Part 4

On kuin kaikki tuntisivat kuten minäkin. Kenties kuvittelen, ehkä näen muissa vain heijastuksen oman kylläisen sieluni onnesta. En näe tällä hetkellä varjoa en edes Tuonelan valtakunnassa, eikä minua peloittaisi kulkea rajan yli, jos sen saisin tehdä nyt, kun sieluni on valolle altis. Mutta vielä näen näillä silmilläni metsät ja maat, vielä saatan käsilläni pusertaa kiinteää ainetta, joka on ruumiini sukua, vielä hetkisen, kunnes kuulun varjojen valtakuntaan.

Vaunusta kuuluu soittoa. Vallattomat riemukkaat säveleet kertovat nuoren, voimakkaan miehen elämänilosta, joka pakostakin pulppuaa esiin häilyvän kohtalon uhallakin. – Olet oikeassa, mies. Anna soittimesi soida niinkauvan kuin vankat käsivartesi kykenevät sitä hallitsemaan – kaikkihan voi taas tuokiossa muuttua. Käytä hyväksesi jokainen hetki, joka jotakin voi tarjota, se kiitää pois, häipyy, häviää ijäisyyteen.

* * * * *

Sota! – Niin, se on kestänyt jo vuosikausia, vaikka minusta tuntuu kuin olisin äsken vasta kuullut sen hirmuisen sanoman, että _sota todellakin nyt riehuu_, että se todella vaatii joka päivä hirveän suuret määrät uhriverta ja että miljoonissa kodeissa vuotaa kyyneleet näiden uhrien tähden, jotka olivat omilleen heidän kalleimpansa. – Minä olen sen ennenkin _tietänyt_, mutta nyt sen vasta _tunnen_, ja se on jotakin aivan toista. Onhan kerätty lahjoja, onhan työskennelty punaisen ristin hyväksi, onhan sotaa toivottu lyhytaikaiseksi. Kuinka puolittaista se sentään on ollut! Kyllä me ihmiset sittenkin olemme kylmiä asioille, jotka eivät suorastaan koske itseämme, omaisiamme tai rakkaitamme.

Kun Otto tuli kotiin illansuussa, näin hänen kasvojensa ilmeestä, että jotakin oli hänellä sanottavaa.

– Nyt siitä ei enää pääse minnekään. Ystävämmekin pitää astua riveihin. Olihan sitä jo aavistettu, mutta aina kumminkin toivottu, että ehkä ei sentään tarvinne, että sotakin kenties loppuu pian, että hän sentään jotenkin säilyy. Jäytävän kylmän tunne valuu kautta olemukseni.

"Et minullekaan ole mitään sanonut." – "En, kun ei sitä oikein tahdottu uskoa, että sentään _saattoi_ käydä sillä tavalla. Tuntuu nyt niin kummalliselta, uskomattomalta vieläkin, että hän, joka tässä aina oli kanssamme, josta niin paljon olimme oppineet pitämään, lähtee huomenna sotaan, että hänen kaukainen kotiseutunsa määrää hänelle sellaisen kohtalon, jotavastoin me muut saamme jäädä tänne koteihimme".

Puin ylleni ja painauduin ulos. Kuljen kiireisesti katua ylös, toista alas, mielessäni yksi ainoa ajatus: meidän _täytyy_ tavata! –

Tähdet syttyvät tummalla taivaalla. Ei ainoakaan tunne herää sielussani. Kumma painostava tylsyys asuu aivoissani. Minun täytyy, täytyy tavata hänet!

Kuin aatosteni kutsumana hän tulee. Erotan jo kaukaa katulamppujen valossa pitkän kumarassa kulkevan olennon, joka lähestyy minua hoippuen, epävarmoin askelin. Näen jo ulkoapäin miten hänen laitansa on, mutta säpsähdän kumminkin tarttuessani ojennettuun käteen, ennen niin miellyttävän lämpöiseen, nyt kosteaan ja kylmään.

