Part 6

Hän tunsi heidät. Tiesi heidän tarinansa. Olihan hän lapsena leikkinyt Maijan, suuren talon tyttären kanssa, joka oli mennyt emännäksi pieneen Mustikkamaahan. Niukassa oli leipä siellä. Mutta hän olisi antanut paljon, antanut kaiken, jos olisi saanut seisoa tuossa Pentti rinnallaan.

Vihdoin oli kaikki ohi. Kättelyt, onnittelut ja ristiäiskahvit. Mustikkamaan väki oli lähtenyt.

He istuivat jälleen salissa. Ruustinna ja Hanna töihinsä syventyneinä. Rovasti keinutuolissa ladaten piippuaan.

— Kuulepas, Hanna, virkahti rovasti.

Tyttö lehahti tummanpunaiseksi ja kumartui syvempään työnsä yli. Oliko setä ehkä huomannut? Olivatko silmät paljastaneet hänen ajatuksensa, kuuman, kiihkeän veren jostakin syvältä, rinnan hetteistä esille loihtimat ajatukset?

Mutta ei. Rovasti jatkoi rauhallisesti:

— Äiti kertoi, että sinä olet saanut Pentiltä eilen kirjeen. On kai se sinulla mukanasi, Hanna?

Kun tyttö nyökkäsi, jatkoi hän:

— Sanottakoon pojasta mitä hyvänsä, tunnustaa täytyy, ettei hän unohda omiaan. No niin, he eivät vielä olekaan joutuneet rintamalle. Sitten ei sieltä usein kuulumisia saakaan... Lukisitko minulle kirjeen, Hanna? Äitikin kuuntelisi sitä varmasti mielellään toistamiseen.

Hanna veti kirjeen esille ja alkoi lukea:

»Tartto 27.1.—19.

Rakas Hanna!

Eilen saavuimme tänne Viron sydämeen. Ja miten erilaista kaikki täällä onkaan kuin Tallinnassa! Kaupunki itse oikea suomalaistyylinen. Täällä voi taas hengittää vapaasti. Entä ihmiset sitten? Täällä olemme ensi kertaa kohdanneet oikean Viron kansan, heimokansan, josta tuntee, että he ovat lihaa meidän lihastamme ja luuta meidän luustamme.

Oikein hävettää se juhlallinen vastaanotto, joka eilen tuli osaksemme, ensin asemalla ja sitten marssimme aikana läpi kaupungin. He kohtelivat meitä kuin sankareita, vaikka emme ole saaneet tilaisuutta vielä mitään tehdä heidän puolestaan.

Aseman tausta oli mustanaan väkeä. Ja koko puistokatu, joka lähtee asemalta, niinikään. Puutkin olivat täynnä tervehtijöitä.

Kun marssimme läpi ihmisjoukon, kukitettiin meidät, joka mies. Eikä se ollut mikään sellainen virallinen toimitus kuin Tallinnan satamassa. Ei, tässä annettiin kukat samalla kertaa riemulla ja kyynelsilmin. Ja ympärillä seisovat hurrasivat ja — itkivät. Mutta Tartto onkin saanut kärsiä ryssien vainosta aivan toisin kuin Tallinna.

Minulla oli niin paljon tekemistä poikieni tarkastelemisessa, etten ehtinyt edes nähdä, kuka minulle kukat antoi.

Olisitpas nähnyt, miten Pikku-Matti pöyhisteli, kun hän sai kukkansa! Hänen pienet, pyöreät lapsenkasvonsa aivan säteilivät, ja rinta nousi koholle.

Ja Hermanni — hän sai elämänsä ensimmäiset kukat. Hän katsoi vuoroin niitä ja niiden antajaa, erästä vanhaa, surupukuista naista, ja — uskomatonta! — hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä. Silloin huomasin taaskin langettaneeni väärän arvostelun lähimmäisestäni, nim. kirjoittaessani sinulle, että niin rumia silmiä kuin Hermannilla en muista pitkiin aikoihin nähneeni. Ainakin sillä hetkellä ne olivat kauniit.

Kun menimme eteenpäin, kuiskasi hän minulle lipoen alahuulellaan iänikuisia viiksiään:

— Kaira, kunpa meillä olisi voimaa maksaa heille takaisin!

Se olisi saattanut kuulostaa naurettavalta. Maksaa kukat? Me, jotka olimme matkalla pannaksemme vaaraan henkemme heidän ja heidän maansa puolesta? Mutta hän ei tarkoittanut vain kukkia. Hän tarkoitti heidän sydämellisyyttään, heidän ylitsevuotavaa ystävällisyyttään ja heidän suurta luottamustaan meihin, jota kaikkea kukat ja antajien katseet tulkitsivat.

Kuikkaa seurasi tälläkin kertaa karjalainen hyvä onnensa. Hänen rintaansa kiinnitti kukat suloinen tyttö. Samalla sanoi hän jotakin, jota Kuikka ei tietenkään ymmärtänyt.

— Kuules, Kaira, huusi hän minulle, — tules tänne! Näin alkuasteella tarvitsisin tulkin apua. Lopusta osaan kyllä itsekin pitää huolen.

Menin heidän luokseen. Hymyillen tyttö toisti sanottavansa. Ja kelpasi nähdä Kuikan silmien loistoa, kun selitin, että tyttö ilmoitti kaupunkilaisten järjestävän seuraavaksi illaksi kunniaksemme juhlan, jossa hän toivoi tapaavansa Kuikan. Sillä kertaa ei Shemeikkamme antanut aihetta muistutuksiin. Hän katsoi tyttöä hetkisen silmiin ja kumartui sitten ja suuteli hansikoitua kättä.

Kun marssimme läpi riemuitsevan ihmismeren, kuiskasi hän minulle:

— Kaira, uskotko sinä kohtaloon?

Myönsin. Hetken kuluttua hän lisäsi varmasti:

— Niin minäkin. Hän oli minun kohtaloni.

En voinut vastustaa kiusausta, vaan sanoin kevyesti:

— Niinkö? Minusta tuntuu kuin sinulla olisi ollut kovin monta noita kohtaloltasi.

Mutta Kuikka vastasi vakavasti:

— Hän oli minun kohtaloni! Tietysti hän on liian hyvä minulle, mutta... Tai jos kuolen tällä retkellä, toivoisin, että hän sulkisi silmäni.

Tuntui oudolta kuulla hänen puhuvan siinä äänilajissa. Hänessä paljastui uusi puoli, jota en olisi uskonut tuossa huolettomassa hulivilissä olevankaan.

Eläköön-huudoista ei tahtonut tulla loppua. Tuo riemumarssi läpi ihmisjoukon oli meidän suuri hetkemme. Se jää kenties ainoaksemme, mutta se olikin sellainen, ettei niitä kahta tarvitse.

Erästä välikohtausta en malta vielä olla mainitsematta. Muuan vanha mies tunkeutui ihmisjoukosta esiin. Kun satuin olemaan hänen kohdallaan, heittäytyi hän kaulaani ja suuteli minua molemmille poskille, kyynelten valuessa pitkin iän ja surujen rypistämiä poskipäitä.

— Jumala siunatkoon ja varjelkoon teitä, rakkaat pojat, nyyhkytti hän.

Vihdoin olivat kaikki juhlallisuudet lopussa, ja me pääsimme syömään ja lepäämään tänne kasarmiimme.

Sinä iltana vallitsi joukoissamme aivan uusi henki. Retkemme oikea merkitys, joka monelle oli siihen asti ollut arvoitus, oli selvinnyt. Olimme löytäneet sen kansan, jota oma sydämemme käski auttamaan — oikean veljeskansan, jonka puolesta kannattaa uhrata henkensäkin.

Ja tuo yhteinen tunne oli jotenkin tuonut meidät lähemmäksi toisiamme. Solminut välillemme toveruuden siteen, joka kestää elämässä ja kuolemassa.

Kun paneuduimme nukkumaan, virkahti Torttila yksivakaiseen tapaansa:

— Pojat, minusta tuntuu, että olemme löytäneet täältä kappaleen suomalaista isänmaata puollettavaksemme.

Siinä ei ollut suuria sanoja. Sellaisia ei sotilaan kieli taivu lausumaan. Mutta kaikessa koruttomuudessaan se vaikutti meihin kaikkiin kuin paras isänmaallinen puhe.

Nyt on aamu. Harmaa talviaamu. Mutta minusta tuntuu kuin paistaisi päivä. On niin hyvä ja kevyt olla. Näiden yksinkertaisten miesten parissa eläessäni täällä kaukana tuntuu kuin olisin löytämässä uudelleen — tai kenties ensimmäistä kertaa — oman maani ja kansani.

Ajattelen usein teitä siellä kotona. Olen teille kaikille niin paljon velkaa. Katsoessani taaksepäin, siihen aikaan, jolloin olin luonanne ja sieltä läksin, tunnen, että minun pitäisi pyytää teiltä niin paljon anteeksi, isältä ja äidiltä ja ehkä eniten sinulta, rakas Hanna.

Mutta minä olen kerta kaikkiaan sellainen kuin olen. Kyllähän te minut tunnette.

Monesti on tuntunut kuin minussa olisi kaksi »minää». Toinen, joka vetää vasemmalle, ja toinen, joka tempoo oikealle, niin sanoakseni. Toinen, joka tahtoisi tehdä jotakin, ja toinen, joka seisoo vieressä nauraen ivallisesti. Ja siksi kai minun tieni on sellainen kuin se on: kuin karjapolku korvessa. En saa ryhdytyksi mihinkään todenteolla, en päätetyksi mitään.

Mutta kuka tietää, ehkä sitä vielä voi päästä eheäksi. Ehkä nuo kaksi »minää» eivät olekaan niin yhdistämättömiä. Ainakin on joskus täällä siltä tuntunut. Hiljaisina yön hetkinä, kuunnellessa toverien tasaista hengitystä.

No niin, senhän näemme sitten, kun »karjapolkuni» johtaa taas sinne rakkaalle Pohjanmaalle.

Jumalan haltuun!

Pentti.»

Pappilan salissa oli hiljaista, kun Hanna oli lopettanut. Aurinko oli painunut lumipilvien taa. Varhainen hämärä teki tuloaan.

Rovasti katkaisi äänettömyyden:

— Kun kaikki käy ympäri, niin Pentti on muuttunut. Ehkäpä tämä koulu oli tarpeen hänelle tehdäkseen hänestä miehen.

— Ja meille, lisäsi Hanna hiljaa, — avatakseen silmämme oikein näkemään, mitä hän meille on.

Ruustinnan ääni vapisi, kun hän virkkoi:

— Niin, jos hän palaa, _jos_ saamme hänet takaisin.

Yhdeksäs luku.

— Täällä on viihtyisää.

Pentti Kaira silmäsi toveriinsa, joka istui hänen vieressään katsellen alhaalla heidän jalkojensa juuressa leviävää kaupunkia.

— Niin, vastasi hän vain.

Molemmat vaikenivat. Täältä ylhäältä puistomäeltä katsottuna näytti Tartto vieläkin kotoisemmalta, vieläkin puhtaammalta kuin kaupungilla kävellessä. Siellä kiintyi huomio yhteen ja toiseen pikku seikkaan, jossa oli vieras leima. Tänne näki vain kirkontornit, matalat talot ja suorat, lumiset kadut jäätyneen Emajoen molemmin puolin.

Kuikka kääntyi katsomaan taakseen. Tämä suuri puisto komeine puineen ja niiden keskessä kohoavine mahtavine tuomiokirkon raunioineen oli jo ensi hetkessä tehnyt häneen valtavan vaikutuksen. Hiljaista täällä oli, näin iltapäivällä. Äänetön talvinen puisto ja he kaksi, niin, ja nuo komeat, kaari-ikkunaiset rauniot, jotka törröttivät siinä muistona vuosisatojen takaisesta maailmasta.

‒ Sanoitko jotakin?

Pentti naurahti.

— Sanoin kyllä, myönsi hän. — Mutta ei se mitään niin tärkeätä ollut, että sinun sen vuoksi olisi kannattanut keskeyttää hartauden harjoituksesi. Huomautinhan vain, että onni potkaisi meitä, kun eksyimme tänne.

— Munaskuuni riemuitsevat, kun sinun huulesi oikein puhuvat, sanoi jo vanha Salomo! Mutta kuules, Kaira. Kuinkahan sinunkin kielivärkkisi on luotu, kun se laulaa ilmoille aina sen, mille toinen juuri etsii sopivaa ilmaisumuotoa? Ja sitäpaitsi sinä juttelet hartauden harjoituksista. Katin hännät, todistelin vain tuota kaupunkia. Kuin lehmä uutta porttia, niinkuin sanotaan.

Ja Kuikka nauroi, hymy kuoppien painautuessa syvälle poskiin.

— Tiedätkös, Kaira? pakisi hän edelleen vilkuttaen tummansinisiä silmiään. — Olen niin vietävän hyvällä päällä.

Pentti hymähti.

— Tietäähän tuon. Tänään on sinun suuri iltasi.

— Suuri iltani? Donnerwetter! Mitäs sinä, mies meinaat?

Penttiä huvitti toverin viaton ilme.

— Älä nyt ole olevinasi. Tänäänhän on kaupunkilaisten juhla, jossa tapaat jälleen »kohtalosi».

Kuikka huiskautti huolettomasti kättään.

Saattaa käydä sen niin kuin monen toivotun. Niinkuin sanotaan: Miestä toivoin sinustai, mut tuli sinusta mela. Liian syvämietteistä, vai? No, kuulepas tätä!

Ja hän lauloi niin, että luminen puisto raikui:

»Heilini silmät kuin taivaalla tähdet Ja varsi kuin elämänlanka. En minä luullut maailmassa Niin kaunista olevankaa.

Heililläni kultanen tukka. Se tuulella liepahtelee. Sitä on niin hauska kattella, Kun se raitilla kiekahtelee.»

Siihen hän lopetti äkisti ja hypähti ylös.

Tule Kaira. Heitetään silmäys noihin raunioihin, ennenkuin painutaan kasarmille.

Pentti pidätti häntä.

— Laula vielä, Tahvo.

— Enkä laula, torjui Kuikka. — Tiedäthän itse: Lyhyestä laulu kaunis, loppuvasta luontevampi.

Pentti nousi hymähtäen. Kuikka osasi kieltäytyä niin, ettei voinut edes pahastua.

Juhlallinen hiljaisuus ympäröi heitä heidän astellessaan pitkin narskuvaa polkua. Aurinko oli pilkistäytynyt pilvien raosta esiin ja välkytti puiston hankia. Sen säteet tanssivat yksinäisen muistopatsaan ympärillä.

Toverukset pysähtyivät tiilijättiläisen luo, joka muinoin oli ollut mahtava tuomiokirkko. Juhlallisista kaari-ikkunoista näki vapaasti sisään. Minkään katon estämättä oli lunta satanut raunioiden keskeen, ja tuuli oli kuljettanut sinne lisää kooten keskilaivaan komeita kinoksia.

Omituista, virkahti Pentti, — miten pieneksi ja mitättömäksi mies tuntee itsensä tällaisessa paikassa. Väkisin käy mieli juhlalliseksi.

Kuikka huiskautti kättään.

‒ Juu, Kaira, sinuun ainakin sopivat suuren ja suulaan juutalaiskuninkaan sanat: Syviä vesiä ovat sanat miehen suussa, kuohuva virta, viisauden kaivo. Sinä, mein lieber Freund, ajattelet ja haastelet aina niin vietävän syvämietteisesti, että toinen tässä oikein tuntee halpuutensa. Minä vain yrittelin laskeskella, kuinka monta hikipisaraa orjan otsalta on tippunut, ennenkuin tuo rötös on pystyyn saatu.

— Lyönpä vaikka vetoa, ettet laskenut sitä, Tahvo, sanoi Pentti. — Etköhän ajatellut samaa kuin minä? Seisookohan meidän työmme kerran, kun olemme kaikki jo kauan levänneet haudassa? Seisooko se yhä pystyssä puhuen yhtä selvää kieltä tuleville sukupolville?

Kuikan huulet avautuivat sanoakseen jotakin. Mutta sitten muutti hän mieltään ja jäi vaieten katsomaan mahtavia seiniä. Kairalla oli tuollainen hänen vaistoiselleen miehelle vallan outo intohimo seisoa ja töllistellä vanhoja taloja ja raunioita, silmissä haltioitunut ilme. Mahtoikohan mies nähdä niissä jotakin katsomisen arvoista? Taisi nähdä aaveitakin keskellä päivää. Joistakin ihanista hienohelmoista ja ylpeistä ritareista se oli puhunut Tallinnassakin, kun he kipusivat Pitkän Hermannin huippuun loppumattomia, epämukavia portaita. Vaikkei siellä kukaan tervejärkinen ihminen nähnyt kerrassaan minkäänlaista silmänruokaa, ikävöi vain takaisin ulkoilmaan, jolla oli se suuri etu, että siellä voi hengittää vapaasti. No niin, se, mitä Kaira viimeksi oli sanonut, ei ollut niinkään hullua. Mutta hän, Kuikka, puolestaan pani paljon enemmän arvoa sille, mitä sai puhua ennen hautaan joutumista.

Niskaa vallan pakotti, kun piti tuijottaa ylös. Vaikkei muuten, niin Kairan mieliksi. Mutta kauempaa ei hän enää jaksanut.

Mitä?

— Katso, emme olekaan täällä kahden.

Pentti silmäsi hänen osoittamaansa suuntaan. Todellakin. Siellä istui penkillä nuori nainen. Heidän eilinen tuttavansa.

— Sinun karjalainen onnesi, hymähti hän. — Terve mieheen! Minä painun kasarmille.

— Donnerwetter, mies! Älä lähde, Kaira, älä jätä minua pulaan. Olenhan sanonut sinulle, että tarvitsen tulkkia alkuasteella?

Pentti taipui. Toverin äänessä oli rukoileva sävy. Mitä hullua! Saattoiko Shemeikkakin olla hermostunut ihailemansa naisen tavatessaan? No niin, kenties, silloinkuin tosi oli kysymyksessä.

Kun he lähestyivät, nousi tyttö iloisesti yllätettynä seisomaan. Toverukset veivät käden lakkiin.

— Katso, hän on kaunis! kuiskasi Kuikka.

Pentti naurahti huvitettuna.

— Voitpa sanoa oppi-isäsi Salomon sanoilla, Tahvo: Sydämeni veit sinä minulta, sisareni, morsiameni, sydämeni veit minulta yhdellä silmäsi katsannolla, yhdellä kaulasi korulla.

Kuikka rypisti tuuheita kulmakarvojaan.

‒ Hiljaa! sähähti hän. — Hän voi kuulla.

Kun he kättelivät, virkahti tyttö hymyillen:

— Sallikaa minun vihdoinkin esittäytyä. Linda Lagle.

Toverukset mainitsivat nimensä.

— Te kai piditte eilistä käyttäytymistäni hirveänä, jatkoi tyttö. — Mutta katsokaas, sellaisena hetkenä kuin eilinen unohtaa helposti, mikä sopii, mikä ei.

— Ei, neiti! huudahti Kuikka pitäen yhä tytön kättä kourassaan. — Älkää ajatelkokaan mitään sellaista. Antamanne kukat jo riemastuttivat minua. Mutta vasta ystävälliset sananne tekivät eilisen päivän minulle siksi, mitä se on: unohtumattomaksi.

