Part 2

Kalle lähti juoksujalassa, kaapaten ovenpäältä kohosta kirveen mennessään. Isäntä katsoi ikkunasta ja näki Annan maaliskuun illan hämärtyessä juoksevan jo likellä navetan ovea.

— Oletko noista mitään huomannut? kysyi isänsä emännältä.

— Tuonhan nyt huomaa sokeakin, virkkoi nauraen emäntä keittäessään lieden luona.

— Tuosta minä tässä yhtenä päivänä pääsin perille, kun poika on ruvennut palostamaan tuonne navettaan. Eihän tuota ennen ajamallakaan tahtonut tuonne saada, puheli isäntä piippua imien.

— Mitä arvelet, sopivatkohan nuo pariksi? Se siinä kuitenkin lopulta tulee, puhui naurussa suin emäntä.

— Miksei. Onhan meillä talo, jossa ihmisiä tarvitaan. Eihän tuo Anna ole rikas. Olisihan noita rikkaampiakin; mutta reipas tyttö se on. Kunhan vaan saisi Kallen vietellyksi niin pitkälle, että tuosta jotain tulisi. Pitäneekö tuota ruveta auttamaan.

— Älä tee sitä! Anna noiden keskenään asiansa hoitaa. Kyllä siitä tosi tulee. Anna on ylpeä, jos hän kuulee jotain, niin se pian siihen jää. Saahan niistä pari tulla, kun kumpikin näyttävät sitä tahtovan. Odotetaan! Onhan tuota niin mukava syrjästä katsoa, jutteli emäntä.

— Niin, kyllähän Annakin osaa huolen siitä pitää, että saapi Kallen kosimaan, vaikka itse sen alkuun panisi — — —

— Joko taasen, nauroi emäntä.

Navettaan mennessään mietti Kalle: nyt sen täytyy tapahtua. Eihän tuo nyt päälle tulle, vaikka sanookin.

Navetassa oli Anna ja toinen piika. Anna piteli vasikkaa, jota eri karsinassa pidettiin ruokkimista varten. Kun Kalle tuli kirves kädessä heidän luo, sanoi toinen tyttö:

— Kyllä kait te kahdenkin saatte sen karsinaan. Minä lähden juottamaan lehmiä.

— Mene vaan! Kyllä me toimeen tullaan, sanoi Anna ja katsoi nauraen Kalleen.

Kalle korjasi karsinaa. Kun se oli juuri valmistumassa, niin mietti hän: nyt jos ei, niin ei milloinkaan. Mutta ei vaan löytänyt sopivia sanoja miten alottaisi. Tyttö oli siinä vieressä kädet vasikan kaulan ympäri. Kyllä olet sievä, voi sentään, puheli hän vasikalle.

Helkkari, kun olisin vasikkana, mietti Kalle. Häntä ihan puistatti, kuvitellessaan miltä tuntuisi, kun tyttö noin kaulasta puristaisi.

Karsina tuli valmiiksi ja yhdessä nostivat he vasikan karsinaan. Mutta Kalle hidasteli.

— Mitä sinä katsot ja mietit, kun et nosta? kysyi tyttö.

— Sinua, sai Kalle kuiskatuksi.

Tyttö lehahti punaseksi. Nyt hän tunsi tuon kauvan odotetun asian tulevan.

— Sonni pääsi irti! kuului huuto navetan toisesta päästä.

Silloin lähti tyttö juoksemaan sinne.

Siihen jäi Kalle karsinan viereen. Mikä juutas sen nyt pani irti repimään, mietti hän harmistuneena. Hän lähti kanssa tuonne toiseen päähän navettaa. Hän korjasi perän, jolla sonni oli ollut kiinni ja kun tuo otus ei tahtonut rauhassa pysyä, mätki hän kirvesvarrella sitä pitkin selkää.

— Älä nyt Jussi parkaa! säälittelivät tytöt.

— Lempoako se siinä riuhtoo! ärjäsi Kalle ja löi taasen.

Sonni saatiin kytketyksi.