Hän kulkee vierelläni äänettömänä ja minä pelkään sanoa mitään, pelkään katsoa häntä kasvoihin.

Saavumme rantaan, astelemme edelleen maantielle, joka kulkee lahden ympäri. Levottomana käy loiske rantakiviä vasten ja syystuuli humisee tuhoa ennustavasti puiden latvoissa. Kelmeänä kohoaa kuu kaukaisen metsän takaa ja mustana ammottaa vielä avoin meri valkeitten rantojen ympäröimänä.

Astelemme yhä sanaa sanomatta, kävelemme aina eteenpäin kuin sopimuksesta, äänettöminä kuin peläten häiritä toista hänen raskaissa aatoksissaan.

Voi, kuinka mielelläni minä puhelisin hänelle! Aika kuluu, minuutti minuutilta vierähtää, soluu käsistä.

Nuo kalliit, kalliit viimeiset hetket! Säry sulku sielujemme väliltä, aikaa on vähän ja tämä kerta on _viimeinen_.

Jäntevät käsivarret kiertyvät äkkiä ympärilleni ja voimattomana värisen minä hänen sylissään. – Kuinka rajusti hän puristaa minua rintaansa vasten. En ole koskaan luullut häntä niin väkeväksi, vai onko se vuosien kuluessa kestetty ikävä, monien valvottujen öiden tuska ja hiljaisten hetkien hivuttava kaipuu, joka ryntää esiin kuin sulkunsa särkenyt tulvehtiva virta?

Hänen kasvonsa lähenevät kasvojani, hänen huulensa koskettavat huuliani. Pitkä, lämmin suudelma seuraa toistaan ja minä puserrun hervottomana hänen povelleen.

En ajattele mitään, en tajua mitään, mutta tunnen, että kaikki on nyt hyvin. Että onni, jota ikäni kaiken milloin tietoisena, milloin tietämättäni olin odottanut, oli nyt tullut ja sen ihanuus oli hurmaavampi kuin olin jaksanut kuvitellakaan. Se kantoi minua sylissään tuuditellen, kuletti sinne, missä tie satujen maahan on avoinna, missä verho tämän ja tuonpuoleisen väliltä on vedetty syrjään, missä aika ja ikuisuus yhtyvät, missä käsitteet "oikeasta" ja "väärästä" muuttuvat ja siteet katkeavat.

Kuinka kevyeltä tuntuukin nyt. On kuin kohoaisimme yhä kauemmaksi kiinteän aineen maailmasta hienoihin, puhtoisiin piireihin, valon, vapauden, sopusoinnun, maille. Minun ystäväni, kalleimpani, minun sieluni rakastettu, miksi eroaisimmekaan enää, miksi palaisimmekaan takaisin, jääkäämme tänne. Tämähän on meidän maailmamme.

* * * * *

Me muistelemme näitä kuluneita vuosia ja hetkiä, jolloin kaipaus tuntui raskaimmalle, jolloin kieltäymys eniten voimia kysyi. Me kerromme unia, joita olemme nähneet, joita toistemme ajatukset ja oma mielikuvitus ovat eteemme loihtineet.

– Mistä tiedät, rakas, ettei _tämä_ nytkin ole vain unta?

– Siitä, että kuulen sinun äänesi, että tunnen huulillani sinun huultesi lämmön, että kuulen sinun sydämesi sykinnän. – Unikuva on kevyt ja hauras, kun sitä tavoitan, häviää se, mutta kun kierrän käsivarteni ympärillesi, tunnen että olet lihaa ja verta, siinä lepäät povellani pehmeänä, lämpimänä ja minusta tuntuu kuin sulkisin syliini elämäni onnen tämän ainoan kerran, ensimäisen, viimeisen kerran.

