Part 7
Vanha mies tuijotti hetken lihaviin, valkoisiin käsiinsä. Vielä arpeutumatonta haavaa kirveli.
— Vaikkapa niinkin. Mutta kuinka pitkän elämän? virkahti hän.
— Ehkä vain hyvinkin lyhyen, herra asianajaja. Emmehän tiedä sitäkään, palaako meistä kukaan kotimaahan... Ajatukseni saattaa olla mieletön, mutta minusta tuntuu, että vainajainkin ja juuri vainajain ystävyyden täytyisi yhdistää kansojamme.
— Toivokaamme, että olette oikeassa, nuori ystäväni. Me luotamme teihin, ja siunauksemme seuraavat teitä. Meidän ja meidän vainajaimme. Asiasta toiseen. Sanokaapa suoraan, eikö eilinen menettelyni hämmästyttänyt teitä.
Pentti ei ehtinyt vastata, kun hän jo jatkoi:
— Ehkä käsitätte minua paremmin, kun sanon, että vanhin poikani, viimeiseni, kaatui muutama päivä sitten kaupunkimme valtauksessa. Hän kuului Kuperjanovin pataljoonaan.
Pentti ei löytänyt sanoja vastatakseen. Vanha mies puheli edelleen. Hiljaisesti, kuin olisi puhunut itsekseen.
— Toivoin hänestä niin paljon. Hän oli vasta valmistunut. Hoiti liikettäni. Ja olihan hän viimeinen poikani.
Pentin silmien eteen nousi kuva äidistä. Sinä iltana, jolloin hän ilmoitti lähtevänsä tälle retkelle. Kuva äidistä, joka oli jo menettänyt kaikki muut lapsensa ja istui nyt tuolillaan tarrautuneena hänen käsivarteensa. »Pentti... poikani... Viimeiseni...» Hän oli kuulevinaan rakkaan äänen sopertavan nuo sanat pidätetyn itkun tukahduttamana.
Hän havahtui kuullessaan asianajajan äänen.
— Ja kuitenkin, kiitän kohtaloa, joka antoi hänen kuolla sellaisen kuoleman. Kaatua rinta läpiammuttuna, se on miehen kuolema... Mutta kas, tuoltahan tulee tyttäreni.
Pentti katsoi ovelle. Siellä seisoi nuori, mustapukuinen nainen hakien katseellaan jotakin. Kasvot olivat arkipäiväiset, mutta vartalo voimakas ja kaunis. Nyt huomasi hän heidät. Molemmat miehet nousivat.
— Sallikaa minun esitellä. Kersantti Kaira. Tyttäreni.
— Isä, olen valmis lähtemään kotiin. Minua ei tarvita enää.
— Hyvä on, vastasi vanha mies, — käyn hyvästelemässä eräitä tuttuja. Löydän sinut sitten täältä.
Jäätyään kahden vaikenivat nuoret hetken. Juodessaan teetä tunsi Pentti tytön silmien tarkkaavan häntä.
Isäni kertoi minulle teistä. Hän sanoi suomalaisten joukossa tavanneensa erään aivan nuoremman veli-vainajani näköisen. Yhdennäköisyys onkin ihan ihmeellinen.
— Nuoremman? kysyi Pentti. — Onko teillä ollut kaksi veljeä?
Tyttö nyökkäsi.
— Isänne kertoi vain hänestä, joka kaatui Kuperjanovin joukoissa.
— Niin. Jaanista hän ei puhu. Isä-parka. Se oli niin kauheaa.
Pentti ei tahtonut kysyä. Hänen mieleensä muistui, miten erikoisella äänenpainolla asianajaja oli sanonut: »Kaatua rinta läpiammuttuna, se on miehen kuolema.»
