Part 3

Nyt oli Kalle kokonaan tyyntynyt. Levollisesti voi hän kuunnella kuinka tuo toinen poika tyttöjä nauratti. Hän sammutti salista lamput ja vielä hetken katsoi ikkunasta kuun valaisemaa seutua.

Hän tuli toisten luo.

— Tulepas, Kalle, taasen tänne. Me tytötkin kerran tarjoamme, sanoi toinen tyttö ja antoi Kallelle höyryävän teekupin.

— Harvoinpa tapahtuu, että te tarjootte, aina tuota vailla olette, sanoi ilveillen Kalle.

— Sali on vielä lakaisematta, sanoi Anna.

— Mutta kun sammutin jo tulet sieltä, ilmoitti Kalle.

— Emme me nyt lakaise. Tullaan huomenna, illalla, niin päästään nyt kotia, ehdotti toinen tyttö.

— Tehdään niin, myöntyi Anna. Odota, Kalle, minua, ettei minun tarvitse yksin tulla! kuiskasi Kallelle Anna. Nuo toiset eivät kuulleet tuota, olivat tarjoiluhuoneessa.

Sehän Kallella oli mielessä.

Hän tunsi poskiaan polttavan. Nyt viimeinkin se tapahtuu, mietti hän. Kuinka lämpöisen näköinen olikaan tyttö tanssin jäleltä hänen vierellään.

Ei muistanut Kalle äskeistä synkkämielisyyttään, ei tanssia eikä vihaansa. Hän näki tytön panevan takkia ylleen. Minun tyttöni, mietti hän.

He tulivat ulos, lukitsivat ovet ja seisoivat hetken kuun valossa hengittäen puhdasta yöilmaa.

— Sammutitteko, tytöt, tulen sisästä? kysyi Kalle.

— Sammutimme, vastasi Anna.

— Ihanko varmasti?

— Ihan varmasti. Kalle ei luota paljon meihin tyttöraukkoihin, sanoi toinen tyttö.

— Teihin ei juuri ole luottamistakaan, nauroi Kalle.

He lähtivät kujaa pitkin kävelemään maantielle.

Tytöt kävelivät edellä. Annalla kädessä astia, jolla oli tuonut kahvimaitoa. He keskenään supattivat. Pojat kävelivät vierekkäin heidän jälessään.

Tulivat maantielle. Toinen tyttö ja poika erosivat Kallesta ja Annasta lähtien toiselle suunnalle.

He jäivät kahden.

Lähtivät kotia päin kävelemään.

Kuu valaisi ja vesilätäköiden jää kimalteli. Ei kuulunut mitään ääntä. Nukkuvan näytti koko kylä.

Kun tytön käsi sattui hipaisemaan Kallen käsivartta heidän rinnakkain kävellessä, niin tunsi Kalle aivankuin kuuman virran leviävän tuosta paikasta yli ruumiin.

— Anna minulle se astia! sai hän sanotuksi ja kumartui ottamaan sitä tytön kädestä.

— Ei tämä mitään paina, vastusteli tyttö.

Mutta astian otti Kalle käteensä. Hänestä tuntui, että hän tekisi vaikka mitä tytön tähden.

Eivät he paljon puhuneet. Mitäpä heillä oli puhumista. Kumpikin luuli tietävänsä toisensa ajatukset, mutta sentään kumpikaan ei uskaltanut omia ajatuksiaan toiselle sanoa.

Pian kului lyhyt matka. He saapuivat kotia.

— Kyllä on kaunis ilta, sanoi tyttö.

— On, kuului pojan ääni.

Siinä hetken he seisoivat, eivätkä osanneet puhua toisilleen mitään.

Viimein virkkoi tyttö: Ei nyt vielä tunnu nukuttavan. Paljoko lienee kello?

— Kaksitoista, — ei vielä aivan, sanoi poika, vaikka se oli jo ylikin kahdentoista.

— Minne mentäisiin vähäksi aikaa istumaan? ehdotti viimein Kalle.

Tyttö ei puhunut suullaan mitään, mutta silmillään. Tätä puhetta ei poika voinut väärin ymmärtää.