– Viimeisen, sanoit? – oi, se on totta! Hetket rientävät. Aika vaatii meidät takaisin sinne, mistä tulimme. Vielä hetki, minuutti – sekunti – silmänräpäys. Kuinka kalpeat ovat kasvosi, rakkaani, kuinka sinun kätesi vapisevat ja huulesi polttavat kuin kuumeisen. Voi, miksi en saa olla kanssasi, miksi en saa seurata mukanasi sinne, minne menet!

Tuulen puuskat kohahtelevat kolkosti alastomien puiden latvoissa ja aallot loiskuvat oudosti rantaan. Kuuluu kuin kuiskeita, salaperäisiä, pahaa ennustavia. On kuin hiiviskelisi kuunvalossa pitkiä varjoja ympärillämme. On niin kaameata, aivan kuin salaperäiset olennot vaanisivat meitä. Minä painaudun lähemmäksi rakastettuani ja vielä viimeisen kerran sulkee hän minut syliinsä ja puristaa rintaansa niin että olen vähällä tukehtua.

– Jää hyvästi, Anja, hyvästi ainaiseksi. –

Minä näen, miten hän vapisee, miten hänen kasvojansa vääntää tuska, ja tunnen miten kyyneleet kostuttavat kasvojani, kun hän suutelee minua.

Nousen lähteäkseni, mutta hän pyytää niin hartaasti että vielä hetken viipyisimme. Istahdan kivelle, hän polvistuu viereeni ja painaa päänsä helmaani. Sivelen hänen tukkaansa, annan sormieni lomitse valua noiden pehmeiden tummain suortuvain ja puhelen hiljaa viihdytellen:

– Emme me eroa, tiedäthän sen. Pitkät matkat meidät ovat ennenkin erottaneet ja kumminkin olemme vaihtaneet ajatuksia. Me tapaamme edelleenkin toisemme näkymättömässä maailmassa, joka on yhtä todellinen kuin tämäkin. –

– Minusta tuntuu joskus kuin olisi se vielä todellisempikin kuin tämä, lausuu hän hiljaa.

Ilo välähtää sielussani taaskin keskellä raskaimman surun – että hän minut ymmärsi. Semmoinen olet, ystäväni, ei ole kukaan niinkuin sinä, ajattelin.

Kohotan päätä, joka lepää sylissäni, kosketan huulillani otsaa, joka on kylmä kuin kuolleen.

Kuljemme takaisin äänettöminä, mutta mieleni on levollisempi. Mistä se tuli, juuri nyt, kun onnettomuus ja kuolema kulkivat vierellämme, en tiedä, mutta minusta ehkä tuntui, että kun _hän minua rakastaa_, silloin voitan kaiken, yksin eronkin tuskan. Niin luulin vielä silloinkin kuu viimeisen kerran puristin hänen kättään. – Hyvästi! – Hyvästi! –

Hymyilemme toisillemme ja eroamme reippaasti, aivankuin ne, jotka pian tietävät tapaavansa. En uskaltanut katsoa hänen jälkeensä kun hän meni, poistui luotani ja katosi pimeään. Oh, minä en tohtinut laskea ainoatakaan ajatusta valloilleen, vaan kohdistin kaiken voimani noustakseni neljänteen kerrokseen pitkin autioita porraskäytäviä. Vähän väliä piti minun nojata kaidepuuhun, jalkani horjuivat, päätäni pyörrytti ja jokin siellä syvällä sisimmässäni valitti hiljaa: hän on poissa, poissa!

* * * * *

En muista tuskaa tämänveroista, jota näinä päivinä olen tuntenut. Olen kuljeskellut kuin mielipuoli saamatta selville ainoatakaan ajatusta, joka hiukankaan kiinnittäisi mieltäni, että saattaisin käydä edes työhön käsiksi. Mitä ajattelevatkaan muut, enhän voi heiltäkään täydellisesti peittää sisässäni vallitsevaa sekasortoa? Että minä jäinkin tänne! Miksi en seurannut häntä? Miksi revin olemukseni kahtia. Mitä iloa on minusta enää heille täällä. Minä näen, miten oudostellen he minua katselevat kuin keksisivät he minussa oireita mielenhäiriöön – ja siltä tosiaan näyttänenkin. Jos olisin voimakas, kuten soisin olevani, olisin tehnyt jonkun päättävän teon, joko seurannut häntä jollakin ihmeellisellä tavalla, tahi kuollut hänen syliinsä. Mutta minä en sellaiseen kykene, olen heikko raukka, jolta aina puuttuu voimaa tarvittaessa. Kärsiä, kuihtua hiljaa ikävääni, sen minä osaan, mutta se totisesti ei ole suuri taito. Miksi en jo aikoja ole sanonut Otolle, etten ole enää hänen, että rakastan toista ja pyytänyt, että kumminkin eroaisimme ystävinä. Ellei hän olisi antanut anteeksi loukkausta, olisi hän kuitenkin suostunut heti eroomme. Siksi ylpeä hän on, ettei hän päivääkään olisi pyytänyt minua luonaan viivähtämään. Poikamme olisi saanut valita välillämme ja tietenkin valinnut isän, he ovat aina olleet yhtä. Hetken häiriö pesässä minun lähdettyäni ja sitte kaikki taaskin entisellään. Mutta minä pelkäsin tekeväni heidät onnettomiksi – – pelkäsin – niin semmoista se on. Mikä olikin vain siinä, että minulta ratkaisun hetkenä puuttui _voimaa_. Voi minua! –

Kuormani kävi päivä päivältä raskaammaksi, lopulta tuntui se ylivoimaiselta. Ei tuottanut enää helpoitusta se, että sen piirsin paperille. Minun täytyi löytää _elävä ihminen_, jolle kertoa, paljastaa sisäiset taisteluni, saada myötätuntoa ja lohdusta. Minun täytyi saada itkeä itseni väsyksiin asti, ei yksin, sillä pelkään yksinäisyyttä nyt, tuntuu kuin menisi järkeni sekaisin. Minun täytyi saada jakaa tämä suruni jonkun toisen kanssa. Kuka muu tuo toinen olisi ollut kuin Alina, joka niin usein oli tarvinnut minun osanottoani huolista rikkaan elämänsä varrella. Kenties hän nyt voi auttaa minua, nyt kun minä tarvitsen häntä, kerran.

Menin hänen luokseen, pyysin häntä keskeyttämättä kuuntelemaan kertomustani ja rukoilin, että hän koettaisi ymmärtää minua. Sitte kerroin minä alusta alkain, aukaisin ovet unelmieni maahan ja koetin näyttää hänelle kaiken minkä sinne olin koonnut; hänen täytyi ymmärtää miten syvä, puhdas ja pyhä oli rakkauteni, miten se oli minulle elämäänikin kalliimpi. Kerroin hänestä, meidän keskusteluistamme, miten me ymmärsimme toisiamme aina, miten me usein sanattomastikin saatoimme vaihtaa ajatuksia, vieläpä pitkien matkojen takaakin.

– Ei ole kukaan niinkuin hän, en ole vielä koskaan tavannut miestä, jota ollenkaan voisi häneen verrata. Oli vahinko, Alina, ettet tullut häntä tuntemaan, lopetin.

Ja minä olin odottanut, että hän ojentaa minulle ystävän käden, että saan painaa pääni hänen syliinsä ja suuren suruni kyynelin lieventää, ja että hän sanoo: itke, Anja, itke, kunnes kuivuvat kyyneltesi lähteet, sielusi seestyy, kirkastuu ja sinä näet, että kaikki toivosi ei vielä ole menetetty. Ole rohkea, ja reipas ystäväni, äläkä kuluta voimiasi lohduttomassa surussasi. Miettikäämme mitä sinun olisi tehtävä. – Niin toivoin hänen sanovan ja niin olisin minä hänenä sanonut. Toisin kumminkin kävi.

