Part 1

ANNA

Kyläkertomus

Kirj.

HEIKKI IMPOLA

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1913.

I.

Oli syksy. Taivas oli hyvin harva Kankaan talon Matti isännän sanojen mukaan, kun se aina vettä maahan varisti. Aurinkoa ei ollut näkynyt moneen aikaan ja jos se jolloinkin pilkistikin pilvien välistä, niin se ei saanut kauvan katsella märkää maata ja lämmöllään kuivata rapakoisia teitä, sillä pilvet, vettä varistavat, piiloittivat sen tuonne taivaan korkeuksiin. — Ja tiet ne ne vasta viheliäisiä olivat, tuntuivat ihan rapakoksi sulavan tuossa loppumattomassa vesivalossa.

Nyt olikin harvinaisen myöhäinen syksy. Vaikka oltiin marraskuun alkupäivissä, niin ei talvesta tai sen alusta tuntunut tuulahdustakaan.

Niin, oli jokin noista marraskuun alkupäivistä, jolloin palvelijain vuosi loppuu ja toinen vuosi heille alkaa, jolloin he jonkun päivän pitkän vuoden perästä saavat vapaana olla omissa oloissaan. Silloin he kokoovat vähät tavaransa pieneen myttyrään, siinä heidän, piikatyttöin ja renkipoikain talot ja tavarat ovat. Tämä mytty mukanaan jättävät he marraskuun alkupäivinä talonsa, toiset ikävästä itkien, toiset vihasta hammasta purren. Monen emännän silmistä silloin, kun ikkunasta katsovat kujaa pitkin menevää, vierähtävät vesikarpalot; silloin muistuvat mieleen monet tapaukset vuoden varrelta. Kerkeäähän sitä vuodessa kiintyä toisiinsa.

Kankaan talon — eli Ison-Kankaan, siksihän sitä kyläläiset nimittivät — suuressa honkapirtissä paloi kirkkaasti kattolampussa tuli, valaisten suuren pirtin joka loukon, paitsi tuota uunin loukkoa oven vieressä, jossa istui kissa sylissään vanha, sokea huutolaismuori. Sinne hän aina meni, kun siellä muuria vasten selkäänsä nojaten oli niin lämmin.

— Mutta kauvanpa Väinö viipyykin, puheli emäntä, vilkaistessaan pitkän pöydän kohdalla seinällä olevaan kelloon.

— Eihän lentämällä sellaista matkaa, — kun on noin onnetonta tuo tiekin, arveli isäntä.

— Minkälainen lie se uusi tulokas, Annahan sen nimi on? sanoi taasen emäntä.

— Reipas tyttö, tiesi isäntä.

Hänet oli isäntä pestannut. Tämä oli ensimäinen kerta, kun isäntä oli pestannut piian. Se oli aina ollut emännän huolena. Mutta kesällä, kun kolmas piika meni naimisiin, ja isännällä oli asiaa naapuripitäjään, niin samalla retkellä käski emäntä hänen tiedustella sieltä piikaa ja tämän, jota nyt odotettiin, oli isäntä saanutkin.

Kaikki tuntuivat odottavan tuota uutta tulokasta, sillä häntä eivät olleet nähneetkään muut heistä kuin isäntä.

— Meillä se on vaan piikatyttösille onnellinen talo. Aina ne miehen saavat. Onko meiltä nytkään moneen vuoteen muuten kuin miehelle lähtenyt pois?

— Eipä olekaan. Kolmas vuosi sitten, joutui naimisiin Hanna, viime vuonna Anna ja Annahan tämäkin on, joka tulee. Ja vielä se entinen Anna pääsi sellaiseen taloon kuin Mattila, puheli emäntä.

— Pitäkääpä, tytöt, tekin varanne, ettei tämä uusi kerkeä ennen teitä! Kyllä meidän talosta kelpaa, kun vaan yrittää, jutteli isäntä tytöille, jotka villoja karstasivat.

— Vielä noita yllyttää niinkuin eivät itse osaisi, sanoi emäntä.