— Lähdetään tuonne pirttiin, sanoi poika.

— Mutta jos joku näkee, sanoi tytön suu epäilevästi, vaikka silmät puhuivat: lähdetään.

— Eihän siellä ole kuin Reeta-muori ja hänkin sokea ja nukkuuhan hänkin. Rengit ovat vielä poissa, puhui Kalle jo rohkeampana.

Sinne he menivät rinnakkain. Hiljaa ja varpaillaan he hiipivät, etteivät herättäisi eteisen läpi mennessään kamarissaan nukkuvia, toisen isää ja äitiä, toisen isäntää ja emäntää.

Reeta-muori nukkui. Tasainen hengitys kuului hänen sängystään.

— Nukkuu se, sanoi poika.

— Nukkuu, äänsi tyttö kuiskaten.

Tuo nukkuva sokea muori ja heidän hiipimisensä nauratti tyttöä, mutta hän pidätti nauruaan.

Kuun valo tulvi pirtin ikkunoista sisään. Huone tuntui heistä niin oudolta. He istuivat ikkunan viereen.

Pojalla oli vielä kädessään läkkiastia, jonka hän tytöltä oli tiellä ottanut. Hän laski sen lattialle. Mutta se helähti ja muori kuuli sen unensa läpi ja äänsi ja kääntyi vuoteessaan.

Tyttö tarttui pojan käteen ja puristi sitä, puristi aivan kuin olisi tuota nukkuvaa muoria tahtonut tyynnyttää.

He eivät uskaltaneet hengittääkään. Katsoivat hymyssä suin toisiinsa. Ja voi kuinka tytön silmät loistivat kalpeassa kuun valossa.

Muori alkoi taasen tasaisesti hengittää. Mutta eivätpä kädet tytöllä ja pojalla eronneetkaan. Kumpikin käsi puristi. Nyt ei poika enään voinut epäillä. Hän tunsi varmasti tuon lämpimän käden puristuksen kädessään.

Tyttö kumartui katsomaan ikkunasta ulos.

— Kyllä on kaunista kuiskasi hän. Samassa aukasi hän toisella kädellään takkinsa nappeja. Miten lie käännähtänyt, että hänen olkapäänsä vastasi pojan rintaan, ja poika tunsi hänen hiuksensa kutkuttavan poskeaan.

Samassa tunsi tyttö käden, pojan käden, solahtavan kainalonsa alitse ja puristavan hänet pojan rinnoille. Mutta muuta ei poika tehnytkään, puristi vaan, puristi, että henkeä ahdisti.

— Kuule, Anna! Älä nouse! sanoi poika, kun tyttö nousi seisomaan; sillä hänellä oli paha siinä kierossa istua.

— Etkö päästäisi minua pois? kysyi tyttö kuiskaten, seisoessaan pojan edessä ja pitäessään kättään hänen olallaan.

— En, en, en vaikka mikä olisi, kuiski poika, etsien katseellaan tytön silmiä.

— Pidä sitten näin! sanoi tyttö ja istahti pojan polvelle, tarttuen samalla häntä kaulasta ja puristi itsensä häneen kiinni ja painoi huulensa toisen huuliin.

Kallea pyörrytti. Hän ihan vapisi. Vaistomaisesti kiertyivät hänen kätensä tytön ympäri.

Välähtelevinä salamoina risteili hänen päässään: tuossa hän on, tuossa hän on! Samassa katosi hänen tietoisuudestaan kaikki, sillä tytön kuuma suudelma poltti hänet tiedottomaksi.

Kun hän selveni, niin istui vapiseva tyttö hänen polvellaan ja nyyhkytti.

— Mikä sinulla on, rakas? kysyi ihmeissään Kalle.

— Mitä sinä ajattelet minusta, puhui tyttö, kun minä olin tuollainen? kun minä — — minä — en tiennyt itsekään mitä tein.

— Minä rakastan sinua, kuuletko, Anna! Minä ajattelen ainoastaan, että rakastan sinua. Sano, rakastatko sinä! Sano! kuiski kuumana Kalle.

Tyttö istui ääneti, kasvot lujasti painautuneena Kallen rintaan.

— Sano, sano! kuiski Kalle.

Tyttö istui vaan.

— Sano, muuten en usko, ennenkuin kuulen sen suustasi. Sano!

Nyt tytön huulet sulkivat hänen suunsa, ettei hän voinut puhua —

— Etkö usko, vaikka tunnet, kuiskasi tyttö.

— Tunnen sen, mutta sano kuitenkin!

— Rakastan, rakastan, rakastan, rakastan sinua, sinua, sinua! Uskotko nyt?

Samalla liukui hän pois pojan sylistä ja juoksi pois.

— Älä vielä mene! huusi Kalle.

— Mitä? Kuka siellä on? kuului samassa sokean muorin uninen ääni sängystä.

— Kalleko? Mitä sinä huusit?

— Enhän minä huutanut.

— Kuulutti sellaista unen läpi, puheli muori ja nukkui uudelleen.

Kalle meni portaille. Ei koskaan ollut kuu niin kauniisti valaissut. Täysin vedoin hengitti hän kylmää, raikasta ilmaa. Ei tuntunut nukuttavan, vaikka yö jo aamua etsi.

Nopeasti meni hän kamariinsa kuullessaan renkien tullessaan puhelevan tiellä.

Kuu kamarin ikkunasta työnsi huoneen valoa täyteen. Hän istui pöydän viereen tuolille ja vetäisi toisen kengän jalastaan, mutta unohtui siihen istumaan. Hän antoi katseensa liukua esineestä toiseen. Tuossa hänen takanaan oli vuode, tuossa ikkunan edessä pöydällä lamppu, jolle kuu näytti nauravan. Mitä lampulla tällaisena yönä. Tuolla toisella seinällä oli kirjahylly; oli siellä kirjoja koko joukko. Sitä aikaa oli Kalle uneksinut aina, että tuo hylly olisi täynnä luetuita kirjoja. Tuolla oli vielä — nyt hänen katseensa hairahtui — nauravat tytön silmät, kirkkaat, kyynelten läpi loistavat tytön silmät. Voi sitä raukkaa, kun itki, että mitä minä ajattelen, kun hän rakastaa minua, rakastaa, rakastaa. Kalle tunsi sellaisen tunteen, joka melkein nostatti kyyneleet silmiin. Hän tunsi sanomatonta hellyyttä, ei kiihkoa ollenkaan, tyttöä kohtaan. Tuo raukka, kun on niin turvaton, tuo Anna. Kyllä minusta turvan löysit. Kadutti, kun ei tullut noin puhutuksi. Olisinhan tiennyt hänen minua rakastavan ilman kyselemättäkin.

Hän havahtui ja riisui nopeasti.

Mutta uni ei tahtonut tulla. Kuin kuumeessa, silmät kuivina ja suurina hän makasi ja eli vielä illan tapaukset. Oli tapahtunut liian paljon yhdellä kertaa. Ensin itsensä kiduttaminen nuorisoseuran talolla. Kyllä olen tyhmä, pässinpää, kun en antaisi muittenkaan iloita, kun en ole itse osannut iloita. Mitä elämä ilotta? Kuin reki hevosetta. Mihin sillä pääsee? Nyt se vasta toimi luistaa, kun ymmärtää elämän toisellekin puolelle arvoa antaa. Hänelle tuli mieleen tyttö, mutta pois hän sen vielä työnsi ajatuksistaan. Oli niin somaa olla ajattelematta tuota, jota teki mieli ajatella. Oli kuin jotain nautintoa työntää tuon tytön kuva silmistään pois ja ajatella muuta. Hän ikäänkuin herkutteli ja säästi parhaan herkun viimeiseksi. — Niin, jatkoi hän mietteitään, miksi ei saisi iloita? Kyllä olen ollut tyhmä tähän asti. Olen murjottanut kuin vihainen härkä ja olen murjottanut vielä enemmän kun en ole saanut muita kanssani murjottamaan. Olenko parempi kuin muutkaan? Mitä vielä. Kun en ole tanssinut, niin syy on ollut siinä etten ole osannut. Onkohan siinä tarpeeksi syytä? vilahti hänen sielussaan ajatus, mutta nyt, nyt kun hänkin iloitsi, niin ei hän siihen tarttunut, vaan antoi sen mennä ja toisia tulla.

Mutta nyt tunkeusi tytön kuva väkisinkin hänen mieleensä. Hän muisti äskeisen kohtauksen tytön kanssa. Muisti hänen kuumat suudelmansa ja oli ylpeä, kun hänenkin huulensa ovat koskettaneet naisen huuliin. Tuosta oli hän lukenut, tuosta suutelemisesta ja miettinyt, miltähän se mahtaisi tuntua. Nyt hän sen tunsi ja se tuotti hänelle tyydytyksen. Rakastan, rakastan, rakastan, kaikui hänen korvissaan. — Viimein katosi hänen tietoisuudestaan kuun valaisema huone, kun silmät painuivat kiinni ja yön loppu otti miehen haltuunsa vähäksi aikaa. Miehen, jolle yön ennen ei naisten tähden ollut tarvinnut olla mustasukkaisena. — Kuu oli kulkenut ja katsoi suoraan nyt nukkuvaa silmiin ja veikistellen vanhalla naamallaan nauraa virnotti: Minä se olen sellainen, joka tyttösten silmät panen kummasti kiiltämään. Kun niihin mies katsoo, niin yö ei enään saa yksin hallussaan pitää, vaan sen kanssa kilpailevat loistavat silmät.

V.

— Kuule, Anna! Minä ilmoitan isälle ja äidille meidän aikeemme, puheli Kalle seuraavana iltana heidän tullessa seuran talolta puhdistamasta sitä. Nyt tänä iltana sen jo ilmoitan.

— Ei nyt vielä. Kerkeäähän tuon sittemminkin. Emmehän me vielä itsekään oikein tiedä onko se tottakaan, sanoi Anna.

— Etkö sinä totena sitä pidäkkään? sanoi Kalle raivoisasti ja pysähtyi.

— Enhän minä sitä tarkoittanut, ettei meidän rakkautemme todellista olisi, mutta kun tämä kaikki tuntuu niin uudelta, ettei sitä tahdo todeksi osata uskoa. Eikö sinustakin tunnu sellaiselta?

— Mikä sinulle tuli? kysyi Anna, kun Kalle käveli äänettömänä.

— Ei mikään, minä olen sellainen houkkio. Kun sinä äsken sanoit, ettemme vielä itsekään tiedä, onko se totta, niin vihlasi minua niin kipeästi. Mutta eihän se mitään haittaa enään. Minä olen sellainen.

— Voi, enhän minä tarkoittanut sitä, ettei rakkauteni olisi todellista, satuin vaan niin sanomaan.

— Kyllähän minä sen ymmärrän nyt, mutta —

— Mutta mitä?

— Ei mitään. En minä osaa selittää mitä ajattelin. Se oli sellaista hurjaa. Tuntui kuin olisin tahtonut paeta ihmisiä. Tuntui kuin en olisi tahtonut ketään nähdäkään. Vihasin, viha leimahti kuin salama.

— Vihasitko minuakin?

— En osaa sanoa. Mutta enhän toki sinua vihaa. Rakastan sinua.

— Sinä olet niin kummallinen, sanoi Anna.

— Miten kummallinen?

— En osaa sitä sanoa. Erilainen kuin kukaan, puhui Anna.

— Rakastatko minua sittenkin, vaikka olenkin — — — kummallinen?

— Rakastan, rakastan! Etkö eilen illalla vielä päässyt sitä uskomaan? sanoi Anna ja siirtyi lähemmäs Kallea kävelemään.

— Sanotaan sitten se isälle ja äidille. Mennään heti naimisiin! puhui Kalle.

— Ei vielä heti.

— Miksei? Mikä meitä estää?

— Ei, en minä sitä osaa selittää. Mitä sanoisi isäsi ja äitisi?

— Eivät he sano mitään. Ovat vielä hyvillään, kun saavat noin nätin miniän. Ja pianhan he sen kuitenkin tulevat näkemään. Eihän sitä niin osaa elää, etteivät he sitä huomaisi. Parastahan se on heti ilmoittaa. Eikö olekin?

— Kyllä kait. Mutta minua niin peloittaa.

— Mikä?

— Se. En osaa selittää sitä. Mutta mennään kihloihin sitten syksypuoleen vasta!

— Miksi ei ennemmin?

— En minä sitä saata sanoa nyt. Älä kiusaa, Kalle! Minä sitten selitän, niin kyllä ymmärrät. Kerkeämmehän me sittekin, puheli Anna. Mutta itsekseen mietti hän: Sormuksen tahdon ostaa Kallelle omalla rahallani ja sitä ei minulla ole niin paljoa ennen syksyä. Se on sellaista, eikä se siitä muutu.

— Mutta minä sanon tänä iltana jo aikeemme isälle ja äidille.

— Sano sitten, kun niin tahdot. Mutta minä niin pelkään, kun sinä — kun minä olen — —

— Mikä?

— Köyhä, vastasi Anna ja painoi päänsä alas.

— Älä sinä siitä välitä. Eivät hekään. Saat nähdä.

He tulivat kuun valaisemalle kartanolle. Hevoset tallissa koluuttivat ja kissa porrasten edessä käyristi selkäänsä.

— He ovat jo kamarissaan, sanoi Kalle, heidän eteiseen tultuaan. Samassa sieppasi hän Annan toisella kädellään kainaloonsa ja toisella etsi avainta.

— Mitä sinä teet! Et saa! Kuuletko! huudahteli Anna.

Mutta samassa sai Kalle oven auki ja kirkas lampun valo tulvahti eteiseen.

Kalle työnsi vastustelevaa tyttöä edellään ja veti oven kiinni.

Kummissaan katsoivat isäntä ja emäntä heidän tuloaan.

— Niin, kuulkaahan, kun me olemme — —

— Päättäneet mennä naimisiin, jatkoi isäntä naurussa suin, ennenkuin Kalle kerkesi mitään puhua. Sen näköistä joukkoa te olette.

— No voi sentään! pääsi emännältä. Noin väkistenkö sitä morsianta pitää kuljettaa? Ei kaiketi siitä silloin mitään tule.

— Tuo Kalle kun väkisten kaappasi tuolla porstuassa ja toi, puhui Anna hiljaa punaisena.

Kaikki nauroivat.

— Niin me olemme Annan kanssa tuumineet, selitti Kalle. Ei kait teillä ole siihen mitään sanottavaa?

— Onhan toki, poika, sanoi isäntä totisena.

— Mitä? kysyi Kalle terävästi.

Anna kalpeni.

— Sitä, että menkää vaan! Minä olisin sinuna mennyt jo paljon ennemmin, kun tuollainen tyttö on ollut saatavissa.

— Istukaahan toki! sanoi emäntä. Milloin te olette saaneet asianne keskenänne selväksi?

— Eilen illalla, vastasi Kalle.

— Mutta on siihen aikaa tarvittukin. Toista vuotta, toista pitkää vuotta, puheli nauraen isäntä. Nyt kait teillä on kiire saada toisenne? Vai miten? Ei se tämä Kalle ole hätäinen ollut. Tosi siitä viimeinkin tuli, mutta onhan tuota saanut odottaakkin.

— Mistä te olette tienneet odottaa? kysyi Kalle.

— Tuotako nyt ei olisi nähnyt, tuota teidän puuhanne. Olethan sinä, Kalle, niin tiheään navetassa hypännyt, että tuostakinhan tuon on arvannut, jos ei muusta.

— Vai tällainen miniä minulla nyt on, puheli emäntä ja istui punastelevan Annan viereen. Tuttu on, se on hyvä.

— No huomenna kaupunkiin kihlan ostoon! sanoi isäntä.

— Kyllä muutoin, mutta tuo Anna ei vielä sitä tahdo, sanoi Kalle.

— Miksei? kysyi isäntä.

— En minä häntä oikein osaa selittää. Mutta kerkeäähän tuota syyspuoleenkin ensi vuonna, sanoi Anna nolon näköisenä ja melkein itkuun puhkeamaisillaan.

— Mitäpä siinä. Sittehän siitä luja tulee, kun ensinnä sulhanen viivyttää ja sitten vuorostaan morsian, puheli emäntä naurussa suin. Mutta nyt minä keitän vielä kahvia, vaikka onkin näin ilta, tämän asian muistoksi. Tuossahan tuota pesässä tulee.

— Itsepä asianne saatte sopia milloin tahdotte kihloilla käydä. Mutta ajattelen tuota, että joku sattuisi Annasta edelle herkeämään, kun hän viime syksynä aikoi ruveta kilpasille miehen otossa. Jos joku toinen meidän tytöistä sattuisi käymään ennen kihlamarkkinoilla, niin et ensimäisenä, Anna, kerkeäisikään, jutteli isäntä.

— Välipä tuolla! vastasi nauraen Anna.

— Niin, välipä tuolla. Tiedäthän tuon itse, että ensin sinä kerkesit eli kerkeäisit, jos vaan tahtoisit. Sanoinhan jo syksyllä, että meillä on hyvä onninen talo tyttösille. Mutta en arvannut, että sinä silmäsi näin likelle isket. Mutta mitäpä tuosta. Talon emännäksipä pääsit niinkuin ennustinkin. Mutta aikaa se Kallelta otti ennenkuin tosi tuli. Ja vielä nyt viivyttelette. No niin, itsepä asianne parhaiten tiedätte. Täytyy sitä, Kalle, näille tytöille antaa perään niin kauvan, kuin saapi ne kiinni kytketyksi, puheli isäntä.

— Mutta ei tästä tarvitse mitään kenellekään puhua ennenkuin se aika tulee, jolloin kaikki saavat sen tietää, sanoi Kalle.

— Mitäpä tuosta puhuu, kun vaan itse maltatte sillä tavoin elää, ettei kukaan teistä selvää saisi, jota kuitenkin epäilen, sanoi isäntä.

Emäntä laitti kahvia ja saatuaan sen valmiiksi kehoitti toisia sitä nauttimaan.

— Kun minulle ei sattunut nisuakaan, vaikka tuli tällaiset juhlat, sanoi emäntä.

— Oma syynsä. Mitä he näin äkkinäisiä juhlia laittavat, sanoi isäntä. Olisi minulla tarjota miestä väkevämpää, mutta eihän se Kalle siitä välitä. Ne ovat nyt nuo nuoret miehet sellaisia. Ei taida morsiankaan minun lääkkeestäni välittää?

— En välitä, vastasi Anna.

— Hyvä on, hyvä on sekin. Taitaa olla hyvinkin hyvä. Mutta sen minä sanon, että ennenkuin minä elatukselle teille rupean, niin teidän täytyy luvata minulle joku litra vuodessa sitä entisajan väkevää. En minä muuten rupea teidän lapsianne hoitamaan. Tietäkää se! puheli isäntä ja meni kaapilleen ja otti juhlan kunniaksi ryypyn.

— Joko sinä taasen loriset, sanoi emäntä.

Kun oli kahvit juotu ja istuttu hetken aikaa, sanoi isäntä:

— Sen minä sanon, ettei pidot parane, jos ei vieraat vähene. Minä panen nukkumaan. No, mutta älkäähän nyt aamuun asti valvoko sentään!

— Mutta ole nyt tuossa, sanoi nauraen emäntä.

— No, no, muori! Muistetaanhan tuo entisestään, ettei sitä nukkumaan tahdottu joutaa sinä aikana. Et olisi päästänyt ennen aamua, vaikka mikä olisi ollut. Ja nämät kun samassa talossa saavat olla, niin saahan noita varottaa.

— On siinä varottaja paikassa, kuulivat nuoret vielä ovessa mennessään emännän äänen.

VI.

Entistä innokkaammin alkoi Kalle tämän jälkeen toimia nuorisoseurassaan. Hän uskoi varmasti saavansa kaikki, jos ei nyt aivan kaikkia, niin ainakin suurimman osan kylänsä nuoria ihmisiä heräämään siitä välinpitämättömyyden unesta, jota he tähän asti olivat nukkuneet. Olihan tuo uusi aate, tuo, joka tahtoi saada kaikki kansankerrokset sivistyksen hedelmistä nauttimaan, saanut ilmaisumuotonsa nuorisoseuraliikkeessä. Hän uskoi varmasti tämän liikkeen ihmeitä tekevään voimaan. Hän päätti kotikylänsä nuorisoseuran saada sellaiseksi, jollaiseksi hän oli sen kuvitellut ennen sen perustamista.

Tämän innostuksen vallassa, kun hän tahtoi itse kehittyä ja kehittää muita, rupesi hän yhä innokkaammin hankkimaan tietoja itselleen. Kaikki vapaat hetket käytti hän lukemiseen.

Kun hän ahmi tietoja, minkä kerkesi, niin viehätti se häntä. Hänelle aukeni uusi maailma ja hän oli onnellinen. Hän hankki tietoja kaikista mahdollisista asioista. Ei sen vuoksi, että hän olisi tahtonut siitä mitään hyötyä, vaan sen vuoksi että häntä viehätti tuo askartelu.

Moni rakastunut ei tahdo joudattaa aikaansa muuhun kuin rakastetulleen. Mutta Kallea ei tuo estänyt käyttämästä aikaansa muuhunkin. Hän oli ennenkuin sai asian selville tytön kanssa ollut jo kauvan aikaa levoton ja ei ollut häneltä tahtonut mikään luistaa. Mutta nyt, kun hän sai tietoonsa tytön tuumat, rauhoittui hän. Sillä hän oli nyt varma siitä, että hän tytön saa. Mitäpä se enään tarvitsee miettimistä, ajatteli hän. Kyllä hän mietti ja kuvitteli tulevaisuuttaan. Tyttö oli hänellä aina mielessä, sillä hän rakasti häntä. Mutta se oli tuollaista levollista rakkautta, joka ei yli äyräittensä paisu kuin joessa tulvavesi, joka hävittää kaiken muun. Ei. Se oli hiljaista ja syvällä kytevää hiilosta, josta ei liekit korkealle kohoa, mutta joka kuitenkin on kuumaa. Hän sai rakkaudeltaan rauhan. Siihen ehkä vaikutti osaltaan sekin että tyttö oli joka päivä hänen nähtävänään. Hän aina tiesi missä hän on ja mitä hän tekee.

Nuorisoseurassa hän puuhasi ahkerasti ja saikin seuran toiminnan taasen hetkeksi mielestään tarkoitustaan vastaavaksi. Ei hän enään vihannut tanssia niinkuin ennen. Sekin tuntui hänestä luonnolliselta. Hän olisi melkein itsekin voinut tanssia, kun vaan olisi ennemmin tullut opetelluksi.

Hän perusti nuorisoseuran keskuuteen lukurenkaan, jossa kaikki seuran jäsenet ottaisivat velvollisuudekseen lukea jonkun teoksen seuran kirjastosta ja sen sisällön sitten esittää seuran kokouksissa. Itse hän ensin esitti Kiven "Seitsemän veljestä".

Jonkun aikaa kävi tämä hyvin laatuun. Niin kauvan, kun tähän toimeen innostuneet saivat vuoronsa täytetyksi. Niitä ei ollut kovin monta. Mutta kun näiden vuorot loppuivat, niin silloin syntyi taasen hämminkiä. Tuli sellaisten täytettäväksi tämä tehtävä, jotka eivät siitä välittäneet ja jotka eivät siihen kyenneetkään, ja silloin taasen Kalle huomasi pettyneensä.

Hän itse oli itsensä kehittänyt edelle muita seutukuntansa nuoria ja vaati näiltä samaa kuin itseltäänkin. Siinä hän pettyi.

Lukurengas oli ihan kuolemaisillaan.

Yhtenä sunnuntai-iltana oli seuran varaesimiehen, Pikku-Kankaan Antin vuoro esittää erään teoksen sisältö. Mutta kun hän tuli seuran talolle ja Kalle kehoitti häntä ryhtymään toimeensa, vastasi hän:

— En minä ole valmistanut.