– Anja parka! sanoi hän surkutellen, noin sitä tunteet saattavat ihmisen eksyttää, mutta kyllä sinä siitä vielä selviydyt, selviydyt niinkin, usko vain. Olet nyt kuin unessa, ja oli hyvä, että kerroit sen minulle, että saan sinut herättää. En käsitä miten sinä _häneen_ ihastuit, joka ei ollut edes minkään näköinenkään ja vielä kun oma Ottosi on puolta komeampi. Hänen luonnettaan en kyllä tuntenut, mutta olen hänestä sensijaan hyvin paljon _kuullut_ ja olen sitä mieltä, että sellaista miestä ei ollenkaan voi asettaa sinun Ottosi rinnalle.

Hän kertoi sitte puheita, joita oli kuullut. Pyysin, että hän lopettaisi ja selitin, että rakastin häntä itseään, enkä hänen vikojaan ja erehdyksiään. Alina vaan jatkoi, hyvässä tarkoituksessa kyllä, sillä hänhän tahtoi minut "herättää", ja "avata silmäni rakkauden sokeudesta." Myrkkynä valui se vereeni, maailma musteni silmissäni. Tunsin rinnassani kivun kuin tikarin piston. Jos ystävättäreni tietäisi, niin varmaan hän lopettaisi – – – ei, hän jatkaa yhä.

"Taiteilijaluonne hän oli, siis samanlainen kuin muutkin. Kevyttä väkeä ovat, huikentelevia, mutta hurmata ja lumota kyllä osaavat."

– Ei hän ole milloinkaan koettanut minua lumota, ei vähimmälläkään sanalla tai teolla. Väärin sinä häntä tuomitset, minä hänet tunnen, näetkös, sinä olet vain jotain _"kuullut"_. Jos meitä, sinua tai minua, arvosteltaisiin sen mukaan mitä meistä joskus on kuulunut, saattaisi kuva olla aivan väärä.

Apua olin tullut etsimään, vaan täältä sitä ei lähtenyt ja ymmärsin nyt, että sitä ei lähtenyt mistään. Yksin on minun tyhjennettävä kärsimysteni kalkki. Nousin hyvästelläkseni, sillä yhä sietämättömämmäksi kävi oloni täällä. Alina vielä saattoi minut lähimpään kadun kulmaan ja puheli yhä minun vaietessani. "Ole sinä vain kuten ennenkin, unohda pois tämä mikä oli, näethän että kohtalo johdatti kaikki sinun parhaaksesi. Olipa hyvä, että joutui täältä pois, kuka tietää kuinka olisi lopuksi käynyt. Olisipa ollut sääli sinua ja Ottoakin, semmoinen kunnon mies, ei toista parempaa. Ei, koeta sinä poistaa mielestäsi joutavat haaveet ja rakasta häntä, joka on omasi ja joka on rakkautesi arvoinen."

Pääsin hänestä vihdoinkin eroon ja riensin kotiin. Heittäydyin sohvalle ja itkin, itkin kuten itkee lapsi, jonka leikin armoton, "järkevä" aikuinen katkaisi, viskeli pois kuusen ja männyn kävyt selittäen, että ne eivät ole lehmiä ja lampaita, vaan käpyjä. Mutta lapsi oli _pitänyt_ niitä eläiminä, rakastanut ja hoitanut niitä, puhellut niille, niin, eivätkö ne hänelle silloin _niitä olleet_. Oh, mikä oikeastaan on totta, mikä on harhaa?