Pahalla tuulella tuli Kalle pirttiin. Hän huomasi kuinka isä iski äidille silmää. Hän arvasi, että hänestä he tuohon aihetta saivat. Mutta ei ymmärtänyt minkä vuoksi. Petoako he nauravat, mietti hän kiukustuneena.

— Sonni pääsi irti, sanoi hän jotain sanoakseen, ja samassa tulivat miehet tallista sisälle.

III.

Pakojoen kylässä, Ison-Kankaan maalla, peltojen keskellä kohosi nuorisoseuran komea talo. Siitä oli jo useita vuosia, kun se rakennettiin.

Kalle oli tuon seuran perustamispuuhissa suurimman vaivan nähnyt. Hän sen syntysanat kotikylässään ensi kerran lausui. Hän oli kuullut tuosta liikkeestä, joka Etelä-Pohjanmaalta alkoi levitä Suomen salokyliin. Hän oli kuullut liikkeen tarkoitusperistä, kuinka se tahtoi herättää nukkuvan nuorison elämään. Hän innostui satojen muitten samallaisten kanssa ja hautoi tuota tuumaa päässään. Jollekin hän siitä yksityisesti puhui kotikylässään ja sai muutamia muitakin innostumaan, mutta totta nuorisoseuran perustamisesta ei tuntunut tulevan. Hän kuvitteli tuon seuran valmiiksi mielessään. Ja viimein kypsyi aate ja seura syntyi.

Ja talo oli sillä kuin linna.

Paljon vastustusta oli tuo hanke herättänyt. Kaikki vanhempi väki sitä vastusti. Sehän on sellainen seura, joka viettelee nuorison liian maailmalliseksi. Kävisivät kirkossa ja uskovaisten seuroissa, niin olisi toista. Ja sen lisäksi se viepi aikaa ja rahaa ja sitä kumpaakaan ei talonpojalla ole liiaksi tuollaisiin tuhlata. Kehittyäkö? Mitä talonpojan tarvitsee kehittyä. Kyllä se maata osaa tonkia ja leipänsä syödä sellaisena kuin hän on. Kunhan lukemaan oppii ja kirkossa käy, niin siinä kehitystä. Mitä hän kehityksestä ymmärtää. Sellainen osaksi oli ajatus yhteiskunnan ylimmillä ja sellainen muutamin paikoin talonpojilla. Vai kehittyä! Hupsuksi tulee, kun sellaista päähänsä saa.

Sellaista kuin ylhäällä ja samallaista alhaalla ja välinpitämättömyys noissa, joille liike oli tarkoitettu, niin lujalle otti ennenkuin seura syntyi.

Mutta syntyi se sittenkin.

Ja kun Kalle sai isänsä takuuseen, niin valmistui talokin: naimakoulu, joksi kyläläiset tuota taloa nimittivät. Nimitys ei kuvaa niinkään itse taloa, vaan sitä käsitystä, mikä ihmisillä oli tuosta liikkeestä. Syödä, juoda, naida ja — kuolla. Kas siinä suuren lauman elämän sisältö, ja kun siihen lisäämme käydä kirkossa ja kinkereillä, niin mitä muuta me kaipaammekaan.

Tällaista oli melkein läpeensä, ottamatta huomioon uskonnollisen herätyksen vaikutusta harvoissa, joitten luku oli vähäinen suureen joukkoon verrattuna.

Ja tuo uskonnollinen liike oli jo laimennut sulkematta piiriinsä toista, sen liikkeen ajoilta seuraavaa sukupolvea.

Nukuttiin.

Mutta rauhaa häiritsi, alkoi häiritä, tuo liike, joka Etelä-Pohjanmaalta levisi ja herätti yhden sieltä, toisen täältä kansan suuresta joukosta. Nämä sitten ympärilleen kokosivat toisia, jotka vielä nukkuivat, eivätkä nähneet muuta nuorisoseuran talossa kuin — naimakoulun.

Mutta liikkeelle oli lähdetty.

Heti alussa kohtasi Kallea kova vastustus nuoren väen puolelta. Hän nimittäin tahtoi saada seuran sellaiseksi, ettei sen iltamissa saisi tanssia ollenkaan. Sillä jos se yhdistetään seuran toimintaan, niin silloin ei seura vastaa tarkoitustaan, se muuttuu tanssiseuraksi. Mutta kun hän tätä koetti esittää vasta perustetun seuran jäsenille, niin aikoivat he luopua seurasta pois. Silloin täytyi Kallen mukautua heidän tahtoonsa, vaikkakin hän tunsi suurta katkeruutta mielessään. Hän oli jörömäinen luonteeltaan eikä koskaan ollut yrittänytkään tanssia, niin ettei hän voinut ymmärtää mitä huvia ihmisille on tanssimisesta.

Seurassa tuli siis tanssi luvalliseksi. Mutta Kalle koetti lohduttaa itseänsä sillä, että ajan kuluessa kun muutkin kerkeävät mieltyä aatteeseen, tanssi jääpi itsestään pois. Mutta hän erehtyi, sillä noista toisista oli tanssi mieluisampaa kuin hän luulikaan. Hän ajatteli tanssia käyttää syöttinä, joka houkuttelisi seuraan rupeamaan sellaisia, jotka eivät vielä muusta välittäneetkään. Näistä hän toivoi tulevan tuollaisia, jotka innostuvat seuran vaikutuksesta todelliseen nuorisotyöhön, sellaiseen, jollaiseksi hän sen työn ja tarkoitusperän oli itselleen muodostanut. Hänen mielestään nuorisoseura oli sellainen seura, joka liittää yhteen köyhät ja rikkaat; se oli seura, joka sulattaa yhteen kehittyneet ja kehittymättömät, jossa kehittyneemmät ohjaavat ja samalla itse oppivat ajattelemaan elämän kysymyksiä ja määräämään elämänsä suunnan järjellisen ajatuksen mukaan. Rakkaus ja usko tulevaisuuteen ovat nuorisoseuran toiminnan voiman lähteet.

Hän oli itsekseen opiskellut lueskelemalla sitä ja tätä ja siten ikäänkuin kohonnut yläpuolelle kyläkuntansa muita nuoria ihmisiä. Hän kärsi heidän raaoista puheistaan ja vastenmielisesti otti hän osaa heidän tavallisiin huvituksiinsa.

Mutta nyt oli nuorisoseura ja sen hän toivoi vaikuttavan herättävästi noihin toisiinkin. Ja rohkealla mielellä ryhtyi sieltä käsin maailmanparannuspuuhiinsa.

Hän koetti järjestää iltamia, joissa puhui nuorisoseuran tarkoituksista. Hän sai etupäässä yksin järjestää näihin iltamiin ohjelman. Sen suorittajat hän itse valitsi. Kenelle hän antoi runon, kenelle kertomuksen, kenelle puheen j.n.e. Ei hän määrännyt ketään suorastaan tehtäviinsä vaan hän antoi jokaisen kuvitella itse vapaasta tahdosta valinneensa osansa.

Seuran toiminta tuli hänen työnsä vuoksi vilkkaaksi. Joskus sai hän toisetkin innostumaan niin, että ilta kului hupaisesti sekä häneltä että muilta.

Iltamien kautta sai seura rahaa, joka oli tarpeeseen talon rakennuksessa syntyneen velan maksamiseksi. Mutta tuloista sai Kalle osan pidätetyksi kirjastoa varten. Kirjaston hän oli halunnut jo heti seuran perustamisen jälkeen.

Hänellä itsellään oli kirjaston alku, jonka hän oli saanut hankituksi ja myötäänsä hän koetti omaa kirjastoaan lisätä. Hänellä olikin suuri osa suomenkielellä ilmestyneistä teoksista.

Nuorisoseura sai myös kirjaston. Hänen mielipiteensä mukaan ei seuran toiminnan arvo ollut riippuvainen iltamista eikä loistavista tuloista, vaan siitä sisäisestä työstä, jota seuran jäsenet tekevät itsensä kehittämiseksi. Tähän sisäiseen työhön oli kirjasto tarpeeseen ja siksi oli hän niin innokkaasti sitä koettanut saada.

Mutta vaikka hän kuinka harvojen häntä kannattavien seuran jäsenten kanssa koetti saada seuran toiminnan tarkoitustaan vastaavaksi, niin huomasi hän ponnistelevansa turhaan. Ei hän ei siellä saa enemmän huvitella.

Tämän hän ymmärsi, jos luopuminen tulisi yleiseksi, olevan seuran kuoleman. Tuhansien markkojen velka painoi hänen tuntoaan kuin kivi. Hänen toimestaanhan oli seura etupäässä syntynytkin ja hänen toimestaanhan oli velka otettu ja talo tehty. Hänellä ei ollut muuta edessä kuin joko taipua toimimaan yleisen huvitteluhalun mukaan tai luopua seuran johdosta ja antaa kaiken mennä menojaan. Jos seurasta tekisi tanssiseuran, niin pian se voisi silloin veloistaan päästä, sillä olihan seura laajassa, varakkaassa seudussa. Mutta paha oli hänen päättää niin tai näin. Monta kertaa kirosi hän tuon ijankaikkisen tanssikiihkon, jota hän ei ymmärtänyt. Monta kertaa kirosi hän tytöt, nuo hänelle tuntemattomat kapineet, joitten hän luuli olevan syynä huvitteluintoon.

Mutta sentään toivoi hän parasta. Hän uskoi voivansa saada asiat mielensä mukaan järjestetyiksi.

IV.

Tuli kesä ja sen jälkeen syksy. Anna rupesi seuraavaksikin vuodeksi Kankaalle.

Oli pyhä-ilta. Syksyn ensimäiset pakkaset olivat kuivanneet rapakot teiltä ja kujilta. Jää kattoi vesilätäköt teitten ojissa ja pihoilla. Maa oli kohmetuksissa ja askeleitten ääni kuului pitkän matkan päähän, kun joku tiellä käveli.

Valo loisti kauvaksi nuorisoseuran talon suurista ikkunoista.

Tänä iltana oli seuran vuosikokous. Ja saadakseen selville seuran jäsenten mielipiteen oli Kalle päättänyt alustaa keskustelukysymyksen: Eikö olisi syytä lopettaa tanssi seuran iltamista, ettei tanssittaisi muulloin kuin suuremmissa iltamissa?

Siellä istui hän seuran tarjoiluhuoneen loukossa ja mietti vielä kertaansa miten alustaisi tämän kysymyksen.

Ei ollut vielä ketään tullut kokoukseen.

Anna oli kyökissä erään toisen tytön kanssa keittämässä teetä ja kahvia. Hän oli niin viehättävän näköinen valkoisessa esiliinassaan.

— Tule, Kalle, ryyppäämään meidän kanssa kahvia! sanoi hän Kallelle, tuodessaan kuppeja tarjoiluhuoneen pöydälle.

— Annatteko te kahvia minulle, sanoi Kalle ja meni kyökkiin.

— Kenellekäs antaisimme, jos ei esimiehellemme, sanoi toinen tyttö.

— Saanko olla täällä teidänkin esimiehenä? kysyi Kalle.

— Ole vaan meidän esimiesnä, siksi kunnes toisiakin tulee! vastasi tyttö nauraen.

— Sittekö virka loppuu? kysyi Kalle. Tuleeko teille sitten toiset esimiehet?

Hän säpsähti. Ensi kertaa eläissään oli hän nyt tyttösten kanssa leikkisille ruvennut. Hän hämääntyi. Mutta nuo nauravat olennot näyttivät hänestä niin vietteleviltä, ja varsinkin Anna.

— Kyllä sinulle tulee toinen esimies, sanoi Anna veikistellen toiselle tytölle.

— Ja entäs sinulle? sanoi toinen.

— Ei minulle — — mutta sinulle, sanoi Annakin ja hämmentyi ja tapaili sanoja. Huomaamatta hän oli sellaiseen umpikujaan itsensä puhunut, ettei tiennyt miten siitä pelastuisi.

— Kalleako sinä pidät esi-, esi-, — _miehenäsi_, puhui kiusoittavasti toinen tyttö, korostaen miehenäsi-sanaa.

Kalle näki Annan hämmentyvän ja punastuvan. Mutta eihän tytöt kauvan ole sanojen puutteessa.

— Tuossa on esimiehelle toinen kuppi kahvia! sanoi samassa toinen tyttö.

— Annatteko te vieläkin, sanoi Kalle.

— Tietenkin esimiehelle, vastasi tyttö.

— Ja ensi vuoden esimiehelle, jatkoi joutuin Anna.

— Mistäpä sen tietää kuka ensi vuoden esimies on, sanoi Kalle.

— Tietenkin se, joka valitaan, ja kukapa muu kuin sinä, puhui toinen tyttö.

— Saapa nähdä, sanoi Kalle ja meni saliin, jonne oli tullut muutamia poikia.

Hän kuuli tänne tyttöjen naurun kyökistä.

Tuli yhä enemmän väkeä ja pian alkoi kokous.

Kalle meni pöydän taa puheenjohtajan paikalle ja aloitti kokouksen.

Kun oli edellisen vuoden vuosikertomus ja tilit luettu, nousi hän seisomaan ja sanoi: Hyvät toverit! Meillä on nyt vuosikokous, jossa on valittava ensi toimintavuodeksi esimies ja johtokunta seuralle. Mutta ennenkuin siihen toimeen käymme käsiksi, pyydän saada esittää erään kysymyksen teidän keskusteltavaksenne ja päätettäväksenne, koska nyt vielä näyttää olevan aikaa. Hän jatkoi: Te tiedätte mikä on nuorisoseuran tarkoitus: itsekasvatus, lyhyesti sanoen. Me itse olemme itsemme kasvattajia ihmisiksi, kykeneviksi toimimaan itsemme ja muitten hyödyksi. Mutta tätä toimintaa ehkäisee tanssista johtunut liiallinen huvitteluhalu suuressa määrin. (Kuului epäselvää mutinaa salista). Senhän kaikki tunnette. Meidän joukossamme on sellaisia, eikä aivan vähänkään, jotka tanssin tähden lyövät laimin kaiken muun korkeamman. Iltamissa he eivät odota mitään muuta niin hartaasti kuin tanssia, ja viikon varrella ei heidän mieleensä mahdu muuta kuin että tulisi pian pyhä, että saataisiin kokoontua taasen tanssimaan. Kaikki muu heiltä jääpi syrjä-asiaksi. Tämän tähden pyydän, että noita, tuollaisia tanssisairaita pelastaaksemme hyväksyisimme seuraavan ponnen:

Tästä lähtien Pokojoen kylän nuorisoseurassa ei tanssita muulloin kuin suurimmissa iltamissa.

Pyydän käyttämään puheenvuoroja.

Puheenvuoroa ei pyytänyt kuin pari kolme sellaista, jotka puolsivat ehdotusta. Toiset sen sijaan ilmoittivat äänekkäästi vastustavansa ehdotusta, ei selvästi, mieskohtaisesti, mutta sen päätti Kalle tyytymättömästä mutinasta, joka kuului joka puolelta salista.

— Tahdotaanko äänestää siitä, hyväksytäänkö vai hyljätäänkö tämä ehdotus. Tai mitä se siitä paranee. Kuulustaa siltä, että se hylätään.

— Niin, niin! kuului hyväksyviä huudahduksia.

Sen jälkeen seurasi esimiehen valitseminen.

Tyynenä istui Kalle puheenjohtajan paikalla. Mutta hänen sisässään kiehui. Jos hänen olisi tarvinnut puhua, niin ei hän olisi voinut, sillä viha olisi sulkenut hänen suunsa. Posket vuoroin hänellä kuumenivat ja toisinaan hän tunsi niiden kylmiksi valahtavan. Kädet puristuivat nyrkkiin pöydän alla. Voi sitä vihaa! Hän luuli siihen paikkaan pakahtuvansa.

Puheen sorina kuului epäselvänä hänen korvissaan. Voi noita raukkoja, kun eivät kykene muusta nauttimaan kuin tanssista, mietti hän. Ei mistään muusta. Hypätkööt kuin eläimet kiima-aikana. Sellaisia he ovatkin. Vielä heille kirjallisuutta, noille, jotka rippikoulun käytyään pelkäävät kirjaa kuin kummitusta. Olkoot sellaisia kuin ovat. Ei heitä muuksi saa, ei he mitään ymmärrä vaikka Herran enkeli heitä johdattaisi. Mutta en totta vie heidänlaiseksi jää, en, en, en. Ennen seinän läpi itseni pusken kuin tuollaisessa joukossa tahdon olla.

Hän havahtui mietteistään ja koetti tyynnyttää itseään.

Hän katsoi saliin. Minne hän silmänsä loi, näki hän nuoruutta, ilosta loistavia kasvoja. Tuolla etempänä istui tyttöjä, pitkä rivi. Heillä näytti olevan jotain erikoisempaa. Annakin oli heidän joukossaan. Mistä ihmeestä he aina nauramisen aihetta saivat? mietti Kalle. Eivät he muuta osaa tehdäkään, aina vaan nauravat. Tuo alituinen nauru kävi kyllästyttäväksi. Hän tunsi kuin olisi puukolla rintaan pistetty. Hän kadehti noita nauravia ja samalla he suututtivat häntä.

— Niin, nyt olisi valittava seuralle esimies ensi vuodeksi. Miten valitseminen toimitetaan, lipuilla vai julkisesti? kysyi hän.

— Julkisesti! Ehdotan valittavaksi entisen esimiehen, sanoi eräs poika.

— Hyvä! Kannatetaan! Kuului ympäri salia.

— Eikö ehdoteta jotain toista, minä luulen, etten enään voi olla esimiehenä, sanoi Kalle vapisevalla äänellä.

— Ei, ei ole muita sellaisia. Mikset sinä voi olla niinkuin tähänkin asti; eihän sinulla mitään estettä ole, jonka tähden et voisi olla, kuului salista.

Kalle tunsi asemansa tukalaksi. Ei hän tahtonut noille itseänsä paljastaa eikä kieltäytymisensä vaikutteita selittää, koska hän ei itsekään löytänyt muuta syytä kieltäytymiselleen kuin tuon, että hän vihasi tanssia ja tahtoi sen sijaan saada seuran työohjelmaan muuta, sellaista, josta hän piti, mutta josta toiset eivät niin paljoa välittäneet. Hän ymmärsi, ettei hän väkipakolla saa toisia jälessään kulkemaan. Mutta hän ymmärsi myös, ettei hän niin osaa kieltäytymisensä syitä selittää, että nuo toiset sitä ymmärtäisivät. He senkin selittäisivät, että hän suuttui, kun ei saanut äskeistä ehdotustaan hyväksytyksi ja tämän tähden pelkäsi hän joutuvansa naurettavaksi. Sitä ei hän tahtonut.

— En minä mielelläni rupeaisi. Koettakaa esittää jotain toista! sanoi hän vielä neuvotonna.

— Selitä syy, minkä vuoksi et rupea! tiukkasi ääni salista.

Kalle ei puhunut mitään.

— Silloin tietenkään et kehtaa kieltäytyä, kun ei ole mitään syytä, kuuli hän taasen sanottavan.

— Olkoon sitten niin tällä kertaa, sanoi Kalle ja sen jälkeen valittiin seuralle muut virkailijat ja johtokunta.

Varaesimieheksi valittiin Antti Pikku-Kangas.

Kun kaikki vuosikokouksen tehtävät oli tehty, alkoi tanssi.

Salin nurkkaan istui puolisokea Samppa, jota sanottiin Sokea-Sampaksi ja joka oli kylän soittoniekka.

