi korkea holvi:

-- Bibas!

Vaan ylhäällä vanhan linnan puolella kiukutteli vanha, ahnas ja tarkka Hannu Eerikinpoika tuota rähinää kuullessaan ja kiroili, kun hänen vähäväliä täytyi hellittää kellarin avaimia lähettääkseen herttuan suosittamille vieraille uusia herkkuja. Päätään puistelivat tälle kaikelle ne toisetkin suomalaiset aatelisherrat, jotka näinä päivinä oleskelivat Turun linnassa, sinne kokoontuneina herttualta äsken saapuneiden, merkillisten kirjeiden johdosta. He olivat hyvin epäilevällä kannalla siitä, mitähän noista herttuan hommista mahtoi syntyä, niin toisesta kuin toisestakin, ja mitä tuloksia linnassa viipyvät lähetyskunnat lopuksikin saanevat toimeen. Herttua oli määrännyt Kaarlo Hornin Suomen sotaväen päälliköksi Flemingin sijaan, taikka, ellei Horn siihen rupeaisi, Aksel Kurjen tai jonkun muun. Horn, joka tämän asian vuoksi oli Kankaisista kävässyt Turussa, oli ehdottomasti kieltäytynyt ja lähtenyt takasin kotiinsa, sieltä pian matkustaakseen Ruotsiin. Ja Kurki, joka vielä oli Turussa, ei uskaltanut hänkään ryhtyä sellaiseen toimeen vastoin Flemingin tahtoa, -- vaikka mieli olisi tehnytkin. Toiset aateliset taas vetäysivät toistensa selän taa syrjään, nähdäkseen, miten asiat kehittyivät. He olivat epävarmoja, marskin poissaollessa eivät he tahtoneet päättää mitään ratkaisevaa ja niin oli asia yhä auki, vaikka herttuan lähettiläät myötään jotakin ratkaisevaa vaativat. Ja marski viipyi poissa. Kuinka Suomen herrat siellä Turun linnan juhlahuoneissa neuvottelivatkaan, aina he tulivat siihen johtopäätökseen, että ilman Klaus Flemingiä he eivät kykene mihinkään.

Heidän siitä juuri neuvotellessa kaikui äkkiä kavioiden kopsetta sillalta, suurenlainen huovijoukko kuului sieltä ratsastavan linnaan. Vanha Prinkkalan herra heristi hetkisen korviaan, kuunteli uteliaasti ja tuntijan tavoin ja sitä tehdessään hänellä kasvot kirkastumistaan kirkastuivat ja veitikka leikki hänen silmässään, kun hän neuvotteleville herroille virkkoi:

-- Minä luulen, että asiat pian selvenevät. Odottakaahan hetkinen.

Ja avopäin juoksi vanhus ulos vastaanottamaan tulijoita. Vaan kokoontuneet aatelisherrat istuivat ääneti ja katselivat toisiaan. Tuliko taas uusi käänne ja mihin suuntaan kävi se?

Tuokion kuluttua aukeni ovi taas ja Hannu Eerikinpojan saattamana astui marski Klaus Fleming huoneeseen. Valo häikäsi hetkeksi hänen pimeään tottuneita silmiään, joten hän pysähtyi keskelle lattiata, heti tuntematta, ketä huoneessa oli. Vaan vielä turkit päällään, lakki päässä, astui hän peremmäs ja kysyi jyrisevällä äänellä, tervehtimättä yksityisesti ketään:

-- Kuka se herroista on, joka täällä on asetettu sotaväkemme komentoon ja Suomen käskynhaltijaksi?

Ei kuulunut hiiskahdustakaan. Marski seisoi hetkisen paikoillaan, leväytti sitten turkkinsa auki, pani kädet lanteille ja virkkoi ystävällisemmin:

-- Minähän näen tässä vain tuttua väkeä. Sanokaa pois, kellä on nyt komento Suomessa?