— Täytyyhän nuoria neuvoa, vastasi isäntä.

Tytöt nauraa tirskuivat. Tuo se Kankaan talon mieluisaksi olinpaikaksi palvelijoille tekikin, kun isäntäväki, emäntä ja varsinkin isäntä olivat mieleltään nuoria.

— Sinun neuvomisiasi ne enään tarvitsee. Onhan niillä koulu sitä varten, jossa he opettelevat miehiä pyydystämään, sanoi emäntä.

— Jaa, se naimakoulu, äänsi isäntä.

— Joko taasen, tuli Kallen suusta, pöydän takaa, jossa hän oli lukemassa sanomalehteä.

Naimakouluksi olivat kyläläiset nimittäneet nuorisoseuran talon.

— Mikäpä se muu on; sieltähän ne kumppalinsa kaikki löytävät. Mutta et sinä, Kalle, näy löytävän, vaikka sinähän sitä oikein kuin etunenässä puuhasitkin, ivasi isäntä.

— Siltihän Kalle lie sitä niin toimessa laittanutkin, että löytäisi sieltä kylkiluunsa, sanoi Helmi, Kallen sisar.

— Mutta sinä itse olet sellainen kapine, joka ei tunnu olevan poissa kenenkään kyljestä, koska sinusta ei kukaan huoli, vastasi Kalle.

— Äläs sano! Kyllähän Helmin paikkaa muutaman kyljessä jo pakottaa, niin että tuska muillekin näkyy, puhui renki Matti.

— Kukas tätä meidän neitiä niinkuin — — —? tiedusteli emäntä.

— No sehän se Saarelan Jaakko.

— Äläpäs! tiuskasi Helmi punan poskille kohotessa.

— Sepä juuri, intti Matti.

— Vai siltä tämä meidän tyttö tuntuu poissa olevan, puheli isäntä ja emäntä myhäili hyvillään ajatellessaan: kunpa tuossa perää olisikin.

— Kyllähän ne piiat osaavat miehen pyytää, mutta renkiraukat ne eivät saa akkaa itselleen teilläkään. Ne ovat sellaisia, joista ei kukaan huoli, puheli Matti.

— Eivät kait ne rengitkään akkaa ottaisi, tytön kaiketi hekin tahtoisivat, sanoi Aappo, päiväläinen.

— Kyllähän Mattikin saapi, kun vaan on halua, mutta eihän ne tahtomatta tytötkään syliin lennä, sanoi isäntä.

— Eivät vähällä tahtomallakaan, jatkoi Tekla, piika.

— Niitä nyt ei paljon tahtoa tarvitse ennenkuin ne kaulaan kapsahtavat, puheli Aappo.

— Älä valehtele, huusivat tytöt.

— Näkeehän tuon jo niistä päälle päinkin, että sitä ne vailla ovat, miestä — — —

— Se on toisinpäin, huusivat taasen tytöt.

— Kun vaan pikkusenkaan sinne päinkään vihjasee, niin silloinkos tyttö tulessa on. Koettaa olla niinkuin ei mitään välittäisi, mutta silmät palaa ja välkkyy kuin sammumaton tuli sisässä palaisi. Koettaa muka panna vastaan, jos syliinsä kaappaa, mutta ei pane vastaan kuitenkaan tarpeeksi asti.

— Oletko sinäkin muka niin likelle ketään päässyt? —

— No antakaa, kun selitän. Ja silloinkos ne vietävät ovatkin vaarallisia. Silloin ne pään pyörälle panevat.

— Sinun pääsi on pyörällä panemattakin.

— Niin, silloin ne pään pyörälle panevat vakavaltakin mieheltä. Silloin siitä tytöstä ei saa selvää onko se kala vai lintu vai onko se mikä.

— Sammakko sinun sylissäsi on istunut.

— Mieluinen kapine se vaan tuntuu olevan, jatkoi tyynenä Aappo. Moni mies sillä tavalla on antanut itsensä pettää.

— Sinun ei sitä tarvitse peljätä.