Ette tiedä, miten paljon olemme saaneet kärsiä, jatkoi tyttö. — Oi, se on niin kauheaa! Isä ei päästänyt Jaania veljensä mukaan, hänhän oli niin nuori, ei vielä seitsemäätoista. Mutta Jaan, hän ei voinut pysyä erossa, hänen verensä ajoi häntä mukaan. Eräänä yönä hän karkasi kotoa. Kahden luokkatoverinsa kera hän lähti matkalle aikoen pohjoisessa olevien joukkojemme luo. Heillä oli aseinaan vain vanhoja revolvereja. Kaupungin laidassa sattuivat he yhteen venäläisen patrullin kanssa. Pojat ampuivat, mutta sehän oli alunperin toivotonta, samaa kuin olisi leikkipyssyillä ampunut. Yhden heistä onnistui paeta. Mutta Jaan ja toinen hänen tovereistaan joutuivat vangiksi. Heidät kuljetettiin venäläisten täkäläiseen päämajaan. Siellä tahdottiin pakottaa heidät tunnustamaan, missä kapinallisten johto piileksi kaupungissamme, kuten venäläiset sanoivat. Pojat eivät tienneet mitään eivätkä suostuneet edes nimeään ilmaisemaan. Kun panssarijunat ja Kuperjanovin pataljoona sitten vapauttivat Tarton, löydettiin Jaankin venäläisten päämajan kellarista. Mutta millaisena! Oi, se näky ei häivy ikinä silmistäni! Ranteissa ja nilkoissa rautalangat syvälle lihaan puristettuina. Kasvot miltei tuntemattomiksi vääristyneinä. Ja ruumis ristiin rastiin pistimillä raadeltuna. Ainoakaan hänen kiduttajistaan ei ollut ollut kyllin armelias antaakseen hänelle kuolettavan piston.
— Elikö hän siis vielä, kun hänet löydettiin?
— Kyllä, jos sitä elämiseksi voi sanoa. Hän heitti henkensä vasta vuorokauden kärsimysten jälkeen kotona. Se oli hirveä vuorokausi!
Pentti oli painanut nyrkkiin puristuneet kätensä ohimoilleen. Harmaat silmät liekehtivät. Hänen olisi tehnyt mieli tehdä jotakin. Jotakin hurjaa ja heti! Mutta sillä hetkellä se oli tietysti mahdotonta. Mahdotonta, kunnes päästään rintamalle. Mutta sitten! Sitten saisivatkin nuo raakalaiset tuntea, että Pohjan Poikain kiväärit ampuvat tarkasti!
‒ Ennenkuin loppu tuli, heräsi Jaan. Se katse, se katse! Hän kuiskasi: »Älkää itkekö, isä ja sisko. Ainoatakaan sanaa ne eivät saaneet lähtemään huuliltani. Olen niin onnellinen.» Tunti senjälkeen oli hänen elämänsä lopussa.
Hän kuoli sankarin kuoleman, sanoi Pentti hiljaa.
— Mutta isä! virkahti tyttö. — Hän ei toivu tästä iskusta. Menettää molemmat poikansa kahden päivän kuluessa. Minä vain olen jäänyt jäljelle. Tyttö, joka ei voi mitään tehdä.
Tottahan toki, paljonkin, väitti Pentti vastaan.
— Vähän, perin vähän. Tahdon tietysti olla mukana omalta vähäiseltä osaltani. Olen liittynyt ystävättäreni neiti Laglen kanssa Tarton Punaiseen Ristiin.
— Neiti Laglen? kysyi Pentti hämmästyneenä.
— Niin. Tunnetteko hänet?
Pentti nyökkäsi.
— Olen tavannut hänet vain pari kertaa. Mutta eräs tovereistani — iloinen, rehti poika — tuntee hänet niin hyvin kuin mies voi parissa päivässä oppia naisen tuntemaan. Poika-parka menetti heti ensi silmäyksellä sydämensä.
— Se ilahduttaa minua. Linda onkin sievä tyttö ja hyvin hyvä tyttö lisäksi, sanoi hänen ystävättärensä.
— Muuten, teidän toverinne saattaa kai hänet kotiin?
Pentti hymähti. Oli sekin kysymys!
— Arvelen, ettei olisi hyvä koettaa estää häntä siitä.
Hymy levisi tytönkin vakaville kasvoille.
— Se ei tietysti ollutkaan tarkoitukseni, sanoi hän. — Mutta voisitte kehoittaa toverianne ottamaan varmuuden vuoksi aseen mukaansa.
— Aseen?
— Niin. Ystävättäreni asuu kaupungin ulkopuolella. Ei kyllä kovin kaukana. Mutta ympäristö ei ole vielä aivan turvallinen. Linda kertoi eilen muutamien asestettujen miesten ahdistaneen häntä kotimatkalla. Hän pääsi kyllä kotiin, mutta sai oven itsensä ja noiden miesten väliin aivan viime tingassa.
— Ryssiäkö?
— Arvattavasti.
Pentti mietti hetken.
— Silloin luulen, että jonkun toverini seurassa teen pienen jalkamatkan tänä yönä. Pariskuntamme saattaa tarvita henkivartioston. Kiitos neuvoistanne, neiti Kamm.
— Ei kiittämistä, vastasi tyttö nousten ja ojentaen kätensä hyvästiksi. — Tuolta tulee isäni. Vahinko, että puhelumme supistui näin lyhyeen, kersantti Kaira.
— Ehkäpä meille tarjoutuu tilaisuus sitä vielä jatkaa, sanoi Pentti. — Tehän olette Punaisessa Ristissä. Ja kun minä olen sotilas, niin ei tiedä, vaikkapa piankin tapaisimme jälleen.
* * * * *
Juhla oli lopussa.
Pentti asteli Torttilan vieressä, joka rauhallisesti poltteli piippuaan. Pakkasilma teki hyvää. Kaikkialla oli hiljaista. Taloissa molemmin puolin katua nukuttiin. Ainoassakaan ikkunassa ei näkynyt valoa.
Toverukset kulkivat hitaasti. Muutamankymmenen askeleen päässä heidän edellään kävelevä pari ei pitänyt kiirettä.
Alettiin tulla syrjäkaupungille. Kadut kävivät epätasaisemmiksi. Talot ränstyneemmiksi.
— No, miltäs maistui? kysyi Pentti.
Olihan se, komeaa meinaan, vastasi Torttila ykskantaan oikeasta suupielestään.
Mutta? kysyi Pentti. — Sinun äänestäsi kuulee, että siinä on jokin »mutta».
Torttila ei pitänyt kiirettä vastauksella. Viimein otti hän piipun suustaan ja sanoi:
— Onhan siinä. — Juhliminen käy jo sisulle. Päästäisiin rintamalle. Saataisiin _tehdä_, jotakin.
— Sanos muuta. Pojat alkavat jo pitkästyä odotukseen. Pentinmäen veljekset ja Hermanni ovat lopullisesti menettäneet puhelahjansa. Näitkö muuten Pikku-Mattia juhlassa?
— Näin kyllä, myönsi Torttila. — Vaikka vähän vaikeata se oli. Sai kurkistella koko lailla, ennenkuin näki vilahduksenkaan pojasta, niin ympäröivät vanhat rouvat häntä. Yksi tarjosi voileipiä, toinen juotavaa, kolmas leivoksia, neljäs makeisia. — Syöttivät pojan varmaan puolikuoliaaksi.
Kaupunki jäi vähitellen taakse. Matalien puuhökkelien asemesta reunustivat tietä puut, ja kun nekin katosivat, avautuivat molemmin puolin komeat peltoaukeamat.
Kaikki oli hiljaista. Missään ei näkynyt muita eläviä olentoja kuin tuo pari tuolla edellä ja he.
— Taisi olla hukka reisu, virkahti Torttila.
— Mutta katso, miten kaunista!
Tien vieressä kohosi suuri kivinen mylly piirtyen tummana, jylhänä lumista lakeutta ja aamuyön tähtitaivasta vastaan.
* * * * *
Linda oli seisahtunut portaille.
— Tulkaa hetkeksi sisään, herra Kuikka, pyysi hän.
— Keittäisin teetä. Kyllä te tarvitsette hieman lämmikettä.
Nuori sotilas noudatti mielihyvin kehoitusta.
Oli niin kotoisaa pikku talon siistissä keittiössä, öljylamppu valaisi somasti huonetta. Linda oli kietaissut esiliinan vyötäisilleen ja puuhaili hellan ääressä.
Kuikka istui tuolilla ja seurasi katseellaan hänen liikkeitään.
Yht'äkkiä hän säpsähti. Taas tuo ajatus oli sukeltautunut esille: Ollapa kaikki jo ohi, kaikki taistelut!... Oli hänkin sotilas ja Pohjan Poika!
Mutta kuitenkin: tuo tyttö, jonka kohtalo oli heittänyt hänen tielleen! Millainen tyttö! Olihan hän tavannut naisia paljonkin. Mutta ne olivat toista. Tuollaisia pikku ihastuksia, joita hänenlaisensa tielle sattuu harva se päivä. Alkoivat silmäniskulla ja loppuivat suuteloon tai parhaassa tapauksessa kyyneliin — mutta silloinkin yksipuolisiin. Linda oli toista. Hänessä oli jotakin ihmeellistä. Se oli noissa nauravissa ja samalla sanomattoman hellissä silmissä, joihin katse upposi kuin lähteeseen. Sorjassa vartalossa. Sulavassa käynnissä, joka sai miltei uskomaan, etteivät jalat koskeneet lainkaan lattiaan; siinä oli jotakin perhosmaista.
Kuikka tunsi veren kiertävän ruumiissaan kuumana, kiihkeänä.
— Linda!
Tyttö käännähti häneen. Silmät paloivat kirkkaina, onnellisina...
Tyttö irrottautui hänen syleilystään ja haukkoi ilmaa. Nauraen hän sanoi:
— Olit aivan tukehduttaa minut, Tahvo. Ei sinua voi moittia ainakaan liiasta hitaudesta.
Kuikka suuteli häntä kaulalle. Sitten hän myönsi.
‒ Ei. Hitauden synnistä on toki Luoja minut säästänyt. Antoipa pojalle iloisen luonnon. Ja sanotaanhan Sanassakin: Iloinen sydän virvoittaa ruumiin, mutta murheellinen henki kuivattaa luut. Onhan nyt sitäpaitsi sota. Sodan pauhuissa vaikenevat rauhan lait. Nicht wahr?
Linda kuunteli hänen ääntään mielihyvin. Siinä oli tartuttavaa elämänuskoa. Ja veitikkamaisista sinisilmistä pilkisti sielu, jossa tuntui olevan niin paljon samaa kuin hänen omassaan.
— Kyllä sinä vastata osaat, Tahvo, naurahti hän.
Poika puristi hänet lujemmin syliinsä.
— Osaanko? No, ottakaamme sitten sananmukaisesti Salomo-vainaan lupaus: Joka vastaa sattuvilla sanoilla, se huulia suutelee.
— Mutta Tahvo! Sinä...
Hetken kuluttua sanoi tyttö:
— Ajattelehan, jos setä ja täti tapaisivat meidät näin. Minut istumassa vieraan sotilaan sylissä.
— Vieraan!
— Niin, rakkaani, heidän mielestään vieraan. Et kai voi väittää, että hekin tuntisivat sinut?
He istuivat kauan ääneti. Katsoen vain toisiaan.
— Lupaathan, Tahvo, että pidät huolta itsestäsi rintamalla?
— Lupaan tapella niin kuin Pohjan Poika tappelee. Ja siinä on tekemistä kylliksi, pelkään mä.
Kyyneleitä kiertyi tytön silmiin.
— Mutta minä? Mitä tulee minusta, jos sinä...?
— Älä sure, mein liebes Kind! Minulla tapaa olla, niinkuin Kaira sanoo, seurana karjalainen hyvä onneni.
Samassa hypähtivät molemmat pystyyn. Ikkuna oli räiskähtänyt säpäleinä lattialle kiväärinperällä sisään lyötynä. Ulko-ovelle koputettiin hurjasti.
— Venäläisiä! huudahti Linda kauhuissaan.
Kuikka ei siekaillut. Hän sieppasi esille browninkinsa. Ensimmäisen kuulan ampui hän ulos rikotusta ikkunasta. Toinen, tarkasti tähdätty, sammutti äkisti kattolampun. Huone jäi täyteen pimeään.
— Nopeasti, kuiskasi hän tytölle. — Riennä setäsi ja tätisi luo rauhoittamaan heitä. Ei hätä ole tämän näköinen.
Linda oli myöskin ehtinyt tointua säikähdyksestään.
— Muissa ikkunoissa onkin luukut, sanoi hän. — Tarkastan samalla, että ne ovat lujasti kiinni.
Yksin jäätyään kuunteli Kuikka.
Ikkunan puolelta ei kuulunut hiiskaustakaan. Laukaus oli kai peloittanut ryssiä. He tuntuivat keräytyneen ulko-oven luo, jota takoivat hurjasti kirousten säestäessä iskuja. Oli selvää, ettei ovi kestäisi kauan kiväärinperien lujaa rynnäkköä.
Kuikka tarttui pöytään, työnsi sen kumoon, niin että teekupit helisivät pirstoutuessaan lattiaan. Tuolit ja rahit saivat tehdä sille seuraa.
Vahvistaessaan ovea ei hän tullut kiinnittäneeksi huomiota ikkunaan. Kunnes hän kuuli takaansa Lindan huudon. Hän ehti nähdä ikkunalaudalla kouraparin ja lähellä häämöittävät parrakkaat kasvot, mutta samassa tyttö jo juoksi hänen ohitseen ikkunan luo kädessään jokin raskas esine. Isku kumahti, kasvot ja kädet katosivat, ja jotakin mätkähti raskaasti maahan.
— Nopeasti, Linda! Vetäydy syrjään! huusi hän.
Kehoitus ei tullut liian aikaisin. Seuraavassa hetkessä pamahti näet ulkoa kolmen tai neljän kiväärin laukaus, ja kuulat lensivät ilkeästi vinkuen läpi ikkuna-aukon iskeytyen kattoon.
— Sinäpä olet reipas tyttö, kiitti Kuikka. — Rinnassa oikein kiertää hyvän tunne, kun tietää, että sinä olet minun.
Tyttö ei vastannut. Vavisten hän nojautui hellan kulmaan.
Hetkisen oli ollut hiljaista ulko-oven luona. Mutta nyt paukkuivat iskut sitä hurjempina. Ovi antoi jo pahasti perään.
— Linda haparoi soturin luo ja tarrautui lujasti hänen käsivarteensa.
— Luuletko... luuletko, että ne tappavat meidät?
Kuikka ei nähnyt tytön kasvoja. Mutta hän tiesi, että ne olivat kalmankalpeat. Käsi, joka puristi hänen käsivarttaan, vapisi. Tässä olikin tosi edessä.
— Eivät ne koske sinuun, niinkauan kuin minussa on vähänkin henkeä jäljellä, sanoi hän kumeasti.
Ovi kamariin aukeni. Käännähtäessään sinnepäin näki Kuikka kirkkaassa valossa kynnyksellä keski-ikäisen pariskunnan, joka puolipukeissa seisoi siinä kasvoilla kauhistunut ilme.
— Herran tähden, lamppu! Pian sammuksiin!
Linda juoksi kamariin. Seuraavassa hetkessä olivat he kaikki jälleen pimeässä.
Vanhukset olivat painautuneet nurkkaan itkien ja voivottaen. Linda oli heidän luonaan koettaen rauhoittaa heitä — ja omaa tuskan kokoonpuristamaa sydäntään. Kuikka seisoi muutaman askeleen päässä ovesta sormi liipasimella. Aina hymyyn valmiit huulet olivat tiukasti puristuneet yhteen.
Nyt! Ovi murskautui. Sen takaa kuului ilon kiljahdus. Oli selvää, että vielä edessä olevan esteen murtaminen ei veisi monta minuuttia. Loppu oli lähellä, hirvittävän lähellä.
Kuikka ajatteli tovereitaan. Mitähän pojat tulisivat sanomaan? »Kuikka-parka», sanoisivat he, »sellainen kuolema». Ja Kaira kai ajattelisi: »Se oli lyhyt satu, se Tahvon kohtalo».
Lyhyt, mutta vallan vielä se ei ollut lopussa. Ensin...
Pari kiväärinlaukausta pamahti hieman kauempaa, sitten taas kaksi.
Ryssät kai ahdistavat jotakin toistakin taloa, ajatteli Kuikka.
Mutta mitä nyt?
Ulkoa, aivan oven luota kuului parahdus. Sitten kirouksia. Iskut taukosivat.
Mitä? Olisiko se mahdollista?
Taas kaksi kiväärinlaukausta. Varmasti, taloa ammuttiin sadan tai parinsadan metrin päästä. Ja nyt — ryssät vastasivat tuleen.
— Tahvo, mitä sinä teet? Mitä sinä ajattelet? huusi Linda.
Mutta sotilas ei joutanut vastaamaan. Hän viskoi pois tuoleja ja raheja oven edestä ja työnsi pöydänkin sivuun.
Laukaukset olivat jo vaienneet, kun hän pääsi ulos. Kaikki oli rauhallista.
— Sytyttäkää lamppu, sanoi hän. — Saan ilmoittaa arvoisalle herrasväelle, lisäsi hän teatraalisin elein, — että sota on lopussa.
Linda juoksi hänen luokseen ja puristautui hänen rintaansa vastaan, kun taas vanha vaimo haki kamarista lampun ja sytytti sen vielä vapisevin käsin.
— Ovatko he menneet?
Kuikka nauroi huolettomasti:
— Sen pahempi. Ainoatakaan ei jäänyt minun osalleni. No niin, Tahvo Kuikka, tyydy kohtaloosi. Näkeminen luodut päivät, syöminen säätyt evähät, niinkuin isämme sanovat.
Tyttö kietoi kätensä hänen kaulaansa ja suuteli häntä.
— Rakas, rakas, kuiskasi hän, luulin jo, että kaikki olisi mennyttä.
Kuikka hymyili. Huoletonta, onnellista hymyä.
— Suoraan sanoen, myönsi hän, — niin minäkin luulin.
— Mutta miten? Miksi?
— Kuka tietää, mein süsses Kind? Arvattavasti siksi, että pari uskalikkoa kävi noiden roistojen kimppuun takaa. Pari uskalikkoa; niin, ellen erehdy, ovat meikäläisten sormet pelissä mukana. Näpertelevät vähän joka puolella.
Kun he palasivat tupaan, seisoi vanha mies tarkastelemassa ovea sivellen kädellään kaljua päälakeaan. Hänen vaimonsa laitteli huonetta taas kuntoon. Molemmat tervehtivät sydämellisesti sotilasta.
— Olipas se meteli, virkkoi mies. Mutta eivät nämä vahingot mitään merkitse. Minä olen, nähkääs, puuseppä. Olipa taas mukavaa olla sodassakin.
Kuikkaa huvitti pariskunnan levollinen urheus — näin jälkeenpäin.
Pian istuivat he pöydän ympärillä juoden kaikessa rauhassa teetä. Ellei ikkuna olisi ollut rikki ja ovi säpäleinä, olisi ollut vaikeata ajatella, että hetkistä aikaisemmin katsottiin tuvassa kauheaa kuolemaa silmästä silmään.
— Aamuteellä. Sehän sopii mainiosti!
Pöydän ääressä istujat käännähtivät yllätettyinä katsomaan ovelle. Siellä seisoivat kersantti Kaira ja korpraali Torttila kivääreihinsä nojautuneina.
Kuikka riensi heidän luokseen ja puristi lujasti molempien toveriensa kättä.
— Olisihan minun pitänyt se arvata, Kaira! Mukana sinun täytyi olla. Ja Torttila! Vanha Torttila iänikuisine piipunnysineen!
Siitä tuli teenjuonti, joka ei hevin häivy osanottajien mielestä. Isäntäväki oli ylenmäärin ihastunut odottamattomiin vieraihinsa. Emännän kasvot vallan loistivat hänen nähdessään, miten vaatimattoman pöydän antimet maistuivat sotilaille.
— Jouduimme harhaan, kertoi Pentti. — Yhtäkkiä nämä rakastavaiset katosivat näkyvistämme. Kirjaimellisesti ottaen: kuin tuhka tuuleen. — Ja me tallustimme kaikessa rauhassa vielä kilometrin, ehkä parikin, kunnes kuulimme laukauksia takaa. Silloinkos meille kelpasi juoksu.
Linda katsoi loistavin silmin Penttiin.
— Saamme kaikki kiittää hengestämme teitä, sanoi hän.
‒ Paremminkin viisasta neuvonantajaamme, ystävätärtänne neiti Kammia, oikaisi Pentti. — Me puolestamme emme tehneet muuta kuin kävelimme ja ammuimme, siis huvittelimme vain. Eikä huvittelu kiitosta ansaitse.
— Sisuttaa, että ryssät pääsivät metsään, murahti Torttila. — Oli toki yhteen osunut, koska verta oli hangella.
Kun vapaaehtoiset vihdoin nousivat lähteäkseen, oli aamu jo valjennut.
Puristaessaan hyvästiksi Lindan kättä virkahti Pentti:
— Sellaista se on sotilaan morsiamen elämä: ruudinhajuun saa ensi hetkestä tottua. Miltäs tuntuu?
Tyttö vastasi hymyillen:
— Ihanalta!
Pentti ja Torttila olivat ehtineet jo parinsadan metrin päähän pikku talosta, ennenkuin Kuikka juosten saavutti heidät.
— Perusteellinen hyvästijättö, lausahti Torttila oikeasta suupielestään.
Ja Pentti lisäsi naurahtaen:
— Niin, niin, Tahvo. Se rakkaus, se rakkaus! Se on kummallinen tauti, siihen kuolee seisaalleen, ja silmät jäävät auki.
Kuikka ei kuunnellut heitä. Hän oli seisahtunut katsomaan taakseen. Toverit silmäilivät häntä huvitettuina.
Viimein hän käännähti jatkamaan matkaa.
‒ Vanha Salomo on sentään viisas mies.
— Joko taas? hymähti Pentti.
— Jo. Oli ukolla aikoinaan miten monta eukkoa tahansa, niin kauniisti hän osasi naisesta laulaa.
— Ehkäpä juuri sentähden, pisti Pentti väliin.
— No, Tahvo, anna kuulua.
— Kuinka ihana on käyntisi kengissäs, sinä Viron tytär! Lanteesi laineet ovat kuin kaulakäädyt, teokset taiturin käsistä.
Pentti ja Torttila purskahtivat nauruun, johon Kuikka iloisesti yhtyi.
— Oliko suurella oppi-isälläsikin jo virotar kokoelmissaan? kiusoitteli Pentti. — Sehän on kiintoisa uutinen!
Kuikka huiskautti huolettomasti kättään.
— Oli tai ei, se on minulle yhdentekevää. Mutta surukseni havaitsen, että sinussa, Kaira, on aika annos poroporvarillista turhantarkkuutta. Etkös ole koskaan kuullut puhuttavan runoilijan vapaudesta?
Kymmenes luku.
Pohjan Poikain tulikaste oli edessä. Miehet seisoivat vakavina. Joku yritti laskea leikkiä, mutta vaikeni pian.
Pentti Kaira katsoi poikiaan. Rauhallisina he seisoivat paikoillaan, kukin omiin mietteisiinsä vaipuneena. Vain Pikku-Matin kasvot olivat tavallista kalpeammat — poikanen kävi ensimmäiseen taisteluunsa. Hän nosti katseensa kuin olisi tuntenut kersanttinsa tarkastavan häntä ja koetti hymyillä urhoollisesti.
Pentin mieli kävi juhlalliseksi, kun hän katsoi monisataista hiljaista miesjoukkoa, joka oli kertynyt maantien vieressä seisovan talopahasen luo ja odotti. Odotti? Niin, odotti toiminnan hetkeä, joka maksaisi Luoja ties kuinka monen hengen. Ehkä minun, ehkä sinun — kenties meidän kaikkien.
Pentti havahtui ajatuksistaan kuullessaan pataljoonan komentajan tutun äänen:
— No, kersantti. Ovatko miehenne valmiit?
Pentti nosti päänsä. Kaksi lujakatseista silmäparia katsoi toisiaan. Molemmissa paloi sama tuli.
— Kaikkeen, herra kapteeni!
Kapteeni Hamula tarkasti miehiä ympärillään. Huomatessaan Kuikan vilahti hymyn häive hänen vakaville kasvoilleen.
— Olen kuullut ensi ottelustanne, sen hoiditte hyvin. Nyt on teillä tilaisuus maksaa ryssille kalavelkanne tyttönne pelästyttämisestä.
Kuikka puristi lujemmin kivääriään ja hymyili iloisesti.
— Pojat! lausui kapteeni Hamula. — Me käymme nyt ensimmäiseen taisteluumme. Muistakaa, että isänmaa katsoo tänään meihin. Isänmaa on lähettänyt meidät tänne etuvartioon, lyömään yhä kauemmas ikuisen vihollisensa laumat. Muistakaa, että tämäkin taistelumme tapahtuu isänmaan ja sen kunnian puolesta!
Hän luki vastauksen miestensä kasvoista, vanhoista ja nuorista saman vastauksen: Isänmaan puolesta! ja kääntyi jatkamaan matkaansa. _Tällaisilla_ miehillä voisi murtaa vastarinnan, vaikka itse paholainen sitä johtaisi!
Samassa tykkituli alkoi kumeana, maata vavisuttavana. Ryssät ampuivat! Mistä? minne? sitä ei tiennyt kukaan.
Pataljoona kuunteli. Rauhallisina, silmää räpäyttämättä seisoivat miehet.
Nyt vastasivat tykit takaa ja vasemmalta — omat tykit! Se antoi turvallisen tunteen. Voimaa — sitä ei täältä puutu.
— Tiedätkös mitään asemasta, Kaira? kysyi Torttila harvakseen.
— En paljon. Toinen pataljoonamme on lähetetty itään kiertämään siltä puolelta Valkiin. Meidän toinen komppaniamme on jossakin lännenpuolella turvaamassa selkäämme. Me yhdessä Kuperjanovin pataljoonan kanssa ryntäämme koillisesta suoraan, kaupunkiin.
Torttila kuunteli hetken arvelevan näköisenä tykkien jyskettä. Hän otti piipun suupielestään kuin voidakseen paremmin keskittää ajatuksensa.
— Mutta, Kaira, eikö Valk ole kauempana?
Pentti nyökkäsi.
— On kai, myönsi hän. — Voihan olla, että ryssät ovat sijoittaneet pääasemansa lähemmäksi. Olen kuullut, että itse kaupunki onkin huono tukikohdaksi.
— Mutta miksi sitten toinen pataljoonamme...?
Torttila ei täydentänyt ajatustaan. Mitä kuuluivat sellaiset asiat hänelle? Mutta sittenkin. Hän pudisti päätään, pisti piipun tavalliselle paikalleen ja vaikeni.
Joukot saivat etenemiskäskyn ja lähtivät liikkeelle.
Tykkituli oli hetkeksi lakannut. Äskeisen pauhinan jälkeen tuntui hiljaisuus, jota rikkoi vain satojen sotilassaappaiden narina lumisella tiellä, oudon syvältä.
Jälleen pysähdyttiin. Jännitys kasvoi miesten mielissä sietämättömäksi.
Samassa tykit alkoivat taas jylistä. Entistä hurjemmin ja paljon lähempää.
Ja yhtäkkiä sekautui niiden pauhuun toinen ääni: kiväärien ja konekiväärien vihlova rätinä.
Mitä? Ketkä?
Pian levisi odottavien riveihin tieto: virolaiset ovat käyneet taisteluun, Kuperjanovin sissit ryntäävät. Miesten kasvot kävivät koviksi.
— Mitä saakelia, Kaira? huusi Toikka hieroen kämmenellään kiivaasti nenänsä vartta. — Jätetäänkö meidät, Pohjan Pojat, virolaisten reserviksi? Sitä vartenko me Viroon tulimme?
Tyytymätöntä murinaa kuului lähellä seisovista ryhmistä. Miehet tunsivat itsensä syrjäytetyiksi. Ja se kaiveli mieltä.