Kun ääni hänen viulustaan vingahti, niin silloin tuli eloa saliin. Oli kuin sähkövirta olisi johdettu lattiaa pitkin. Tyttösten jalat alkoivat soiton mukaan elää, silmät paloivat ja povet kohoilivat, puoliavoimet huulet päästivät lävitseen kuumia henkäyksiä.

Tuolta tuli ensimäinen, tuolta poikajoukosta. Tyttösten silmät kiilsivät, paloivat. Kenen ottaa? Annan otti, Ison-Kankaan piian. Tuo, joka otti, oli Pikku-Kankaan Antti. Kaikki katsoivat heitä. Muutamia kertoja saivat he kahden lattian kiertää. Tuli toinen ja otti tytön kainaloonsa, taas toinen ja pian oli pareja lattialla yhtenä vilinänä. Soittaja lämpeni, ja sävelet juoksivat kuin keväinen virta. Tanssijat lämpenivät ja sävelet valloittivat heidän korvansa ja veivät silmistäkin näkövoiman. Eivät he nähneet selvästi mitään. Korvat vaan toimivat, muut aistit lepäsivät.

Kalle istui salin seinän vierellä ja katseli tanssia. Hän ajatteli lähteä pois, mutta ei vaan saanut päätetyksi: nyt lähden. — Aina hetken perästä meni siitä Anna sivu. Hän ei näyttänyt mitään tietävän tästä maailmasta. Vihloi niin kipeästi Kallen sisässä, kun Anna siitä sivu meni, käsi toisen olalla ja tuon toisen käsi Annan vyötäröillä. Kalle toivoi, ettei hän näkisi Annaa eikä tuota toista ollenkaan, mutta kuitenkaan ei hän tahtonut päästää heitä pois näkyvistään aina hän odotti, kun he tuolta toisen kautta tulivat näkösälle ja taasen katsoi niin kauvan heidän jälkeensä, kun he taasen katosivat toiselle suunnalle. — Hän kadehti heitä kaikkia ja melkein vihasi itseään, kun ei ollut opetellut tanssimaan. Mutta kerkeäisihän vieläkin. Lempo tuohon myllyyn lähteköön, en minä, mietti hän. Ei, en voi yrittääkään, vaikka mitä tehtäisiin. — Taasen tuli Anna tuon toisen kainalossa. Kallen sydäntä vihlasi niin kipeästi. Hän vihasi tyttöä. Tuollainen tyttö menee kenen syliin kerkeää. Hän olisi mielellään tahtonut jotain tehdä, jotain sellaista, mikä olisi kiduttanut tyttöä, kiduttanut hirveästi, samalla tavalla kuin häntä itseään. Siinä hän istui ja kärsi. Eikä vaan saanut päätetyksi lähteä pois.

Jo alkoivat tanssijat saada kyllänsä. Tuolla yksi pari erosi, tuolla toinen. — Jälellä oli enään muutamia. Niiden joukossa oli Annakin tuon toisen kainalossa. Nyt näki taasen Kalle heidät selvästi, kun he kiersivät lattialla. Hän ei saanut heistä katsettaan irti. Hän oli ihan parkaista tuskasta, kun Anna äkkiä painoi päänsä tuon toisen olkaan. Samassa he taasen menivät sivu. Kalle tunsi kylmän viiman pyyhkäisevän kasvojaan, kun Annan hame heilahti siinä hänen lähellään. Voi, kun hän vihasi ja rakasti! Ei hän tiennyt kumpaa se oli, se oli tuskaa, jota hän kärsi. Minkä vuoksi? Ei hän tiennyt luonnollista syytä siihen. Vaistomaisesti vihasi hän tyttöä, tuota Anttia, joka Annaa pyöritti, soittoa, tanssia ja noita kaikkia, jotka tanssin tähden unohtivat kaikki — väsymyksenkin. Hän ei voinut tanssia. Häntä ei voinut huumata tuo joku, tuo sanoin selittämätön voima, joka nuo toiset oli valtaansa ottanut. Hänen täytyi siinä istua ja kiduttaa itseään, kiduttaa ja vihata itseään ja muita.