— Niin, ja on tahtonut tyttöä ikuiseksi omakseen ja niin saapikin sen sitten.

— Mutta sinä et ole saanut.

— Mutta tietääkö tuosta kumpi se toistaan on pyydystänyt, tyttökö vai poika? Miehetkin sen syyn muka saavat pitää, että ne ne asian alulle panevat naimiskaupassa. Mutta tyttö totta vie sen useinkin aloittaa. Sellaista se on, vaikka ne muka ovat olevinaan niin viattomia. Jos ei vaan tyttö useastikin aloittaisi tuota peliä, niin olisi maailma vanhoja poikia täynnä.

— Kyllähän Aapon puheessa perää on, sanoi isäntä. Ja mitä varten ne naiset muka tahtovat sitten tasa-arvoiseksi nykyaikana miesten kanssa, kun he jo sellaisia ovatkin. Tuossa naimiskaupassakin. Nehän ne sen alulle panevat ja viettelevät miehen heitä sitten muka niin tahtomaan, että näyttää sellaiselta, että mies se on se, joka heitä pyydystää ja he sitten miehen pyynnöstä hänelle rupeavat, vaikka se onkin kokonaan toisin päin.

— Kylläpä nyt tulee selvää! Kutka ne tyttöjen tähden sitten vaikka kaivoon menisivät, kun oikein rakastuvat? Kutka ne hartaana pyytävät, että tule minulle, muuten en elää voi? Ja sitten jos tyttö hartaasta —

— Halusta heltyy, pisti isäntä väliin nauraen.

— Ole hiljaa! Hartaasta rukouksesta — niin juuri, heltyy ja heille tulee, niin sitten muka tytöt ovat miestä vailla. Kaikkea sitä kuulee!

— Mutta kuka sen asian alulle panee? — Olkaa hiljaa! — Niin siitähän se olikin kysymys. Kutka ne miehen viettelevät niin tekemään kuin sinä selitit? Tytöt tietenkin. Hehän sen leikin alkavat silmillään, pyörähdyksillään ja hetaleillaan. Heillähän se mielessä on, että tuon minä viettelen itselleni. Tai jos ei mitään määrättyä ole heidän mielessä, niin he kiekkuvat kaikkien edessä ja kyllä jonkun miehen täytyy syöttiin tarttua; ja kun tyttö huomaa, että nyt on karhu kierroksessa, niin sitte se vasta peli alkaa, joka siihen loppuu, että mies tahtoo tuota kiilusilmää. Mutta kuka sen alkuun pani? Siitähän kysymys oli.

— Kyllähän sinä osaat, mutta se totta on, että miehet ne sen ensin alottavat, väitti emäntä.

— Kuulepas! Muistellaanpa sitä meidänkin alkamista! Kuka se ensin sen alotti? Olethan tuon sanonutkin, myöntänytkin, kun kahden on oltu, että — — —

— Pidä nyt suusi!

— Että sinä sen — — —

— Ole hiljaa! huusi nauraen emäntä.

— Siinä sen kuulette! Kun rupeaa totuutta sanomaan, niin silloin suu tukkoon. Sellaisia ne ovat. Mutta semmoista se on ollut maailman alusta ja on maailman loppuun, että tytöt ne sen leikin alkavat ja kun saavat jonkun onkeensa, niin antavat hänen leikin lopettaa, ja itse ovat ihan viattomia. Eikö niin?

— Niin on, myönsivät miehet.

— Mutta miksi ne miehet sitten niin tyhmiä ovat, että onkeen tarttuvat? Silloin täytyy tyttöjen olla paljon viisaampia kuin miesten, sanoi Helmi.

— No siinä tuli todistus, että niin he tekevät. Mitä me enään muuta kaipaammekaan! Eihän viisaudesta puhetta ollutkaan kuin miesten onkimisesta ja siihen te viisaita olette. Pidä, Helmi, vaan Jaakkoa kuumana, kun olet onkeesi saanut! Kyllä se on kummaa tässä maailmassa, kun saa ruveta omien lastensa kanssa väittelemään naimiskaupoista.