* * * * *

Olen tehnyt sellaista, jota minun ei olisi pitänyt tehdä. Olen aukaissut ovet salattuun maailmaan ja vienyt sinne vieraan, joka ei ollut tottunut siellä liikuskelemaan, ja seuraus oli se, että sieltä kaikkein hienoimmat ja arimmat esineet hänen raskaasta varomattomasta kosketuksestaan särkyivät. Hän ei edes nähnyt sen kauneutta, hänen aistimensa eivät havainneet sen puhdasta kuulakkuutta. Hän näki siellä aivan toista kuin minä. Kuinka vaikeata minun nyt on, sillä vasten tahtoani pyrin katselemaan asioita hänen silmillään, näkemään hänen näkemyksiään. Se sekoittaa katkeruutta murheeseeni, joka oli minulle pyhintä. Ihanaa oli häntä ajatella milloin ikävällä kaivaten, milloin yhdessäoloamme onnellisena muistellen. Hänen nimensä minä aamuisin herätessäni ensimäisenä mainitsin ja illalla uneen vaipuessani se äänettömänä huokauksena huulilleni raukesi. En koskaan antanut ainoankaan epäilyksen tai pahan ajatuksen himmentää pyhättöä, jonka sieluni sisimpään olin hänelle rakentanut. Hänelle, joka oli kaikkeni. Oh, nuo myrkylliset puheet, joita Alina-parka ymmärtämättömyydessään kertoili, nuo suusta suuhun kulkeneet, nuo ilkeät, tahraiset, pahantahtoisilla ajatuksilla tuetut. Ne kulkevat kierrellen kuin itsenäiset oliot, kuin inhottavat luikertelevat käärmeet ja takertuvat minuun kiinni kun häntä muistelen. Eikä minulla ole minne paeta. – Unelmieni maa, miksi minulta sulkeuduit?

* * * * *

Se oli heikkoutta taaskin! Miksi minä annan muiden itseeni vaikuttaa? Enkö minä häntä tuntenut, enkö minä ole katsellut hänen sielunsa syvimpään? Minähän sen tiedän, minkälainen hän oli pohjaltaan, tuskin kukaan muu häntä tunsikaan niinkuin minä. Mutta se on nyt onneksi ohi. Ehjänä ja kirkkaana päilyy jälleen vedenpinta, jonka hetkeksi särki sinne viskattu kivi. Taas kuvastuu siihen sisäisen maailmani ihanuus ja minun suruni on nyt tyyntä alistumista. – Niin on, kuin olla pitääkin.

* * * * *

Olen ollut verrattain tyynenä nämä viisi viikkoa. Joka aamu ja ilta olen sulkeutunut huoneeseeni hetkiseksi, lähettääkseni hänelle hyviä, rohkaisevia ajatuksia, ja toisinaan tuntuu kuin hän tuntisi ja ottaisi ne tietoisena vastaan. Olen melkein varma, että hän ainakin vielä on vahingoittumaton. – Joskus hekkumoin minä aatokselle, että hän tulee vielä takaisin, että minä saan painaa hänet surusta sairasta sydäntäni vasten. Oi, en uskalla ajatella sellaista onnea, sen pelkkä kuvittelukin saattaa minut huumaantumaan. Ja tiedänhän minä, että toisin käy. –

* * * * *

Mikä on tämä tuska! Olen varmaankin nähnyt kauheata unta, mutta en jaksa muistaa sieluni yöllisiä kokemuksia. Vilunväreet kulkevat kautta ruumiini, minua vapisuttaa tuntematon kauhu. Olen kenties sairas. Koetan maata hiljaa ja rauhoittaa itseäni, ollakseni häiritsemättä muita. Kylmä hiki valuu karpaloina otsaltani, mutta muuten on kuin olisin kuumeessa.

Suljen silmäni ja koetan nukkua uudelleen. Minä näen paksun savun sakeuttaman ilman, jonka tuokiossa leikkaa punainen lieska. Kuulen jyskeen ja tunnen maan allani vapisevan. Kuuluu rutinaa, ulvontaa ja pamahduksia..

Jo hiljenee ja etenee melske. Näen aavan, lumisen kentän, jonka yllä tähdet kylmästi palavat. Kuljen autiota seutua, kahlailen nietoksissa ja luulen olevani yksin erämaassa, kun tuulenkin voimakkaan ja raskaan huokauksen vierelläni.

