Part 9

Kumpikaan ei enää sanonut mitään, vaieten he katsoivat ulos ikkunasta kirkkaaseen helmikuun aamuun.

Pentti kohtasi sairaanhoitajattaren tutkivan katseen.

— Niin, neiti Kamm, virkahti hän, — sanoitte äsken: miten hirveätä onkaan sota! Ja tietysti se on kauheaa: hävitystä, kuolemaa. Mutta se ei ole sodan ainoa puoli, nimenomaan tällaisessa sodassa on muutakin kuin vain synkkää ja kaameaa.

Tyttö kuunteli hänen sanojaan hajamielisenä.

— Ajattelin vallan muuta, sanoi hän. — Ajattelin, miten suuresti olette muuttunut, kersantti Kaira, näinä muutamina päivinä.

— Muuttunut?

— Niin, aivankuin näinä päivinä hymy olisi tyyten kuollut kasvoiltanne. Te hymyilette, mutta jostakin syystä se ei tunnu minusta hymyltä.

Pentti tuijotti eteensä, siihen kuvaan, joka alituiseen seurasi häntä, väikkyen hänen silmiensä edessä: Pentinmäen veljesten kuolinsyleilyyn. Oli kai ollut vaikeaa irroittaa toisistaan noita kahta, jotka elämässä olivat alati olleet yhdessä, yhdessä kuolemassakin. Kaksi veljestä, niinkuin olivat ne kaksi kansaa, joiden pojat täällä rinnakkain taistelivat. Yhdessäolossa oli ollut Pentinmäkien suuri voima. Yhdessäolossa...

— Hymy? virkahti hän viimein hiljaa. — Hymykö kuollut? Ei, en luule sitä, neiti Kamm. Mutta ylimielinen nauru kyllä. Katsokaas, neiti, nämä päivät ovat olleet minulle kiirastuli. Kun liityin vapaaehtoisiin, en tehnyt sitä siksi, että olisin rakastanut teidän kansaanne, en edes siksi, että olisin rakastanut omaa kansaani ja sen kunniaa. Pelkään, että nauroin tuolle kaikelle, ylimielisen ihmisen naurua. Nyt olen saanut katsoa kuolemaa silmiin, nähdä virolaisten ja suomalaisten toverieni uhraavan henkensä, ja _tuo_ nauru on kuollut huuliltani. Minusta tuntuu, että on niin paljon, jota tässä kaikessa en vielä käsitä ja johon on koetettava saada selvyyttä. Yhden seikan sentään olen jo oppinut ymmärtämään: oman mitättömyyteni ja oman huonouteni. Ja onhan sekin jo jotakin.

— Neiti, puuttui odottamatta puheeseen vasemmanpuolisessa vuoteessa makaava Jännes. — Älkää, tuota, uskoko sitä, mitä hän juttuaa huonoudestaan. Huono? Hiivatti, Kaira. Kohtelin sinua — muistathan? — kuin pahinta vihamiestä, ja sittenkin sinä henkesi hinnalla pelastit minut! Ei, neiti. Jos hän olisi maksanut minulle samalla mitalla, jos hän, tuota, ei olisi kyllin voimakas antamaan anteeksi, ei hän nyt makaisi täällä. Kaira, minä en ikinä unohda Pajun aukeata.

— Älä nyt Jaakko...

— Anna minun kerrankin puhua, Kaira, keskeytti Jännes nousten istumaan. Vihreät silmät katsoivat hellittämättä toveriin ihailevina, uskollisina. Ja vasemman posken arpi paloi punaisena. — En pyydä ystävyyttäsi, se, tuota, olisi liian paljon. Mutta Pajun taistelun jälkeen et pääse minusta erillesi. En tahdo muuta kuin olla lähelläsi, seurata sinua. Minne hyvänsä!

Pentti ojensi kätensä ja puristi liikutettuna toverinsa tervettä kättä.

‒ Niin, Jaakko, sanoi hän, — pysykäämme yhdessä, aina, ystävinä.

Kuikka liikahti. Hän ei herännyt, mutta hiljainen valitus tunkeutui yhteenpuristettujen huulien välitse.

‒ Hänellä on kai hirveät tuskat, virkahti neiti Kamm.

Pentti nyökkäsi.

— Tietääkö Linda, että Tahvo on mennyttä? kysyi hän.

— Tietää, vastasi tyttö. — Hän on itkenyt koko yön. Linda-parka, hän on aivan epätoivoissaan. »Mennyttä, mennyttä, koko elämä on mennyttä», vaikeroi hän.

Pentti painoi käden kostuville silmilleen. Hän ei voinut olla muistelematta Tuomiokirkon puistoa, pikku kahvilaa ja »Vanemuisen» tanssiaisia. Ajattelematta noita kahta nuorta heidän onnensa päivinä.

— Mutta hän sanoi myöskin, jatkoi tyttö, — ettei Tahvolle saa vihjaistakaan siitä. Hän itse uskoo näet vielä paranevansa.

Pentti kääntyi katsomaan Kuikan harmaita, elottomia kasvoja, joita oli vaikea tuntea ennen niin huolettoman säteileviksi. Parantua? Saattoiko Tahvo tosiaan uskoa parantumiseen? Sehän olisi suorastaan ihme.

— Nyt minun täytyy vihdoinkin lähteä, virkahti tyttö. — Näkemiin, kersantti Kaira.

— Näkemiin, neiti.

Jänneksen vasemmalla puolella makasi Antti Isola, saman komppanian miehiä, tamperelainen lyseolainen, hento, kalpea poika, joka Pajun luona oli haavoittunut vasempaan olkapäähän. Hän seurasi katseellaan poistuvaa, kunnes ovi sulkeutui. Sitten virkahti hän:

— Miellyttävä tyttö. Hänessä on jotakin aatelista. Vai mitä, Kaira?

— Surun aateluutta, vastasi Pentti. — Hän menetti viime kuussa molemmat veljensä.

Isola oli vaiti hetken.

— Täällä Virossa on paljon suloisia naisia, sanoi hän sitten. — Vaikka...

— Vaikka? kysyi Pentti.

— Vaikka ulkokuori usein pettää, täydensi Isola. — Niin, en tarkoita tuota tuttavaasi, Kaira, enkä monia muita hänen laisiaan. Sattui vain muistumaan mieleeni erään pikku vänrikkimme seikkailu Tallinnassa... Mutta ehkä väsytän sinua?

— Et, et lainkaan. Mutta puhu hiljaa, jotta emme häiritse Kuikkaa.

— Se tapahtui Tallinnassa...

— Niin, siinä Sodomassa on kaikki mahdollista, pisti Pentti väliin.

— Vänrikki oli rakastunut. Hän oli kahteenkymmeneen ikävuoteensa ehtinyt olla rakastunut parikymmentä kertaa; mutta ne eivät olleet mitään tämän rinnalla, vannoi hän. Tyttö oli nuori ja tietysti kaunis. Kuin enkeli, vakuutti hän. Ja miten viaton hän oli! Hän ei suostunut tulemaan vänrikkimme kanssa mihinkään kahvilaan, muista paikoista puhumatta. »Isä on kieltänyt», vastasi hän vänrikkimme rukouksiin, »jos teitä huvittaa kävellä kanssani, niin kernaasti minun puolestani.» Vänrikkiparka rakastui tietysti yhä hullummin.

— Kunnes?

— Kunnes eräänä päivänä satu loppui. Tapasin hänet kahvilassa — hän sattuu olemaan vanhoja tuttujani. Hän kiroili, armias taivas, miten hän kiroili. Kirosi itseään ja kirosi kaikkia naisia. Rauhoittui hän sentään lopuksi sen verran, että kykeni kertomaan. Hän oli päivällä ollut kävelemässä erään Ensimmäiseen Vapaajoukkoon kuuluvan vääpelin kanssa. Yht'äkkiä hänen sydämensä hypähti kurkkuun. Tuttu suloinen olento oli käännähtänyt kadunkulmasta Pikk'uulitsalle tullen heitä vastaan. Vänrikki tervehti kunnioittavasti, vääpeli tuttavallisesti. Kun tyttö oli mennyt ohi, jäi vänrikki seisomaan ja katsomaan taakseen. »Suloinen tyttö», huokaisi hän. »Niin, varsin soma», vastasi vääpeli, »tunnen minäkin hänet, varsin soma eikä pahasti kalliskaan.» Ja sitten sai vänrikki-parka kuulla. Hänen »enkelinsä» oli hyvin yksinkertaisesti tavallinen ilotyttö. Kenties »siskojaan» viisaampi. Mutta sittenkin...

— No, ja vänrikkisi?

— Vänrikki? Jos ihminen ylipäänsä kiroamisesta joutuu helvettiin, niin sinä yhtenä iltana hän sulki itseltään iäksi taivaan portit. Kyllä hän kirosi. Kirosi ja joi. Kun jätin hänet, makasi hän pää käsien varassa pöydällä ja itki.

— Ja säälitkö sinä häntä, Isola?

— En tiedä, vastasi poika. — Saattaa olla, että kohtalo vain leikki hänellä ja lyhenteli hänen velkaansa niille parillekymmenelle tyttölapselle.

— Ja, lisäsi Pentti, — hänen toveriensa velkaa monille virolaistytöille. Jos haluat, kerron sinulle jokaista tämäntapaista historiaasi vastaan kolme yhtä totta, joissa myöskin »sankarina» on suomalainen vapaaehtoinen ja »sankarittarena» virolaistyttö, osat vain päinvastaiset.

— Älä huoli, Kaira, torjui Isola, — tiedän niitä riittämiin muutenkin.

Pentti vaikeni hetken mietteissään. Sitten hän sanoi:

— Niin, riittämiin niitä on. Siksi tekeekin sydämelle niin hyvää saada alusta asti seurata aivan toisenlaista tarinaa. Ei vain jaksa käsittää kohtalon juoksua sen katkaistessa juuri sellaisen suhteen heittämällä kuoleman rakastavaisten väliin — sillä Kuikkahan kuolee — rakastavaisten, jotka voisivat kaikille todistaa molemminpuolisesta uskollisuudesta. Mutta toisia jää eloon kertomaan tällä puolen lahden suomalaisesta häikäilemättömyydestä ja toisella puolen virolaisesta uskottomuudesta. Isola, kun ajattelee sitä, ei voi välttää kauhistuttavana mieleen nousevaa kysymystä: voivatko nämä veljeskansat kaikesta huolimatta löytää tien toistensa luo, ennenkuin se on myöhäistä?

Isola nyökkäsi vaieten. Niin, hän — niinkuin muutkin komppaniatoverit — oli kuullut Kuikan tarinan. Kuikan, joka oli ollut kaikkien heidän suosiossaan iloisen luontonsa ja huolettoman reippautensa vuoksi. Ja nyt? Tummansiniset, nauravat silmät eivät enää milloinkaan välkkyisi, pilapuheet olivat iäksi vaikenemassa, iloinen laulu oli kuollut.

Penttikään ei jatkanut keskustelua. Toverukset vaipuivat omiin ajatuksiinsa.

— Kaira.

Pentti käännähti oikealle. Kuikka oli herännyt. Pentille teki pahaa katsoa noihin kuumeisina palaviin silmiin, joiden katse vielä pari päivää sitten oli ollut niin riemuntäysi.

‒ Miten on laitasi, Tahvo? Voitko paremmin nukuttuasi näin pitkään?

Toinen pudisti päätään väsyneesti. Ja kun hän puhui, tulivat sanat yli huulten hitaasti, vaivalloisesti:

— Laitani? Tiedämmehän molemmat, miten minun laitani on. Kaikki on lopussa. Huomenna tai ylihuomenna.

Pentti säpsähti. Tahvo siis tiesi. Mutta Lindahan oli sanonut, ettei Tahvolle saisi ilmaista, miten lähellä loppua hän oli, koska hän itse uskoi paranevansa.

— Älä nyt heittäydy toivottomaksi, rakas ystävä.

Raukea hymy häivähti Kuikan kasvoille.