Kaikki räjähtivät nauramaan. Ulkona rapisi sade ikkunoihin, joista näkyi musta pimeys. Sisällä lämpöisessä pirtissä tuntui niin turvalliselta.

— Nyt ne tulevat, sanoi Helmi, kun ulkoa kuului Mustin haukahteleminen ja rattaitten ratina.

Emäntä laitteli kahvikuppeja pöydälle ja kaikki katsoivat odottavasti oveen päin. Onhan niin jännitettyä, kun outo henkilö tulee taloon, vaikkakin se olisi piika-tyttökin, sillä vuosihan vähintäänkin hänen kanssaan täytyy yhdessä olla.

Nyt hän ovesta pyörähtikin vaatenyytti kädessään.

Tuommoinenko hän nyt onkin, mietti Kalle, joka pöydän takana istui lukemassa. Tuollainen pikkunen, vikkeläliikkeinen, notkea kuin kissa, tuollainen pitkäpalmikkoinen piian nappula.

— Iltaa! virkkoi tulija.

— Iltaa! Nytkö sieltä tullaan. Eikö siellä kastunut ihan läpi, tuommoisella valolla? toimitti emäntä ja meni lähemmäksi. Nosti vaatemytyn, jonka tyttö oli lattialle laskenut, penkille. Tarjosi kättä tulijalle.

Kättelemässä kävi tämä kaikkia. Isännälle hän notkautti polviaan ja niin riivatun nätisti, mietti Kalle. Toinen jalka noin varpaillaan taakse päin ja toisella notkautti. Se näkyi niin selvään, kun hänellä oli noin lyhköset hameet, melkein kuin pikkutytöillä. Kalle ei saanut katsettaan irti hänen jaloistaan. Miksi tuolla on noin lyhyet hameet? mietti hän. Näkyi selvästi heikot nilkat ja sievät, pienet kengät hameitten alta. On tuolla vähän liian lyhyet hameet, mietti Kalle.

Kalle istui pöydän takana kirja edessään. Oli katsovinaan kirjaan, vaikka salaa vilkuilikin tyttöön. Tyttö oli epävarma, että kävisikö tuota tervehtimässä, joka ei mitään näytä hänen tulostaan välittävän vai jättäisikö sikseen. Tuli kuitenkin kaikkein viimeksi Kallen luo ja ojensi kätensä.

— Terve! virkkoi hän.

— Terve! vastasi Kalle ja ojensi kätensä. Katsoi samalla tytön silmiin eikä muistanutkaan heittää kädestä irti, vaan puristi tietämättään sitä. Kalle näki tuollaiset nauravat silmät, jotka näyttävät nauravan, vaikka kasvot ovat totisena. Ei hän nähnyt muuta kuin nuo silmät. Ne hänet vangitsivat, niihin hän tuntui ihan uppoavan. Samassa vetäsi tyttö kätensä pois ja hymyili kasvoiltaankin Kallelle. Kalle heräsi, hän punastui ja katsoi ympärilleen näkikö kukaan tuota käden puristusta, joka tuntui ikuisuudelta. Mutta eihän sitä ollut kukaan miksikään huomannut. Eihän se ollut kauvan kestänyt.

Tuolla tyttö istui jo emännän vieressä.

Mitähän hän ajatteli, mietti Kalle, kun puristin enkä päästänyt hänen kättään irti. Kyllä minä olen tollo.

Mutta nuo hänen silmänsä. Minkälaiset ne olivatkaan? Sinisetkö vai ruskeat? Ei hän sitä muistanut. Ne olivat — nauravat.

Olkootpa minkälaiset tahansa, mietti hän suutuksissaan. Sama kait minulle.

Hän rupesi lukemaan, mutta korvissaan kuuli hän tytön äänen, kun tämä puhui.

— Oletko jo minkä ikäinen? kuuli hän äitinsä tytöltä kysyvän.

— Kesällä täytän seitsemäntoista, vastasi tyttö.

— Vai niin nuori. Et tuota ole vanhan näköinenkään.

— Kenenkä tyttöjä sinä oikeastaan oletkaan?

— Sen Kantalan lesken.

— Kantalan. Sehän on suuri talo.

— Onhan se.

— Vai sen tyttöjä. Se isäntähän kuoli. Kuinka kauvan siitä onkaan? muisteli emäntä.

— Olin silloin kolmentoista, sanoi tyttö. Pääsin juuri sinä kevännä kansakoulusta.

— Sehän hukkui, sanoi isäntä, joka oli kuunnellut heidän puhettaan.

— Niin, vastasi tyttö.

— Mitenkä se hukkuikaan? tiedusteli emäntä.

— Jäihin putosi markkinoilta palatessaan, sanoi tyttö.

— Niin, täälläkinhän siitä puhuttiin, muisteli emäntä. Mutta ei jatkanut enään, kun muisti, että puhuttiin kuinka Kantalan rikkaan talon isäntä oli markkinoilta palatessaan päissään ajanut sulaan ja sinne jäänyt.

— Jäikö teille mitään sitten, kun piikana täytyy sinunkin olla? kysyi isäntä.

— Ei jäänyt kuin sen verran, että äiti mökin sai, vastasi tyttö.

— Vai niin, tuli painokkaasti isännältä. Itsekseen mietti hän: Siihenkö senkin rikkaus hupeni. Komeasti se elikin. Markkinoilta markkinoille korskuvilla orihilla kulki ja joi.

Tyttö istui niin alakuloisena.

— Älähän sure! sanoi emäntä. Jäihän sinulle terveet kädet ja niillähän toimeen tulee, kun vaan niitä käyttää. Kyllähän luulen, että meillä aika kuluu.

— Niin, meillä on hyväonninen talo. Meillä ne tytöt aina miehen saavat, sanoi isäntä.

— Joko taasen, äänsi emäntä.

Iloiseksi mieli lehahti kaikilla. Tuo isäntä se aina osasi siihen paikkaan iskeä, että alakuloisuus ei kauvan viihtynyt hänen talossaan.

— Meidän tytöillä alkaa tänä vuonna kova kilpailu. Kukahan noista puolensa pitää? puheli isäntä.

Toiset nauraa tirskuivat. Anna istui vakavana ymmärtämättä isännän tarkoitusta.

— Saa nähdä kuka noista oikein yrittääpikään, puheli isäntä hiljalleen.

— Minä ainakin yritän niin paljon kuin minusta lähtee, sanoi Anna reippaasti.

— Se on oikein, että yrität. Sinä vasta tyttö olet, kun suoraan sanot sen, jota toiset salaavat, puhui nauraen isäntä.

Anna joutui hämilleen, kun toiset nauroivat.

— Mikä kilpailu se sitten on? sai hän kysytyksi.

— No se miehenottokilpailu, selitti isäntä.

Kaikki nauroivat.

— Siitähän ne tytöt kilpailevat, että kuka ennen miehen saa. Aijotko vielä kilpailla? kysyi isäntä.

— Tietenkin, sanoi Anna reippaasti. Mutta en tiedä, pidänkö puoleni.

— Kyllä sinä sellaiselta näytät, ettet sinä kauvan meillä ole. Pidä vaan silmäsi auki! Ne näkyvät olevan sellaiset, että niihin tarttuu miesparka, sanoi isäntä.

Tyttö käännähti pöytään päin, ja Kalle näki, että taasen hänen silmänsä nauroivat, vaikka äsken lienevät muutamia vesiäkin varistaneet.

— Niin, mitäpä siinä, sitähän ne kaikki tytöt tekevät. Sehän on niillä luonnossa, vaikkeivät sitä tietäisikään. Koita sinä, Anna, vaan emännäksi päästä! Meiltä ne aina vievät. Nythän teitä on kolme ja tuo meidän tyttö neljäs. Kukahan teistä kilpailussa ensiksi voiton saa? jutteli isäntä.

Kalle näki taasen tytön nauravat silmät. Ne olivat siniset. Ja kasvot! Ne eivät ensi silmäyksellä olleet kauniit, mutta niin elävät. Aina vain naurunväreet syntyivät poskille ja katosivat suuhun.

Kalle ei ollut oikein tyytyväinen tyttöön. Sievä hän oli, sen hän myönsi. Mutta tuo alituinen nauraminen, se ei häntä oikein miellyttänyt.

Ei hän ymmärtänyt mitä pahaa naurussa oli, kun hän sitä mietti. Se häntä ärsytti. Se pahoitti hänet tyttöä ajattelemaan.

Kalle oli jo nukkumassa, mutta yhä soi hänen korvissaan tytön nauru.

Hän koetti nukkua, mutta ei vaan päässyt uneen. Aina tytön kuva tuli hänen eteensä. Se oli jos jonkinlaisessa asennossa. Jos hän jotain muuta koetti ajatella, niin hetken perästä sekaantui tuohon ajatukseen tyttö, niin että tuo ajatus ja tyttö olivat kuin toisiinsa sulaneet.

Hän ajatteli huomenna noutavansa hevosella heiniä, mutta heinäkuormaa tarvitsi tulla jonkun hänen avukseen purkamaan. Tytön hän siihen toimeen pani. Hän ajatteli leikata silppuja ja toista henkilöä hän siihenkin tarvitsi ja tuo toinen oli tyttö.

Hän ei tahtonut päästä nukkumaan.

Helkkariin koko tyttö! ajatteli hän. Mitä minä tuommoisesta harakasta välitän. Häntä tuntui kyllästyttävän koko tyttö-suku ja tuo varsinkin, tuo lyhythameinen. Mutta tyttö ei siitä huolimatta tahtonut häipyä hänen mielestään.

Viimein hän nukkui.

II.

Kului aika. Anna oli Kankaalla piikana ja hyvin hän menestyikin. Kaikki olivat häneen tyytyväisiä, sillä hän oli reipas työssä ja aina iloinen.

Mutta Kallen mielestä ei hän vaan häipynyt. Vaikka Kalle hänet joka päivä näki, niin sittekin oli tyttö hänellä aina mielessä. Jos hän oli hevosella jossain niityllä heiniä noutamassa tai jos hän oli kotosalla halkoja hakkaamassa, niin aina oli tytön kuva hänen mielessään.

Kun hän näki iltasella Annan, kaikkien kokoontuessa puhdetöihin, niin oli hänellä paljon helpompi olla. Hän ei silloin miettinyt mitään. Hänen aikansa kului tyttöä katsellessa.

Mutta yksin ollessaan ajatukset ajoivat toisiaan hänen päässään.

Hän ei koskaan tähän asti ollut tytöistä mitään välittänyt. Ne olivat olleet tuollaisia kummallisia kapineita, joiden seuraa hän oli koettanut välttää, vaikkakin oli ollut halukas päästä heitä tuntemaan.

Tovereittensa oli hän kyllä kuullut puhuvan tytöistä ja rakkausseikkailuista, mutta kun hänellä itsellään ei ollut mitään kokemusta näissä asioissa, niin ei hän ollut mitään heidän puheistaan välittänyt. Ne olivat häntä melkein kuin iljettäneet. Hän oli pitänyt tyttöjä ja heitä koskevia asioita tuollaisina turhanpäiväisinä, joita ei kannata miettiä.

Vaikka tytöt hänestä tuntuivatkin vastenmielisiltä toisinaan, niin huomasi hän kuitenkin olevansa halukas saamaan heistä selvää. Hän tunsi monesti olevansa hyvinkin utelias. Olivathan he hänen mielestään tuollaisia mukavia kapineita, toisinaan miellyttäviä ja niin pehmeitä. Se hänestä tuntui hyvin sopivalta määrittelyltä tytöille. Tuo heidän pehmeytensä kaikessa, kävelyssä, työssä, naurussa ja puheessa häntä kiihoitti ja vieroitti.

Ei hän keneenkään heistä ollut erityisesti mieltynyt. Kaikki he olivat tuntuneet samallaisilta. Moni tyttö oli kyllä häneen mieltynyt ja koettanut saada häntä pauloihinsa hänen ymmärtämättä tarkoitusta. Mutta kun tuollaisen viettelijän peli alkoi erota toisten tyttöjen käytöksestä häntä kohtaan, niin teki hän jyrkän eron viettelijän kanssa. Sulkeutui kuoreensa, että tyttö huomasi selvästi hänen karttavan häntä. Kun vaan suhde jonkunkaan kanssa kävi hiukankaan kahdenkeskiseksi, niin oli hän niin arka, että tuon suhteen täytyi loppua.

Tämän tähden pidettiinkin häntä tuollaisena jöröjukkana, joka tytöistä ei mitään osaa välittää. Ja siinä luulossa hän itsekin olisi tahtonut olla ja koetti sitä puolta itsessään kehittää ja niin elää, että se selvästi nähtäisiin. Tämän hän teki pelosta, ettei sisintään muille paljastaisi.

Tuo tyttöpelko ei tuottanut hänelle mitään tuskia, koska hän likemmin, tähän asti, ei ollut keneenkään heistä kiintynyt.

Mutta nyt tuli tuo uusi piika, tuo Anna, johon hän tunsi erikoisempaa kiintymystä kuin muihin tyttöihin ja samalla myöskin suurempaa vastenmielisyyttä, joka johtui siitä, että hän vaistomaisesti tunsi hänen omistavan naisten yhteiset ominaisuudet, tuon pehmeyden ja erilaisuuden kaikessa, joka heille on ominaista. Hän tarkasteli ja tutki tyttöä salaa ja tuossa tytössä paljastui hänelle nainen, hänen naisensa, koska hän mieltyi tuohon enemmän kuin keneenkään toiseen.

Nyt hän tunsi omasta kokemuksestaan mitä rakkaus on; sillä tuollaista se mahtanee olla, joka aina panee samasta tytöstä miettimään, joka tekee mielen niin kumman levottomaksi tuon tähden, että jospa tuo toinen ei mitään välittäisikään. Tuo toinen, kummallinen, kiehtova, ärsyttävä ja joka on erilainen sielultaan ja ruumiiltaan kuin hän. Näin kehittyi tuo tunne hiljalleen, kunnes hän lopulta huomasi, ettei hän tuolta tytöltä tämän maailman läpi voisi vaeltaa. Ja alun tuolle huomiolle antoi Annan ensi ilta Kankaan talossa, hänen nauravat silmänsä, väreilevät poskensa, lyhyet hameensa ja sievät jalat, ne jokainen erikseen ja kaikki yhdessä. Se oli sellaista sekamelskaa.

Tuo häntä suututti, kun hän oli niin arka, ettei uskaltanut tuota tunnettaan tytölle selvästi näyttää, sanomisesta puhettakaan.

Mutta monesti sattui niin, kun hän oli hevosille kaivosta vettä noutamassa, että tyttökin sattui olemaan kaivon kannella, toisinaan lehmille vettä vinttaamassa, toisinaan sisälle noutamassa. Silloin hän otti tytön kädestä kaivon salon ja täytti tytön ämpärinkin. Silloinkin, sellaisissa tilaisuuksissa, olisi sopinut puhua tytölle asiat selväksi, mutta kun ei uskaltanut.

Ei hän tuota miksikään huomannut, kun nuo veden noutoretket rupesivat sattumaan niin ihmeen useasti heillä yhtä aikaa. Melkein vaikkapa milloin Kalle kaivolle tuli, niin siellä oli tyttökin, tai jos ei ollut niin sattui tulemaan. Jos hän tuon huomasi, niin ei uskaltanut kuitenkaan ajatella, että tyttökin haluaisi samaa kuin hänkin, olla yhdessä kaivolla, sisällä ja kaikkialla. Ettäkö tyttökin tuntisi tuollaista!

Ei hänellä tahtonut puhe riittää tytön seurassa kahdenkesken. Tyttö kyllä pärpätti hänenkin edestä, etteivät nuo sattuman suomat hetket aivan lyhyiksi jääneet.

Pitkän aikaa sattui tuollaisia yhteisiä vesiretkiä. Ainahan niitä sattuu kun samassa talossa asutaan.

Mutta kun Kalle näytti, vaikka mitä olisi sattunut, niin saamattomalta tytöstä, niin rupesi tämäkin miettimään, että ei poika hänestä ehkä välitäkään. Jonkun aikaa oli hän välinpitämättömänä ja oli jo vähällä heittää kaiken sikseen. Mutta kun se rakkaus iskee ihmiseen, vaikkapa tyttöönkin, niin eihän se annakaan tehdä mitä aikoo ja ajattelee, vaan se teettää mitä tahtoo, useinkin toisin päin kuin miten on aikonut tehdä. Ja niin sattui yhä edelleen heidän tiensä toisiaan leikkaamaan.

Monesti päätti Kalle ilmaista asiansa Annalle, mutta ei vaan uskaltanut. Hän kuvitteli edeltä päin niinkuin kaikki rakkauden tautia sairastavat, miten hän tuolla ratkaisevalla hetkellä menettelee, mitä hän sanoo ja mitä hän tekee. Mutta kun tuo ratkaiseva hetki tuli, josta tyttö ja hän yhteisesti huolen pitivät, niin silloin loppuikin häneltä rakkaus. Ennen olisi hän karhua vastaan sulin käsin käynyt ennenkuin tytölle olisi aikeistaan puhunut tai ennenkuin tyttöä olisi sylissään pitänyt.

Oli maaliskuu kulumassa.

Kallelle oli alkanut ilmaantua navettaan asiaa hyvin tiheään. Hän tarvitsi sieltä lämmintä vettä, tehdäkseen appeita hevosille. Ja jos sattui navetassa jotain särkymään, lehmäin partta tai muuta, niin kyllä Kalle mielellään lähti navettaan. Tiheään tarvitseekin navetassa käydä sellaisessa talossa, jossa yli viidenkymmenenkin lehmää on navetassa. Joka päivä siellä jotakin särkyy. Isäntä niistä oli saanut huolen pitää tähän asti, mutta nyt ei hänen tarvinnut, sillä pienimmänkin tarpeen piti Kalle silmällä, että vaan pääsisi sinne. Sitä mukaa kun Kallen navetassa käynti tiheni harvenivat yhteiset vesiretket. Ennen oli etupäässä tyttö pitänyt huolen noista yhteisistä retkistä, mutta nyt olivat osat vaihtuneet. Tottumuksen mukanahan rohkeus kasvaa karhuntappajallakin ja niinhän suunnilleen se on tytön pyydystäjälläkin.

Niin, oli maaliskuu kulumassa. Sehän se on kuukausi, joka antaa aavistuksen kesän tulosta. Silloinhan hanget kovettaa yön aikana pureva pakkanen, jonka päiviksi täytyy paeta kirkkaan auringon loistetta. Silloinhan illat ovat kuulakkaan kirkkaat, silloinhan aurinko talven jälkeen ei tahdo malttaa iltasillakaan piiloon mennä ja jos meneekin, niin heittää jälkeensä kajastuksen, joka ei tunnu olevan valoa eikä pimeää, mutta jolloin kuitenkin näkee selvästi kauas vanhat, harmajat, ilmansyömät rakennukset ja yksinpä niiden seinän raotkin. Silloinhan, sellaisena iltana, raikkaasti kaikuvat kirveen iskut talojen kartanoilta, kun miehet seinän vieressä aidaksia halkovat.

— Tulkaa karsinaa korjaamaan, että vasikka saadaan sinne! kävi kerran tällaisena maaliskuun iltana Anna pirtin ovelta huutamassa.

— Minä tulen, vastasi isäntä.

— Kyllä minä menen, sanoi Kalle, joka ikkunan pielessä luki. Rengit ja Väinö olivat tallissa, piiat navetassa, ainoastaan isäntä ja emäntä olivat Kallen kanssa pirtissä. Huutolaismuori nukkui.

— Mene sitten, tuumi isäntä.