Ah, hevonen siinä makaa verissään, takajalat pahoin murskautuneena kurkottaen kaulaansa. Se katsoo minuun silmissään kuvaamaton katse. On kuin anoisi se apua, pyytäisi, rukoilisi minua pelastamaan sitä. Sydäntäni särkee, mutta minä en voi mitään, en yhtään mitään. Hevonen näkee, että aijon lähteä ja jättää sen. Se päästää hiljaisen valituksen, joka muistuttaa ihmisääntä ja paksuna huuruna puhaltuu lämmin ilma sen sieraimista pakkasyöhön. En tahdo nähdä sen kuolinkamppailua, en tahdo nähdä viimeistä katsetta sen sammuvista silmistä, pois minun pitää päästä!

Minä riennän pois niin kiireesti kuin voin, mutta jalkani kompastuvat johonkin ja minä tupsahdan suulleni hankeen. Mikä se on? Ruumis, vielä puoleksi lämmin, ei, hän elää vielä, vaikka on jo milt'ei jähmettynyt maatessaan puoleksi lumeen hautautuneena. Hänen ohimossaan on haava, josta tihkuva veri yhä suurentaa punaista täplää hangella.

Mitä minä voisin tehdä tuon nuorukaisen hyväksi? En mitään! Minun täytyy jättää hänet oman onnensa nojaan.

Kuu valaisee kirkkaasti lakeutta. Näen ruumiin ruumiin vieressä, joukossa haavoittuneita, jotka vielä näyttävät elon merkkiä. Missä nousee käsi, missä kohottautuu pää. Rukoukset, tuskanhuudahdukset, voihkina ja valitukset täyttävät tienoon.

Taas kiirehdin kulkuani toivoen että vihdoinkin löydän pois tältä kauhun kentältä. Vaivaloista on eteenpäin pääsy, lumi vajottaa, jalka kompastuu.

Jo loppuu aukeama ja alkaa suuri, synkkä metsä. Ei näy kaatuneita enää. Helpotuksesta huo'ahtaen istun hangelle levähtämään, kun taaskin silmäni keksivät maassa makaavan miehen. Jo ensi silmäykseltä tunnen tuon solakan vartalon ja tummat hiukset, joiden sekaan oli nyt entistä enemmän harmaata ilmaantunut. Kasvot maata vasten hän lepäsi, mutta kivääriä pitelevä käsi oli kovin kuihtunut.

Polvistun hänen viereensä ja kosketan päätä, jonka kylmä elottomuus saa minut värisemään. – Minun kalleimpani!

* * * * *

Tuskani herätti minut. – Kuinka pitkä onkaan tämä yö! Kuinka hirveitä unia minun pitää nähdä! Tahtoisin nousta lopettaakseni uneksimisen, mutta pääni on raskas ja jäseneni hervottomat ja pian sukellan minä takaisin unien hämärään.

Istun taaskin kinoksessa puoleksi vajonneena pehmeään lumeen, mutta minua ei palele, sillä minua ympäröivä metsä on kuin hienon hieno, vitivalkoinen untuvapilvi. Hän on luonani. Käteni lepää hänen kädessään ja minä tunnen hänen olemuksestaan heijastuvan rakkauden sulon. Mitkään sanat eivät kykene kuvailemaan onneani saatuani takaisin kaivattuni ja juuri silloin kun luulin hänet kadottaneeni. Minä puristaudun häntä lähemmäksi, minä painaudun hänen rinnoilleen ja pyydän, että hän ei minua enää jättäisi. Hän suutelee kättäni, poskeani ja otsaani, hän katsoo hymyillen minua silmiin ja taivaalta tulvivan iltaruskon punerrus luo rusoittavan hohteen hänen kasvoilleen, jotka ovat kauniimmat kuin koskaan ennen ja silmät, ne loistavat niin, että häikäisee niihin katsoa. Koko taivaanranta hehkuu ja liekehtii ruskon purppurassa. Kinoksille valautuu ruusuinen puna ja silmäni eivät erota muuta kuin säkenöivän taivaan ja sen värejä heijastavan tasaisen valkean maan. Kuulen säveleet, niin vienot ja ihmeellisen ihanat. Käännyn ystäväni puoleen ja hän vastaa sanattomaan kysymykseeni:

– Ne soivat minun sielussani, ne soivat sinulle, Anja, joka olet ne herättänyt. Tapailin niitä viuluuni jo siellä, mutta vasta täällä sain niille muodon. –

Niin puhelee hän, mutta minun onneni on liian suuri. Rintani täyttyy ja omituinen tukehduttava tunne pusertaa sydäntäni. On kuin täytyisi minun herätä taaskin. Puserran lujasti ystäväni kättä pidättääkseni hänet luonani. Kaunis unikuva katoaa kumminkin. Aukaisen silmäni ja löydän itseni yksin vuoteessani.

* * * * *

Mitähän merkitsevät nämä unet? Ne eivät olleet ollenkaan tavallisia, vaan oli kuin sieluni olisi maatessani vaeltanut tuntemattomia teitä. En voi olla uskomatta että jotain on hänelle tapahtunut. Kunpa saisin siitä varman selvyyden.

Koetan päästä ajatus-yhteyteen hänen kanssaan, mutta en tiedä mikä sulkee tien. Onko hän jo mennyt? Eikö kaikkivoipa rakkaus aukaise aatokselle tietä kuoleman porttienkin lävitse? Miksi ei hänen sielunsa vapauden saatuaan lennä luokseni halki Tuonelan hämärän? Tahi ehkä se onnistuu nyt vain unessa, kenties saan nähdä pian hänet uudelleen. Älä jätä minua, ystäväni, älä jätä, kohta olen siellä minäkin. Mitä minulla on enää täällä, jos kerran sinä olet poissa!

* * * * *

Viikkoja on kulunut. Nyt vasta sain asiasta varman tiedon, eikä se minua ollenkaan hämmästyttänyt, siksi vakuutettu olin sisäisen tuntemukseni luotettavuudesta. Oli kenties kumminkin joku salainen toivonkipinä sydämessäni piileskellyt, koska tuntui nyt, kuin jotain minussa olisi ratkennut.

Joku toveri varmaan oli hänen taskustaan löytänyt tuon Paavolle osoitetun kortin, joka sisälsi sanat:

"Tervehdän teitä kaikkia. Jääkää hyvästi! _K. K._"

Varmaan oli hän tämän jättänyt taskuunsa juuri sen tapahtuman varalle, joka sitte tapahtuikin. Siitähän tiesi eloon jäänyt toveri minne hänen oli ilmoitettava. Niinpä olikin tyhjälle paikalle vieraalla käsialalla piirretty kuolinpäivä ja taistelupaikka. Pyysin Paavoa luovuttamaan kortin minulle ja olen kantanut sitä povellani kuin pyhäinjäännöstä. Elän kuin jossakin houreessa. En saata edes itkeä, mutta ohimoitani polttaa ja silmiäni särkee kummasti. Tunteeni ovat kuin turtuneet, minä en varmaankaan ole oikein selvillä mitä on tapahtunut.

* * * * *

Elän nykyisin kuin kahdessa eri maailmassa. Sitä ei tietenkään voi jatkua pitkälle, ja minä tunnenkin jo miten aste asteelta lähenen sitä toista samalla kuin tästä irtaannun. Tässä pidättää minua vielä ruumiissani jälellä oleva elinvoima, sekä kiintymys lapseeni, mutta siellä asuu jo henkeni, siellä on rakkauteni.

On ihmeellistä, miten minusta usein tuntuu kuin olisi hän lähelläni, erittäinkin yksin ollessani, mutta joskus myös muidenkin seurassa. Silloin olen hajamielinen, enkä tahdo jaksaa seurata keskustelua.