— Miksikä et? kysyi Kalle.

— Enpä vaan ole joutanut, puolusti toinen.

— Miksei sitä jouda, kun vaan on halua, sanoi Kalle närkästyneenä.

— Ei kaiketi se nyt pakollista liene. Kuka siihen voi pakottaa, kun ei vaan tahdo, sanoi toinenkin terävästi.

— Kylläpä se on pakko, kun kerran lupaa. Miksi lupasit? kun sitten et lupaustasi täytäkään, sanoi Kalle. Nyt sinun tähtesi meni koko ilta hukkaan, eihän muutakaan ohjelmaa ole.

Kaikki olivat hyvin nolon näköisiä.

Antti vihellellen lähti tarjoiluhuoneeseen. Hän, vaikka olikin teräväkielinen, ei löytänyt sanoja tällä kertaa.

— Tanssi lopuksi, sanoi joku.

— Tanssi pystyyn! kuului kiihkeitä ääniä.

Kalle huomasi joittenkin heittävän häneen vahingoniloisia syrjäsilmäyksiä.

— Tanssikaa sitten! sanoi Kalle. Mutta otetaanhan tästä lähtien tavaksi täyttää velvollisuutemme seuran työssä, sillä muuten siitä ei mitään tule. Mutta hänen äänensä hukkui hälinään ja meluun.

Samassa alkoi viulun viritys-äänet kuulua.

Jonkun aikaa pidätetty tanssi-kiihko otti taasen vallan käsiinsä. Hetken perästä oli pareja lattialla täydessä menossa. Kalle istui taasen seinän viereen katselemaan toisten iloa, tuota, josta hän ei osannut nauttia. Hän tunsi mielensä hiukan katkeraksi; mutta toivoi kuitenkin, ettei tämä ollut muu kuin tuollainen poikkeustilaisuus, sattuman kaupassa tullut, joka tällä kertaa oli hänen aikeensa tyhjäksi tehnyt.

Samassa sattui hänen katseensa Annaan, joka seisoi seinän vierellä. Hän huomasi kuinka tytön silmät loistivat ja kuinka hän odottavan näköisenä seisoi. Kalle siirtyi hänen luokseen, siinä oli pari muutakin tyttöä.

— Tekeekö tyttöjen mieli pyörimään, kysyi hän iloisella äänellä, painaen äsken kohonneen suuttumuksen alas.

— Tekee niin hirmuisesti. Etkö lähde, Kalle tanssimaan kanssani? Minusta ei kukaan huoli, sanoi yksi tytöistä piloillaan Kallelle.

— Mutta kun en minä osaa.

— Kyllä minä opetan. Lähdepäs! sanoi tyttö.

— Me kolmen pyöritämme sinua koko illan, niin kyllä viimein opit, jatkoi tyttö.

— Koetetaanpas!

— Ei, en minä opi. Ei minusta tule kalua, sanoi Kalle. Suuttumus kokonaan katosi. Hänestä tuntui kuin hänkin voisi ottaa osaa tuollaiseen iloon. Mutta kun ei ollut ennemmin tullut opetelluksi. Tuntui mieli käyvän niin keveäksi tyttösten kanssa jutellessa. Sävelet hivelivät hänen korviaan ja hän sai hiukkasen käsitystä tuosta, joka toiset sai valtoihinsa, tuosta tanssista.

Mutta samassa tuli Pikku-Kankaan Antti ja vei Annan tanssiin.

Se oli kuin isku vasten kasvoja. Mieli kävi katkeraksi. Tuo se sai paremman ajanvietteen tänä iltana pilalle, mietti Kalle. Hän vihasi Anttia, sillä tämä oli tuollainen "iloinen poika," josta tytöt pitivät sukkelan kielensä ja mainion tanssitaitonsa vuoksi. Monen tytön pään hän oli pyörälle pannut, ja huhuiltiinpa hänen saaneen pahempaakin aikaan tyttöväen keskuudessa.

Kalle halveksi häntä. Ja äskeinen tapaus toi vihankin hänen sydämeensä.