— Kaira, mehän olemme miehiä ja olemme ennenkin olleet sodassa, sanoi hän soinnuttomasti. — Kun on sellaiset haavat vatsassa kuin minulla, on ihminen mennyttä. Ja mitäpä siitä? Tallella poika mättähässä, ei kiitetä, ei laiteta.

Hetkiseksi syttyi silmiin entinen kujehtiva välke, mutta se sammui jo samassa.

Pentti ei osannut sanoa mitään. Sanat olivat joka tapauksessa turhia.

— Yhtä sinulta kuitenkin pyydän, Kaira. Älä paljasta totuutta Lindalle. Liian aikaisin tyttöparka kuitenkin saa tietää sen..

He tiesivät molemmat! Molemmat, että pikainen kuolema oli muutamassa päivässä katkaiseva heidän orastavan onnensa. Mutta toisiaan he tahtoivat säästää, säästää viimeiseen hetkeen.

Pentti nyökkäsi. Hetken kuluttua jatkoi Kuikka raskaasti:

— Tällainen se siis oli, minun kuulu karjalainen onneni, lopultakin... On niin raskasta kuolla, Kaira. Kuolla nyt... Olisin tahtonut elää ja maksaa Lindalle sen onnen, minkä hän on minulle antanut... Jään niin suureen velkaan hänelle. Mikä olin minä, jotta hän lahjoitti minulle rakkautensa? Kissa vieköön, hulttio minä olin. Ja sittenkin hän antoi minulle puhtaan, suloisen minänsä... Ja juuri kun tämä onni oli tehnyt minut mieheksi, tulee kuolema, katkaisee kaiken. Katkaisee minulta elämän. No viis siitä! Nicht wahr? Mutta samalla se katkaisee häneltä siivet... Miksi, Kaira, sano sinä, miksi?

Kun Pentti aikoi vastata, ehätti Kuikka edelle:

— Kysyn turhia, Kaira. Kohtalohan on sokea. Enkä minä ole omaan osaani tyytymätön. Olen ylpeä siitä, että saan kuolla oman ja hänen isänmaansa puolesta. Että saan olla yksi niistä, jotka elävät tulevissa vuosikymmenissä, tuhkasta nousevissa kirkoissa ja kodeissa, lainehtivissa viljavainioissa, niinkuin se virolainen invalidi sanoi sinulle Tallinnassa. Mutta Linda... Linda! Hänen tähtensä minä suren.

Huoneen ovi aukeni, Punaisen Ristin sisar astui sisään.

Kuikka huomasi hänet heti. Hän puristi kouristuksentapaisesti Pentin kättä.

— Kaira, muista, ei sanaakaan hänelle, kuiskasi hän käheästi. — Ajattele, meillä on vain muutamia hetkiä jäljellä.

Linda tuli heidän luokseen. Hän hymyili urheasti Tahvolle laskiessaan tuomansa kukat — kelmeitä talven kukkia — hänen vuoteelleen. Mutta kun hän kääntyi Penttiin, kiilsi silmissä epätoivoinen tuska.

— Veljeni lähettää teille molemmille terveisiä, sanoi hän. — Sain häneltä juuri kirjeen rintamalta. Hän ei löydä kyllin voimakkaita sanoja ylistääkseen teidän Pohjan Poikain urheutta... Miten voit tänään, rakas?

Kuikka vastasi reippaasti:

— Erinomaisesti. Olen tänään jo paljon terveempi. Mikäpäs soltun täällä? Hoito mainiota. Ruoka hyvää. Vuode pehmeä. Ei muuta kuin makaa vain.

Hän tarttui tytön käteen ja suuteli sitä.

— Rakas, älä ole huolissasi minun tähteni. Kyllä minä pian nousen tästä. Haavat? Oh, gar nichts. Hyväksi ne vain ovat. Juu, niinkuin jo kuutosnokkaisten suuri tietäjä sanoi: Haavat ovat pahan parantajat ja puhdistavat sisuksen kammiot.

Pentti ei voinut katsoa kauempaa noita kahta. Molempien kasvot säteilivät suurta rakkautta, mutta silmissä asui lähestyvän ikuisen eron kauhu. Hän koetti ajatella muuta. Muistella kotia ja Hannaa. Mutta kaiken takana väikkyi kuva noista kahdesta nuoresta ihmisestä, jotka eivät muuta kohtalolta pyytäneet kuin toisensa, mutta sitäkään ei heille annettaisi, ei enää muuta kuin muutamaksi nopeaan kiitäväksi hetkeksi...

— Kaira, etkö sinäkin ole varma, että minä paranen pian?

Pentti vastasi:

— Tietysti, hyvä ystävä.

Linda istui Tahvon pääpuolessa. Hän oli kietonut käsivartensa rakastettunsa kaulaan. Kirpeät kyyneleet kiersivät silmissä, ja pidätetyt nyyhkytykset vavisuttivat pyöreää leukaa, mutta hän koetti yhä vain hymyillä.

— Siinä kuulit, rakas, puheli Kuikka. — Ja kun paranen, laitamme kuntoon oman kodin. Tänne sinun isänmaahasi. Onhan meille suomalaisille luvattu maata täällä.

Hän puhui puoliääneen, mutta kuitenkin kantautuivat hänen sanansa erään rintaan haavoittuneen Pohjan Pojan korviin.

— Maata! nauroi hän hurjasti. — Kyllä meille maata täältä annetaan! Metri leveyttä ja kaksi pituutta ja kodiksi lauta-arkku. Maata, maata, piru vie! Kyllä Viron tasavalta meille maata antaa!

Linda kääntyi Penttiin kuin turvaa hakien. Herttaisilla kasvoilla oli hätäytynyt ilme.

— Antakaa anteeksi hänelle, neiti Lagle, sanoi Pentti hiljaa. — Hän ei nouse enää vuoteeltaan, poika-parka. Hän on lesken ainoa poika, ja vanha äiti jää kurjuuteen. Sitä hän suree.

— Me muutamme Suomeen, rakas! tarttui Kuikka päättävästi puheeseen. — Voitko sinä jättää isän maasi?

Lindan ääni vapisi, kun hän vastasi:

— Seuraan sinua vaikka maailman ääriin!

— Sinne, Karjalan maille, rakennamme pienen kauniin kodin, puheli Tahvo tummansinisten silmien tuijottaessa etäisyyteen. — Korkean, aurinkoisen vaaran liepeille, josta näkee yli järven sinisen selän. Ja siellä, siellä vihdoinkin saan vähitellen, hiljaisten vuosien vieriessä, korvata sinulle suuren rakkautesi... Linda, Linda, sinä olet antanut minulle niin paljon, tehnyt minut niin onnelliseksi!

— Tahvo, rakas...

— Ja sinä, Kaira, jatkoi Kuikka. — Tulethan sinä meidän luoksemme? Usein. Joka kesä.

— Tulen, hyvä ystävä. Varmasti tulen.

Haavoittunut nousi kyynärpäänsä varaan. Hänen silmänsä loistivat. Hän näytti sinä hetkenä uskovan siihen unelmaan, jonka hän oli loihtinut esiin.

— Kuolema? Kuka puhuu kuolemasta? En minä kuole. Minä paranen. Ihan terveeksi! Sinä, Kaira, sinähän puhuit aina minun pettämättömän hyvästä karjalaisesta onnestani. Eikä se petäkään minua. Nyt se ei voi pettää.

Linda oli painanut päänsä vuoteelle. Suuria kyyneleitä valui pitkin hänen poskiaan peitteelle.

— Itketkö sinä, Linda? Miksi sinä itket?

— En itke, rakas, en. Tai itken. Itken ilosta. Ajattelen, miten onnellisiksi tulemme. Suomessa. Sinun rakkaassa, ihanassa Karjalassasi.

Kuikka hyväili hänen käsiään.

— Niin, Linda, onnellisia me sitten olemme! Sinun vanhempasi tulevat tervehtimään meitä, ja veljesi tulee. Torttila tulee. Ja Pikku-Matti. Ja Pentinmäen veljekset. Ja muut.

Penttiä värisytti. Pentinmäen veljekset? Tulisivatko hekin? Nousisivatko he kuolinsyleilystään Pajun kartanon lakeudella? Niin kenties... He olisivat ehkä jo vastassa Kuikkaa, kun hän saapuisi uuteen kotiin. Mutta se ei sijaitsisi Karjalan jylhän luonnon keskessä.

— Niin, niin, Tahvo, kuiskasi Linda tyynnyttäen. ‒ Mutta ensin täytyy sinun parantua. Et saa puhua niin paljon. Koeta pysyä rauhallisena.

Neiti Kamm oli ilmestynyt ovelle.

‒ Linda, tohtori haluaa puhua kanssasi.

Tyttö ojentautui.

‒ Minun täytyy mennä, rakas, mutta pian tulen taas luoksesi.

Kuikka veti hänet luokseen ja suuteli häntä.

— Älä viivy kauan, Linda. Minulla on sinulle niin paljon puhuttavaa. Karjalasta ja kodistamme, kuiskasi hän.

Tyttö kääntyi vielä ovella ja heilutti kättään hyvästiksi. Tahvo vastasi hymyssä suin.

Mutta kun ovi lähtijän jälkeen oli sulkeutunut, veti hän peitteen päänsä ylitse ja ratkesi hillittömään, epätoivoiseen itkuun.

* * * * *

Päivät kuluivat. Yksitoikkoisesti. Toinen toisensa kaltaisina.

Oli vierinyt jo pari viikkoa Pentin haavoittumisesta. Kuikan vuode oli tyhjänä. Hän oli kuollut neljän päivän hirveiden tuskien jälkeen. Lindaakaan ei ollut näkynyt sairaalassa sen koommin. Neiti Kammilta oli Pentti kuullut, että Tahvon kuolema oli vaivuttanut, hänet tautivuoteelle; pelättiin hänen järkeään.

Useimmat muutkin Pajun taistelussa haavoittuneet suomalaiset olivat jo poissa. Toiset olivat kuolleet. Toiset lähetetty kotimaan sairaaloihin.

Kaikki oli käynyt niin autioksi ja harmaaksi ympärillä.

Hänen oma haavansa oli jo miltei terve. Hän sai istua vuoteellaan ja olla vähän liikkeelläkin. Mutta rintamalle ei lääkäri vain luvannut vielä hänen palata. Rintamalle...

Äiti ja isä olisivat tietysti tahtoneet häntä kotiin. Olihan hän jo täyttänyt velvollisuutensa, niin he varmaan ajattelisivat, jos tietäisivät. Hän ei ollut kirjoittanut kotiin. Turhaan säikähtäisivät vain. Hannalle hän oli aloittanut kirjettä, eräänä synkkänä hetkenä, mutta sekin oli vielä päättämättä. Kotiin? Ei, ei, kesken hän ei voinut palata. Ja hänen mieltään poltti ja kirveli tietoisuus siitä, että hänen toverinsa olivat jälleen tulessa. Kaakkoon Valkista kävi nyt heidän tiensä. Miten kauas oli määrä, sen tiesi yksin Luoja...

Pentti käännähti Jännekseen, joka istui vuoteellaan vaiteliaana.

— Miten on laitasi, Jaakko?

— Hyvin. Tuota, sisuttaa vain, ettei tuo hiivatin lääkäri-nahjus ymmärrä, että tappeluun olisi jo aika päästä. »Malttia, malttia», sitä hän kyllä osaa jauhaa.

Pentti katsoi tutkivasti toveriaan. Jaakko oli tervehtynyt ihmeteltävän nopeasti. Hän oli melkein ennallaan.

— Mitäs sanot, Jaakko, jos tänään tai huomenna pudistaisimme Tarton lumet jaloistamme?

Vihreissä silmissä välähti, ja äsken niin synkät punakat kasvot kirkastuivat.

— Rintamalle? Tuota, karkaammeko?

Pentti nyökkäsi.

— Hiivatti! Kiitos, Kaira! Olen jo kauan hautonut sitä. Mutta en, tuota, ole uskaltanut sitä ehdottaa.

Jännes puristi parantuneella kädellään lujasti toverin kättä.

— Suurenmoista! nauroi hän. — Saada taas kivääri kouraansa ja antaa paukkua. Oikein hiivatinmoisesti! Tänään, Kaira, lähdetään jo tänään!

Pentti hymyili hänen innolleen.

— Ensimmäisen sopivan hetken koittaessa, sen lupaan sinulle, Jaakko.

Kahdestoista luku.

Pakkanen paukkui nurkissa.

Hanna seisoi ikkunan ääressä ja tuijotti illan hämärään.

Miten vieraalta tuntui koti, oma rauhaisa huonekin! Miten vieraalta pappilan päärakennus, jonka ikkunoista virtasi pihamaan hangille valoa!

Täti! välähti hänen mielessään. Hänen pitäisi mennä kertomaan tädille. Mutta miten hän voisi?

Polttavassa päässä ajoi rauhaton, tuskaisa ajatus toistaan.

Pentti... Pentti!

Tätä oli siis tiennyt se levottomuus, joka häneen oli iskeytynyt.

Pentti oli haavoittunut!

Lievästi, haava on jo miltei terve, oli Pentti kirjoittanut. Mutta kuka sen tiesi? Ja missä oli Pentti nyt?

Hanna aavisti, että tästä päivästä alkaen ei hänellä olisi rauhaa missään. Ei yöllä eikä päivällä.

Hänellä oli ollut tähän asti lapsellisen horjumaton usko, ettei Pentille voinut tapahtua mitään. Että tätä kalvavaa odotusta kestäisi vain muutaman kuukauden. Että hän varmasti saisi Pentin takaisin.

Ja nyt oli Pentti haavoittunut.

Entä seuraava sanoma? Se olisi varmaan kuolemanviesti!

Nyt, kun hänen uskonsa, että Pentti palaisi varmasti, palaisi terveenä ja reippaana, oli mennyt pirstoiksi, ei hän voisi tehdä muuta kuin odottaa, odottaa tuota kauheata ilmoitusta.

Samaa, jonka Pentinmäkien isä oli saanut ja joka oli yllättänyt myöskin Kuikan vanhemmat: kaatunut ... ja sitten kauniita sanoja, pelkkiä sanoja, ei muuta.

»En kestä enää tätä paikallaoloa», oli Pentti kirjoittanut. »Tahdon takaisin rintamalle. Lääkäri ei vain laske, vaikka jalkani on jo vallan terve. Mutta minun täytyy päästä! Toverien luo. Taistelun melskeeseen. Muuten en pääse erilleni vanhemman Pentinmäen sammuneista silmistä, en saa korvistani Kuikan viimeistä käheätä kuiskausta: Kaira! Linda! Jumalan tähden! Miten pimeää, pimeää! Olkoon se minulle vaikka kuolemaksi, minun täytyy päästä täältä!»

Ja sitten lopussa pari päivää myöhemmin kirjoitettuna:

»En lähettäisi tätä kirjettä, niin paljon roskaa tähän on tullut. (Älä näytä äidille äläkä isälle.) Kirjoittaisin uuden, mutta en ehdi. Olen päättänyt ensi yönä Jänneksen kanssa karata täältä. Kuulumiin!»

Kuulumiin?

Tuo sana kiusasi Hannaa. »Kuulumiin!» se oli sima ikäänkuin ärsyttämässä. Se lupasi ja samalla uhkasi. Ennenkaikkea se uhkasi. Uhkasi lyhyellä, kaamealla viestillä.

Hanna värisi.

Hän jäi ihmettelemään itseään. Miten olen muuttunut! välähti hänen mielessään.

Hänen voimansa pettivät. Hänen, josta Pentti oli sanonut, että hän oli levollinen ja rauhaisa kuin paatinen kari, jota eivät järkytä ympäristön ilot, ei surut, kiukustuttavan tyyni. Pentti, joka ei tiennyt, mitä nuoren naisen povessa saattoi piillä, ei tiennyt kirvelevästä kaipuusta eikä kuluttavista myrskyistä.

Hän käännähti huoneeseen ja heittäytyi vuoteelleen.

Hän itki, itki.

Itki kuukausien tuskallista odotusta, tulevaisuutta, joka yötä mustempana kohosi hänen edessään kuin seinä.

Hän itki Penttiä.

Aina siitä asti kuin hän muisti taapäin, oli hän rakastanut toista vuotta vanhempaa, raisua kasvinkumppaniaan. Miten iloinen hän oli ollut pikku tyttönä, kun Pentti oli alentunut leikkimään hänen kanssaan! Hän oli ollut valmis mihin tahansa saadakseen pysyä Pentin seurassa. Hän oli suorastaan kammonnut hevosia — hän ei ollut muuten arka lapsi, kaukana siitä, tuo pelko johtui vain siitä, sanoivat hänen vanhempansa, että hevonen oli potkaissut pahasti äitiä ennen hänen syntymäänsä — mutta hän oli pakottautunut hyppäämään hevosen selkään, kun niitä piti viedä laitumelle ja laskettanut urheasti neliä Pentin rinnalla, vaikka pikku sydän oli ollut kauhusta pakahtumaisillaan. Ja kymmenvuotiaana oli hän eräänä iltana hämmästyttänyt isäänsä ilmoittamalla juhlallisen vakavana:

— Kun minä tulen suureksi, menen naimisiin Kairan Pentin kanssa.

Mutta kyllä hän oli saanut katua noita sanojaan. Isä oli nauraen kertonut juhlallisesta tunnustuksesta rovastille, ja sitä tietä se oli kulkeutunut Pentin korviin. Pentti oli kaihtanut häntä päiväkausia. Ja kun sopu vihdoin palasi ja he olivat jälleen yhdessä vieneet hevoset hakaan, uskoi Pentti hänelle, että hän aikoi suureksi tultuaan mennä naimisiin jonkun linnanneidin kanssa, jonka hän ensin vapauttaisi julman sedän kynsistä.

— Ei nyt enää ole linnanneitejä. Isä on sanonut, oli hän koettanut väittää.

— On niitä, oli Pentti kinannut, mutta lisännyt varmuuden vuoksi: — Tai ellei ole, niin sitten en mene koskaan naimisiin!

Siitä hän sai. Sinä iltana hän oli itkenyt itsensä uneen.

Niin, se oli lapsuutta se. Ihania, huolettomia vuosia.

Lapsenkengistä päästyään oli hän paljon muuttunut. Silmissä, sanoi isä. Muuttunut? Niin, kun oli pakko. Hän oli havahtunut huomaamaan, että äitivainaja oli jättänyt hänelle vaikean paikan täytettäväksi, vaikean niin nuorelle. Isästä oli pidettävä huolta ja taloudesta, ja lisäksi oli hänellä lukunsa. Hiljaiseksi se oli painanut.

Mutta kiintymys kasvinkumppaniin oli säilynyt. Hän salasi sen nyt vain.

Kunnes... Niin, jouluna, senjälkeenkuin hän oli saanut päästötodistuksen kotipitäjän yhteiskoulusta, hän oli huomannut, että Pentti kohteli häntä toisin kuin ennen.

Siitä se alkoi.

Miten kauan hän olikaan ennen vuoteeseen menoa seisonut peilin ääressä hymyillen omalle kuvalleen sinä tammikuun iltana, jolloin Pentti oli sanonut hänelle:

— Sinä olet kaunis, Hanna!

Kesät ja Pentin joululomat olivat menneet kuin lentäen. Ne olivat hänelle olleet yhtä juhlaa, häärivätpä he sitten jouluvalmisteluissa tai kesäisissä puuhissa. Väkevä heinän tuoksu tulvahti hänen sieraimiinsa vielä nytkin, kun hän muisti, miten Pentti oli seisonut heinäkuorman päällä ja ottanut vastaan hänen hangolla kurkottamansa tukot. Kun kuorma oli valmis, ojensi Pentti hänelle kätensä ja veti hänet tuoksuvien heinien päälle. Yhdessä sitten ajaa karautettiin yli sarkojen ladolle. Ja Pentin koti oli vuosien vieriessä muodostunut hänellekin kodiksi.