Ei kuulunut vieläkään vastausta salin perällä istuvain herrain joukosta. Silloin virkahti vanha Prinkkalan herra koruttomasti:

-- Eiköhän komento lie sillä, jolle kuningas sen on uskonut.

Ja Kurkikin, joka oli noussut ja käynyt marskia vastaan, ehätti nyt todistamaan:

-- Siitä ei lie epäilystä.

-- No, se on totta puhuen minunkin käsitykseni asiasta, lausui marski, viskatessaan turkit päältään. Hän tervehti nyt aatelisherroja yksitellen, jatkaen puhettaan: -- Terveeksi miehet, joka mies. Minä olen jo vanha ja olen paljo mukana ollut, enkä viitsi koristella tuumiani. Tässä maassa en ole mihinkään komentoon pyrkinyt enkä sitä rukoillut, vaan on sen kuningas mulle tehtäväksi antanut. Ja niin kauan kun hän mulle vallan tässä maassa uskoo, en siitä luovu, eikä sitä multa riistetä, ellei ase kädessä. Te olette täällä kuulemma jo kauan neuvotelleet ja vaivanneet päitänne. Se on ollut turhaa. Meidän ei pidä neuvotella, meidän ei pidä hapuilla, meidän pitää vain jokaisen täyttää velvollisuutemme ja horjahtamatta totella laillista esivaltaamme. Meidän pitää olla suomalaisia!

Ne miehevät sanat olivat jo Suomen herroista riistäneet kaiken epäilyksen. Hyväksyviä ääniä kuului joukosta:

-- Se on miehen puhetta!

-- Muuhun päätökseen emme ole mekään voineet tulla.

Ja Aksel Kurki lisäsi:

-- Niin, täällä herttuan lähetyskunta odottaa vastausta. Vaan teidän asia on, ei meidän, vastata herttualle.

-- Me vastaamme kaikesta, meillä on se raskas velvollisuus ja siihen olemme jo tottuneet, puhui marski istahtaen pöydän ääreen lepäämään. -- Herttua tahtoo meidät pois, koska olemme esteenä hänen tuumilleen. Mihin asti nuo tuumat tähtäävät, sitä ei ole meidän arvosteltava eikä se meidän menettelyämme muuta, vaikka ne tähtäisivät itse Ruotsin kruunua. Me pysymme paikoillamme. Ja me vastaamme hänelle kaikesta, kunnioittaen ja siivosti vastaamme, mutta järkähtämättömästi, poikkeamatta hiuskarvaa siitä, mitä oikeaksi katsomme ja mitä kuningas on käskenyt. Te olkaa huoleti!

Eikä ollut Suomen herroilla siihen mitään väittämistä. Hetkinen siinä vain keskusteltiin vielä asiasta, ja täysi selvyys oli taas palautettu. Silloin kääntyi marski vanhan linnanpäällikön puoleen:

-- No, sinä ahnas Prinkkalan poika, itseäsi et ole koskaan säästänyt, mutta linnan kellareita säästät aina niin tarkasti, kuin ei viini olisikaan juotavaksi luotu. Vieläkö sulla on jälellä sitä Juhana-herttuan aikuista hyvää espanjalaista?

-- Vielä on tynnyri koskematonna tallessa, en ole sitä antanut, vaikka tässä viime päivinä kyllä korkeammat käskyt ovatkin kellareitamme komentaneet ja tyhjennelleet.

-- Mitkä hiton korkeammat käskyt?

-- Herttuan käskyt, lähettiläät, ja ... ja sitten, vielä nuo kirotut kosiomiehet, jotka ovat matkalla Kuitiaan.

Marski kävi yhtäkkiä vakavaksi ja hänellä oikesi vartalo suoraksi. Tuokioksi oli hän unhottanut tuon toisen osan matkansa tarkotuksesta, vaan nyt hän olikin heti valmis siihen puuttumaan. Ankarasti hän lausui Prinkkalan herralle: