Part 8

— Älä nyt intoile, Toikka, sanoi Kuikka. — Muista, että Kuperjanovin sissit vakasivat Tarton. Heille kuuluu kunnia käydä ensimmäisinä tuleen. Sitäpaitsi: tämähän on heidän isänmaataan.

— Kappas, kappas vain! riehautui Toikka. — Vai oikein kuuluu heille. Mitäs saakelia meille sitten kuuluu? Seisoa ja odottaa? Odottaa, että toiset vievät voiton ja kunnian nenämme edestä. En tiedä sinusta, mutta minä vain en sitä varten tänne tullut!

Kuikka huitaisi kädellään, ja silmissä väikkyi veitikka.

— Kuules, mies, sanoi hän. — Meitä molempia nerokkaampi vaari on sanonut: Älä ole viisas omissa silmissäs, tämä on terveys navallesi ja virvoitus sinun luillesi.

Ympärillä seisovat purskahtivat nauruun. Tuntui helpottavalta kuulla tässä jännityksessä Kuikan huoletonta juttelua.

Pikku-Matti tarttui kersanttinsa käsivarteen.

‒ Luuletko, Kaira, ettemme pääsekään mukaan?

— Varmasti pääsemme, rauhoitti Pentti. — Kuulkaa, pojat, kuulkaa tuota tulta! Tässä on tosi edessä. Olkaa huoleti, meillä on vielä tänä päivänä yllin kyllin tekemistä.

Ikäänkuin vastaukseksi hänen sanoihinsa saivat Pohjan Pojat käskyn lähteä jälleen etenemään. Mitä lähemmäs tultiin, sitä hurjemmaksi yltyi kiväärituli edessä.

Miehet saapuivat pienen torpan luo. Nyt oltiin aivan taistelukentän liepeillä. Vihollisten kuulat vinkuivat vastaan. Juosten riensivät ryhmät edessä olevan puron uomaan. Jokunen shrapnellikin putosi lähistölle räjähtäen hirvittävällä voimalla.

Lähellä olevaan torppaan oli sijoittunut suomalainen ambulanssi.

— Haavoittuneita! huudahti Laukkanen viitaten torppaan päin. Hänen äänensä värisi, ja sormet hakeutuivat väkisin suuhun.

Pentti nousi pystyyn paremmin nähdäkseen.

— Maahan, Kaira!

Mutta Pentti ei totellut. Hän katsoi haavoittuneita, joita suomalaiset sairaanhoitajattaret auttoivat matalan torpan ovesta sisään. Kuulat vinkuivat hänen korvissaan, mutta hän ei hievahtanut. Tuo vihlova ääni, haavoittuneet — ne ajoivat muistin komeroista esille kuvan edellisen talven taisteluista, räikeimpänä, kirvelevimpänä siitä, jossa Yrjö, hänen veljensä, haavoittui kuolettavasti.

— Käyn kuulemassa uutisia.

Kun hän palasi, olivat hänen kasvonsa vakavat.

— Ryssillä on hyvä asema Pajun kartanossa. Kuperjanov itse on heti alussa kaatunut, useita upseereja samoin, pataljoona on miltei hajalla.

Nyt!

Pohjan Pojat kävivät tuleen. Toiset suoraan maantien oikeaa laitaa, toiset kauempaa oikealta kaartaen.

— Eteenpäin, pojat! jyrisi joukkueen johtajan ääni.

Pentti vilkaisi sivuilleen juostessaan. Hyvä, koko ryhmä seurasi häntä. Pikku-Matti pysytteli urhoollisesti muiden rinnalla.

Kuulia satoi edestä yli lumisen lakeuden. Kiväärituli oli hirveä, ja konekiväärien suihkut pyyhkivät kenttää.

— Maahan! Tulta!

Pentti makasi maassa ja ampui.

Edessä, niin, tuolla edessä oli vihollinen. Sen asemat olivat mainiot. Luja, kivinen kartano, jota suojasi suuri puisto. Ja joka puolella laajat kartanosta loivasti alaspäin viettävät pellot, joiden yli hyökkääjien oli kuljettava vihollisten kiväärien ja puihin asetettujen konekiväärien tulelle täysin alttiina.

Kivääri- ja konekivääritulta säestivät mahtavina tykit. Pohjan Poikain tykistö pommitti kartanoa. Shrapnelli toisensa jälkeen putosi puistoon. Kas noin, nyt sattui itse kartanoon. Tarkasti ampuivat! Vihollisen puolelta vastaili enää vain yksi tykki.

— Kaira, miehiä vasemmalla!

Pentti kääntyi katsomaan. Jonkin matkan päässä heistä makasi pieni miesryhmä vähäisen suojavallin takana. He puuhailivat konekiväärin kimpussa, joka oli ilmeisesti joutunut epäkuntoon. Puvuista päättäen olivat he virolaisia.

Pentti viittasi heihin. Ryhmä ponnahti yhtenä miehenä jalkeille ja juoksi kuulasateessa virolaisten luo.

— Kirottu konekivääri! sähisi virolaisten johtaja. — Onko teissä ketään, joka osaisi korjata sen?

Pentinmäen veljekset ryhtyivät heti työhön. Toiset ryömivät suojavallin kupeelle avaten tulen.

He eivät olleet enää kaukana puistosta. Saattoi helposti nähdä miehiä liikkuvan puiden varjossa, ja täältä tuli voi jo muodostua tuhoisaksi. Vihollinenkin alkoi kiinnittää huomiota heihin. Pari konekivääriä suuntasi suihkunsa heidän asemaansa.

— Onko totta, että Kuperjanov on kaatunut? kysyi virolaisten johtaja, joka makasi Pentin vieressä.

— Niin sanotaan.

— Minä, nähkääs, jouduin miehineni erilleen muista, jatkoi virolainen. — Tässä ovat kaikki, jotka joukostani ovat jäljellä.

Kaira katsoi miestä. Tämän rehelliset, pyöreähköt kasvot ja elämänhaluiset, harmaanvihertävät silmät tuntuivat hänestä jollakin tavoin tutuilta.

— Te olette luutnantti? kysyi hän.

— Aliluutnantti. Aliluutnantti Lagle.

Kuikka, joka makasi toisella puolella, hämmästyi nimen kuullessaan niin, että unohti ampua.

— Lagle! huudahti hän.

Aliluutnantti katsoi häneen kysyvästi.

— Ilmankos te näytitte niin tutulta, sanoi Pentti. — Katsokaas, me tutustuimme teidän sisareenne Tartossa. Ihastuttava neitonen. Etenkin tämän toverini, Kuikan, mielestä. Erittäin ihastuttava.

Aliluutnantti hymyili. Silmäys Kuikan kasvoihin riitti ilmaisemaan hänelle, miten asiat olivat.

— Kas vain pikku Lindaa, hymähti hän puristaessaan Kuikan kättä. — Olen aina sanonut, että hänellä on onni matkassaan. Olen iloinen saadessani tutustua teihin, suomalainen toveri.

Ympärillä riehui taistelu yhä verisemmäksi käyden.

— Valmis, kuului alempaa vanhemman Pentinmäen ääni.

Ja samassa yhtyi konekivääri suojavallin partaalta suomalaisten ja virolaisten kiväärien tuleen.

Pentti tarkasti tilannetta. Se oli yhä sekava, ratkaisematon.

— Pentinmäki, suoraan edessä, kolmas puu oikealta — konekivääri.

Pentinmäki ryömi ylemmäs voidakseen paremmin tähdätä. Ja hetkistä myöhemmin ampui heidän asemaansa vain yksi kuularuisku.

— Hyvä, Pentinmäki!

Mies käänsi kasvonsa kersanttiin. Tyytyväinen myhäily näkyi niillä. Sitten jatkoi hän taas tyynesti.

Vihollinen huomasi, että tämä asema alkoi käydä sille vaaralliseksi. Kolme tai neljä konekivääriä suuntasi siihen suihkunsa.

Yht'äkkiä taukosi Pentinmäen tuli. Pentti käännähti ihmeissään katsomaan.

Ampuja makasi hervottomana konekiväärinsä päällä, ja veri punasi hankea.

Kauhu iskeytyi Penttiin. Ensimmäinen hänen ryhmänsä miehistä oli kaatunut. Kunnon Pentinmäki ensimmäisenä.

Eräs virolainen yritti tarttua konekivääriin, mutta Tuomas Pentinmäki työnsi hänet syrjään.

— Minun paikkani!

Hän nosti tyynesti veljensä elottoman ruumiin syrjään välittämättä vihollisten luodeista. Ja tuli alkoi jälleen, entistä tuhoisampana. Sen äänessä ei enää soinut vain voitontahto, vaan myöskin kostonhalu.

Kalpeana, kasvot kovina ja liikkumattomina ampui Tuomas Pentinmäki.

— Meidän on mahdotonta kestää tässä enää kauan, virkahti aliluutnantti Lagle. — Yksi minunkin miehistäni on taas kaatunut ja kaksi pahasti haavoittunut.

Pentti ei vastannut, ampui vain. Synkkänä, päättäväisenä.

Mitä nyt?

Paha aavistus valtasi Pentin mielen. Hän käännähti katsomaan, miksi konekivääri taas oli vaiennut.

Jumalan kiitos, ei sentään! Konekivääri vain oli joutunut epäkuntoon. Pentinmäki koetti saada sitä ampumaan, mutta turhaan. Silloin tarttui hän kivääriinsä ja hypähti pitkin pituuttaan seisomaan.

— Maahan, Pentinmäki!

Mutta mies ei näyttänyt kuulevan. Hän tähtäsi tarkkaan ja ampui.

— Maahan, Tuomas! Etkö kuule? Maahan!

Pentinmäki vilkaisi jalkojensa juuressa makaavaan veljeensä. Vainajan silmät tuijottivat lasimaisina häneen. Leveästä rinnasta vuoti verta. Hetkisen viivähtivät hänen silmänsä elottomassa ruumiissa. Kasvojen ilme ei muuttunut. Mutta silmissä paloi epätoivoinen, järjetön tuli.

— Näin näkee paremmin ampua, sanoi hän.

Muusta ei enää ole väliä.

— Meikäläiset etenevät! huusi Torttila.

Samassa lysähti Pentinmäki maahan ja kaatui veljensä ruumiin päälle. Luoti oli osunut suoraan otsaan.

— Aina yhdessä, mutisi Pentti. — Sekä elämässä että kuolemassa.

Tilanne oli muuttunut. Nyt syöksyi yli lakeuden miehiä kohti kartanoa. Ryssien vimmattu tuli ei pystynyt pysähdyttämään heitä. Ensimmäiset saapuivat jo puistoon, jossa syntyi hurja käsirysy.

— Eteenpäin! Eteenpäin!

Pentti Kaira ja aliluutnantti Lagle miehineen iskeytyivät joukkoon.

Viholliset tekivät hurjaa vastarintaa. Puihin kiivenneet konekiväärimiehet ampuivat nagaaneillaan. Ja alhaalla kamppailtiin kiväärinperin.

Taistelun tuoksinassa vilkaisi Pentti taakseen. Sieltä lähestyi juosten muutamia ryssiä pistimet ojossa. Ensimmäinen oli enää vain muutaman askeleen päässä aliluutnantti Laglesta, joka paini erään vihollisen kanssa.

— Lagle! Varo!

Virolainen vapautui hurjalla nyrkiniskulla vastustajastaan. Mutta hänen asemansa oli toivoton. Häneltä oli pudonnut kivääri. Jähmettyneenä tuijotti hän pistimeen, joka seuraavassa hetkessä lävistäisi hänet.

Mutta iskuvalmis pistin pysähtyi äkisti, kivääri putosi maahan. Kaikki oli käynyt silmänräpäyksessä, niin ettei aliluutnantti ensi hetkessä käsittänyt, mitä oli tapahtunut.

— Hyvä, Kuikka! huusi Pentti.

Kuikka seisoi hetken paikoillaan katsellen mustapartaista, ryysyistä miestä, joka makasi maassa veren pursuessa hangolle suusta.

Aliluutnantti oli siepannut kiväärinsä maasta.

— Kiitos, veli. Se oli totisesti miehen työ.

— Varokaa!

Viholliset, jotka olivat jo peräytyneet, hyökkäsivät jälleen. Ja samassa avattiin kartanosta murhaava tuli puistoon, välittämättä siitä, osuivatko kuulat vihollisiin vai omiin miehiin. Ilkeästi räjähdellen ne iskeytyivät puihin. Hyökkääjien tilanne oli toivoton.

— Takaisin! jyrisi joukkueen johtajan ääni yli taistelun räiskeen. — Takaisin pian!

Takaisin? Niin, se oli ainoa, mitä voitiin tehdä. Olihan ilmeistä, että oli mahdotonta valloittaa muutamankymmenen miehen suoralla rynnistyksellä lujaa kartanoa, jota näin puolustettiin.

Hyökkääjät kääntyivät takaisin. Hurjasti juosten he peräytyivät ryssien kuulien vinkuessa ympärillä. Väliin he heittäytyivät maahan ja vastasivat tuleen.

Pentti ei nähnyt tovereitaan ympärillä. Olikohan hän juossut harhaan, vai oliko koko hänen ryhmänsä jäänyt puistoon? Niin, lukuunottamatta Pentinmäen veljeksiä, jotka makasivat suojavallilla. Hän ei saanut silmistään vanhemman Pentinmäen sammuneiden silmien tuijotusta — silmien, jotka hetkistä aikaisemmin olivat hymyilevinä katsoneet häneen: tästä, Kaira, kas tästä leikistä minä pidän — eikä veljesten kuolonsyleilyä.

Ikäänkuin päästäkseen pakoon noita näkyjä, ponnahti hän jälleen jalkeille.

Mutta ennenkuin hän ehti ottaa askeltakaan, kuuli hän surkean huudon:

— Kaira! Kaira! Älä jätä! Jumalan tähden, älä jätä!

Ääni tuli oikealta, ehkä parinkymmenen metrin päästä. Siellä makasi mies, Pohjan Poika. Haavoittunut!

Hän juoksi sinne ja heittäytyi makaamaan toverin viereen.

Säpsähtäen hän tunsi miehen. Karvaiset, karheapiirteiset kasvot, jäyhätekoisen pään, joka oli painunut hieman kumaraan leveiden hartioiden väliin.

— Jännes! Sinä!

Mies väisti hänen katsettaan.

— Niin tuota, Kaira, sanoi hän viimein arasti. — Olen haavoittunut käteen ja jalkaan. En, tuota, pääse konttaamallakaan liikkeelle.

Pentin mieleen muistui se päivä, jolloin hän oli ensimmäisen ja tähän asti myöskin viimeisen kerran puhunut Jänneksen kanssa. Hänen korvissaan soi ilkkuva nauru: »He-heh, esikuntajessukseksi hän! Tai kuormastokentraaliksi, he-heh!» Ja hän muisti, miten hän oli kostonhaluisena ajatellut: antaahan olla, tämä päivä ei ole viimeisemme, ei hänen eikä minun.

Niin, se päivä ei ollut heidän viimeisensä, ei kumpasenkaan. Mutta tämä päivä? Siinä makasi Jännes liikkumaan kykenemättömänä, tuomittuna jäämään vihollisten käsiin. Ja hän? Hänellä oli edessään luminen lakeus, lakeus, jonka toista laitaa hän ei kenties milloinkaan saavuttaisi.

Kaira, tuota, ota minut mukaasi! Pelasta minut! En ole sitä ansainnut. Hiivatti, kaikkein vähimmin sinulta. Mutta en tahtoisi kuolla näin. Meidän miehiämme juoksi tästä ohitse. Minä huusin niille, tuota, rukoilin heitä. Mutta ne eivät kuulleet.

Pentti mittasi matkaa, joka olisi kuljettavana. Mies selässä. Se oli hullunyritys. Mutta hän ei epäröinyt. Olihan Jänneskin Pohjan Poika. Ja tuo tapaus Helsingissä, senhän hän oli tehnyt selväksi jo siellä. Lasku oli kuitattu.

— Tuolla on suojaisa paikka, sanoi hän viitaten taakseen. — Olin siellä äsken ryhmäni kanssa. Sinne voisi kenties päästä. Anna minun kiskoa takki yltäsi, ryssillä on siten vähemmän selvää maalia. Otan sinut selkääni.

Haavoittunut tarrautui Pentin käteen.

— Sinä olet mies, Kaira! Mutta ei, ei sentään. Se, tuota, se olisi liikaa. Jätä minut tänne ja pelasta itsesi.

— Älä nyt turhia, Jännes. Yksin en lähde. Ja yhtä mahdollista — tai yhtä vähän mahdollista — on, että molemmat pääsemme turvaan kuin jos yksin yrittäisin.

Kun Pentti nousi pystyyn, horjuivat hänen jalkansa raskaan taakan alla. Jänneksen valkea paita suojasi osittain heitä, mutta joka puolella pöllähteli lumi ilmaan maahan iskeytyvien kuulien viskomana.

Pentti juoksi. Vain yksi ajatus hänellä oli mielessä, suojavalli!

Nyt oli enää vain parikymmentä askelta perille. Hän saattoi jo selvästi nähdä nuo kaksi ruumista suojavallilla ja epäkuntoon joutuneen konekiväärin piipun.

Oikealta ja vasemmalta kuului vimmattua ammuntaa. Taistelu riehui siellä yhtä hurjana kuin äsken täällä.

Nyt! Pari askelta enää.

Samassa paiskautui Pentti maahan aivan Pentinmäkien ruumiitten viereen. Jännes syöksyi hänen ylitseen alas turvaan, ja hän itsekin vyöryi suojavallin harjalta notkelmaan.

Ensin hän ei tuntenut mitään. Miksi minä kaaduin? ihmetteli hän. Mitä on tapahtunut?

Samassa alkoi hän tuntea jomottavaa kipua. Mitä? En kai minä ole haavoittunut?

Asetakki oli edestä veressä, mutta sehän oli Jänneksen käsivarresta siihen tarttunutta.

Jalka? Niin, jalka se oli. Oikeaan pohkeeseen ne olivat osuneet. Nyt tunsi hän sen aivan selvästi. Oh, miten siihen koski, vihloi!

Jännes? Miten oli Jänneksen käynyt?

Toveri makasi parin askeleen päässä liikkumattomana kasvot hankeen hautautuneina. Oliko hän kuollut?

Käsien varassa hän laahautui Jänneksen luo. Hitaasti se kävi, sanomattoman hitaasti. Tuska jalassa kasvoi aivan sietämättömäksi.

Päästyään toverin luo ryhtyi hän kääntämään tätä. Mutta hänen voimansa olivat lopussa. Vihdoin viimein hänen onnistui työntää Jännes selälleen. Luojan kiitos, toveri eli, hän oli vain menettänyt tajuntansa.

Mutta enempää ei Pentti kestänyt. Valkoiset hanget, taivas — kaikki pimeni. Hän pyörtyi. ‒ ‒ ‒

Kun hän tuli taas tajuihinsa, oli jo ilta. Hän hyrisi vilusta. Ruumis oli jäykistynyt. Hän ei jaksanut nostaa kättäkään.

Kiväärien pauketta ja tykkien jylinää ei kuulunut — taistelu oli tauonnut. Kaikki oli hiljaista.

Ylhäällä, kaukana, pyörryttävän kaukana tuikkivat tähdet. Tuolla oli Otava, tuttu Otava, jonka hän oli aina ottanut lähtökohdakseen laskiessaan tähtiä, ennen poikavuosinaan; yhdeksänä iltana peräkkäin yhdeksän tähteä, silloinhan sai toivoa, mitä tahtoi, ja se täyttyi. Varmasti, oli hän silloin uskonut.

Yhdeksän kertaa yhdeksän — siihenhän hän oli päässyt sinä iltana, jolloin hän suuteli ensi kerran Hannaa. Kauan siitä oli, kauan.

Hannaa? Mitähän Hanna sanoisi, jos tietäisi, että täällä hän nyt makaa? Seuranaan kaksi vainajaa, kenties jo kolmaskin. Entä äiti ja isä? »Jos sinä niin ajattelet», oli isä sanonut. Vanha isä-raukka. Kai hänkin itkisi jonkin kyyneleen kuullessaan, että hän, Pentti, oli kuollut tänne — paleltunut taistelukentälle.

Huu, olipa nyt kylmä.

Miten paljon Pohjan Poikia mahtoi maata kentällä? Paljon, varmasti paljon.

Kuinkahan taistelu oli päättynyt? Olivatko Pohjan Pojat tulleet lyödyiksi? Kenties. Niin, varmasti, miksi muuten annettaisiin heidän virua täällä paleltumassa?

»Me taistelemme isänmaan puolesta», oli kapteeni Hamula sanonut.

Isänmaan puolesta. Niin, olivathan he ainakin tehneet parhaansa. Pentinmäet — niin, missähän he nyt olivat? He olivat jo päässeet ratkaisemaan suurimman arvoituksen, kuoleman arvoituksen, mikäli se heille arvoitus oli ollutkaan. Niin, parhaansa oli tehnyt Kuikkakin, urhea, iloinen Kuikka ja kaikki muut. Isänmaan puolesta! Eihän isänmaa katsonut siihen, voittiko vai hävisikö, kunhan vain teki parhaansa.

Isänmaa! Miten lähelle se tuli! Oli aivan kuin sen hengityksen olisi tuntenut kasvoillaan. Se oli lämmin ja suloinen.

Raskaat, toivottomat ajatukset — ne tuntuivat niin turhilta, perusteettomilta, kun oli näin isänmaansa — kanssa kahden. Keskinäinen katkeruus siellä kotimaassa, luokkaviha, punaiset ja valkoiset — se kaikki oli ohimenevää. Kaiken sen takana, häikäisevänä, voittavana, oli jotakin varmaa, pysyvää, valoisaa, niin, itse isänmaa. Ja tarvittiin vain, että jokainen teki parhaansa, jotta kaikki kääntyisi hyvin päin. Niinkuin he olivat tänään parhaansa tehneet. Isänmaan puolesta!

Tähdet, miten kaukana ne ovat! Ja viluisina ne välkehtivät.

Tähdet, niin. Kylminä ne tuijottivat häntä, viiltävän kylminä, kuin ilkkuen. Noin ne olivat varmaan välkkyneet sadoille ja tuhansille haavoittuneille suomalaisille sotureille ennen häntä, hakkapeliitoille ja karoliineille ja muille, jotka olivat verissään maanneet vieraan maan hangilla odottaen kuolemaa.

Tähdet, miten ankaria ne voivat olla! Ankarina ne olivat ainakin loistaneet läpi vuosisatojen Suomen heimon taivaalla valaen sen ja sen lasten ylitse koettelemuksia, kärsimyksiä, kuolemaa. Ankarina, niin, mutta kenties juuri siksi myöskin ponnistuksiin pakottavina...

* * * * *

Ääniä! Ihmisääniä!

Ryssiä, jotka olivat ryöstämässä kaatuneiden vihollistensa ruumiita?

Ei! Suomea, suomeahan nuo sanat olivat! Ja ääni kuulosti Pikku-Matin ääneltä.

Voittaneet! Voittaneet he olivat, Pohjan Pojat!

— Tänne.

Pentin huuto ei kuulunut kauas, mutta se kantoi kuitenkin miesryhmän luo, joka oli lähtenyt etsimään hänen ruumistaan.

Askeleet lähestyivät, kiireiset askeleet, ja seuraavassa hetkessä heittäytyi Pikku-Matti hänen ylitseen.

— Kaira, Kaira! Sinä elät! Oletko pahasti haavoittunut?

Pentti tarttui kiihkeästi kohmettuneella kourallaan pojan käteen.

— Voitto? Voitimmeko me?

— Voitimme! Pajun kartano on meidän ja Valk samalla, sanoo kapteenimme. Ryssät pakenivat, mutta suuri osa heistä sentään jäi kentälle.

— Entä pojat?

— Täällä ollaan, kuului Torttilan tuttu ääni.

Laukkanen ja Toikka ovat matkassa.

— Hermanni ei jaksanut lähteä mukaan, sanoi Laukkanen, ja Pentti oli kuulevinaan tutun äänen, jonka synnyttää kynsien pureminen. — Vaari on väsynyt kuin riepu. Onpa tämä ollutkin päivä!

— Entä Kuikka? kysyi Pentti. — Miksette sano mitään Kuikasta!

— Kuikka? kuiskasi Pikku-Matti. — Hän on haavoittunut niinkuin sinäkin. Vatsaan.

Äänensävy ilmaisi enemmän kuin sanat. Pentti tunsi silmissään jälleen mustenevan. Kuikka — vaikeasti haavoittunut... Linda Lagle... heidän unelmansa...

— Entä muut? kysyi hän hiljaa.

— Sanotaan, että kaatuneita on kolmisenkymmentä, haavoittuneita kymmenkunta enemmän.

Seitsemänkymmentä Pohjan Poikaa vajaasta pataljoonasta yhdessä ainoassa päivässä!

Seitsemänkymmentä...

Penttiä värisytti. Hän ajatteli noiden seitsemänkymmenen kaukaisia koteja ja äitejä. Äitejä!

Isänmaa, isänmaa...

Yhdestoista luku.

— Hyvää huomenta, neiti Kamm!

Puhuteltu käännähti yllätettynä.

— Te täällä, kersantti Kaira! Miten olette joutunut tänne?

Pentti Kairan harmaissa silmissä välähti kujeileva ilme.

— Niinkuin muutkin, hyvä neiti. En vapaaehtoisesti. Ne toivat vain, kysymättä minulta lupaa.

— Te olette haavoittunut?

— En lainkaan pahasti. Jalkaan vain.

Penttiä huvitti nuoren naisen huolestunut ilme. Kas vain, ajatteli hän, hänhän on varsin soma Punaisen Ristin sisaren puvussa. Kasvot arkipäiväiset, muisti hän arvostelleensa ensi kertaa tavatessaan tytön. No niin, mutta harmaansiniset silmät olivat kirkkaat ja hyvät ja vartalo kaunis.

— Muistatteko, neiti? Tehän pahoittelitte silloin kerran, että puhelumme supistui niin vähiin.

— Kyllä, myönsi tyttö. — Helppohan se on muistaa. Eihän siitä ole vielä viikkoakaan.

Varjo kulki yli Pentin kasvojen. Ei viikkoakaan? Ja kuitenkin tuntui kuin tuosta huolettomasta illasta olisi kulunut kokonainen iäisyys.

Tyttö seurasi tarkkaavana hänen kasvojensa ilmeiden vaihteluja. Hän oli ollut kyllin kauan sotilassairaalassa arvatakseen, mitä vapaaehtoinen ajatteli. Rintamaa. Vainajia.

— Ja te, sanoi hän kevyesti koettaen antaa haavoittuneen ajatuksille toisen suunnan, — lohdutitte minua, että pian tarjoutuisi tilaisuus jatkaa puheluamme.

— Niin, virkahti Pentti raskaasti, — ja nyt olen sitten täällä.

Tyttö katsoi vuoteiden ja niillä lepäävien rivejä. Suomalaisia ja virolaisia. Toisia, jotka pääsisivät taas jalkeille viikon, parin kuluttua. Toisia, jotka tässä maailmassa eivät enää milloinkaan nousisi. Ja tässä oli vain pieni osa niistä lunnaista, joilla Etelä-Viron vapaus oli juuri ostettu. Niitä oli muualla. Oli toisissa sairaaloissa. Oli yksinkertaisissa arkuissa. Oli autioiksi käyneissä ja käyvissä äitien ja isien ja nuorten naisten sydämissä.

— Onko Linda ollut täällä? kysyi hän kuiskaten.

Pentti nyökkäsi ja viittasi oikealla puolellaan nukkuvaan Kuikkaan.

Tyttö säpsähti silmätessään haavoittuneen kasvoihin. Oli kuin elämä olisi jo paennut kalpeista, luhistuneista piirteistä. Kuoleman varjo lepäsi noilla vielä muutama päivä sitten niin kukoistavilla ja hymyilevillä kasvoilla.

— Linda-parka, kuiskasi hän tukahtuneesti. — Oi, miten hirveätä onkaan sota!

Molemmat vaikenivat.

Huoneessa vallitsi hiljaisuus. Valkin taistelujen haavoittuneet lepäsivät ensimmäistä päiväänsä Tarton sairaalassa. Uusiin oloihin ei vielä ollut ehditty tottua, ei tehdä lähempää tuttavuutta vierustoverien kanssa. Vain toisessa päässä salia keskusteli pari suomalaista keskenään puoliääneen.

Kädestäni ei taida enää tulla kalua, mutta eiköhän tuolla vasemmalla opi jotenkin tulemaan toimeen.

Toinen virkahti hetken kuluttua:

— Oikein kateeksi käy teitä Hamulan poikia, te saitte toki kunnolla tapella. Meidän pataljoonamme enimmäkseen vain marssi, marssi. Minä olin ainoa, joka meidän joukkueestammekin sain edes pikku naarmun.

— Mutta meillä onkin kapteeni Hamula komentajana, sanoi ensimmäinen ylpeästi. — Siinä on mies, joka iskee aina suoraan. Mies, jota me seuraisimme vaikka helvettiin.

Toinen virkkoi:

— Kerrotaan meilläkin ihmeellisiä juttuja hänestä. Siitä esimerkiksi, miten hän valitsi miehiään viime aikoina.

Ensimmäisen pataljoonan mies naurahti.

— Siitä tiedän minäkin jotakin, omasta kokemuksestani, kehaisi hän. — Olin viimeisiä aliupseereja, jotka hänen joukkoihinsa pääsivät. Melkein joka paikka oli täysi. Menin kapteenin puheille. Ilmoittauduin. »Minä en ota arkoja miehiä joukkoihini», sanoi hän. Vakuutin, etten ole arka. Hän hymyili omituisesti, asetti minut seisomaan seinää vastaan, astui itse huoneen toiseen päähän browninki kädessä. Ja samassa pamahti laukaus, kuula tunkeutui seinään aivan pääni päällitse. Hämmästyin, mutta en hievahtanut, hymyilin vain hänelle läpi savun. Samassa kajahti uusi laukaus, kuula syöksyi pari tuumaa yli oikean olkapääni ulvahtaen ilkeästi korvissani. En hymyillyt enää, purin hampaani yhteen ja odotin.

— Odotit?

— Niin, kolmatta laukausta, vasemmalle puolelle.

Kauan ei tarvinnut odottaa. Vaatihan se sisua seisoa siinä, mutta minä seisoin, olinhan sanonut, etten minä ole arka. Ja kun kolmas laukaus oli pamahtanut, tuli kapteeni luokseni ja puristi kättäni. »Pataljoonani ei ole niin täysi, ettei siinä olisi sijaa teidänlaisellenne», sanoi hän.

Toisen pataljoonan sotilas katsoi ääneti puhujaan silmissään rajatonta kunnioitusta.

Neiti Kamm kääntyi Pentti Kairaan ja kysyi väräjävin äänin:

— Voiko tuo olla totta?

— En tiedä, vastasi Pentti. — Joukoissamme kerrotaan mitä ihmeellisimpiä juttuja kapteenista. Hän on meidän silmissämme sankarien sankari. Etenkin, kun joku pojistamme tapaa toisen pataljoonan miehiä, on meikäläisillä varastossa satumaisia historioita. Totta vai tarua, sitä ei tiedä kukaan. Tuskin sekään, joka kertoo »omasta kokemuksestaan».

— On ihanaa maata täällä, virkahti ensimmäisen pataljoonan aliupseeri, — maata vain. Nyt, kun on ehtinyt jo _tehdä_ jotakin. Päivätyönsä.

— Niin, yhtyi hänen puhetoverinsa, — nyt ei meikäläisen tarvitse enää poiketa sivukadulle, vaikkapa Ensimmäisen Vapaajoukon poikia sattuisi tulemaan vastaan. Jos heillä on Narvansa, niin onhan meilläkin Valkimme.