Samassa loppui soitto ja hän näki, kuinka Anna erosi tuosta toisesta. Joko nyt vihdoinkin maltoit lopettaa, mietti hän katkerasti.

Mutta hetken perästä alkoivat sävelet taasen kevätvirran lailla vyöryä kautta salin. Taasen tuli eloa ja taasen tuo — joku — otti nuo toiset valtaansa. Taasen oli Anna jonkun toisen pojan kainalossa ja taasen Kalle vihasi ja kärsi.

Hän odotti yhtätoista kuin köyhä joulua. Sillä yhdentoista aikana lopetettiin aina iltamat ja kokoukset. Mutta vielä ei kello ollut kuin kymmenen. Vielä sai hän pitkän tunnin tuskitella.

Hän istui ja puhuikin jonkun kanssa, mutta tuo, joka hänen sisässään raateli ja repi, ei häntä jättänyt. Hän salasi sitä muilta ja se se väsytti.

Jo tuli yhdentoista aika. Hän riensi soittajan luo ja käski lopettaa soittamisen. Mutta vielä hetken soitottakin parit pyörivät.

Sitten he lopettivat.

— Eikö esimies vielä pikkusen aikaa anna tanssia, pyysivät tyttöset rukoilevin silmin.

— Ei enää, niinhän on päätetty, että täsmälleen lopetetaan, kun se aika tulee, sanoi Kalle.

— Mutta nyt tällä kerralla! ja kymmenet silmät pyytelivät kauniisti.

— Ei, tuli jäykästi Kallelta.

Väsymyksestä huohottivat tanssineet. Mutta vielä väsyneempänä huokasi Kalle helpotuksesta, kun vihdoin toki loppui.

Jo tyhjeni sali. Ääniä kuului pihalta ja tieltä, kirkkaita, nauravia ääniä. Kalle aukoi salin ikkunoita, päästääkseen kuuman, kiehtovan ja likaisen ilman ulos. Kuu valaisi vaalealla valollaan kylmästä kohmettuneen, kuuraisen maan ja nukkuvan kylän. Tuolla tiellä häilyi kuin varjoja. Ne olivat kotiin meneviä, jotka äsken lähtivät täältä. Yötuuli kantoi tuolta kaukaa ääniä nauravista parvista, joilla ei vielä ollut kotia kiire. Sieltä kuului raakoja huudahduksia ja kirouksia. Sieltä kuului tyttöjen kauvaskantavia naurun sekaisia kiljahduksia. Siellä meni niin monenlaista sekaisin. — Kyynärpäillään nojasi Kalle ikkunalautaan ja antoi yö-tuulen kasvojaan pyyhkiä. Tuo nukkuva kylä syksyisessä yössä näytti kuun valossa niin lumoavalta. Se näky rauhoitti hänen mieltään. Äskeinen tuska unohtui.

Tuolla etempänä näki hän vielä jonkun tietä pitkin kävelevän. Ei, niitä on kaksi. Pettävä on kuun valo, vaikka se on kirkaskin. Se sallii rakastuneiden nauttia muiden huomaamattomuudesta enemmän kuin kirkas päivä. Tuolla kauvempana he menivät. Ei tarkoin metsän laitaa vasten eroita. Likekkäin he kävelevät.

Kyökistä kuuli Kalle astioiden kalinaa ja nauravia, iloisia ääniä. Siellä olivat nuo kaksi tyttöä, Anna toinen ja eräs poika, jolla Kallen kanssa oli vuoro olla tänä iltana kokouksessa isäntänä. Oli nimittäin seuran jäsenet jaettu nelihenkisiin ryhmiin, joissa oli kaksi tyttöä ja kaksi poikaa. Näiden kunkin ryhmän oli oltava vuoron perään seuran iltamissa taloudenhoitajana, kuin isäntinä ja emäntinä, jotka huolehtivat tarjoilusta ja muusta sellaisesta. Usein sattuivatkin isännät ja emännät tulemaan samaan ryhmään sellaisia, joista sittemmin tulikin toisilleen isäntä ja emäntä. Sattuuhan sitä sellaista yhdistelyä.