Pentti katsoi sivusta noita kahta. Poika oli sorja. Yksinkertainen sotilaspuku sopi hänelle. Ja — kieltämättä — tyttö oli hyvin sievä. Hän oli solakka. Liikkeet miellyttävät ja sirot. Ääni pehmeä. Soman karvalakin reunan alta oli pujahtanut otsalle ja ohimoille muutamia ruskeita kiharoita. Silmät olivat harmaanvihertävät, elämänhalua ja veitikkamaista iloa välkkyi niissä. Mustan kaulapuuhkan yli pistäytyi esiin pyöreä, hieman itsepäisesti eteen työntyvä leuka. Hampaat, jotka paljastuivat hänen hymyillessään, olivat valkeat, ehkä liian tukevat ja leveät. Nenä oli hieman nykerö, mutta se sopi herttaisiin, pehmeän pyöreisiin kasvoihin.

Sorja pari.

— Mitä pidätte puistostamme? kysyi Linda.

Kuikka oli selvinnyt sen verran, että oli älynnyt päästää irti tytön käden. Mutta tummansiniset silmät tähystivät yhä hellittämättä harmaanvihertäviä.

— Suurenmoinen, vastasi Pentti.

Niin minustakin, nyökäytti tyttö. — Istun täällä usein tuntikausia yksikseni. Nytkin, kun saimme kaiken valmiiksi »Vanemuisessa» ‒ teatteritalollamme, tiedättehän, jossa tänä iltana on juhla ‒, pistäydyin tänne hetkiseksi.

— Olisiko liian uskallettua, kysäisi Pentti, — jos pyytäisimme saada tarjota teille kahvia, neiti Lagle?

Tyttö suostui hymyillen.

Pian istuivat he pienessä, viihtyisässä kahvilassa rattoisasti puhellen.

— Nyt, kun me olemme puhuneet teille niin paljon omista asioistamme, niin ettekö te, neiti, vuorostanne kertoisi jotakin itsestänne? pyysi Kuikka.

Linda naurahti.

— Miksikäs ei? Minulla on vain niin vähän ja arkipäiväistä sanottavaa.

— Toveristani se ei ainakaan voi olla arkipäiväistä, kun se koskee teitä, kiusoitteli Pentti.

Tyttö punastui, ja Kuikka potkaisi toveriaan pöydän suojassa jalkaan.

— Kotini on Valkin lähettyvillä. Isäni on maanviljelijä.

— Niin minunkin! huudahti Kuikka.

— Niinkö? Sehän on hauskaa. Olen täällä Tartossa ensimmäistä vuotta. Minulla on paikka eräässä konttorissa... Niin kauan kuin venäläiset joukot olivat täällä, en osannut erikoisemmin pelätä kotiväen puolesta. Mutta nyt...

Tytön silmät olivat käyneet surullisiksi.

— Mutta nyt? kysyi Kuikka.

Niin, nyt pelkään. En saa öisin unta, kun ajattelen, että äidille ja isälle saattaisi tapahtua jotakin.

Pentti silmäili huvitettuna noita kahta. Näytti tosiaan siltä, kuin Kuikka olisi löytänyt kohtalonsa. Hän oli täydessä tulessa. Ja samoin oli ilmeisesti tytön laita. Heidän suunsa puhuivat kodista, vanhemmista. Mutta silmät keskustelivat muusta, läheisemmästä, tärkeämmästä.

— Rakas neiti! huudahti Kuikka huitaisten kädellään kuin tahtoen karkoittaa kaikki huolet ruskeitten kiharain ympäröimällä otsalta. — Älkää olko huolissanne, me Pohjan Pojat olemme kohta siellä, ja silloin murtuu ryssien rintama varmasti, saattepa nähdä. Äitinne ja isänne, sanoitte te, eikö teillä ole sisaruksia?

— On, yksi veli, vastasi tyttö tulen syttyessä silmiin.

— Hän kuuluu Kuperjanovin pataljoonaan, siihen, joka vapautti Tarton.

— Häneen minä tahtoisin tutustua, virkkoi Kuikka.

— Ja hänen nimensä on myös... on...?

— On Lagle, täydensi tyttö hymyn levitessä hänen kasvoilleen.

— Lagle, toisti Kuikka. — Ensin se tuntui minusta niin hassulta, ei nimeltä ensinkään.

Tyttö nauroi.

— Niin, eikö se ollutkin hullua? Lagle, sehän on kaunis nimi. Kaunein, minkä minä olen kuullut. Lagle? Kuule, Kaira, mitä se merkitsee?

— Villihanhea, veliseni.

— Villihanhea?

Kuikka katsoi tyttöä, ja hänen silmissään paistoi hellyys.

Villihanhea, niin, Shemeikka, kuiskasi Pentti hänelle. — Mutta älä sure. Ei se niin vaarallista ole. _Villihanhen voi kesyttää_.

— Mitä te sanoitte, kersantti? kysyi Linda.

— Typeryyksiä vain, vastasi Kuikka. — Kuule, Kaira, tuolla istuu luutnantti Tuominen. Hän viittoo sinulle.

Pentti nousi kumartaen. Nuo kaksi eivät enää tarvinneet häntä. Kuikan muutamat saksalaiset lauseparret eivät kyllä pitkälle auttaneet. Mutta he tulivat toimeen kumpikin äidinkielellään. Sen aukon, minkä kielten eroavaisuus vielä keskusteluun jätti, täytti silmien kieli — ja sehän on kaunopuheisinta.

Toisessa nurkassa istui pari rykmentin upseeria. Todellakin, siellä viittoi luutnantti Tuominen hänelle. Ja toinen oli itse pataljoonan komentaja.

Pentti pysähtyi upseerien eteen sotilaalliseen asentoon.

— Istuutukaa, kersantti, kehoitti kapteeni Hamula tarjoten savukkeen. — Luutnantti Tuomisella on asiaa teille.

Pentti katsoi vanhaa sotatoveriaan. Niin tietysti, pieni, hento luutnantti oli taas pienessä hiprakassa.

— Kuka on tuo nainen? kysyi Tuominen.

— Muuan virolainen tyttö.

— Hiton hauskan näköinen! Ja miten herkulliset sääret! Luulenpa, että annan sinun esittää hänet minulle.

Pentti katsoi häneen lujasti.

— Ja minä luulen, etten sitä tee.

Luutnantti Tuomisen nyrkki pamahti pöytään. Vaikkei se ollut suuren suuri, oli siinä voimaa, joka sai kupit tanssimaan.

— Hitto! Sinä teet sen, kersantti!

Pentti oli noussut ylös ja seisoi asennossa toverinsa edessä.

— En tee sitä, herra luutnantti.

Luutnantti Tuominen tuijotti hetken häntä hurjasti silmästä silmään. Sitten hän huusi:

‒ No hyvä, silloin teen sen itse. Käsken sotilaan mennä helvettiin.

Pentti ei hievahtanut paikoiltaan.

— Te ette tee sitä, herra luutnantti.

— Enkö tee? No hitossa, saammepa nähdä!

Luutnantti Tuominen oli myös hypännyt seisomaan. Vaaleanruskeat silmät salamoivat. Pentti katsoi häneen kuin vieraaseen. Vuosi sitten he olivat olleet parhaita toveruksia. Heidän ystävyytensä oli alkanut Varkaudessa, kun Tuominen — aliupseeri silloin — oli kuolemaa halveksien pelastanut hänen Yrjö-veljensä joutumasta haavoittuneena vihollisten käsiin. Urhoollinen hän oli, Tuominen, se täytyi myöntää. Mutta vuosi voi nostattaa ylipääsemättömiä muureja ystävienkin väliin. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun Pentti Virossa seisoi silmästä silmään entisen aseveikkonsa kanssa. Ja miten vähän heillä oli toisilleen sanottavaa!

— Ette, herra luutnantti, toisti hän itsepintaisesti.

— Ensiksikään, koska kuulumme kaikki vapaaehtoiseen rykmenttiin. Ja toiseksi, koska tyttö varmasti seuraisi sotilasta.

Pentti tunsi pataljoonan komentajan viisaiden silmien tarkkaavan häntä.

— Kersantti on oikeassa, puuttui kapteeni Hamula puheeseen. — On aika lähteä, Tuominen. Tule, Tarttohan on täynnä kauniita tyttöjä.

Luutnantti seurasi vastahakoisesti pataljoonan komentajaa. Kadulle päästyään murahti hän:

— Kirottu Kaira!

— Päinvastoin, virkahti kapteeni Hamula, — hän on viisas poika.

* * * * *

»Vanemuisessa» soi soitto. Mahtavina aaltoina tunkeutuivat sävelet ulos eteishalliin ja vyöryivät portaita pitkin suuren teatteritalon joka soppeen. Avara sali oli tungokseen saakka täynnä tanssivia. Naisten vaaleat juhlapuvut erottautuivat jyrkästi vapaaehtoisten harmaista sotilastakeista. Jokunen frakkipukuinenkin herra pyöri joukossa.

Pentti ei voinut olla hymähtämättä katsoessaan heitä. Noinko avuttomalta mies näyttää frakissa? ajatteli hän seisoessaan tähystyspaikallaan oven pielessä. Ei, ei sentään ehkä aina. Mutta näin sota-aikana ja sotilasjuhlassa. Täällä vaikutti tuo musta-valkoinen juhlakoreus jollakin tavoin epämiehekkäältä.

Tuossa tanssi ohi kapteeni Hamula vaaleaverikön kanssa. Ja aivan hänen kintereillään Kuikka »villihanhineen» näkemättä ja kuulematta mitään. Tietysti, sehän olisi pitänyt arvata: Kuikka töytäisi lujasti pataljoonan komentajaa, hän leijaili yläilmoissa, joissa ei ole pataljoonan komentajia eikä sotamiehiä. Miten nololta poika-parka nyt näyttikään! Niinkuin ainakin unelmistaan herännyt. Kapteeni Hamula tuijotti hetken sotilasta kasvoihin, sitten ilmestyi hymy hänen suupieliinsä, ja taputtaen Kuikkaa olalle sanoi hän puoliääneen:

‒ Jatkakaa. Älkää toki antako ihastuttavan tanssitoverinne kauempaa odottaa.

Pentti oli seurannut jännittyneenä kohtausta, jota muut tuskin olivat huomanneetkaan. Juuri tuollaista vastausta hän oli odottanut mieheltä, joka oli vievä heidät tuleen. Siinä oli mies, joka saisi eri puolilta maata ja eri yhteiskuntaluokista keräytyneet vapaaehtoiset seuraamaan itseään minkälaiseen luotituiskuun hyvänsä, mies, joka ymmärsi poikiaan.

Hän käännähti lähteäkseen katsomaan, missä muut hänen ryhmänsä pojat olivat. Samassa astui hänen luokseen harmaahapsinen, lihava herra.

— Anteeksi, puhutteko viroa?

Pentti myönsi.

— Ah, sepä hauskaa! Me emme nähkääs mielellämme puhu saksaa, se on vanhojen orjuuttajiemme kieli. Te ehkä tiedätte?

Pentti nyökkäsi uudelleen.

— Ette ilmeisesti tunne minua, jatkoi vieras. — Niin niin, ymmärrän hyvin. Me sensijaan, me emme hevin unohda teitä. Muistatteko miehen, joka syleili teitä eilen?

Silloin Pentti muisti. Todellakin: vanha mies, joka tunkeutui esiin ihmismerestä, kun he lähtivät asemalta.

— Asianajaja Kamm, esitteli vieras. — Ehkä saan tarjota teille jotakin suuhunpantavaa, nuori ystäväni!

He lähtivät alas teatteriravintolaan. Yksi ainoa pöytä oli vapaana. Vieras tilasi teetä.

— Tuolla ylhäällä, nyökkäsi vanha mies, — siellä rakennetaan unelmiemme Suomen siltaa. Se on melkein uskomatonta.

— Ja, lisäsi Kaira, — siellä solmitaan siteitä meidän kansojemme välille.

— Mutta luuletteko, että ne kestävät? Yli aamun, tarkoitan.

— Eivät kaikki, vastasi Pentti, — eivätkä edes useimmat. Mutta jotkut varmasti läpi elämän.